Browsing by Subject "nauta"

Työssä käsitellään naudan hypokalsemian etiologiaa, patofysiologiaa, taudin eri muotoja sekä eri hoitotapoja. Työn pääpaino on kuitenkin naudoille suun kautta annettavissa kalsiumvalmisteissa: mikä on niiden toimintaperiaate, mikä vaikutus niillä on lehmän hypokalsemiaan ja mitä eri valmisteita on saatavila Suomessa. Tavoitteena oli selvittää, mitä eroa valmisteilla on, mitä valmisteita kannattaisi käyttää ja miten ja missä tapauksissa. Naudan hypokalsemia johtuu lehmän kyvyttömyydestä pitää veren kalsiumpitoisuus normaalina suuren kalsiummenetyksen tai kalsiumin saannin puutteen vuoksi. Tunnetuin muoto on poikimisen yhteydessä usein esiintyvä poikimahalvaus. Siihen sairastuu Suomessa noin 5 % lypsylehmistä. Hypokalsemian aiheuttamaa halvausta esiintyy toisinaan myös muulloin johtuen esimerkiksi pötsin toiminnan häiriintymisestä tai septisestä utaretulehduksesta. Tällöin tilaa kutsutaan alimentaariseksi hypokalsemiaksi. Subkliinisella hypokalsemialla tarkoitetaan taas tilaa, jossa veren kalsiumpitoisuus laskee poikimisen yhteydessä alle normaalin, mutta näkyviä oireita ei havaita. Tämä muoto saattaa aiheuttaa enemmän taloudellisia menetyksiä kuin kliininen poikimahalvaus, koska jopa puolella useamman kerran poikineista lehmistä on lievä hypokalsemia poikimisen jälkeen. Subkliininen hypokalsemia saattaa heikentää yleiskuntoa ja altistaa monille sairauksille, kuten juoksutusmahan siirtymälle, kohdun esiinluiskahdukselle ja infektioille. Hypokalsemian hoidon valitseminen riippuu lehmän voinnista. Jos lehmä seisoo vielä, on suositeltavaa korjata hypokalsemia suun kautta annettavalla kalsiumilla, mutta lehmän jo maatessa hoitona on suonensisäinen kalsium. Suun kautta annettavan kalsiumin etu on sen tasaisempi vaikutus veren kalsiumpitoisuuteen. Kun kalsiumia annetaan suonensisäisesti, veren kalsiumpitoisuus nousee aluksi jyrkästi, mutta siitä seuraavan hyperkalsemian aiheuttaman elimistön vasteen vuoksi laskee nopeasti alle normaalin pitoisuuden. Tästä johtuen lehmät usein halvaantuvatkin uudelleen suonensisäisen hoidon jälkeen. Järkevää on antaa kalsiumia suun kautta myös suonensisäisen hoidon lisänä, jotta uudelleen halvaantumista ei tapahtuisi. Tehokkaassa kalsiumvalmisteessa on kalsiumia 50-125 grammaa riippuen kalsiumsuolasta. Kalsiumkloridina kalsiumia tarvitaan 50 grammaa ja kalsiumpropionaattina 75-125 grammaa, jotta ruuansulatuskanavassa saavutetaan riittävän korkea kalsiumpitoisuus , jolloin kalsium kulkeutuu passiivisesti epiteelisolujen välistä verenkiertoon pitoisuuserojensa mukaisesti. Suomessa saatavilla olevien valmisteiden kalsiummäärä vaihtelee 19 grammasta 67 grammaan. Osassa valmisteita on käytetty kalsiumsuoloja, joiden imeytymisestä ja tehosta lehmällä ei ole saatavilla tutkittua tietoa. Lisäksi yhdessä valmisteessa on käytetty kalisiumkarbonaattia, joka on todettu tehottomaksi hypokalsemisella lehmällä. Kalsiummäärän ja –suolan lisäksi kalsiumvalmisteen olomuoto ja seosaineet vaikuttavat myös imeytymiseen. Valmisteiden suurten eroavaisuuksien vuoksi sopivan valmisteen valitseminen voi olla haastavaa. Suomessa parhaiten suosituksia vastaavia valmisteita ovat Bovikalc-bolus ja Kalsiumpasta.

