Browsing by Subject "nationalismi"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan israelilaisten poliittisten toimijoiden käymää keskustelua Israelin juutalaisten ja palestiinalaisten muodostamista sekapareista 2010-luvulla. Lisäksi tutkin sitä, miten nämä puhetavat kytkeytyvät sukupuoleen israelilaiseen nationalismiin peilaten. Parisuhteet Israelin juutalaisten ja palestiinalaisten kansalaisten välillä on marginaalinen ilmiö, johon kohdistuu kuitenkin paljon huomiota. Israel on syvästi jakautunut yhteiskunta, jonka lisäksi vuosikymmeniä kestänyt Israelin ja palestiinalaisten konflikti on aiheuttanut molemminpuolista epäluuloisuutta näiden ryhmien välille. Israelissa suhtaudutaan lähtökohtaisesti negatiivisesti ajatukseen avioitumisesta kahden eri uskontokunnan edustajan välillä. Tämän lisäksi avioituminen on Israelissa mahdollista vain sellaisille pariskunnille, joiden molemmat osapuolet kuuluvat samaan uskontokuntaan. Tutkielman taustana toimii Israelin ja palestiinalaisten konfliktin peruspiirteiden kertaaminen, Israelin valtiollisen luonteen arvioiminen sekä sen poliittisen järjestelmän ja ilmapiirin sekä israelilaisen perheoikeuden taustojen esittely. Tutkielma on luonteeltaan laadullinen tutkimus, jossa menetelmänä käytetään teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Tutkielman aineisto koostuu 27 israelilaisesta internetsanomalehtiartikkelista. Tutkielman teoreettiset lähtökohdat kiinnittyvät sukupuolen ja nationalismin suhdetta käsitteleviin Floya Anthiaksen ja Nira Yuval-Davisin teoksiin, Gershon Shafirin ja Yoav Peledin hahmottelemiin kansalaisuusdiskursseihin Israelissa sekä sionismiin liittyviin näkökulmiin naisia ja väestöpolitiikkaa koskien. Analyysiosuuteni perustuu aineistosta esille nostamiini analyysiyksiköihin, joita analyysin ensimmäisessä vaiheessa ovat tapahtumat, joihin israelilaisten poliittisten toimijoiden kommentit ovat kohdistuneet. Ensimmäisen analyysivaiheen jälkeen aineisto on koodattu ja teemoiteltu tarkemmin aihekokonaisuuksiksi. Analyysissa esille nouseva ja toistuva teema poliitikkojen puhevuoroissa on kysymys juutalaisen kansakansakunnan tulevaisuudesta. Tähän teemaan liittyy myös huoli seka-avioliitoista ja assimilaatiosta, joiden nähdään uhkaavan juutalaisen kansakunnan tulevaisuutta. Koska naiset nähdään samanaikaisesti biologisina, kulttuurisina ja uskonnollisina uusintajina sekä kansakunnan tulevaisuuden kannattelijoina, heihin kohdistuu erityistä kontrollia suhteessa heidän kollektiivinsa jäsenyyteen. Aineistosta nousee esille erilaisten diskurssien yhteentörmäys, jossa osa näkee sekaparien liitot osana pluralistista, tasa-arvoistuvaa ja demokratisoituvaa Israelia ja osa taas näkee tapahtuvan assimilaation uhkaavan juutalaisvaltiota. Yksittäisistä poliittisista toimijoista aineistostani nousi esiin erityisesti äärioikeistolainen assimilaatiota vastustava Lehava-järjestö, jonka toimijat olivat aiheen aktiivisia kommentoijia ja toisaalta myös yksi keskustelun keskiöön noussut aihe itsekin. Johtopäätöksenä nousee esille se, että poliittisten toimijoiden käymä keskustelu sekapareista on pääasiallisesti kaksinapaista heijastaen israelilaisen yhteiskunnan jakautuneisuutta. Etnonationalistiseen kansalaisuusdiskurssiin kiinnittyneet kommentoijat ovat huolissaan juutalaisen kansakunnan jatkuvuudesta, jota sekaparien ja assimilaation nähdään uhkaavan, ja nämä kommentoijat suhtautuvat ilmiöön negatiivisesti. Liberaali kansalaisuusdiskurssi painottaa demokraattisia arvoja, kuten pluralismia, tasa-arvoa ja valinnanvapautta, ja siihen kiinnittyneet kommentoijat suhtautuvat sekapareihin suopeammin.

