Browsing by Subject "sosiolingvistiikka"

Tutkielmassa tarkastellaan jälkitavuissa säilyneen, alun perin vokaalienvälisen h:n nykyedustusta Tornionlaakson Pellossa sosiolingvistisen teorian valossa. Keskeisenä tutkimusongelmana on variaation jasen muuttumisen suunnan selvittäminen, mitä tutkitaan sekä näennäis- että reaaliajallisen metodin turvin. Lisäksi pohditaan, millaiset kielensisäiset tekijät muutoksia ohjaavat. Reaaliaikaisen vertailun mahdollistavat Kirsi Kunnarin vuonna 1983 valmistuneen pro gradu -työn jälkitavujen h:ta koskevat tulokset Pellosta (informantit syntyneet vuosina 1898-1967). Pääpaino on kuitenkin näennäisajallisessa vertailussa; variaatiota tarkastellaan yksityiskohtaisesti erityisesti kielelliseltä kannalta, mikä on vaatinut perusteellista aineiston käsittelyä. Näennäisajallisessa tarkastelussa verrataankahden haastatellun ikäryhmän kieltä: nuorten (syntyneet vuosina 1986-1977) ja keski-ikäisten (syntyneet vuosina 1964-1945). Nuoria informantteja, joita on 14, on haastateltu pääosin pareittan. Vertailuryhmä, keski-ikäiset, koostuu heidän vanhem mistaan (7 informanttia). Nauhatunteja on yhteensä n. 13. Tulokset osoittavat, että toisin kuin muualla Peräpohjolassa, yleiskielen mukainen katovariantti (kou-luun) ei ole merkittävästi yleistynyt pellolaisten puhekielessä viimeisten neljän sukupolven aikana. Vokaalienvälisessä asemassa (koulu-h-un) h:ta ei nykypellolaisilla enää tapaa, ja ns. sisäheittoinenvariantti (koul-huun) on nuorten ryhmässä selvästi vähemmän suosiossa kuin keski-ikäisillä. Tornionjoki­laaksolainen, metateettinen h-variantti (kouh-luun) on yhä elinvoimainen: sen käyttö on nuorillakin lisääntynyt. Metateesi ei ole kuitenkaan kvantitatiivisesti juurikaan yleistynyt niissä fonotaktisissa ympäristöissä, joissa se aiheesta tehdyn väitöskirjan (1992) mukaan on ollut aiemmilla sukupolvilla harvinainen. Tätä saattaa osittain selittää tiettyjen puhekielisyyksien yleistyvä käyttö, mikä vaikuttaa eniten juuri näissä fonotaktisissa ympäristöissä siten, ettei metateesin toteutumiselle ole edellytyksiä. Pellon nykyisessä jälkitavujen h:n variaatiossa on osallisena vielä yksi variantti: assimiloitunut h (talhoon > talloon; toisheen > toisseen; kauphaan > kauppaan). Aiemmin tutkituilla sukupolvilla assimilaatiomuutos on ollut harvinainen, mutta nyt se on yleistynyt erityisesti nuorilla tytöillä. h:n assimilaatiossa syntyvät muodot lankeavat usein yhteen alueella jokseenkin fonemaattisena esiintyvän yleisgeminaation kanssa, osa muodoista muistuttaa erikoisgeminaatiota ja pieni osa yleiskielisiä muotoja. Tutkielmassa kyseenalaistetaan kielellisten seikkojen nojalla kyseisten muotojen tulkitseminen h:n assimilaatiosta johtuvaksi: assimiloituneiksi tulkituissa h-tapauksissa sekä konsonantin että sitä seuraavan vokaalin pituusdistribuutiot tukevat ajatusta, että ainakin yleisgeminaatiokonteksteissa assimilaatiomuodot ovat puhujan kannalta "mentaalista geminaatiota". Assimilaatiomuodot rinnastetaan tutkielmassa katomuotoihin sikäli, että niissäkin h on tasoittunut. Merkittävä ero on tavujen kvantiteettisuhteissa: assimilaatiomuodoissa ne säilyvät ennallaan (tal-hoon > tal-loon), katomuodoissa muuttuvat (ta-loon). h:n assimilaatiolla ja metateesilla epäillään aineistonperusteella olevan yhteisen tehtävän: sisäheittoisten talhoon, satheen -muotojen karttaminen tavujen kavantiteettisuhteita rikkomatta. Esitetyn hypoteesin mukaan syynä ovat suomen fonotaksille vieraat konsonantin + h:n yhtymät, jotka aikoinaan syntyivät murteeseen vokaalin heityttyä h:n edeltä.