Kirjallisuuskatsauksen tarkoitus on kerätä nykyinen tietämys naudan rasvamaksasta suomenkieliseksi yhteenvedoksi. Katsauksessa esitellään naudan rasvamaksan fysiologiaa, etiologiaa, esiintyvyyttä, oireita, diagnostiikkaa, ennaltaehkäisyä ja hoitoa. Samalla käsitellään nykytutkimuksen riittävyyttä. Naudan maksan rasvoittuminen on osittain fysiologista ja seurausta poikimiseen liittyvästä negatiivisesta energiatasapainosta, mikä johtuu ennen kaikkea alkavan maidontuotannon aiheuttamasta suuresta energian tarpeesta. Mikäli nauta ei kykene sopeutumaan muuttuneeseen aineenvaihdunnalliseen tilanteeseen, kertyy sen maksakudokseen triglyseridejä jotka haittaavat maksan normaalia toimintaa. Näin tapahtuu erityisesti poikimisen aikaan ylilihavilla lehmillä, koska niiden syöntikyky on normaalia heikompi. Naudan rasvamaksa yhdistetään heikentyneeseen yleisterveyteen, laskeneeseen maidontuotantoon ja muihin puerperaaliajan sairauksiin kuten juoksutusmahan siirtymään, ketoosiin, utaretulehdukseen, jälkeisten jäämiseen ja kohtutulehdukseen. Rasvamaksan aiheuttamien taloudellisten menetysten määrän on arvioitu yltäneen Yhdysvalloissa 60 miljoonaan dollariin vuonna 2004. Naudan rasvamaksan diagnosointi on hankalaa, ja varma diagnoosi vaatii maksan biopsian. Biopsiasta määritetään maksakudoksen triglyseridipitoisuus prosentteina maksan tuorepainosta. Alle 1% on normaali, 1 – 5% on lievä maksan rasvoittuma, 5 – 10% on kohtalainen maksan rasvoittuma ja yli 10% on vakava maksan rasvoittuma. Rasvamaksan hoitoa tehokkaampaa on sairauden ennaltaehkäisy, joka perustuu ennen kaikkea lehmän ravinnon tasapainottamiseen suhteessa sen energiatarpeisiin. Lehmän kuntoluokituksella varmistetaan lehmän ravinnon saannin olevan oikeassa suhteessa sen ravinnon tarpeisiin. Myös eläimille stressiä aiheuttavien ympäristötekijöiden karsiminen, hedelmällisyysongelmien havaitseminen ja niiden hoito, normaali poikimaväli ja aktiivinen terveydenhoito pienentävät lehmän riskiä sairastua rasvamaksaan. Rasvamaksaa kyetään myös ehkäisemään ennen poikimista juottamalla riskilehmälle propyleeniglykolia useana päivänä ennen poikimista. Useiden muiden ravintolisien kykyä ehkäistä maksan rasvoittumista on tutkittu runsaasti, mutta näistä propyleeniglykoli on ainoa Suomessa laajalti saatavilla oleva. Vakavana oireilevan rasvamaksan hoito on työlästä ja taudin ennuste on melko huono. Vakavan rasvamaksan hoidon tärkeimmät osat ovat jatkuva glukoosi-infuusio sekä pötsin tukihoito säännöllisesti letkuttamalla. Glukoosi-infuusioon saatetaan muualla maailmassa yhdistää insuliini, mutta Suomessa se ei lainsäädännön puitteissa ole mahdollista. Rasvamaksan hoitoon voidaan lisäksi yhdistää mm. propyleeniglykoli suun kautta ja B-vitamiinivalmisteet.

Nautojen (Bos taurus) sorkka-alueen ihotulehdus (DD) on ympäri maailman levinnyt sairaus, jota on myös havaittu muilla sorkkaeläimillä. Nykytiedon mukaan nautojen DD on bakteeri-, ei virus- tai sienitauti. Se aiheuttaa haavoja, vaurioita ja känsiä. DD leviää helposti ja aiheuttaa eläimelle myös kipua, heikentää sen yleiskuntoa ja hyvinvointia sekä aiheuttaa tuotantotappioita. Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa DD:n on havaittu leviävän lähes epidemialuonteisesti, kun taas Pohjoismaissa sitä on tavattu yksittäisissä karjoissa. Taudin etiologiasta, esiintyvyydestä ja parhaasta mahdollisesta hoitomuodosta on eri teorioita. Nykytiedon ja tieteellisen kirjallisuuden mukaan merkittävimpinä DD:n aiheuttajabakteereina pidetään eri Treponema-bakteerilajeja. Uusimpien tutkimusten perusteella taudin vakavuuteen vaikuttaa eri Treponema-lajien yhteisvaikutus keskenään tai muiden bakteereiden kanssa. Tämän tutkielman tavoite oli pystyttää bakteerien 16S rRNA-geenin rinnakkaissekvensointiin perustuva metataksonomiatyövuo bakteereiden tunnistamiseksi. Tutkielmassa vertailtiin kahta eri DNA-eristysmenetelmää, kahta sekvensointityövuota ja kahta bioinformatiikan analyysimenetelmää. Näytemateriaalina oli suomalaisten nautojen sorkka-alueen ihosta otetut biopsianäytteet (n=10). Viisi näytteistä oli terveestä M0-naudasta ja viisi M2-naudasta. Tuloksena havaittiin pieniä määriä Spirochaetaceae-bakteeriperheen sekvenssejä kahdesta M0 -diagnosoduista naudasta. Kaikista M2 - diagnoosin naudoista havaittiin runsaasti Spirochaetaceae - sekvenssejä. Lisäselvityksiä Treponema-bakteerien luotettavasta lajitason tunnistamisesta sekä niiden roolista taudissa tarvitaan. Bovine (Bos taurus) digital dermatitis (DD) of the foot is a widespead disease around the world, and it has also been diagnosed with several other hoofed ruminants. According to current knowledge, bovine digital dermatitis is a bacterial disease, not a viral or fungal disease. It causes ulcers, lesions, and raised calluses. DD spreads easily, and it can cause pain to the animal, weaken its overall health and well-being, as well as cause loss of production. DD has been almost epidemic in Central Europe, as well as in the United States of America, whereas in Scandinavia it has only been encountered in individual herds. According to current knowledge and the scientific literature, the most important bacteria responsible for DD are Treponema species. Recent studies suggest that the severity of the disease is affected by the interaction of different Treponema species with each other or with other bacteria. The aim of this thesis was to set up a metataxonomic pipeline for the parallel sequencing of the 16S rRNA bacterial gene, in order to identify the bacteria. Two different DNA extraction methods, two different sequencing pipelines, and two different bioinformatics pipelines were evaluated in this thesis. Sample material was biopsy samples of the skin of the Finnish bovine hoof (n=10). Five of the samples were from healthy M0 cattle and five from M2 cattle (acute active ulcerative lesions). As a result, small amounts of Spirochaetaceae bacterial family sequences were detected in two M0 diagnostic cattle . Abundant Spirochaetaceae sequences were found in all bovine diagnosed with M2. Further studies on the reliable species identification of Treponema bacteria and their role in the disease are needed.