Tämän tutkielman aiheena on suomalaisuutta määrittelevä verkkokeskustelu. Tarkastelen tutkielmassa niitä tapoja, joilla maahanmuuttovastaisesti profiloituvan hommaforumin keskustelijat rajaavat suomalaisuutta aiheeseen liittyvässä keskustelulangassa. Pohdin myös, että voidaanko näiden määritelmien yhteydessä suomalaisuutta lähestyä pyhänä ja uskonnonkaltaisena ilmiönä. Tutkielman lähtöoletuksena on, että suomalaisuus on enemmän tai vähemmän sosiaalisesti rakentuva asia, jonka merkitys muodostuu eri puhujakonteksteissa eri tavoilla. Nojaudun teoreettisesti myös nationalismitutkimukseen sekä Veikko Anttosen teoriaan pyhästä erityisesti sosiaalisena ja territoriaalisena rajana. Teorian keskeisenä ajatuksena on, ettei pyhä ole niinkään mikään tietty kohde, vaan suhde, joka sekä erottaa arvokkaana pidettyä sisäpiiriä ulkopiiristä että määrittelee rajanylityssääntöjä. Tutkimusaineistona käytän hommaforumin keskustelulankaa ”Miten määritellä ´suomalainen´” aikaväliltä 2011-2018. Keskustelussa on näiden vuosien aikana yhteensä 1430 kommenttia, joista rajasin lopulta 267 kommenttia tarkempaa analyysiä varten. Tutkimusmenetelmänä käytän diskurssianalyysiä muodostamalla kolme päädiskurssia ─ inklusiivisen, eksklusiivisen ja neuvottelevan diskurssin suomalaisuudesta ─ joiden viitekehyksessä tarkastelen kahdeksaa erittelemääni pääteemaa. Pääteemat ovat etnisyys, kokemus, kulttuuri, kieli, uskonto, kansalaisuus, intuitio ja valkoisuus. Näiden lisäksi mukana on harkinnanvarainen muu-osio. Tutkimus osoittaa, että 36 % kommenteista käsittävän eksklusiivisen diskurssin yhteydessä etnisyys on niin keskeinen määritelmällinen vaatimus, että rajaliike ulkoryhmästä sisäryhmään katsotaan mahdottomaksi, mutta sisäryhmästä ulkoryhmään kohdistuva liike mahdollistetaan. Eri sävyisiin neuvottelevan diskurssin määritelmiin lukeutuu 48 % tarkasteltavista kommenteista ja inklusiiviseen diskurssiin 16 % kommenteista. Näiden yhteydessä rajanylitysliike tapahtuu pääasiassa ulkoryhmästä sisäryhmää kohti eri asteisin ehdoin, jotka jälkimmäisen yhteydessä liittyvät kansalaisuuteen ja henkilökohtaiseen kokemukseen. Neuvottelevassa diskurssissa suomalaisuus itsessään saa merkittävämpää lisäarvoa, mutta toisinaan tiukatkin ehdot ovat kuitenkin saavutettavissa ilman ryhmien kategorista erottelua, vaikka yksilötasolla ihmisiä voidaankin rajata ulkopuolelle. Pyhän ja uskonnonkaltaisuuden aspekti suomalaisuuden yhteydessä osoittautuu perustelluksi erityisesti eksklusiivisen ja neuvottelevan diskurssin kohdalla. Pyhän voidaan katsoa syventävän samankaltaisia nationalistisia kansakunnan rajausmekanismeja sisältämällä rajanylityksiin liittyviä sääntöjä ja mahdollistamalla neuvottelevamman lähestymistavan rajanvedon tematiikkaan.