Tämä tutkielma on laadullinen tapaustutkimus, jota varten haastattelin neljää monikielistä itäafrikkalaista maahanmuuttajaa. Tutkielmassa tarkastelen aineistosta kumpuavia kielenoppimisen diskursseja kieli-ideologisesta näkökulmasta. Tutkielma tarjoaa esimerkkejä kieli-ideologioiden eli kieleen kytkeytyvien käsitysten ja niiden muodostamien ajatusjärjestelmien rooleista ja monimuotoisuudesta monikielisissä maahanmuuttajayhteisöissä ja erityisesti itäafrikkalaisten maahanmuuttajien keskuudessa. Aineistonkeruussa sovelsin sosiolingvistiikan menetelmiä ja kielielämäkerrallista näkökulmaa, joka korostaa yksilön kieliin liittyviä kokemuksia ja näkemyksiä. Tutkielman keskeiset teoreettiset lähtökohdat nojaavat monitieteiseen tutkimusotteeseen, jossa korostuu kriittisen diskurssintutkimuksen ja kieli-ideologioiden tutkimuksen yhteenliittymä. Aineiston analyysissä sovellan keskeisesti kriittisen diskurssintutkimuksen menetelmiä, joita tuen tapaustutkimuksen tavoitteilla. Analysoin tutkielmassani seitsemää aineistosta noussutta kielenoppimisen diskurssia: kielenoppimisen merkityksellistäminen uran/työllistymisen näkökulmasta; kielenoppimisen merkityksellistäminen identiteetin välittämisen näkökulmasta; kielenoppimisen merkityksellistäminen kommunikoinnin sujuvuuden näkökulmasta; kielenoppimisen merkityksellistäminen matkustelun ja globaalin osallistumisen näkökulmasta; kielenoppiminen uhkana; kielenoppimisen merkityksellistäminen kotoutumisen näkökulmasta; ja kielenoppiminen ja käsitykset korrektiudesta. Tarkastelen tuloksia neljän erilaisen kieli-ideologian valossa ja selvitän, kuinka kieli-ideologioita hyödynnetään kielenoppimisen merkitysten määrittelyssä. Analyysin perusteella aineistossa näkyy yksilötasolla ja tutkimusjoukon tasolla tapahtuva eri kieli- ideologioiden uudelleentuottaminen, haastaminen ja neuvottelu diskurssien välisesti sekä niiden sisäisesti.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielmassa tarkastellaan kielten vaihtelua kahden suomenruotsalaisen naisen WhatsApp-keskustelussa. Keskustelun pääkieli on ruotsi, ja siinä esiintyy runsaasti upotettua suomenkielistä ainesta. Tutkielman päämääränä on selvittää, minkälaisissa rakenteissa ja funktioissa suomenkielistä ainesta esiintyy. Kielten vaihtelua tarkastellaan sekä vuorovaikutussosiolingvistisestä että kieliopillisesta näkökulmasta. Aineisto koostuu kahden informantin välisestä WhatsApp-keskustelusta viiden vuoden ajalta. Tuolloin naiset ovat olleet 25-30-vuotiaita. Informanteilla on keskenään hyvin samankaltainen kielellinen tausta: He ovat kasvaneet ruotsinkielisissä perheissä kaksikielisessä Porvoossa. Molempien kotikieli on ollut ruotsi, mutta suomen kieli on tullut tutuksi harrastusten, ystävien ja valtamedian kautta. Kumpikin on työskennellyt myös monikielisissä työyhteisöissä. Aineisto on toimitettu tiedostomuodossa, jossa näkyy tekstin lisäksi hymiöt, eli emoticonit. WhatsApp-keskustelulle ominaiset emojit puuttuvat aineistosta kokonaan, ja animaatiot, videot sekä ääniviestit näkyvät ”Media jätettiin