Naudan sorkka-alueen ihotulehdus (DD) on ulkomailla merkittävin tarttuva sorkkasairaus naudoilla. Suomessa tauti ei ole vielä merkittävä ongelma nautakarjoissa. Tauti aiheuttaa tyypillisesti mansikkamaisen ja ulseroivan muutoksen sorkan takaosaan kantapallojen väliin. Parantunut leesio on ruven peittämä, kun taas kroonistuneessa muutoksessa iho paksuuntuu ja voi esiintyä ihon liikakasvua. Taudin patogeneesiä ja altistavia tekijöitä on tutkittu paljon vuosien saatossa. Useissa tutkimuksissa on esitetty taudin aiheuttajaksi Treponema-suvun bakteereja, jotka aiheuttavat taudin sille suotuisissa olosuhteissa. Altistavista tekijöistä on useita tutkimuksia ulkomailta, mutta suomalaisista karjoista tehdyt tutkimukset puuttuvat. Ulkomaisissa tutkimuksissa on todettu, että sorkan ja jalan likaisuus ja kosteus altistavat sairastumiselle. Lisäksi karjan suuri koko ja ostoeläimet ovat lisänneet sairastumisriskiä. Työn tavoitteena on kuvailla, minkälaisissa pihatoissa sorkka-alueen ihotulehdusta Suomessa esiintyy. Lisäksi tavoitteena on selvittää, miten tilan hoitokäytännöt kuten sorkkahoito ja eläinten ulkoilu on järjestetty tautitiloilla verrattuna muihin tiloihin. Oletuksena on, että niillä tiloilla, joilla tautia on esiintynyt, on eroja rakennusratkaisuissa ja hoitokäytännöissä verrattuna niihin tiloihin, joilla tautia ei ole ollut. Tutkimuksella pyritään kartoittamaan mitä nämä erot ovat. Tutkimus suoritettiin kyselytutkimuksena 1134 tilalle, joista kyselyyn vastasi yhteensä 385 tilaa. Näistä tiloista tutkimukseen hyväksyttiin 360 tilaa, joilla oli pihattonavetta ja yli 50 lehmää. Tuottajat vastasivat kyselyyn, jossa oli kysymyskokonaisuuksia liittyen tilan perustietoihin, navetan rakenteisiin, hoitokäytäntöihin ja tilalla esiintyneisiin sorkkasairauksiin ja niiden oireisiin. Tiedot sijoitettiin Excel-taulukkoon, josta omiin taulukoihinsa eriteltiin tilat, joilla oli esiintynyt sorkkasyyliä tai mansikkamaisia muutoksia sorkan kannalla sekä tilat joilla kyseisiä muutoksia ei ollut esiintynyt. Kyseiset muutokset valittiin tutkimukseen, koska ne ovat todennäköisesti parhaiten tunnistettavat sorkka-alueen ihotulehduksen muutokset. Näistä tiedostoista laskettiin eri muuttujien määrät ja prosenttiosuudet vertailua varten. Mansikkamaisia muutoksia oli esiintynyt kaikkiaan 24 tilalla mikä on 6,7 % kaikista tiloista. Sorkkasyyliä oli esiintynyt yhteensä 48 tilalla, mikä on 13,3 % kaikista tiloista. Tutkimuksen tuloksena havaittiin, että eri rakenneratkaisujen välillä oli eroja suhteissa kun verrattiin tautitiloja tiloihin, joilla kyseisiä muutoksia ei ollut esiintynyt. Tiloilla, joilla oli esiintynyt mansikkamaisia muutoksia tai sorkkasyyliä, oli suhteessa useammin ostoeläimiä, hiehot ulkopuolisella kasvattajalla, aperuokinta ja eläimet pääsivät suhteessa harvemmalla tilalla ulkoilemaan kuin verrokkitiloilla. Näillä tiloilla myös eläinmäärä oli keskimäärin suurempi. Tiloilla, joilla oli esiintynyt mansikkamaisia muutoksia, oli myös suhteessa useammin viileä pihatto, kiinteä lattia pihatossa ja luonnollinen ilmanvaihto ilman alapoistoa. Sorkkasyylätiloilla tulokset rakenteista olivat samansuuntaiset lukuun ottamatta kiinteää lattiaa, jota oli näillä tiloilla harvemmin suhteessa verrokkitiloihin. Johtopäätöksenä voimme todeta, että tautitiloilla tiettyjä rakenneratkaisuja ja hoitokäytäntöjä esiintyy suhteessa useammin kuin verrokkitiloilla, joilla tautia ei ole esiintynyt. Tuloksista ei voida kuitenkaan vetää johtopäätöksiä siitä altistavatko nämä yksittäiset rakenteet taudille. Tämä vaatisi tietojen analysoinnin tilastotieteen ohjelmalla, jolloin tulosten merkittävyyttä pystyttäisiin arvioimaan. Tuloksia tulkitessa tulee ottaa huomioon diagnoosin epävarmuus, joka johtuu siitä, että taudin ja sen aiheuttama muutokset on helppo sekoittaa muihin sorkka-alueen muutoksiin. Lisäksi on huomioitava se, että tietyt muuttujat voivat aiheuttaa vääristymiä tuloksiin esiintymällä yleensä yhdessä. Tulosten perusteella pystytään kuitenkin kuvailemaan, minkälaisilla tiloilla tautia todennäköisimmin Suomessa esiintyy ja millaisilla tiloilla on suurentunut riski saada sorkka-alueen ihotulehdus

