Browsing by Subject "perusoikeudet"

Tutkielmassa eriteltiin universalismin käsitteen merkitystä osana suomalaista yhteiskuntapolitiikkaa koskevaa keskustelua ja sosiaalipolitiikan käytäntöjä. Tutkielmassa selvitettiin, millä eri tavoilla universalismin käsitettä on käytetty ja käytetään yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa ja miten universalismi ilmenee suomalaisen sosiaalipolitiikan käytännöissä. Aineistoina käytettiin suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ja sosiaalioikeuden asiantuntijoiden tutkielmaa varten antamia kirjallisia kannanottoja universalismin merkitystä koskeviin kysymyksiin ja suomalaisen yhteiskuntapolitiikan erityislaatua, instituutioita ja muutoksia käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa. Tutkielmassa tarkasteltiin myös universalismin juridista perustelua ja poliittista merkitystä sosiaalipolitiikan oikeutuksessa. Universalismin käsitteen merkityksiä ja käyttötapoja suhteutettiin suomalaisen sosiaalipolitiikan kehityksen ajankohtaisiin linjauksiin ja käytäntöihin. Asiantuntija-aineistoa ja keskeistä tutkimuskirjallisuutta analysoitiin soveltaen kriittisen konstruktionismin teorioita ja käsitehistoriallista lähestymistapaa yhteiskunnallis-poliittisten käsitteiden rakentumiseen. Teema-analyysissa universalismin merkitykset luokiteltiin diskurssin normatiiviselle ja käytännölliselle tasolle. Universalismin merkityksiä eriteltiin institutionaalisiin rakenteisiin ja käsityksiin nojautuvaa merkityksenantoa vahvistavina tai haastavina. Keskeisinä tuloksina esitettiin, että universalismin merkityssisältöjen määritteleminen on mahdollista lähinnä käsitteen suhteellisuuteen tai erilaisiin normatiivisiin tavoitteisiin ja periaatteisiin viittaamalla. 2000-luvulla universalismin käsitteen kehityslinjoissa voidaan erottaa käsitteen merkityksen ja käyttötavan politisoituminen ja epämääräistyminen sekä käsitteen alan laajentuminen kattamaan myös sellaisia sosiaaliturvan piirteitä, jotka on aikaisemmin esitetty universalismille vastakkaisina. Sosiaaliset oikeudet ja kansalaisuus ovat universalismin ymmärtämisen käsitteellisiä edellytyksiä. Universalismin juridinen perustelu nojaa siihen oikeusvaltiolle ominaiseen piirteeseen, että sosiaalisten oikeuksien sääntely ohjautuu minimitoimeentulon turvan osalta kansallisen perustuslain tasolta. Sosiaalioikeudessa universalismia koskeva keskustelu on kuitenkin epäsuoraa. Universalismilla on viitattu sekä hyvinvointivaltion toimintatapoihin että sen harjoittaman sosiaalipolitiikan päämääriin. Universalistisen sosiaalipolitiikan keskeisimpinä piirteinä voidaan pitää muiden muassa järjestelmien kattavuutta, yhdenvertaisuuden tunnustamista, leimaavien erottelujen puuttumista sosiaalipolitiikan käytännöistä ja samojen palvelujärjestelmien suuntaamista koko väestön tarpeisiin. Universalismin hämärtymistä sosiaalipolitiikan käytännöissä edustavat kaikille tarkoitettujen hyvinvointipalvelujen suosion vähentyminen hyvin toimeentulevien kansalaisten keskuudessa ja palkkatyön normaaliuteen liittyvän ansiosidonnaisen toimeentulon turvan muodostuminen toimeentulon turvan normiksi. Universalismin käsitteen alan laajentuminen on vaikeuttanut sen merkityksen täsmentämistä ja ajanmukaisuuden todentamista suhteessa sosiaalipolitiikan käytäntöihin. Universalismi voidaan kuitenkin ymmärtää pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden sosiaalipolitiikoille ominaisia piirteitä välittävänä käsitteenä, jonka vaikuttavuus ei edellytä sen merkityksen ristiriidatonta määrittelemistä.