pois” -merkintänä. Viestejä on yhteensä 1072. Niissä on sanoja yhteensä n. 17 000. Viestiketjut on muokattu autenttisemman näköiseen muotoon Fake WhatsApp Chat -generaattorilla. Informanttien ja muiden henkilöiden nimet on muutettu. Kielten vaihtelun analyysissa hyödynnetään sekä sosiolingvistiikkaa että keskustelunanalyysia. Pääkieleen upotettua suomenkielistä ainesta tarkastellaan kieliopillisesta näkökulmasta, mutta piirteille etsitään selitystä myös aiemmasta murre- ja verkkoviestinnän kielen tutkimuksesta. Kielten vaihtelun tarkastelussa hyödynnetään mm. koodinvaihdon tutkimusta. Koodinvaihdon sijaan tutkielmassa käytetään termiä kielten vaihtelu. Suomen kielen käyttö ruotsin kielen seassa on ominaista helsinginruotsille, mutta myös itäuusmaalaisille ruotsin murteille. Viestinnän puhekielisyys ja lopetusmerkkien puuttuminen puolestaan on tyypillistä verkkoviestinnän kielelle. Suomenkielistä ainesta tarkastellaan sekä sanaluokittain että syntaktisissa asemissa. Suomen kieltä esiintyy aineistossa kokonaisina lauseina tai lausekkeina, yksittäisinä sanoina upotettuna matriisikieleen ja sanansisäisenä vaihteluna. Sanansisäisellä tasolla tarkastellaan suomenkielisten nominien ja verbien mukautumista ruotsin kieleen. Lopuksi sivutaan lyhyesti kokonaisina lauseina esiintyviä muunkielisiä aineksia ja muita esiintyneitä kielenpiirteitä. Tutkielmasta ilmenee, että informanttien välisessä keskustelussa on runsaasti sekä murrealueelle että verkkoviestinnälle tyypillisiä piirteitä. Kielten vaihtelussa on havaittavissa tiettyä säännönmukaisuutta mm. taivutuspäätteissä. Aineistosta voi päätellä, että viestintä on muuttunut yleiskielisemmäksi vuosien saatossa. Naisten välinen kielirekisteri siis kehittyy, ja yleiskielisempi suuntaus voi olla työelämän kielenkäytön vaikutusta.

Tutkielmassa tarkastellaan syntyperäisten ja ei-syntyperäisten lohjalaisten käsityksiä Lohjan murteesta ja Lohjan puhekielen puhujista. Tutkimuskysymyksiä tutkielmassani ovat seuraavat: Mitä piirteitä informantit tiedostavat Lohjan murteeseen kuuluvaksi? Mihin piirteisiin informantit kiinnittävät huomiota arvioidessaan puhujan lohjalaisuutta? Millaisia käsityksiä informanteilla on Lohjan murteesta ja sen puhujista ja Lohjan murteen sosiaalisesta ja alueellisesta variaatiosta? Millaisia käsityksiä informanteilla on omasta tavastaan puhua ja miten he määrittelevät oman puhetapansa? Lisäksi sivutaan sitä, miten informantit määrittelevät murteen ja mitä eri Suomen murteita he osaavat nimetä. Tutkielmassa tarkastellaan myös lohjalaisten käsityksiä Lohjan murteen suhteesta muihin murteisiin. Tutkielmani teoreettisena taustana toimii sosiolingvistinen kielentutkimus, erityisesti kansanlingvistiikka ja kansandialektologia. Tutkielmani lähestyy aihettaan laadullisen tutkimuksen näkökulmasta. Aineisto on koottu anonyymillä sähköisellä lomakkeella helmi-maaliskuussa 2020. Tutkimusaineisto koostuu 29 syntyperäisen lohjalaisen ja 22 ei-syntyperäisen lohjalaisen vastauksista. Vastaajat olivat iältään 18-75-vuotiaita. Sähköinen kysymyslomake koostuu