Suolistomikrobit ovat hyödyllisiä ja tarpeellisia, joten kaikkia mikrobeja ei ole tarpeellista tuhota. Siksi naudan elimistössä toimii myös immuunijärjestelmää säätelevä systeemi. Immuunivastetta hillitsevää järjestelmää kutsutaan immunologiseksi toleranssiksi eli immuunijärjestelmän kyvyksi olla käynnistämättä immunologista vastetta tiettyjä antigeeneja vastaan. Immunologinen toleranssi perustuu soluihin, jotka hillitsevät puolustusvasteen toimintaa. Tärkeimpiä säätelysoluja ovat regulatoriset T-lymfosyytit, Treg:it, jotka tuottavat tulehdusta hillitseviä sytokiineja sekä estävät muiden puolustussolujen toimintaa. Monilla nisäkkäillä tärkeimpänä regulatorisena T-solutyyppinä pidetään FoxP3⁺ -T-lymfosyyttejä, mutta naudan regulatorisista solutyypeistä on ristiriitaisia tutkimustuloksia. Naudan suoliston immunoregulatorisista soluista, eikä naudan sikiöiden immunoregulatorisen järjestelmän kehityksestä ole aiempaa tutkimusta. Tämän tutkielman tutkimusosuuden tavoitteena oli selvittää naudan suoliston immunoregulatorisen järjestelmän kehitystä. Tarkoituksena oli tutkia, onko naudan sikiön suolistossa regulatorisia lymfosyyttejä ja muita mahdollisesti regulatorisissa tehtävissä toimivia soluja tai regulatoristen solujen tuottamia immuunireaktioihin vaikuttavia viestimolekyylejä. Toisena tavoitteena oli selvittää regulatoristen solujen olemassaoloa vasikan, hiehon ja aikuisen naudan ohut- ja paksusuolessa. Lisäksi tutkittiin markkinoilla olevien solujen tunnistamiseen käytettyjen vasta-aineiden toimivuutta naudan suolistokudosvärjäyksissä. Tämä työ on osa laajempaa tutkimusta, jossa tutkitaan varhaisia isäntä-mikrobivaikutuksia naudan suolistossa. Tutkimukseen käytettiin teurastamoilta kerättyjä nautojen sikiöitä sekä vasikoiden ja aikuisten nautojen suolistonäytteitä. Tutkimukseen otettiin kahdenkymmenen eri-ikäisen, -rotuisen ja -sukupuolisen sikiön suolistonäytteitä painottuen viimeiseen tiineyskolmannekseen, sekä seitsemän vasikan, yhden hiehon ja kolmen aikuisen naudan suolistonäytteitä. Nautojen ohut- ja paksusuolinäytteitä tutkittiin immunohistokemiallisin menetelmin parafiinileikkeistä. Vasta-aineina käytettiin anti-FoxP3-, anti-CD103- ja anti-IL-10-vasta-aineita. Anti-FoxP3-vasta-aine tunnistaa Treg:ien pääsäätelijän, transkriptiotekijän FoxP3. Anti-CD103-vasta-aine tunnistaa CD103-pintaproteiinin regulatoristen dendriittisolujen ja lymfosyyttien pinnalta. Anti-IL-10-vasta-aine on puolestaan kaikkien regulatoristen solutyyppien tuottama välittäjäaine. Lymfosyytin kaltaisia FoxP3⁺ -soluja havaittiin ensimmäisen kerran 150-180 vuorokauden ikäisen sikiön suoliston lamina propriassa. Lymfosyyttien kaltaisia CD103⁺ -soluja oli jo 110 vuorokauden ikäisen sikiön epiteelin seassa. Myös dendriittisolujen kaltaisia CD103⁺ soluja havaittiin jo 150-180 vuorokauden ikäisten sikiöiden suoliston epiteelin seassa. Makrofagin näköisiä IL-10⁺ soluja havaittiin jo 210 vuorokauden ikäisen sikiön lamina propriassa sekä harvakseltaan 220 vuorokauden ikäisen sikiön Peyerin levyn imukeräsissä. Aikuisella naudalla IL-10 värjäsi runsaasti lymfosyytin näköisiä soluja Peyerin levyn imukeräsissä. Tulosten perusteella nämä naudan sikiön immunoregulatorisen järjestelmän osat ovat sikiössä jo ennen syntymää ja IL-10:n tuotanto aktivoituu sikiökaudella noin 210 päivän iässä. Immunologinen toleranssi suolistomikrobeita kohtaan voi siis alkaa kehittyä jo ennen syntymää. Muiden tutkimusten mukaan on mahdollista, että emästä pääsee sikiöön mikrobien osasia tai jopa kokonaisia mikrobeja.