Tutkielmassa selvitetään Etsivän keskuspoliisin (EK) niin sanottuihin kulttuuriliberaaleihin 1930-luvulla kohdistamaa valvontaa. Kulttuuriliberaalit olivat Tulenkantajat-lehden ympärille ryhmittyneitä vasemmistointellektuelleja, jotka kritisoivat voimakkaasti oikeistohegemoniaan perustunutta yhteiskuntajärjestelmää sekä muun muassa puolustivat yhtäläisiä kansalaisoikeuksia. 1930-luvun kontrolloidussa yhteiskunnassa he joutuivat EK:n valvonnan ja kommunismiepäilyjen kohteeksi. Tutkielmassa selvitetään sitä, millaisia uhkakuvia EK näki kulttuuriliberaalien toimintaan liittyvän ja mihin se nämä arvionsa perusti. Lisäksi tarkastellaan sitä, millaisiin toimenpiteisiin EK arvioidensa perusteella ryhtyi. Kulttuuriliberaalien yksittäistapauksen kautta tarkastellaan EK:a kontrollipoliittisena toimijana. EK:n toimintaa arvioidaan erityisesti kansalaisoikeuksien ja kontrollipolitiikan välisen vastakkainasettelun näkökulmasta. Tutkimuksen keskeisimpänä lähdeaineistona ovat Kansallisarkistossa säilytettävät EK:n asiakirjat, joista tärkeimpiä ovat kulttuuriliberaalien henkilömapit sekä tulenkantajia ja kansanrintamaa käsittelevät asiamapit. Tutkimusnäkökulma on aatehistoriallinen; EK:n näkemysten selvittämisessä on kyse asioiden käsittämisen tutkimisesta. Kulttuuriliberaalien valvonnassa on vuosina 1934–1937 havaittavissa tietty kehityskulku. Vuoden 1934 kuluessa EK vähitellen kiinnostui kulttuuriliberaaleista, ja alkuvuoden 1935 aikana tämä kiinnostus vahvistui siinä määrin, että kulttuuriliberaalien voitiin sanoa joutuneen EK:n silmätikuksi. Kesästä 1935 alkaen EK alkoi epäillä kulttuuriliberaalien toimivan yhteistyössä kommunistien kanssa niin sanotun kansanrintaman muodostamiseksi. Vuonna 1936 EK:n arviot kansanrintamasta joutuivat julkisen tarkastelun alle, kun sen salaiset muistiot paljastuivat. Tästä seurasi kohu, sillä muistioissa luokiteltiin monia laillisia järjestöjä kommunistisiksi. Kulttuuriliberaalit olivat muistioiden mukaan vaarallisimpia kansanrintama-aatteen edistäjiä Suomessa. Sanomalehdissä EK:a kritisoitiin voimakkaasti ja sen epäiltiin saaneen liikaa valtaa sisäpolitiikassa. Sisäasiainministeri asetti komitean selvittämään EK:n toimintaa. Muistiokohu oli lopulta osasyynä jopa T.M. Kivimäen hallituksen kaatumiseen. Vastoinkäymisistä huolimatta EK uskoi vuonna 1937 vihdoin saaneensa todisteita arvioilleen kulttuuriliberaalien kommunistisuudesta. Vähitellen kävi kuitenkin selväksi, että EK:n toiminta oli tullut tiensä päähän. Vuoden 1937 lopulla toimintansa aloitti Valtiollinen poliisi (Valpo), ja seuraavan vuoden alussa EK:n pitkäaikainen päällikkö Esko Riekki erosi tehtävästään. EK nojautui toiminnassaan 1930-luvulla vallalla olleeseen tulkintaan, jonka mukaan kumouksellisen vasemmiston kohdalla oli perusteltua tinkiä kansalaisoikeuksista yhteiskunnan turvallisuuden takaamiseksi. Kulttuuriliberaalien tapauksessa EK leimasi ryhmän jäsenet nopeasti kommunisteiksi, vaikka sillä ei ollut pitäviä todisteita väitteidensä pohjaksi. EK oli 1930-luvulla merkittävä sisäpoliittinen vallankäyttäjä, ja se perusteli toimiaan kommunismin uhkaa korostamalla. Sisäpoliittisen ilmapiirin liberalisoitumisen seurauksena EK:n valta-asema heikentyi. EK:lla oli vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen, mikä näkyi muun muassa kansanrintamamuistioista syntyneessä kohussa.

Tässä tutkielmassa selvitän, minkälainen on työnantajan velvollisuus edistää tasa-arvoa työelämässä, ja miten erityisesti tasa-arvosuunnitelma on tämän perus- ja ihmisoikeuksiin pohjautuvan velvollisuuden käytännön ilmentymä. Tutkielmassa tasa-arvosuunnitelmaa tarkastellaan työoikeudellisena normina. Tutkielmassa otetaan selvää siitä, miten tasa-arvosuunnitelma sijoittuu työoikeudellisten normien järjestelmään, ja minkälainen sen normiluonne on. Lisäksi tarkastellaan, miten sen normityyppi vaikuttaa sen velvoittavuuden arviointiin. Koska tasa-arvo ja sen edistämisvelvollisuus ovat yhtä aikaa sekä perusoikeustaustaisia, melko abstrakteja kokonaisuuksia, sekä työpaikkakohtaisia käytäntöjä, tutkielmassa selvitetään, miten tasa-arvosuunnitelma toimii työpaikkakohtaisena normina, eli kenelle se luo oikeuksia ja ketä se sitoo. Lisäksi selvitetään, miten tasa-arvosuunnitelma toimii osana työehtojen määräytymisjärjestelmää. Tarkastelun kohteena ovat lisäksi tasa-arvon edistämistä ja tasa-arvosuunnitelmaa koskevat valvonta- ja sanktiokeinot. Tutkielmassa tulee selvitetyksi, että tasa-arvoa voidaan pitää niin kansallisena perusoikeutena, kuin kansainvälisenä ihmisoikeutenakin. Tasa-arvon edistäminen on työnantajalle lainsäädännöstä seuraava velvollisuus ja tasa-arvosuunnitelman laatiminen on pakollista yli 30 hengen työpaikoilla. Tasa-arvosuunnitelmasta normina esitetään johtopäätös, minkä mukaan kyseessä on pyrkimyksenomaisesti velvoittava, suunnitelmatyyppinen ryhmänormi. Normin velvoittavuutta arvioidaan soft law-käsitteen ja tosiasiallisen sitovuuden periaatteen kautta, ja päädytään johtopäätökseen siitä, että tosiasiallinen tasa-arvon toteutuminen vaatisi tasa-arvosuunnitelman näkemistä nykyistä velvoittavampana normina. Oikeusvaikutusten osalta tutkielmassa todetaan johtopäätöksenä, että ei voida suoraan sanoa tasa-arvo-suunnitelman luovan yksittäiselle työntekijälle oikeuksia, tai määrittävän tämän työehtoja, vaan suunnitelman vaikutus perustuu ryhmäsitovuuteen ja se määrittää ensisijaisesti henkilöstösuhteen ehtoja. Työnantajaa tasa-arvosuunnitelma velvoittaa vahvasti suhteessa henkilöstöön. Työnantajan velvollisuuksien valvonta ja sanktiointi on kuitenkin melko heikolla tasolla osin resurssien puutteen, osin lainsäädännöllisten ratkaisujen vuoksi. Yleisenä johtopäätöksenä voidaan todeta, että tämänhetkinen sääntely-ympäristö tekee tasa-arvosuunnitelmasta liian heikon välineen toteuttaa tasa-arvoa lain vaatimusten mukaisesti.