sekä avoimista kysymyksistä, niitä tarkentavista suljetuista kysymyksistä, murrekäännöstehtävästä ja käännöstehtävästä vastaajan omalle kielelle, monivalintatehtävästä ja Likert-asteikollisista väittämistä sekä litteraatin tarkastelua edellyttäneestä tehtävästä, jolla pyrittiin selvittämään, mihin piirteisiin informanttien huomio keskittyy heidän arvioidessaan puhujan mahdollista lohjalaisuutta. Kyselylomakkeen litteraatin olen tehnyt itse tätä tutkielmaa varten nauhoittamastani puhelinkeskustelun osasta. Puhuja on 80-vuotias lohjalainen nainen, jonka idiolektissä on havaittavissa sekä jonkin verran Länsi-Uudenmaan murteille tyypillisiä piirteitä että niille vieraita piirteitä. Aineistosta olen tehnyt seuraavat päätelmät: Vain harvat lohjalaiset mielsivät puhuvansa Lohjan murretta tai muutakaan murretta. Yleisimmin he kuvasivat omaa puhetapaansa jonkinlaiseksi ”sekakieleksi”, joka koostui murteesta ja yleiskielestä. Informanttien antama kuva itsestään kielenkäyttäjinä sai vahvistusta heidän omalle kielelleen kääntämistä lauseista, joissa oli havaittavissa joitain murrepiirteitä, mutta pääsääntöisesti omalle kielelle käännetyt lauseet oli varsinkin nuorempien informanttien kohdalla luokiteltavissa yleispuhekieleksi. Tyypillisesti Lohjan murre yhdistyi informanttien mielikuvissa vanhoihin, matalasti koulutettuihin, syntyperäisiin lohjalaisiin. Lohjan murteen arvioitiin olevan katoamassa, sillä informanttien mielestä Lohjan nuorison puhuma kieli eroaa runsaasti vanhojen lohjalaisten puhumasta kielestä. Kuitenkin Lohjan murre nähtiin tärkeäksi osaksi lohjalaista identiteettiä ja sen toivottiin säilyvän myös tulevaisuudessa. Informantit luonnehtivat Lohjan murretta Turun murteen kaltaiseksi. Erityisinä Lohjan murteen tunnusmerkkeinä Lohjalaiset pitivät konditionaalin kaltaista imperfektin muodostusta, persoonapronomineja mää ja sää. Myös diftongien avartuminen mainittiin monissa vastauksissa Lohjan murteen tuntomerkkinä.

Tämä tutkielma tarkastelee koodinvaihtoa italian yleiskielen ja italian kielen murteiden välillä Etelä-Italian kontekstissa. Tutkielman kielellinen konteksti rakentuu institutionaalisen kielen ympärille, jonka rajoissa murteen käyttö ja siten myös koodinvaihdon käyttö, ei ole yleensä sosiaalisesti hyväksyttyä. Erityisesti tutkielman tarkoituksena on tutkia murteen käyttöä ja roolia viiden eri eteläitalialaisen pormestarin Facebookiin julkaisemissa suorissa lähetyksissä kevään 2020 koronaviruskriisin aikana. Tutkielman tarkoituksena on myös kuvailla tilanteita, joissa pormestarit käyttävät koodinvaihtoa sekä eritellä syitä koodinvaihdon käytölle. Hypoteesina on, että murteella on kielenkäytössä kuvaileva rooli, ja että murretta käytetään vahvistamaan videolla sanottuja viestejä. Tässä työssä koodinvaihtoa tarkastellaan korpuksen kvalitatiivisen analyysin kautta sosiolingvistisestä näkökulmasta. Tutkielman korpus koostuu 68 esimerkistä, jotka on kerätty ja litteroitu YouTubeen uudelleen ladatuista pormestarien suorista lähetyksistä. Jokainen esimerkki on poimittu niin, että ne