Synnytysvaikeus tarkoittaa vaikeutunutta tai pidentynyttä synnytystä, missä lehmän ja vasikan elinkykyisyys voi heikentyä. Synnytysvaikeus voi aiheuttaa myöhemmin myös muita ongelmia lehmälle, kuten huonoa tiinehtymistä ja alentunutta maidontuotantoa. Poikimavaikeudet aiheuttavat tuottajalle lisää työtä sekä lisää kustannuksia. Lehmälle ne aiheuttavat hyvinvointiongelman, sillä synnytysvaikeutta pidetään yhtenä kivuliaimmista tiloista mitä nauta elämänsä aikana voi kokea. Tuottaja pystyy vaikuttamaan omalla toiminnallaan moniin synnytysvaikeuteen johtaviin tekijöihin. Tällaisia asioita ovat lehmän sopiva lihavuuskunto, hiehojen riittävä ikä ja koko ennen siemennystä sekä oikeanlaisen sonnin valinta. Tuottajan osaamisella ja poikimisten valvonnalla on myös iso merkitys onnistuneen lopputuloksen kannalta. Tutkimuksen aineisto kerättiin Helsingin yliopiston tuotantoeläinsairaalan potilasjärjestelmä Provetista takautuvasti aikaväliltä 1.1.2018-31.12.2020. Tutkimusaineistoon saatiin kerättyä yhteensä 192 naudan tiedot. Haku toteutettiin nautojen hoitokoodien 070-075 avulla. Aineiston hakua laajennettiin puuttuvien ikä- ja rotutietojen kohdalla myös Nautatilojen terveydenhuollon seurantajärjestelmä Nasevaan. Tutkimusaineiston tapauksista 58,9 % olivat ayrshire-rotuisia lehmiä ja 27,6 % holstein-rotuisia lehmiä. Muita rotuja aineistossa oli vähän. Nuorin aineistossa poikima-apua saanut lehmä oli iältään 1 v 2 kk ja vanhin 11 v 1 kk. Aineiston lehmien keski-ikä poikimahetkellä oli 4,29 vuotta. 95 % vaihteluväli iälle oli 3,98-4,60 vuotta ja mediaani 3,21 vuotta. Vetoapu oli yleisin synnytysavun muoto ja sen avulla hoidettiin 62,5 % tapauksista. Synnytysvaikeuteen johtaneita syitä oli useita. Kolme yleisintä syytä kattoivat 70,3 %. Yleisimmät syyt olivat virheasennot, kaksostiineydet sekä isokokoiset vasikat. Mikrobilääkkeitä oli käytetty 29,7 % kaikista aineiston tapauksista. Käyttö oli ollut harkittua ja noudattanut Ruokaviraston mikrobilääkkeiden käyttösuosituksia. Mikrobilääkkeiden lisäksi kerättiin tietoa muiden lääkkeiden käytöstä. Tulehduskipulääkkeitä oli annettu 80,7 % aineiston tapauksista. Myös vuodenajan vaikutusta synnytysvaikeuksien määrään tutkittiin. Eniten tapauksia oli aikavälillä tammikuusta maaliskuuhun (27,1 %) ja vähiten aikavälillä heinäkuusta syyskuuhun (22,4 %). Vaihtelua oli myös saman tarkastelujakson sisällä eri vuosina. Tapausten lopputulemista pystyi päättelemään lehmän ennusteen olevan hyvä synnytysvaikeustapauksissa. Lehmä jäi henkiin 89,1 % tapauksista. Vasikoiden selviämisestä oli hyvin vähän mainintoja, mutta niitä tiedettiin selvinneen ainakin 29,2 %.