Tutkielmassa tarkastellaan vuonna 1925 valmistuneen maalaiskansakoulun opetussuunnitelman ideologiaa. Tutkielmassa selvitetään, kuinka opetussuunnitelmalla pyrittiin vahvistamaan oppilaiden suomalaiskansallista identiteettiä ja miten tavoiteltua kansalaisuutta käsitteistettiin. Tutkielmassa tarkastellaan opetussuunnitelmakomitean intentioita suunnitelman laadinnassa. Opetussuunnitelmaa tarkastellaan suhteessa valkoisen Suomen eri juonteisiin ja kansan eheyttämisstrategioihin. Opetussuunnitelmakomitean puheenjohtajana toimi Mikael Soininen, kasvatustieteilijä ja kansallisen edistyspuolueen poliitikko. Hän toimi muun muassa kouluhallituksen ylijohtajana ja kirkollis- ja opetusministerinä suunnitelman valmistelun aikaan. Komitean muut jäsenet edustivat taustaltaan myös kasvatusalaa. Komitean intentioiden saavuttamiseksi tutkielmassa hyödynnetään Quentin Skinnerin menetelmällisiä pohdintoja aatehistoriallisesta tutkimuksesta. Tutkielmassa selvitetään, mitä opetussuunnitelma itsessään merkitsi ja mitä komitea sillä tarkoitti. Tutkimuksen lähdeaineisto koostuu komitean julkaisuista, asia- ja pöytäkirjoista sekä aikalaissanomalehtiaineistoista. Sekundäärilähteinä hyödynnetään aiempaa tutkimuskirjallisuutta kasvatuksen historiasta, suomalaisesta nationalismista ja ajanjakson poliittisesta historiasta. Tutkimuksen kysymyksenasettelu nousi aineistosta ja sekundäärilähteistä. Analyysissa tarkastellaan tutkimusaineistoa neljän näkökulman - kotoiseen uurastukseen, uskonnollisuuteen, isänmaallisuuteen ja siveellisyyteen kasvattamisen - kautta. Opetussuunnitelmakomitean intentio oli vahvistaa oppilaiden talonpoikaista identiteettiä, jolla oli selkeitä yhtymäkohtia fennomaanisen talonpoikaisihanteen lisäksi moderneihin kansalaisihanteisiin. Identiteettipoliittisten tavoitteiden lisäksi maatalousopetuksella valmennettiin oppilaiden käytännöllisiä taitoja maalaiselämää varten. Opetuksella edistettiin sotien välisen ajan maatalouspoliittisia tavoitteita, kuten tuottavuuden parantaminen tai omavaraisuuden saavuttaminen. Kansakoulujen maatalousopetus liitti koulut myös osaksi maatalouden valistus- ja neuvontatoimintaa. Tutkielmassa osoitetaan, että identiteettipoliittisesti intentio oli vahvistaa oppilaiden suomalaiskansallista identiteettiä, johon liittyivät kansan talonpoikaisuuden lisäksi keskeisinä määreinä kristillisyys, isänmaallisuus ja siveellisyys. Uskonnonopetuksen tarkoitus oli kasvattaa lapsista hartaita, kristillissiveellisiä kansalaisia. Isänmaallisen mielen vahvistamiseen pyrittiin useissa oppiaineissa: historian opetuksen tehtäväksi määriteltiin kansan historian opettaminen ja se suuntautui siten vahvasti kansalliseen historiaan. Kansakoulun lukukirjojen tarkoitukseksi määriteltiin isänmaallisiin harrastuksiin ohjaaminen. Komitea asetti kotiseudullisuuden opetuksessa läpileikkaavaksi periaatteeksi. Sillä pyrittiin vahvistamaan oppilaan kiintymyssuhteita hänen lähiympäristösäänsä ja isänmaahansa. Kansallinen identiteetti liittyi opetussuunnitelmassa erilaisiin spatiaalisiin tasoihin, kun suomalaisuus esitettiin topeliaanisena ideaalina. Siveellisyys- käsitteestä on havaittavissa suunnitelmassa kaksi erilaista merkityskenttää: valtiollisen toimijuuden ja moraalin, joista korostetaan erityisesti jälkimmäistä. Kansalaiskasvatuksen tavoite oli ohjata oppilaat toimimaan aktiivisesti yhteisen hyvän edistämiseksi ja vahvistaa tasavallan perustaa. Tutkielman perusteella esitetään, että opetussuunnitelmalla on erityisiä yhtymäkohtia sisällissodan jälkeiseen keskustapolitiikkaan. Erityisesti siihen vaikuttivat puheenjohtaja Soinisen edistyspuoluelaiset käsitykset. Opetussuunnitelman tulevaisuuden perspektiivissä korostui usko traditioita vaalivaan ja nykyaikaiseen talonpoikaistoon, joka muodosti kansakunnan ytimen. Kapitalististen ristiriitojen ulkopuolinen, maahan kiinnittynyt talonpoikaisto edusti opetussuunnitelmassa eheytyvää kansakuntaa, johon liittyivät muut edistyspuoluelaiset elementit: eheys, kansanvaltaisuus ja edistyksellisyys. Komitean työtä määritti yhtäältä sen maltillisuus suhteessa valkoisen Suomen oikeistolaisimpiin suuntauksiin ja toisaalta työväenliikkeen haasteeseen vastaaminen.