Julkishallinnon digitalisaatio ja erityisesti automaattinen päätöksenteko osana sitä ovat asettaneet hallinto-oikeuden ja sen tutkimuksen entistä kiinteämpään vuorovaikutukseen muiden oikeudenalojen kanssa. Julkisoikeuden ja yksityisoikeuden rajan suhteellistuessa automaattisen päätöksenteon oikeustieteellinen tutkimus sisältää sen eri vaiheista riippuen useiden eri oikeudenalojen tutkimusperinteen piiriin kuuluvia aspekteja. Tutkittaessa julkishallinnon automaattista päätöksentekoa hallinto-oikeudelliseen tutkimusnäkökulmaan tulee täten olennaisia elementtejä muun muassa valtiosääntöoikeudesta, immateriaalioikeudesta ja oikeusinformatiikasta. Yleisen tietosuoja-asetuksen (2016/679, TSA) 13 (2) (f) ja 14 (2) (g) artikloissa asetetaan rekisteröidyn suojaamiseksi rekisterinpitäjälle velvollisuus antaa sekä vastaavasti 15 (1) (h) artiklassa rekisteröidylle oikeus saada merkitykselliset tiedot käsittelyyn liittyvästä logiikasta samoin kuin kyseisen käsittelyn merkittävyydestä ja mahdollisista seurauksista rekisteröidylle. Tutkielma käsittelee ensinnäkin merkityksellisten tietojen käsitteen sisältöä. Tutkielmassa todetaan EU-oikeuden teleologiseen tulkintaan perustuen, että yleisessä tietosuoja-asetuksessa käytetyn merkityksellisten tietojen käsitteen edellyttää rekisteröidyn oikeuksien kannalta parempaa läpinäkyvyyttä kuin ennen yleistä tietosuoja-asetusta voimassa olleen henkilötietodirektiivin (95/46/EY) 12 artiklan vastaava säännös. Merkityksellisten tietojen käsitettä on täten tulkittava niin, että TSA 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artikloissa asetettu vaatimus on täytetty, kun rekisteröidylle on sekä annettu käsittelyn kannalta merkitykselliset tiedot ja hän on myös kohtuudella voinut ymmärtää ne. Tutkielmassa on lisäksi tutkittu sitä, millä tavoin julkishallinnon automaattisen päätöksentekojärjestelmän kehittänyt yksityinen ohjelmistokehittäjä voi pyrkiä rajaamaan rekisteröidylle annettavia merkityksellisiä tietoja sillä perusteella, että ne ovat ohjelmistokehittäjän liikesalaisuuksia. Tutkielman näkökulmana on erityisesti ollut yleisen tietosuoja-asetuksen 13 (2) (f), 14 (2) (g) ja 15 (1) (h) artiklojen sekä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999, JulkL) 24.1 §:n 20 kohdan välinen normikollisio. Tutkielmassa havaitaan, että normikollision ratkaiseminen riippuu rekisteröidyn mahdollisesta asianosaisasemasta, jolloin liikesalaisuussuoja voidaan turvata joko asianosaisjulkisuuteen liittyvän vaitiolovelvollisuuden ja hyväksikäyttökiellon turvin, tai vastaavasti yksityisoikeudellisella salassapitositoumuksella, mikäli rekisteröity ei ole asianosaisasemassa. Tällöin ohjelmistokehittäjän käytössä ovat mahdollisessa oikeudenloukkaustilanteessa liikesalaisuusdirektiivin (2016/943) ja siitä johdetun kansallisen lain eli liikesalaisuuslain (595/2018) mukaiset oikeussuojakeinot. Viimeiseksi tutkielmassa on käsitelty vastaavaa normikollisiota valtiosäännön tasolla, jolloin kyseeseen ovat tulleet Suomen perustuslain (731/1999, PL) 10.1 §:ssä turvattu henkilötietojen suoja ja 15.1 §:ssä turvattu omaisuudensuoja. Tutkielman näkökulma keskittyy tältä osin erityisesti saksalaisen oikeusteoreetikon Robert Alexyn kehittämään teoriaan perusoikeuksista periaatteina ja optimointikäskyinä. Tällöin periaateluontoisia perusoikeuksia voidaan soveltaa eriasteisesti kunkin soveltamiskonteksti ja tapauksen tosiseikasto huomioiden erotuksena sääntöluonteisten oikeusnormien jyrkkään dikotomiaan. Näin ollen periaateluontoisille perusoikeuksille ei voida asettaa etusijajärjestystä. Alexyn teoriassa on kuitenkin mahdollista hahmottaa perusoikeuksien