sisältävät murteella sanottuja sanoja, joskus jopa lauseita. Teoreettisena viitekehyksenä hyödynnetään kahta eri lähestymistapaa: pragmaattisfunktionaalista lähestymistapaa, jonka tarkoituksena on kategorisoida koodinvaihdot Giovanna Alfonzettin (1992) esittämän mallin mukaan, ja Carol Myers-Scottonin esittämää niin kutsuttua tunnusmerkkisyyden mallia (Markedness model), jonka avulla sosiaalisia syitä koodinvaihdon ja siten myös murteen käytölle pyritään avaamaan. Tutkielma vahvistaa oletetun hypoteesin ja siitä selviää, että pormestarit käyttävät murretta etenkin rikastaakseen ilmaisujaan sekä korostaakseen tiettyjä sanomiaan asioita. Tätä kyseistä funktiota vahvistetaan nimenomaan vaihtamalla koodia. Lisäksi selviää, että vaihtamalla koodia murteeseen pormestarit pyrkivät osoittamaan solidaarisuutta kansalaisille ja pyrkivät sallimaan itselleen rennomman kielenkäytön institutionaalisen viestinnän kontekstin sisällä. Lisäksi tunnusmerkkisyyden malli osoittaa murteen käytön olevan tässä kontekstissa sosiaalisesti merkittyä.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen kuntien suomenkielisiä sloganeita, joissa esiintyy murrepiirteitä. Aineisto käsittää sloganit 16 kunnalta, jotka ovat Enontekiö, Pello, Sodankylä, Rauma, Pyhäranta, Nakkila, Somero, Ruovesi, Hollola, Nurmijärvi, Orimattila, Isojoki, Laihia, Juuka, Sulkava ja Tohmajärvi. Tutkimuskysymyksiä ovat, mitä murrepiirteitä sloganeihin sisältyy, millaisia merkityksiä näihin piirteisiin liittyy ja miten edeltävät kysymykset yhdistyvät kuntien omiin tavoitteisiin ja viestintään. Mukana on niin selkeästi murteeseen ja alueeseen yhdistyviä piirteitä kuin laajalevikkisempiä puhekielen piirteitä. Kaksi kuntaa hyödyntää sloganeissaan myös slangin sanastoa. Osaan murrepiirteistä on yhdistetty kansanlingvistisissä tutkimuksissa paljon merkityksiä, jotka liittyvät esimerkiksi maalaisuuteen, rehellisyyteen tai kaupunkilaisuuteen. Osa piirteistä taas on hyvin yleispuhekielisiä tai vaihtoehtoisesti tuntemattomampia, suppealevikkisimpiä murrepiirteitä, joita maallikkotutkimuksissa ei juuri kommentoida. Murretta voidaan käyttää sloganeissa laajasti monien eri murrepiirteiden avulla, mikä luo kuvaa aidosta murteen käytöstä, tai vain pienenä lisävärinä yhden piirteen muodossa. Tutkielma osoittaa, että myös lyhyeen sloganiin on mahdollista tuoda erilaisia merkityksiä hyvin pienenkin, yksittäisen murrepiirteen avulla. Murteen ja puhekielen käyttämiselle sloganeissa ei hahmotu yhtä yhtenäistä tavoitetta, vaan kuntien päämäärät sloganeiden taustalla ovat monenlaisia. Erilaisilla murteen ja puhekielen piirteillä on mahdollista niin korostaa kunnan sijaintia ja paikallisuutta kuin etäännyttääkin siitä. Tämän lisäksi murteen käyttö voi yhdistyä kunnan historiaan, perinteisiin, tarinoihin, paikallisidentiteettiin tai merkkihenkilöihin. Näin eri murteiden ja yksittäisten piirteiden merkitykset eivät ole yksioikoisia, vaan syntyvät yhteydessä kunnan muuhun viestintään, tavoitteisiin, strategiaan sekä kunnan olosuhteisiin kuten sijaintiin ja historiaan.