Tutkielma käsittelee erään uuspopulistiseksi vastamediaksi kutsutun verkkojulkaisun artikkeleita. Tutkielmassa eritellään tässä julkaisussa usein esiintyviä diskursseja, joilla kyseisen julkaisun tuottajat luovat tietynlaista todellisuutta. Vastamedian kautta sen tuottajat ja kuluttajat muodostavat yhteisön ja luovat maailman tilasta tietynlaista kuvaa, jonka keskenään jakavat. Kyseisessä verkkojulkaisussa maalaillaan uhkakuvia muslimien maailmanvalloituksesta, islamisaatiosta, länsimaiden tuhosta ja ollaan huolissaan eurooppalaisten arvojen rappeutumisesta. Samalla julkaisun tuottajat luovat vastakkainasetteluja kategorisoidessaan kulttuurit parempiin ja huonompiin. Kulttuurierot ovat suuressa roolissa julkaisussa, sillä niillä perustellaan erilaisten ihmisten yhteensopimattomuus. Niin sanotusta vanhasta rasismista on siirrytty julkaisussa kultuurifundamentalismiin. Jokaisella kansalla tulisi artikkeleiden mukaan olla oma kansallinen kotinsa ja tämä kansankoti halutaan pitää vain oman ryhmän käytössä. Jakamalla ihmiset meihin ja ulkopuolisiin rakennetaan samalla sosiaalista koheesiota oman sisäryhmän riveissä. Julkaisun tuottajat kokevat itse olevansa sananvapauden ja kansan todellisen mielipiteen asialla. He kokevat oikeutetuksi tietynlaisen kielenkäytön ja käytöksen, jotka ovat johtaneet jopa tuomioihin kansanryhmää vastaan kiihottamisesta ja kunnianloukkauksista. Tutkielman aineisto kytkeytyy vahvasti viime vuosikymmenten yhteiskunnallisiin ja poliittisiin muutoksiin. Median rooli on nykymaailmassa kiistaton ja median tuottaminen mahdollista monille. Median voidaan katsoa kuvastavan kulttuuria ja peilaavan kulloistakin yhteiskunnallista tilannetta. Tämä julkaisu toimii yhteiskunnan ja median marginaalissa ja kuvailee olevansa näistä ainoa kansalle rehellinen kanava.

Tutkielmassani tarkastelen grönlantilaisten historiatietoisuuden kehittymistä osana pidempää jatkumoa sekä vuonna 2020 Grönlannissa näkyväksi tulleen aktivismin vaikutuksia nykyiseen ja mahdollisesti myös tulevaan yhteiskuntaan. Tutkielma perustuu aineistoon, joka koostuu kymmenestä vaikuttamaan pyrkivän grönlantilaisen haastattelusta. Aineistosta noussevat esiin seuraavat teemat: historiatietoisuuden yksipuolisuus, stereotypioiden vaikutus, perheiden tunnesiteiden yhteys menneisyyteen, historian erilaiset kerrontatavat nykyisyydessä ja grönlantilaismielinen liike osana globaalia aktivismia. Tutkielman teoriana on yhdistelmä nationalismia ja kollektiivista muistamista, joiden kautta tutkielman ydinteemat asettuvat laajempaan tutkimuskehykseen. Aineistosta ilmenee, että haastatellut grönlantilaiset pyrkivät moniäänistämään historiaa, jotta he voisivat tuntea kulttuurinsa tasavertaiseksi maailman muiden kulttuurien joukossa. Grönlannin historia perustuu lähinnä suulliseen kerrontaa, minkä myötä kansaa yhdistävät kollektiivisesti rakentuneet muistot. Grönlannissa tapahtuva liikehdintä osuu sanomaltaan ja ajankohdaltaan yhteen yhdysvaltalaislähtöisen Black Lives Matter -liikkeen kanssa, joka vastustaa mustiin kohdistuvaa syrjintää ja tavoittelee ihmisten välistä tasa-arvoa. Tutkielmassani pyrin kuvaamaan aktivistisen liikkeen paikallisia muotoja sekä sen kytkeytymistä osaksi globaalia ihmisoikeusliikettä.