keskinäisille suhteille suuntaa-antavia prima facie -etusijoja yleisiin olosuhteisiin ja soveltamiskontekstiin perustuen. Tutkielmassa esitetään, että PL 10.1 §:ssä turvatun henkilötietojen suojan ja vastaavasti liikesalaisuuksien PL 15.1 §:n nojalla nauttiman omaisuudensuojan periaatekollisiossa julkishallinnon automaattisen päätöksenteon soveltamiskontekstissa prima facie -etusija tulee antaa henkilötietojen suojalle pohjautuen sen välittömämmin luonnollista henkilöä turvaaviin tarkoitusperiin sekä yksilön oikeusturvanäkökohtiin. Optimointikäskyluonne edellyttää kuitenkin, että liikesalaisuuksien nauttimaa omaisuudensuojaa rajoitetaan niin vähän kuin mahdollista. Lisäksi tutkielmassa esitetyn näkökannan mukaan tämän soveltamiskontekstin prima facie -etusija on ehdollinen sille, että yksittäistapauksessa voidaan paikantaa riittävät oikeudelliset mekanismit, joilla poistetaan liikesalaisuuden haltijan omaisuuteen kohdistuvat, henkilötietojen suojasta johdettujen oikeuksien käytöstä johtuvat epäedulliset vaikutukset. Lopuksi on kuitenkin syytä korostaa prima facie -etusijan olevan aina vain suuntaa-antava etusijajärjestys. Näin ollen lopullinen optimointikäskyn toteutus ja punninta eri periaateluontoisten perusoikeuksien välillä tapahtuu yksittäistapauksessa in casu.

Tutkielmassa tarkastellaan transsukupuolisten nuorten asemaa transerityisessä terveydenhuollossa ja heidän perus- ja ihmisoikeutenaan turvatun oikeuden terveyteen toteutumista. Kansallista lainsäädäntöä, kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia ja oikeuskirjallisuutta tulkiten selvitetään ensin, mitä oikeus terveyteen tarkoittaa transsukupuolisten nuorten näkökulmasta erityisesti transerityisen terveydenhuollon kontekstissa. Lisäksi erilaisten kyselytutkimusten, selvitysten ja raporttien tulosten kautta tarkastellaan sitä, miten muun muassa hoitoon pääsy ja hoidon laatu käytännössä toteutuvat transsukupuolisten nuorten kohdalla. Vertailemalla näitä tuloksia muodostettuun tulkintaan oikeudesta terveyteen transsukupuolisten nuorten näkökulmasta vastataan tutkimuskysymykseen siitä, miten tämä oikeus käytännössä toteutuu Suomessa. Transsukupuolisten nuorten kohdalla oikeuden terveyteen toteutuminen täysimääräisesti edellyttää, että heillä on pääsy riittäviin yksilöllisen tarpeen mukaisiin transerityisen terveydenhuollon palveluihin ilman heidän sukupuoli-identiteettiinsä perustuvaa syrjintää. Näiden palvelujen on täytettävä saatavuuden, saavutettavuuden, hyväksyttävyyden ja laadun vaatimukset. Tutkielmassa tunnistetaan merkittävimmiksi transsukupuolisten nuorten oikeuden terveyteen toteutumiseen liittyviksi haasteiksi sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikoiden puutteelliset resurssit, alle 13-vuotiaiden sulkeminen sukupuoli-identiteetin tutkimusprosessin ulkopuolelle, hoitoon pääsyn vaikeutuminen tai estyminen mielenterveysongelmien vuoksi, hoidon laatuun ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden osaamiseen liittyvät puutteet sekä transsukupuolisten nuorten heikompi terveydentila ja kohonnut itsetuhoisuuden ja itsemurhan riski. Nämä haasteet osoittavat, ettei transsukupuolisten nuorten oikeus terveyteen toteudu Suomessa täysimääräisesti. Oikeuden täysimääräinen toteutuminen edellyttäisi ainakin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikoiden resurssien ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden asiaan liittyvän koulutuksen lisäämistä. Sateenkaaripoliittisen toimintaohjelman laatiminen olisi lisäksi yksi keino, jolla transsukupuolisten nuorten oikeuden terveyteen toteutumista voitaisiin pitkällä aikavälillä edistää.