Tutkielmassa tarkastellaan murteen käytön tehtäviä Youtubessa. Aineistona on yhteensä 15 Youtube videota kolmelta suomalaiselta sisällöntuottajalta, jotka ovat tunnettuja kotimurteensa puhumisesta ja tulevat eri murrealueilta: Sita Salminen (peräpohjalaismurteiden Kemin ryhmä) Pahalapsi (savolaismurteiden Pohjois-Karjalan ryhmä) ja Hesaäijä (lounaismurteiden pohjoisryhmä). Tutkielmassa selvitetään sosiolingvistisen variaationtutkimuksen keinoin, millaisia piirteitä kunkin tubettajan idiolektiin kuuluu, miten nämä piirteet vaihtelevat tilanteittain ja millaisia vuorovaikutuksellisia ja kaupallisia tehtäviä variaatiolla Youtubessa on. Lopuksi tarkastellaan kunkin tubettajan murreaiheisia videoita. Sita Salmisen idiolektissa esiintyy enimmäkseen laajalevikkisiä peräpohjalaismurteisiin kuuluvia piirteitä. Murre on kuitenkin keskeisessä osassa hänen videoillaan. ASMR-videoillaan Sita taas puhuu huomattavasti yleiskielisemmin erottaakseen niillä omaksumansa roolit omasta persoonastaan. Pahalapsella esiintyy Salmista enemmän leimallisiakin murrepiirteitä, ja puheen variaatiolla Pahalapsi erottaa oman äänensä toisten äänistä. Hesaäijän vahva lounaismurre rakentaa hänen korostetun raumalaista identiteettiään ja toimii humorististen paikallisten vastakkainasettelujen välineenä. Videoiden alussa variaatiolla luodaan mielikuvaa videon sävystä. Konventionaalisesti arkana pidettyjä aiheita käsittelevillä videoilla alun varianttiedustus on poikkeuksellinen: Pahalapsella murrepiirteiden väheneminen asettaa videon sävyn vakavaksi, kun taas Sita Salminen osoittaa kohosteisilla murrepiirteillä videon olevan raskaasta aiheesta huolimatta kevyttä katsottavaa. Hesaäijällä videon alun murrepiirteet tukevat ironista liioittelua, jolla luodaan odotus videon humoristisuudelle. Kaupallista yhteistyötä tehdessä puheen variaatio taas ei yleensä merkittävästi poikkea sisällöntuottajalle tyypillisestä idiolektista, mikä palvelee aitouden vaikutelmaa. Murreaiheisilla videoilla Sita Salminen ja Pahalapsi havainnollistavat keskeisiksi hahmottamiaan murrepiirteitä omakohtaisten kokemusten tai esimerkkitarinoiden avulla.Hesaäijän murreaiheinen video taas koostuu imitaatioista, joissa hän hyödyntää kuhunkin murteeseen ja sen puhujiin liitettyjä stereotypioita. Tutkielma osoittaa, että sisällöntuottajat hyödyntävät kotimurrettaan videoillaan monin eri kaupallisuutta palvelevin tavoin. Murteen indeksoima paikallisuus lisää heidän tunnistettavuuttaan, ja videoiden katsojat suhtautuvat murteisiin myönteisesti. Murrevideot ovat uusi tapa levittää tietoa murteista.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaisia asenteita ja mielikuvia tutkittavilla herää, kun he kuulevat eri ikäisten ja sukupuolisten ihmisten kiroilua ääninauhoilta. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, miten kyselyyn vastanneiden oma ikä, sukupuoli ja koulutusaste vaikuttavat heidän asenteisiinsa. Tutkielma edustaa sosiolingvististä kieliasennetutkimusta ja kytkeytyy myös aiempaan kiroilun tutkimukseen. Aineisto on kerätty epäsuorin menetelmin, verbal guise tekniikalla. Aineiston keruuseen kuului kyselylomake, johon pystyi vastaamaan internetissä. Kyselyyn vastanneet kuulivat neljä ääninauhaa, joilla kiroili vanha mies, nuori mies, nuori nainen ja vanha nainen. Vastaajien tehtävänä oli kuvailla ensin omin sanoin kuulemaansa henkilöä ja tämän jälkeen valita semanttisten erojen valinnassa, minkä sanojen he kokivat sopivan kuhunkin henkilöön parhaiten. Tutkielmassa analysoidaan 256:n kyselyyn osallistuneen vastauksia. Analyysissä havaittiin, että keskimäärin negatiivisimmin vastaajat asennoituivat vanhaan naiseen ja positiivisimmin vanhaan mieheen. Yleisesti ottaen naisiin suhtauduttiin negatiivisemmin