Maisterintutkintoni aiheena on japanilaisessa kouluopetuksessa ennen toista maailmansotaa, ja sen aikana, vallinnut nationalistisuus ja siitä luopuminen toisessa maailmansodassa koetun tappion myötä. 1800-luvun lopulla alkanut Japanin sisäinen nationalismin ja militarismin nousu kärjistyi maailmansotien aikana, ja tämä näkyi myös kouluopetuksessa. Toisen maailmansodan jälkeen, liittoutuneita edustanut Yhdysvaltojen valvontakomissio käynnisti muiden uudistusten ohella myös kattavan koulutusjärjestelmän uudistuksen, Japanin kouluopetuksesta alettiin karsia pois kaikkea vanhaa nationalistista linjaa edustanut opetus. Vaikka kouluopetus uudistuikin päällisin puolin nopeasti ja tehokkaasti, on muutoksessa silti ollut ongelmansa ja niistä on herännyt jopa valtioiden välillä kiistaa. Tutkimuskysymykseni ovat: miten vanhemmissa lähteissäni näkyy Japanin vanha, nationalistinen narratiivi, sekä onko tästä kerronnasta merkkejä nähtävissä myöhemmissä, sodan jälkeen ilmestyneissä lähteissä. Tutkimuslähteinäni minulla on japanilaisia koulujen oppikirjoja eri vuosikymmeniltä. Japanissa oli ennen toista maailmansotaa kehittynyt voimakkaasti nationalistinen militarismi. Ulkopolittikassa tämä näkyi esimerkiksi Japanin aggressiivisessa imperialismissa. Maan sisällä tämä oli nähtävissä esimerkiksi historianopetuksessa, josta oli kielletty kokonaan maailmanhistorianopetus. Tutkin myös, miten tätä toimintaa perusteltiin Japanissa. Pohdin esimerkiksi mikä oli uskonnon suhde muun yhteiskunnan ja politiikan ottamaan suuntaan ja sen oikeutukseen. Oppikirjat, joita tutkin käsittelevät pääasiassa historian kuvauksia, keskittyen erityisesti Japanin ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Käytän hyväkseni myös aiempaa aiheeseen liittyvää tutkimusta, nationalismiin liittyvää tutkimusta, sekä aiheeseen liittyvää muuta mediaa, kuten uutisartikkeleita. Tutkimusmetodina vertaan oppikirjojen historiantapahtumakuvauksia tutkimuskirjallisuuden tarjoamaan ennakko-oletukseen. Tutkimuslähteissäni oleva vanhin oppikirja 1920-luvulta sisältää selvästi ajalle tyypillistä kansallismielistä kuvausta historiallisista tapahtumista. Esimerkiksi Korean liittäminen Japaniin oli tuolloin vielä melko tuore poliittinen tapahtuma ja tämä näkyy myös sen kuvauksessa. Uudemmissa tutkimissani kirjoissa 1990-luvulta ei sen sijaan ollut nähtävissä samanlaista selvää nationalismista narratiivia. Tein kuitenkin havaintoja kirjojen vaihtelevista narratiiveista ja pohdin omaa teoriaani kirjoen sisältöön vaikuttavista tekijöistä. Pohdin tutkimuksen lopuksi myös yleisemmällä tasolla historiallisten tapahtumien painotaakkaa, sekä tunnustamisen ja anteeksipyytämisen politiikkaa, käyttäen kuitenkin Japania tapausesimerkkinä.