Tutkielmassa tarkastellaan työntekijöihin kohdistuvaa niin sanottua maalittamista rikosoikeudessa. Maalittamista lähestytään kriminaalipoliittisesti orientoituneesta näkökulmasta, ja tutkielman keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä on, onko sitä koskevalle rikosoikeudelliselle sääntelylle muutostarpeita. Maalittaminen on 2010-luvun lopussa lisääntynyt ilmiö, jossa työntekijöitä asetetaan vahingoittamistarkoituksessa maalitauluiksi erityisesti verkkoympäristössä. Maalittamisen tekotavat jaetaan tutkielmassa työntekijöiden kokemusten perusteella neljään yläkategoriaan: 1) vihaisan puheen levittäminen, 2) tietojen levittäminen, 3) seuraaminen ja fyysinen häirintä sekä 4) oikeussuojakeinoilla tai muilla vastaavilla keinoilla painostaminen. Tutkielmassa keskitytään erityisesti kahteen ensimmäiseen tekotapaan, sillä ne liittyvät keskeisimmin maalittamisen erityispiirteisiin, erityisesti sen joukkoistettuun luonteeseen ja verkkoympäristöön. Maalittamisella on vaikutuksia sen kohteena olevan työntekijän perusoikeuksiin, ja ainakin tiettyihin työntekijöihin kohdistuneena myös työnantajan toimintaan. Maalittamisella vaikutetaan mahdollisesti välillisesti myös muiden kuin maalittamisen kohteen perus- ja ihmisoikeuksiin sekä myös laajemmalla tasolla oikeusvaltion ja demokratian toimintaan. Toisaalta sekä kriminaalipoliittisesta että valtiosäännöllisestä näkökulmasta on tärkeää, ettei maalittajan perus- ja ihmisoikeutena turvattuun ja demokratian kulmakivenä pidettyyn sananvapauteen perusteettomasti puututa. Erityisen tärkeää on huomioida, että virkamiehien ja muiden julkisessa tai yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa toimivien työntekijöiden arvosteleminen voi kuulua sananvapauden ydinsisältöön, minkä osalta sananvapauden rajoittamisen suhteen tulee olla erityisen tarkkana. Maalittamisen kohde saa jo nykyään rikosoikeudellista suojaa esimerkiksi rikoslain 24 luvun 8-10 §:n yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä ja kunnianloukkausta sekä niiden törkeitä tekomuotoja koskevien säännösten, 25 luvun laitonta uhkausta ja vainoamista koskevien 7 ja 7 a §:n ja 17 luvun 1 §:n mukaisen julkista kehottamista rikokseen koskevan säännöksen osalta. Viranomaisiset saavat suojaa tietyiltä osin lisäksi rikoslain 16 luvun 1-3 §:n mukaisilla kriminalisoinneilla. Nykyisten kriminalisointien suhdetta maalittamiseen tulkitaan lainopollisen tutkimuksen avulla, missä erityisasemassa on vuosien 2017-2020 säännöksiä koskeva hovioikeuskäytäntö. Tutkielmassa osoitetaan, että nykyisissä kriminalisoinneissa on ongelmallista, ettei niillä voida kaikilta osin puuttua maalittamisilmiön eri oikeushyviä loukkaavaan, joikkoistettuun luonteeseen. Aukkoja on myös vakavan niin sanotun absoluuttisen vihaisan puheen osalta kriminalisoinneissa siltä osin, kun maalittamisessa epäsuorasti uhkaillaan sen kohdetta vakavilla rikoksilla tai uhataan niin, ettei uhkaus tule sen kohteen tietoon. Kyseinen puhe on maalittamisessa erityisen vahingollista, koska sillä voidaan kannustaa verkkoympäristössä muita toteuttamaan uhkailussa tarkoitettu rikos. Lisäksi rikosoikeudelliseen suojan toteutumiseen liittyvät syyteoikeuden sekä syyte- ja esitutkintakynnyksen haasteet heikentävät nykyisten kriminalisointien tosiasiallista tehokkuutta. Vaikka uudelle kriminalisoinnille on löydettävissä oikeushyvien suojelun periaatteen vaatimuksen täyttämiseksi monia, myös täsmällisesti määriteltävissä olevia oikeushyviä, kriminalisointiperiaatteista ultima ratio -periaate edellyttää rikosoikeuden käyttämistä viimesijaisena keinona. Maalittamista koskevaan joukkoistettuun ilmiöön sekä rikosoikeuden tehokkuuteen liittyviin näkökulmiin voidaan puuttua useilla yhteiskunnallisilla keinoilla, kuten kiinnittämällä huomiota työnantajan, verkkosivustojen ja -alustojen vastuuseen sekä itsesääntelymekanismeihin. Ultima ratio -periaatteen lisäksi myös rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja ihmisarvon loukkaamattomuuden periaate puoltavatkin, että maalittamisen kokonaisvaltaiseen kriminalisointiin ei vielä toistaiseksi ryhdyttäisi. Yhteiskunnallisilla keinoilla ei voida kuitenkaan puuttua oikeustilan kaikkiin ongelmakohtiin, ja näiltä osin tutkielmassa tullaan siihen johtopäätökseen, että myös rikoslakia koskevia muutoksia on syytä toteuttaa.