kuin miehiin kaikissa kohdissa paitsi arvioitaessa ääninauhalla puhuneiden ihmisten viehättävyyttä. Viehättävyyden kohdalla nuorempi ikä näytti korreloivan positiivisemman arvion kanssa. Eroja asenteissa löytyi, kun vertailtiin keskenään eri taustaisten vastaajien vastauksia. Kaikki ryhmät arvioivat ääninauhoilla kiroilevia miehiä positiivisemmin kuin naisia. Miehet kuitenkin asennoituivat naisia negatiivisemmin naiskiroilijoita kohtaan ja varsinkin nuorta naista kohtaan. Nuoret aikuiset suosivat vastauksissaan nuorta miestä, kun taas keski-ikäiset vastaajat suosivat vanhaa miestä. Korkeakoulutetut suhtautuivat semanttisten erojen valinnan kohdissa kaikkiin ääninauhoilla puhuneisiin ihmisiin negatiivisemmin kuin toisen asteen tai peruskoulun käyneet. Yleistysten tekeminen ei aineiston otannan niukkuuden vuoksi ole täysin mahdollista, sillä vastaajissa yliedustettuina olivat naiset, korkeakoulutetut sekä 20–64-vuotiaat. Tulosten voi ajatella olevan suuntaa antavia siitä, miten suomea puhuvat 20–64-vuotiaat naiset ja miehet asennoituvat äänitettyihin epäluonnollisiin kiroilutilanteisiin, joissa kiroilijan oletetaan olevan valkoinen vanhempi nainen tai mies, tai valkoinen nuori nainen tai mies.

Tutkielmassa tarkastellaan Jussi Valtosen romaanin "He eivät tiedä mitä tekevät" (2014) dialogeja ensisijaisesti autenttisen puheen illuusion ja henkilökuvauksen rakentumisen näkökulmista. Lähtökohtana on, että kaunokirjalliseen dialogiin tuoduilla valikoiduilla puhekielen piirteillä ja vuorovaikutuksen keinoilla pyritään luomaan teokseen puheenomaisuuden vaikutelmaa sekä rakentamaan henkilöhahmojen identiteettejä. Analyysin keskiössä ovat teoksen teinityttöhahmot Rebecca ja Daniella, ja aineisto on rajattu niihin fiktiivisiin keskusteluihin, joissa jompikumpi heistä on osallisina. Dialogintutkimus on viime vuosina pinnalle noussut tutkimusala, joka sijoittuu poikkitieteellisesti kieli- ja kirjallisuustieteen välimaastoon. Tässä tutkielmassa dialogia tarkastellaan niin kielen tasolla kuin kokonaismerkitystä rakentavana elementtinä. Näin ollen työssä sovelletaan kielen ulkoisen kontekstin merkitystä kielenkäyttöön korostavaa sosiolingvististä variaationanalyysia, minkä lisäksi analyysia täydennetään tosielämän vuorovaikutuksen tarkasteluun kehitetyn keskustelunanalyysin sekä kirjallisuudentutkimuksen havainnoilla. Tutkimus osoittaa, että He eivät tiedä mitä tekevät -teoksessa dialogi palvelee erilaisia kerronnan strategisia päämääriä. Aidon puheen illuusio syntyy dialogiin monen piirteen yhteisvaikutuksesta: romaanin dialogissa jäljitellään puhutun kielen äänne-, muoto- ja lausepiirteitä, käytetään puhekielistä sanastoa ja hyödynnetään typografisia ratkaisuja prosodis-paralingvisten piirteiden merkitsemisessä. Lisäksi tutkimuksessa pyritään muodostamaan kokonaiskuvaa analyysin kohteiksi valituista siskoksista tarkastelemalla heidän repliikkejään teinityttömäisyyden illuusion luomisen ja sosioekonomisen aseman näkökulmista. Kumpikaan tytöistä ei ole teoksessa fokalisoijana, joten dialogien merkitys korostuu heidän yksilöllisten persoonallisuuspiirteiden esiintuomisessa ja identiteetin rakentumisessa. Analyysista käy ilmi, että teinityttömäisyyden illuusio syntyy henkilöhahmojen puheeseen aiemmissa tutkimuksissa nuorisolle tyypillisiksi miellettyjen ja kielteistä huomiota saaneiden kielen piirteiden, kuten nousevan intonaation, kiroilun, affektisten ilmaisujen, anglismien ja diskurssipartikkeleiden, yhteisvaikutuksesta. Kun nuorten kielelle ominaisten piirteiden runsaus rakentaa 15-vuotiaan Rebeccan kohdalla elävää mielikuvaa kapinallisesta teinitytöstä, sitoo näiden piirteiden vähäisyys tai puuttuminen 11-vuotiaan Daniellan vielä lapsuuteen ja esiteiniyteen.