Etnografinen pro gradu -tutkielma käsittelee Nicaraguan sisällissodan vaikutusta sukupuolirakenteisiin ja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan Matagalpan kaupungissa ja sen läheisellä maaseudulla. Työssä on tarkasteltu väkivallan taustalla vaikuttavia sukupuoleen liittyviä symboleja, ideologioita sekä institutionaalisia rakenteita ja niiden yhteyksiä sisällissotaan. Tutkimuskysymyksiä ovat: miksi naisiin kohdistuva väkivalta on lisääntynyt Nicaraguan sisällissodan jälkeen, miten poliittinen konflikti julkisen vallan ilmentymänä vaikuttaa sukupuolirakenteisiin ja yksityiseen väkivaltaan kotona, sekä miten konflikti elää yhteiskunnassa aseellisen yhteenoton jälkeen sitä voimistavien rakenteiden kautta? Tutkimuksen aineisto perustuu Matagalpassa ja sitä ympäröivällä maaseudulla vuonna 2010 tehtyyn kenttätyöhön. Materiaali koostuu haastatteluista, keskusteluista, kenttämuistiinpanoista, lehtiartikkeleista, koulutus- ja seminaarimateriaaleista sekä tilastoista ja nicaragualaisesta feministisestä kirjallisuudesta. Tutkimus asettuu sukupuolen ja konfliktin tutkimusten viitekehykseen. Aihetta lähestytään Johan Galtungin, Pierre Bourdieun ja Anthony Giddensin rakenteellista ja symbolista väkivaltaa käsittelevien teorioiden pohjalta sekä Nira Yuval-Davisin nationalismia ja sukupuolta käsittelevän tutkimuksen kautta. Tavoitteena on yhdistää konfliktin tutkimus ja väkivaltaan liittyvät teoriat tarkastelemalla sukupuolirakenteita perheväkivallan kontekstin kautta. Tutkimuksessa esitetään, että väkivallan eri muodot (rakenteellinen ja fyysinen) sekä eri tasot (julkinen ja yksityinen) ovat sidoksissa toisiinsa. Tutkimuksessa selviää, että Nicaraguan sandinistinen vallankumous sekä sitä seurannut 1980-luvulla käyty sisällissota sysäsivät liikkeelle useita yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia, joista monilla oli merkittäviä vaikutuksia naisten asemaan. Sandinistiseen vallankumoukseen sisältyi lupaus tasa-arvosta ja osallistumalla vallankumoukseen naiset pääsivät ennennäkemättömällä tavalla osaksi poliittista toimintaa. Erityisesti äitiyden teemoja käytettiin moraalisena resurssina sodankäynnin molemmin puolin sekä naisten taholta oman asian ajamiseen. Naiset itse vetosivat heikkouden merkkinä pidettyihin tunteisiin ja henkilökohtaiseen kärsimykseen.Sodan myötä naisten itsetunto vahvistui, he saivat kokemusta ja mahdollisuuden toimia uusilla areenoilla sekä järjestäytyivät toimimaan oikeuksiensa puolesta. Sota ei kuitenkaan johtanut automaattisesti naisten aseman parantumiseen. Naissymboliikka ei vapautunut traditionaalisista käsitteistä, vaan päinvastoin kääntyi kohti perinteisempää mallia. Katolinen kirkko voimistui vallankumouksen myötä kun vapautuksen teologian aatteet integroitiin osaksi vallankumoussanomaa. Toisaalta äärikonservatiiviset evankeliset liikkeet voimistuivat, sillä ne korostivat nopeita ratkaisuja ihmisten kärsimykseen. Sota asetti naiset marginaaliseen asemaan, sillä heidät nähtiin pääasiassa isänmaansa puolesta taistelevina äiteinä ja kodin ja perinteiden vartijoina. Vanha perhemalli pysyi ennallaan ja perinteiset sukupuolittuneet stereotypiat ilmenevät edelleen käytännön teoissa. Myös naiset itse ylläpitävät ja uusintavat rakennetta joko tietoisesti tai tietämättään. Tutkimuksen johtopäätös on, että sisällissota vaikutti naisiin kohdistuvan väkivallan lisääntymiseen usealla tasolla. Vaikka maassa säädettiin sodan aikana ja sen jälkeen useita naisten asemaa parantavia lakeja, ne eivät toteudu käytännössä ja rikokset jäävät usein rankaisematta. Syynä ovat paitsi resurssipula, myös poliittinen tahto sekä köyhyys ja tietämättömyys. Naisiin kohdistuva rakenteellinen väkivalta, kuten asenteet ja alistavat käytänteet konkretisoituvat yksityisessä fyysisessä väkivallassa. Perheväkivaltaa pidetään edelleen yksityisenä asiana ja fyysinen kuritus on kulttuurisesti hyväksyttävää. Nicaraguan vallankumous voimisti jo entuudestaan voimassa ollutta kulttuuria, jossa väkivalta korostuu neuvottelun sijaan. Sota on jatkunut sisällissodan jälkeen ideologisella tasolla ja kansa on edelleen ideologisesti jakautunut. Tutkimuksessa sivutaan myös demokratiaprosessien ja naisten aseman yhtymäkohtia Nicaraguaa laajemmin. Diktaattoreja vastustavia kansannousuja on maailmalla ollut useita. Toisaalta naisten merkitys konflikteissa ja niiden jälkipuinnissa on viime aikoina tunnustettu laajalti. Nicaraguan esimerkki voi tuoda lisävaloa siihen, miten diktatuurin kukistuminen kansanliikkeen tai vallankumouksen kautta vaikuttaa pitkällä tähtäimellä naisten asemaan, sukupuolirooleihin ja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.