Naudan alkionsiirrot ovat yleistyneet alkioteknologian kehittyessä. Vuonna 2017 siirrettiin ensimmäisen kerran OPU-alkioita (ovum pick up, in vitro) enemmän kuin huuhtelualkioita (in vivo). Tämän kirjallisuuskatsauksen ja tutkimuksen tarkoituksena on selvittää eroja keinosiemennyksen, huuhtelu-, OPU- ja tuontialkioiden välillä. Kirjallisuuskatsauksessa pohditaan, millaisia haasteita huuhtelu- ja OPU-alkioiden siirroissa havaitaan ja mistä ne saattavat johtua. Maailmalla on tutkittu paljon nautojen tiineyden pituuteen vaikuttavia tekijöitä. Tiineyttä pidentäviä tekijöitä ovat naudan rotu (liharodut ja maitoroduista brown swiss), poikimakerta (poikimakerta yli 1), runsas lypsy (yli 14 000 kg), lyhyt lypsykausi (alle 250 vuorokautta), vasikan sukupuoli (sonni), yhden vasikan tiineydet, tammi–kesäkuussa tapahtunut hedelmöittyminen sekä viileä elinympäristö. Tutkimuksessa 1 selvitettiin nautojen tiineyksien pituuksia Suomessa. Tutkimuksen aineisto saatiin Faba-osuuskunnalta, ja se koostui 1 048 575 tapauksesta aikaväleillä 2000–2001, 2010–2011 sekä 2020–2021. Nautojen tiineyden pituus Suomessa on keskimäärin 279 vuorokautta. Tiineyden pituuteen vaikuttaa merkittävimmin rotu. Ayrshire- ja holstein-rotuisilla tiineydet pidentyvät, kun ne keinosiemennetään liharotuisella sonnilla maitorotuisen sonnin sijaan. Vuodenaika ei Suomessa ei vaikuta merkitsevästi tiineyksien pituuteen. Huuhtelu- ja OPU-alkioiden suurimman eron aiheuttaa OPU-alkioiden kehitysympäristö. Elatusaineen vaikutuksia alkion- ja sikiönkehitykseen ei vielä ole selvitetty täysin, mutta esimerkiksi naudan alkion pidentyminen ei ole mahdollista elatusaineessa. Elatusaineen olosuhteilla saattaa olla merkittävä vaikutus alkion morfologiaan, geeniekspressioon ja sikiön sekä istukan kasvuun. Nämä muutokset voivat altistaa edelleen suuren jälkeläisen oireyhtymään, joka on yksi epänormaalien jälkeläisten oireyhtymän ryhmä. Tiineysaikaan liittyy monia tapahtumia, jotka vaikuttavat alkion- ja sikiönkehitykseen. Merkittäviä tapahtumia naudan alkion kehittymisessä (ensimmäiset kuusi viikkoa) ovat alkion pidentyminen, alkiolevyn muodostuminen ja sisäelinten esiasteiden kehittyminen. Naudan sikiönkehityksessä lähinnä sikiön koko kasvaa. Tutkimus 2 selvitti huuhtelu-, OPU- ja tuontialkiotiineyksien eroja verrattuna keinosiemennystiineyksiin. Tutkimuksen aineistot saatiin Faba-osuuskunnalta, ja ne koostuivat 46 093 alkionsiirtotapauksesta sekä 7 418 221 keinosiemennys¬tapauksesta vuosilta 2008–2022. Huuhtelualkiot tuottivat useammin elävän vasikan kuin OPU-alkiot. Lehmien tiineydet olivat pidempiä kuin hiehojen, ja pisimpiä tiineyksiä oli OPU-alkiotiineyksissä. OPU-alkioiden tiineyksissä tapahtui enemmän luomisia, ja niiden uusimattomuus-, poikimis- ja vasikkaprosentit olivat selvästi muita tutkimusryhmiä huonompia. Suurin vasikkakuolleisuuden riski havaittiin, kun siirrettiin holstein-OPU-alkio ayrshire-rotuiseen vastaanottajahiehoon. Holstein-huuhtelualkion siirtäminen ayrshire-rotuiseen vastaanottaja¬hiehoon johti todennäköisemmin elävänä syntyneeseen vasikkaan kuin toisinpäin.

Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli ottaa selvää naudan utaretulehduskivusta, sen hoidosta sekä hoitokäytännöistä. Utaretulehdus on yleinen vaiva, ja sen aiheuttamaa kipua on tutkittu verrattain vähän. Vaikka nautojen kivunlievityksen suhteen on nautataloudessa herätty viime vuosikymmenien aikana, on esimerkiksi lievien utaretulehdusten suhteen tietämys mahdollisesta kivusta ja sen hoitamisesta edelleen puutteellista. Nautojen kivun hoitamiseksi on myös tarpeen ymmärtää sitä. Suomessa ei ole kirjoittajan tietojen mukaan käytössä suoraan naudan utaretulehduskivun arviointiin tarkoitettua kivunarviointimenetelmää tämän tutkielman kirjoitushetkellä. Tämä hankaloittaa kivun arviointia käytännön työssä. Utaretulehdus eli mastiitti on yleinen sairaus niin Suomessa kuin maailmallakin. Sen vakavuus ja oireet ovat hyvin vaihtelevat riippuen sairauden aiheuttajasta. Tutkimustiedon perusteella kaikki mastiitit lievistä vakavimpiin endotoksemioihin ovat naudalle kipua aiheuttavia, vaikka kivun aste vaihteleekin sairauden vakavuuden suhteen. Tämän takia kivun hoidon mastiitin yhteydessä tulisi olla olennainen osa sairauden hoitoa. Suuri osa mastiittikipua käsittelevistä tutkimuksista on toteutettu kokeellisina mastiitteina, jossa taudinaiheuttajan osien avulla aiheutetaan utaretulehdusta vastaava tulehdusreaktio ilman varsinaista infektiota. Tutkimuksissa on havaittu tulehduskipulääkkeiden käytöllä mastiitin hoidossa suoria vaikutuksia nautojen vointiin rippumatta utaretulehduksen vakavuusasteesta. Näissä tutkimuksissa on käytetty muun muassa ketoprofeenia, meloksikaamia ja fluniksiinimeglumiinia, jotka ovat Suomessakin naudoille sallittuja. Varsinaisten sairauden oireiden lisäksi tulehduskipulääkkeet vähensivät myös merkkejä kivusta ja palauttivat nautojen elimistön toimintoja lähemmäs normaalia. Tässä kirjallisuuskatsauksessa kerätty tieto voi olla sekä eläinlääkäreille että tuottajille jatkossa hyödyksi. Ymmärrys utaretulehduksen aiheuttamasta kivusta, sen tunnistamisesta ja hoidosta auttaa edistämään eläinten hyvinvointia nautataloudessa. Lisäksi kivunlievitys voi suoraan auttaa naudan parantumisessa utaretulehduksesta. Asianmukaisella kivunlievityksellä on myös havaittu tutkimuksissa lupaavia vaikutuksia muun muassa tuotantolukujen ja maidontuotannon palautuvuuden suhteen. Nautojen tuntemaa kipua utaretulehduksen aikana voidaan myös vähentää asianmukaisella tukihoidolla esimerkiksi tihennetyn lypsyn ja makaavan lehmän kääntelyn, pehmeän makuualustan ja nesteytyksestä huolehtimisen avulla. Tutkimustiedon suhteellisen vähyyden vuoksi aihe vaatii kuitenkin lisätutkimuksia. Lisätutkimusalueita voisivat olla nykyisiä käytäntöjä pidempien tulehduskipulääkekuurien terveysvaikutusten kartoittaminen naudoilla, suomalaisten eläinlääkärien kivunhoitokäytäntöjen kartoittaminen sekä lievien utaretulehdusten aiheuttamien fysiologisten muutosten ja kivun arvioiminen.