Tutkielmassa tarkastellaan 18 quebeciläisen yliopistoihmisen ääntämyksen piirteitä Youtube-videopalvelussa julkaistuissa haastatteluissa suhteessa paikalliseen eli endogeeniseen foneettiseen normiin. Quebec on Kanadan ainoa yksikielisesti ranskankielinen provinssi, jossa keskustelua ranskan kielen normatiivisuudesta on historiallisesti käyty paikallisten eli endogeenisten piirteiden puolustajien ja pariisilaisen standardiranskan eli eksogeenisen normin kannattajien välillä. Lisäksi quebecinranskan erityispiirteiden arvostusta on heikentänyt kielellisen turvattomuuden tunne (insécurité linguistique), joka on seurausta ranskankielisten alemmasta sosioekonomisesta asemasta englanninkielisiin nähden. Kielipoliittisilla toimilla ranskan kielen asemaa ja normatiivisuutta on Quebecissä kuitenkin parannettu 1960- ja 1970-luvuilta lähtien. Aiempi tutkimus on melko yhtä mieltä siitä, että endogeenisen normatiivisen ääntämyksen mallina Quebecissä toimivat paikallisen television uutistenlukijat, joiden puheen foneettisen normin kuvailevat artikkelissaan Bigot ja Papen (2013). Tähän pro gradu -tutkielmaan on valittu viisi quebeciläistä ääntämyspiirrettä, joiden yleisyyttä 18 yliopistoihmisen muodostamassa aineistossa verrataan piirteiden yleisyyteen Bigot’n ja Papenin kuvailemassa normissa. Jokaiselta puhujalta analysoidaan ääntämystä noin kahden minuutin ajan, joten aineiston yhteispituus on noin 36 minuuttia. Päätavoitteena on selvittää, mihin aineiston yliopistolaisten ääntämys sijoittuu suhteessa Quebecin endogeeniseen normiin ja eksogeeniseen Pariisin standardiranskan normiin. Johdannossa esitetään kolme hypoteettista vastausvaihtoehtoa: yliopistolaisten ääntämys voi joko (1) vastata endogeenista foneettista normia, (2) olla lähempänä pariisilaista ääntämystä kuin endogeeninen normi on tai (3) poiketa endogeenista normia enemmän Pariisin standardista. Analyysissa on sosiofoneettisen metodin mukaisesti kaksi osaa: ensiksi akustisen fonetiikan metodilla selvitetään kvantitatiivisesti viiden ääntämyspiirteen yleisyys yliopistolaisten puheessa ja toiseksi sosiolingvistisesti verrataan tuloksia Quebecin endogeeniseen foneettiseen normiin ja analysoidaan lähdekirjallisuuden, pääasiassa Ostiguyn ja Tousignantin (2008), pohjalta erojen sosiaalisia merkityksiä. Tutkielman perusteella quebeciläisten yliopistoihmisten ääntämys sisältää television uutistenlukijoita enemmän paikallisia foneettisia piirteitä. Aineiston yliopistolaisten ääntämys on siis quebeciläistä endogeenista foneettista normia kauempana Pariisin standardiranskasta. Eri puhujien normatiivisuudessa on kuitenkin suuria eroja, eikä tuloksista välity yhtenäistä ääntämysmallia analysoitujen piirteiden valossa. Koska aiempia tutkimuksia quebeciläisten yliopistoihmisten ääntämyksestä ei ole, voi tutkielman tuloksista tehdä vain alustavia johtopäätöksiä. Verrattaessa puhujien erityisalaa paljastuu, että kielitieteen ja kirjallisuuden alojen tutkijat käyttävät quebeciläistä normia lähinnä olevaa ääntämystä. Johtopäätöksenä voi siis sanoa, että ääntämyksen normatiivisuus riippuu puhujan tietoisuudesta quebecinranskan endogeenisesta normista.