Urheiluagentti on keskeinen osa toimivia urheilun pelaajamarkkinoita. Urheiluagentti on joukkueurheilussa toimiva pelaajan taloudellinen neuvonantaja. Urheiluagentin keskeisenä tehtävänä on edustaa ja avustaa pelaajaa häntä koskevissa sopimusneuvot-teluissa. Tässä toiminnassa on oikeudelliselta luonteeltaan kysymys yksityisestä työnvälityksestä, josta on ylikansallista ja kansal-lista sääntelyä. Ylikansallisella tasolla toimintaa säännellään kansainvälisen työjärjestön antamassa yleissopimuksessa yksityisistä työnvälitystoimistoista. Kyseinen yleissopimus on saatettu kansallisesti voimaan lailla julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta. Kummankin soveltumisala on tarkoituksenmukaisesti jätetty laajaksi, jotta kaikenlainen yksityinen työnvälitys tulisi niiden sovel-tumisalaan. Kansallisessa lainsäädännössä yksityinen työnvälitystoiminta on vapautettu erillisistä toimilupa- ja ilmoitusvelvol-lisuuksista. Yksityistä työnvälitystä voi vapaasti harjoittaa niin yksityishenkilö, yksityinen yhdistys kuin yhtiö. Urheilun itsesääntelyssä on perinteisesti kuitenkin säännelty urheiluagenttien toimintaa. Yleisesti urheilujärjestöjen antamissa ur-heiluagenttitoimintaa koskevissa määräyksissä asetetaan toimilupa ammatin harjoittamisen edellytykseksi kyseisessä urheilulajis-sa. Tältä osin urheilun itsesääntely siten suuntautuu elinkeinovapauden ydinalueelle ja asettaa rajoituksia yksityisen oikeudelle vapaasti harjoittaa valitsemaansa elinkeinoa – urheiluagentin ammattia. Urheilun itsesääntely pohjautuu yhdistymisautonomiaan perustavaan yhdistysautonomiaan. Tältä osin kysymys on perusoikeuksien kollisiotilanteesta. Urheiluagentti ei ole urheilun pyra-midimaisessa organisaatiorakenteessa, vaan on sen ulkopuolella taloudellista toimintaa harjoittava henkilö. Kysymys on siten yhdistymisautonomian raja-alueelle menevästä toiminnan sääntelystä, ja toisaalta elinkeinovapauden ydinaluetta koskettavasta toimilupavelvoitteen asettamisesta. Urheilun itsesääntelyssä urheiluagenttien toiminnasta annetut määräykset ovat täten kyseenalaistettavissa oikeusperustaltaan. Keskeinen yksityistä työnvälitystä koskeva laintasoinen rajoitus on työnvälityksen maksukielto. Työnvälityksen tulee olla hen-kilöasiakkaalle ilmaista. Jos urheiluagentin katsoo suorittavan lain tarkoittamaa yksityistä työnvälitystä, ei urheiluagentti voisi ottaa palkkio tehtävästään päämieheltään eli urheilijalta. Tällöin urheiluagentin tulisi kyetä neuvottelemaan palkkionsa urheiluseuran kanssa samalla kun hän neuvottelee työsopimuksesta päämiehelleen. Käytännön vaikutukset urheilutoiminnalle olisivat mer-kitykselliset, mutta urheilun sisältä ei voida poiketa pakottavasta lainsäädännöstä. Kansainvälisen työjärjestön yleissopimus tarjoaa ratkaisun tälle ongelmalle, mahdollistamalla urheiluelämän tarpeita palvelevan poikkeuksen tekemisen. Tämän tulisi tapah-tua lainsäätäjän toimesta. Urheiluagenttitoiminnan sääntely urheilun sisältä tarvitsee kuitenkin tällaista institutionaalista tukea osakseen. Haasteita urheilun sisäiselle urheiluagenttien toiminnan sääntelylle aiheutuu myös sisämarkkinaoikeuden ja kilpailuoikeuden suun-nalta. Näihin ei ole saatu tyydyttävää vastausta vielä, huolimatta Piau-tuomion suotuisasta lopputuloksesta urheiluelämälle. Mer-kittäviä ongelmia liittyy vielä sääntelyyn palveluiden vapaan liikkuvuuden ja kilpailuoikeuden kannalta. Euroopassa käyty keskustelu urheiluagenttien toiminnasta ja sen sääntelystä tukee sitä, että laintasoisia ratkaisuja tarvitaan. Urheilun sisäinen säänte-ly ei ole riittävää. Ratkaisun olisi tultava toisaalta, joko Euroopan unionilta tai kansalliselta lainsäätäjältä.

Tutkielma käsittelee COVID-19-epidemiaa ja valmiuslain 93-95 §:n nojalla annettujen hoitajien perusoikeuksia rajoittaneiden asetusten soveltamista Suomessa kevään 2020 poikkeusolojen aikana. Asetusten poikkeusvaltuudet koskivat lepoaikoja, ylitöitä ja vuosiloman antamista koskevia säännöksiä, irtisanomisajan pidennyksiä ja työvelvollisuutta. Tutkielma nivoo hoitajien oikeuksien rajoittamisen osaksi koronaviruspandemian sukupuolittuneita vaikutuksia ja yhteiskunnallista kontekstia, jossa on kyse hoiva-alan naisvaltaisuudesta, sukupuolisegregaatiosta ja työvoimapulasta kärsivästä matalapalkka-alasta. Tutkielman aineisto käsittää muun muassa valmiuslain nojalla annettujen asetusten eduskuntakäsittelyn asiakirjoja, kuten asetusehdotuksia, valiokuntien mietintöjä ja lausuntoja sekä asiantuntijalausuntoja. Perustuslakivaliokunta ja työelämä- ja tasa-arvovaliokunta olivat saaneet tietoonsa valmiuslain toimivaltuuksien väärinkäytöksiä. Tutkielman tulokset käsittävät ensinnäkin havainnon, ettei valtioneuvosto seurannut ja raportoinut eduskunnalle perustuslakivaliokunnan edellyttämällä tavalla valmiuslain 93 ja 94 §:n toimivaltuuksien käyttöä. Toiseksi, työsuojeluviranomainen ei aineiston perusteella ollut tietoinen valvontavastuustaan poikkeusoloissa, mikä heikensi työntekijöiden oikeussuojaa. Lisäksi, valmiuslain toimivaltuuksien käyttöönottovaiheessa ei eritelty ja arvioitu eri toimien vaihtoehtoisuutta eikä valmiuslain eri soveltamisvaihtoehdot käyneet riittävällä tavalla ilmi asetusten perusteluista. Asetusehdotuksissa ei tuotu esille muun sääntelyn, kuten KVTES:n, mahdollistamien toimien vaihtoehtoisuutta suhteessa valmiuslain toimivaltuuksiin. Valmiuslain käyttö pandemiassa ei voi automaattisesti tarkoittaa hoitajien perusoikeuksien rajoittamisen tarvetta. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään muun muassa tarve selvittää sekä työnantajien poikkeusvaltuuksien väärinkäytökset että keinot työntekijöiden oikeusturvan vahvistamiseksi. Valmiuslakia uudistettaessa tulee ottaa huomioon hoitajien oikeudet. Hoiva-ala tulee myös nostaa varautumisen keskiöön.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan vankilarikollisuutta sekä sen torjumiseen käytettäviä ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä, nimenomaisesti vankilan yleisissä tiloissa käytettävää kameravalvontaa, vankien yhteydenpidon valvontaa sekä vankien sijoittelua. Tutkielmassa selvitetään, minkälaista vaikutusta näillä toimenpiteillä on vankien oikeuksien ja vankeuden täytäntöönpanon tavoitteiden toteutumiseen, sekä pohditaan toimenpiteiden hyväksyttävyyden ja tarkoituksenmukaisuuden rajoja. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, minkälaiseksi vangin oikeusturva mainittujen toimenpiteiden yhteydessä muodostuu. Vangit nauttivat perus- ja ihmisoikeussuojaa siinä missä muutkin ihmiset. Kansainvälinen ja kansallinen sääntely suojaa vankeja mielivaltaiselta vallankäytöltä ja epäinhimilliseltä kohtelulta sekä määrittää rajat sille, millä tavoin vankien oikeuksia voidaan rajoittaa. Vankeusrangaistuksen johdosta vanki menettää vapautensa, mutta tämä ei sellaisenaan muodosta perustetta rajoittaa vangin muita oikeuksia. Mikäli vankeusrangaistuksen aikana on tarve rajoittaa vangin perus- ja ihmisoikeuksia tätä enemmän, tulee rajoitukset oikeuttaa erikseen ja rajoitusten hyväksyttävyys arvioida normaalien rajoitusedellytysten mukaan. Vangin oikeuksia voidaan rajoittaa vain lakiin perustuen, joten minkäänlainen laitosvalta rajoitusten oikeuttamisperusteena ei voi tulla kyseeseen. Sitä, miten vankeusrangaistus toteutetaan ja minkälaiseksi rangaistus muodostuu, ohjaavat täytäntöönpanolle asetetut tavoitteet, jotka heijastavat yhteiskunnassa ja kriminaalipolitiikassa vaikuttavia arvoja. Vankeuden täytäntöönpanon tavoitteena on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan ja edistää vangin sijoittumista yhteiskuntaan. Tavoitteena on näin ollen uusintarikollisuuden vähentäminen. Tässä tarkoituksessa vankeusrangaistus pyritään järjestämään normaalisuusperiaatteen mukaisesti eli niin, että vankilan olot vastaavat mahdollisimman pitkälle yhteiskunnassa vallitsevia elinoloja. Lisäksi rangaistus pyritään järjestämään niin, että vangin mahdollisuutta ylläpitää terveyttään ja toimintakykyään tuetaan ja vapaudenmenetyksestä aiheutuvia haittoja ehkäistään. Tämä tarkoittaa esimerkiksi ns. laitostumisvaikutusten minimoimista sekä panostamista vangin sosiaalisten suhteiden säilymiseen. Vankeusrangaistuksen aikana pyritään siis luomaan pohja sille, että vanki voi vapautumisensa jälkeen selvitä normaalissa yhteiskunnassa rikollista elämäntapaa jatkamatta. Täytäntöönpanon järjestämistä ohjaa toisaalta vahvasti myös eri osapuolten turvallisuusnäkökohdat. Viranomaisilla on velvollisuus järjestää täytäntöönpano niin, että vankien, vankilan henkilökunnan ja yhteiskunnan turvallisuus huomioidaan. Tutkielmassa tarkastellaankin sitä, miten vankien oikeudet ja täytäntöönpanon tavoitteet toteutuvat ympäristössä, jossa osa vangeista pyrkii jatkamaan rikollista toimintaa myös vankilan sisällä. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti järjestäytyneiden rikollisryhmien asemaa ja vaikutusta Suomen vankiloissa, sekä näiden ryhmien toimintaan liittyvää huumausaine- ja väkivaltarikollisuutta. Ilmiöllä on suuria haitallisia vaikutuksia, ja sitä pyritäänkin monin keinoin torjumaan. Tässä tutkielmassa keskitytään ensisijaisesti ilmiön ennaltaehkäisemiseen, eli järjestäytyneiden rikollisryhmien toimintaedellytysten heikentämiseen erinäisten toimenpiteiden avulla. Tutkielmassa sekä selvitetään yksityiskohtaisesti relevanttien säännösten sisältöä, että arvioidaan säännösten soveltamista ja toteutumista käytännössä. Tutkielmassa yhdistyvät erilaiset menetelmät ja lähestymistavat, ja koska aihe on ollut tutkimuksentekohetkellä varsin ajankohtainen, lähdeaineistona on voitu hyödyntää perinteisten oikeuslähteiden lisäksi täydentävästi myös muuta monipuolista aineistoa. Vaikka tutkielma varsinaisesti keskittyy Suomen tilanteen ja lainsäädännön tarkasteluun, ei myöskään kansainvälinen näkökulma jää huomioimatta. Tutkielman keskeisiä havaintoja ja johtopäätöksiä olivat, että lainsäädännössä tulisi läpinäkyvämmin arvioida rajoitusten vaikutusta niiden kohteena olevien vankien näkökulmasta, että viranomaisten olisi syytä aktiivisesti pyrkiä minimoimaan rajoitusten kohteena oleville vangeille aiheutuvia haittavaikutuksia, ja että vankien oikeusturvan sekä toiminnan läpinäkyvyyden parantamiseksi viranomaisten olisi syytä kiinnittää huomiota tekemiensä ratkaisuiden perustelemiseen sekä hyvään hallintoon muutoinkin.