Suomessa on käyty keskustelua mahdollisuudesta rajoittaa kaksoiskansalaisten oikeuksia. Keskustelun kehyksenä voidaan pitää kansallista turvallisuutta. Poliittisella tasolla huolen aiheena on kaksoiskansalaisten kahteen maahan kohdistuvat siteet, eli toisin sanoen se voiko kaksoiskansalaisten luottaa toimivan Suomen etujen mukaisesti vai ajavatko he kenties toisen valtion etuja? Historiallisesti kaksoiskansalaisuuteen on aina liittynyt sisällöllisesti samankaltainen keskustelu. Tässä tutkielmassa tutkittiin, miten tämä poliittisen tason keskustelu näyttäytyy kansalaisten asenteissa. Työn teoreettinen tausta perustuu sosiaalisen identiteetin lähestymistapaan (Tajfel & Turner, 1979; 1986, Turner, ym. 1987), jonka perusteella kansalaisuutta tarkastellaan osana ihmisen sosiaalista identiteettiä. Sen mukaisesti kansalaisuutta voidaan pitää merkityksellisenä kategoriana, jonka perusteella ihmisiä jaotellaan sisä- ja ulkoryhmiin (ns. me ja ne). Kansallisella identiteetillä on taipumus rakentua jo läsnä olevien kategorioiden, kuten kieliyhteisöjen tai etnisten ryhmien päälle. Tästä syystä se muodostaa usein homogeenisen ryhmän, jolloin ryhmän tyypillisestä jäsenestä poikkeavat ihmiset saattavat kokea syrjintää tai heidät pyritään sulkemaan pois ryhmästä. Tutkielma perustuu kehystysmetodiin (framing), jossa tietty ilmiö pyritään kehystämään eri lailla ja tarkastellaan miten tämä kehystys vaikuttaa koehenkilöihin. Koeasetelmassa koehenkilöille (n = 170) esitettiin etnisesti venäläisen henkilön työnhakuprofiili, jossa koeryhmästä riippuen työnhakijan kansalaisuudeksi oli ilmoitettu Suomen, Venäjän tai molempien maiden kansalaisuus. Koehenkilöt vastasivat lomakkeen kysymyksiin työnhakijan kansalaislojaalisuudesta niin Suomea kuin Venäjää kohtaan sekä Suomessa asuvien venäläisten luotettavuudesta. Lisäksi lomakkeessa kartoitettiin koehenkilöiden etnisiä asenteita ja kansallisen identiteetin tasoa. Tutkimuskysymyksinä oli, vaikuttaako kansalaisuusstatuksen manipulointi lojaalisuus- ja luottamusarvioihin ja onko yhteydessä näiden muuttujien kautta etnisiin asenteisiin. Koeryhmien välillä havaittiin tilastollisesti merkitseviä eroja lojaalisuusarvioinneissa. Suomen kansalaisten lojaalisuuden arvioitiin kohdistuvan enemmän Suomea kuin Venäjää kohtaan. Venäjän kansalaisten lojaalisuuksien arvioitiin puolestaan kohdistuvan enemmän Venäjää kohtaan. Kaksoiskansalaisten arvioitu lojaalisuus sijoittui näiden ryhmien väliin. Arvioitu lojaalisuus Suomea kohtaan oli epäsuorasti ja positiivisesti yhteydessä etnisiin asenteisiin. Lisäksi kansallisen identiteetin taso kovarioi lojaalisuus- ja luottamusmuuttujien kanssa. Tutkimustulosten perusteella kaksoiskansalaisuuden säilyttämistä pidetään tärkeänä. Vaikka kaksoiskansalaisten lojaalisuuksien arvioitiin kohdistuvan myös Venäjää kohtaan, eivät nämä lojaalisuudet olleet yhteydessä etnisiin asenteisiin. Venäjän kansalaisten kohdalla havaittua negatiivista yhteyttä Suomeen kohdistuvissa lojaalisuuksissa ei kuitenkaan kaksoiskansalaisten kohdalla havaittu.