Stafylokokit ovat yleisimmät utaretulehduksen aiheuttajat naudalla. Koagulaasipositiivinen Staphylococcus aureus on perinteisesti käsitelty erikseen ja koagulaasinegatiiviset stafylokokit (KNS) yhtenä ryhmänä. Utaretulehdusta aiheuttavia KNS-lajeja on useita ja ne eroavat toisistaan taudinaiheutuskyvyltään, epidemiologialtaan ja mikrobilääkeresistenssiltään. Mikrobilääkkeitä käytetään bakteeritulehduksien hoitamiseen. Bakteerien resistenssi mikrobilääkkeille on maailmanlaajuinen ongelma ja vaikeuttaa infektioiden hoitamista eläimillä ja ihmisillä. Stafylokokeilla yleisin mikrobilääkeresistenssi on beetalaktamaasin tuottoon perustuva penisilliiniresistenssi. Penisilliini on Suomessa yleisin eläinlääkintään myytävä mikrobilääke ja sitä suositellaan penisilliiniherkkien stafylokokkien aiheuttamien utaretulehduksien hoitamiseen. Stafylokokit ovat yleisiä taudinaiheuttajia myös ihmisillä. Lähikontaktissa stafylokokit voivat siirtyä nautojen ja ihmisten välillä. Metisilliiniresistentit stafylokokit, kuten MRSA (metisilliiniresistentti Staphylococcus aureus) ja MRSE (metisilliiniresistentti Staphylococcus epidermidis), voivat naudalla esiintyessään muodostaa uhan myös ihmisten terveydelle. Stafylokokkibakteerit voivat mahdollisesti toimia resistenssigeenien reservuaarina. Monet resistenssigeenit voivat siirtyä stafylokokeilla bakteerikannasta toiseen, stafylokokkilajista toiseen sekä myös stafylokokkien ja muiden bakteerisukujen välillä. Tähän lisensiaatintutkielmaan sisältyy kirjallisuuskatsaus ja tutkimusosuus. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään aiempiin tutkimuksiin utaretulehdusmaidosta eristettyjen stafylokokkien mikrobilääkeresistenssistä Suomessa ja maailmalla sekä penisilliiniresistenssin mekanismeihin ja penisilliiniresistenssin toteamiseen stafylokokki-isolaateilta. Tutkimusosuudessa tavoitteena oli selvittää Suomessa vuonna 2017 otetuista utaretulehdusmaitonäytteistä eristettyjen stafylokokkien mikrobilääkeresistenssi sekä KNS-isolaattien lajijakauma. Lisäksi tavoitteena oli tilastollisten analyysien avulla arvioida kaupallisella PCR-testillä (PathoProof™ Mastitis PCR Complete-16 Assay, Thermo Fisher Scientific, Waltham, Yhdysvallat) todetun blaZ-geenin sekä kiekkodiffuusiomenetelmällä todetun ilmiasullisen penisilliiniresistenssin välistä yhteyttä. Stafylokokkilajien tunnistamiseen käytettiin massaspektrometristä MALDI-TOF MS -menetelmää (Bruker Maldi Biotyper, Bruker Daltonics Scandinavia AB, Solna, Ruotsi). Mikrobilääkeherkkyys tutkittiin kiekkodiffuusiomenetelmällä. Tilastollisissa analyyseissä beetalaktamaasigeenin ja ilmiasullisen penisilliiniresistenssin yhteydestä käytettiin McNemarin-testiä ja Kappa-arvoa. Yleisimmät maitonäytteistä eristetyt KNS-lajit olivat S. epidermidis, Staphylococcus simulans, Staphylococcus haemolyticus ja Staphylococcus chromogenes. Yleisin mikrobilääkeresistenssi oli penisilliiniresistenssi. S. aureus -isolaateista noin 11 % ja KNS-isolaateista noin 30 % oli resistenttejä penisilliinille. S. aureus -isolaateilla penisilliiniresistenssiä esiintyi vähemmän ja KNS-isolaateilla lähes saman verran kuin aiemmissa tutkimuksissa Suomessa. KNS-lajien välillä oli suuria eroja penisilliiniresistenssin yleisyydessä. Eniten penisilliiniresistenttejä isolaatteja esiintyi S. epidermidis -lajissa. S. aureus -isolaateista 3 % ja KNS-isolaateista 10 % oli resistenttejä oksasilliinille. Kefoksitiiniresistenttejä isolaatteja esiintyi vähemmän kuin oksasilliiniresistenttejä isolaatteja. Resistenssi muita tutkittuja mikrobilääkkeitä kohtaan oli vähäistä. PCR-menetelmällä blaZ-geenin kantajiksi todettujen S. aureus- ja KNS-isolaattien lukumäärät erosivat tilastollisesti merkitsevästi kiekkodiffuusiomenetelmällä penisilliiniresistenteiksi todettujen isolaattien lukumäärästä. Negatiivisten tulosten yhtenevyys oli parempi kuin positiivisten. PCR-testissä blaZ-geenin kantajiksi todetuista S. aureus -isolaateista puolet ja KNS-isolaateista kolmasosa oli penisilliiniherkkiä kiekkodiffuusiomenetelmässä.