Tutkimuksessa tarkastellaan poistumisoikeuden toteutumista suomalaisissa uskonnollisissa yhteisöissä normatiivisen etiikan ja yhteiskuntafilosofian viitekehyksessä. Tutkimuksessa luodaan katsaus kolmeen verkkoartikkeliin, joissa kerrotaan kolmesta eri uskonyhteisöstä: vanhoillislestadiolaisista, helluntailiikkeestä ja Jehovan todistajista eronneiden poistumistarinat. Tutkimuksen luonne on kvalitatiivinen, ja tutkimus pohjautuu eksistentiaalis-fenomenologishermeneuttiseen tieteenfilosofiaan, jossa korostuu todellisuuden suhteellinen luonne. Fenomenologisessa ihmiskäsityksessä nousee tutkimuksen kannalta merkittäviksi kokemuksen, merkityksen ja yhteisöllisyyden käsitteet, ja fenomenografinen strategia antaa välineitä ilmiön kuvaamiseen. Tässä tutkimuksessa keskitytään siihen, miten tutkimustapauksissa esitetyissä kokemuksissa voidaan havaita poistumisoikeuden rajoittamista. Fenomenologinen tutkimusote huomioi sen, että sama uskonnollisen yhteisön maailma ilmenee ihmisille eri tavalla. Analyysissa lainaan metodologisia välineitä narratiivisesta analyysista, sekä käsite- ja argumentaatioanalyysista. Tutkimuksen ensimmäisessä luvussa tarkastellaan poistumisoikeuden asemaa liberaalin yhteiskunnan perus- ja ihmisoikeutena, ja muotoillaan poistumisoikeuden historiallinen viitekehys. Toisessa luvussa esitellään kolme erilaista poistumisoikeusteoriaa: muodollinen-, sisällöllinen- ja realistinen poistumisoikeus. Toisessa luvussa tuodaan myös esiin yksilön autonomian merkitys poistumisoikeuden toteutumiseen, ja julkisen vallan tärkeä rooli yksilön autonomian kehittymisen tukemisessa. Lisäksi liitän teoreettiseen viitekehykseen hengellisen väkivallan näkökulman, joka antaa välineitä poistumisoikeuden toteutumisen tarkasteluun tutkimustapauksissa. Kolmannessa luvussa esittelen tutkimustapaukset. Neljäs luku on analyysiluku, jossa vastaan tutkimuskysymyksiin. Esitän tutkimuksessa kolme tutkimuskysymystä. Ensinnäkin kysyn, nouseeko tutkimustapauksista esiin minkäänlaista poistumisoikeuden rajoittamista, ja jos nousee, niin miten se ilmenee hengellisen väkivallan linssien läpi tarkasteltuna. Toisessa tutkimuskysymyksessä kiinnitän huomiota siihen, nouseeko tutkimustapauksissa esiin heikommassa asemassa olevia ryhmiä, joiden kohdalla poistumisoikeuden toteutuminen olisi jollain tapaa rajoitetumpaa. Poistumisoikeuden rajoittamiseen liittyvien kysymysten lisäksi pohdin kolmantena tutkimuskysymyksenä sitä, kenelle vastuu poistumisoikeuden turvaamisesta kuuluu, ja millainen rooli poistumisoikeuden toteutumisessa on julkisella vallalla. Tutkimuksen tuloksena esitän, että tarvitaan intersektionaalinen poistumisoikeusteoria, joka rakentaa realistisen poistumisoikeuden päälle monipuolisempaa heikompaan asemaan liittyvää tarkastelua ja analyysia. Intersektionaalinen poistumisoikeusteoria auttaa pureutumaan uskonyhteisöissä poistumisoikeuden kannalta epätasa-arvoa tuottaviin tekijöihin, kuten opetukseen ja käytäntöihin. Tutkimustapausten analyysissa nousi esiin, että hengellisen väkivallan avulla heikommassa asemassa olevien poistumisoikeutta voidaan rajoittaa uskonnollisissa yhteisöissä. Esitän, että yhteiskunnan tulee ottaa askelia, jotta uskonyhteisöissä heikommassa asemassa olevien poistumisoikeus olisi turvattu. Aihe vaatii nähdäkseni laajempaa jatkotutkimusta.