Maidontuotantotiloilla utaretulehdukset aiheuttavat merkittävää tuotannon laskua, lisäkustannuksia ja lisätyötä. Jalostamalla utareterveydeltään terveempiä nautoja voidaan vaikuttaa tuotannon kannattavuuden lisäksi eläinten hyvinvointiin sekä vähentää mikrobilääkkeiden käyttöä, hidastaen mikrobilääkeresistenssin kehittymistä. Tässä tutkielmassa on perehdytty naudan vetimen histologiseen rakenteeseen sekä sen mahdolliseen yhteyteen utaretulehdukseen. Vaikka makroskooppisen rakenteen yhteydestä utaretulehdukseen on saatu tuloksia, mikroskooppisen rakenteen yhteyttä utaretulehdukseen ei ole voitu vielä luotettavasti osoittaa. Tutkielmaan kuuluu tutkimusosa, joka on osa laajempaa vetimen morfologiaa käsittelevää tutkimusta. Tutkimusosiossa on arvioitu kuvankäsittelyohjelmistoon pohjautuvan menetelmän soveltuvuutta vetimen sisältämän kollageenisäikeiden ja elastisten säikeiden määrän arviointiin, sekä selvitetty säikeiden määrien yhteyttä utaretulehdukseen. Vetimen kollageenisäikeisiin ja elastisiin säikeisiin keskittynyttä tutkimusta ei ole aiemmin tehty, vaikka elastisten säikeiden osuutta vetimen sulkeutumiseen on pohdittu. Tutkimusosiossa tarkastellut vetimet on kerätty Heidi Vesterisen lisensiaattityötä varten vuonna 2009. Vetimistä valittiin terveystietojen perusteella 19 eläimen vetimet, eli 76 vedintä. Osa vetimistä jouduttiin hylkäämään näyteteknisistä syistä, jolloin kollageenisäikeiden tarkasteluun jäi 16 ja elastisten säikeiden tarkasteluun 13 vedintä, joiden naudoilla oli ollut utaretulehdus tai eläin oli teurastettu utaretulehduksen vuoksi. Terveiden eläinten vetimiä jäi tarkasteltavaksi kollageenisäikeiden osalta 46 ja elastisten säikeiden osalta 36 vedintä. Vetimistä valmistettiin histologiset leikkeet, joita mikroskopoitiin ja kuvattiin mikroskooppiin integroitavalla digikameralla. Kuvista määritettiin Image J -ohjelman avulla elastisten säikeiden ja kollageenisäikeiden prosentuaaliset osuudet ja verrattiin niitä nautojen utareterveystietoihin. Tutkimus antaa viitteitä siitä, että menetelmän avulla säikeiden määriä voidaan karkeasti vertailla eri näytteiden välillä, vaikka työssä käytettyä menetelmää ei voida käyttää kollageeni- tai elastisten säikeiden todellisen määrän mittaamiseen. Tutkimusosiossa ei havaittu yhteyttä kollageenisäikeiden tai elastisten säikeiden määrän ja utaretulehdusten välillä, mutta tulokset eivät ole täysin luotettavia menetelmässä havaittujen haasteiden sekä aineiston pienuuden vuoksi. Tutkimuksen yhteydessä tarkasteltiin elastisten säikeiden sekä kollageenisäikeiden sijoittumista kudoksessa. Elastisten säikeiden havaittiin kulkevan kudoksessa eri tavoin eri kohdissa sekä niiden määrien vaihtelevan. Elastisia säikeitä oli runsaasti vedinkanavan läheisyydessä, jossa ne kulkivat vedinkanavan suuntaisesti. Lihaskerroksessa elastiset säikeet kulkivat lihassyiden suuntaisesti ja säikeitä oli runsaasti. Lihaskerroksen ja ulkopinnan epiteelin välillä elastiset säikeet vaikuttivat kulkevan verkkomaisesti, myös viistosti. Kollageenisäikeet näyttivät olevan löyhemmässä lähellä epiteeliä vedinkanavan ja Fürstenbergin rosetin alueella kuin muualla kudoksessa. Havainnot elastisten säikeiden kulkusuunnista helpottavat jatkotutkimusten suunnittelua. Jatkotutkimuksissa voisi tarkastella myös lihassyiden sijoittumista kudoksessa ja selvittää lihassyiden sekä elastisten säikeiden osuutta vetimen sulkeutumisessa, esimerkiksi lihaskudoksen oksitosiinireseptorien esiintymisen avulla.