Browsing by Subject "spiritualiteetti"

Tiivistelmä Referat Pitkittynyt eli krooninen kipu on globaalisti yleinen ilmiö. On arvioitu, että joka viidennellä ihmisellä maailmassa on jokin krooninen, kipua aiheuttava vaiva tai sairaus ja väestön ikääntyessä vaivat vain lisääntyvät. Krooninen kipu on vaikeasti ymmärrettävissä oleva ilmiö sen subjektiivisen luonteensa vuoksi. Ihmisen kipukokemus sisältää aina kipuaistimuksen, joka kattaa kaikki ne tunteet, uskomukset, asenteet ja elämäntilanteet, joita kipukokemus milläkin hetkellä koskettaa. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys muodostui Kenneth I. Pargamentin kehittelemää uskonnollista coping-teoriaa koskevasta tutkimuksesta ja kirjallisuudesta. Pro gradu – tutkimuksen tutkimustehtävänä oli selvittää, miten krooninen kipu heijastuu ihmisen kokemaan spiritualiteettiin sekä minkälaisia spirituaalisia merkityksiä kivusta kärsivät ihmiset antavat omalle kivulleen. Tutkimusaineisto kerättiin kirjoituspyynnön avulla. Lopulliseen aineistoon karsiutui 24 kirjettä, jotka sisällöltään ja tulkinnaltaan olivat monipuolisia. Tutkimuksen metodi oli narratiivista otetta hyödyntävä kategoris-sisällöllinen analyysi. Näin löytyi uusi tapa ryhmitellä kirjeiden sisältämät kertomuksen sen mukaan, miten krooninen kipu heijastuu kokijan spiritualiteettiin sekä, minkälaisia spirituaalisia merkityksiä kokija kivulleen antaa. Tutkimuskysymysteni ohjaamina nimesin kuusi ryhmää, joiden alle jakautuivat kroonisen kivun heijastumat spiritualiteettiin sekä kivun spirituaaliset merkitykset. Kyseiset teemat muodostavat tutkimuksen tulosluvut: Kipu on osa Jumalan suunnitelmaa, Kivun merkityksen etsijät, Jumala ei välitä, Hänestä ei ole apua, Krooninen kipu on opettavainen Jumalan lahja, Krooninen kipu on Jumalan määräämä rangaistus, Krooninen kipu elämänmuutoksena. Kirjoittajat kuvailivat kroonisen kivun kokemusta, vaikutusta ja spirituaalista merkitystä elävästi ja moni-ilmeisesti. Osasta kirjeistä huokui tuska, jonka kipu kokijalleen aiheuttaa. Krooninen kipu koettiin Pargamentin uskonnollisen coping-teorian näkökulmasta joko positiivisena tai negatiivisena elämänkokemuksena. Osalle kirjoittajista kipu oli opettavainen kokemus, jonka tarkoituksena oli aikaansaada elämänmuutos tai lähentää kokijan suhdetta Jumalaan. Osalle kirjoittajista krooninen kipu oli Jumalan asettama rangaistus jostain tiedostamattomasti tehdystä tai tekemättä jätetystä teosta. Näissä tilanteissa kipu projisoitiin vihantunteina Jumalaa kohtaan. Tutkimus tarjoaa näkökulmia siitä, millaisia spirituaalisia heijastumia kroonisella kivulla voi olla ihmisen kokemaan elämänlaatuun sekä minkälaisia spirituaalisia merkityksiä kivulle mielletään. Tämä voi helpottaa eri alojen ammattilaisia kohtaamaan ammattitaidolla kroonisesti kipeän ihmisen, joka henkisesti kamppailee kipujen kanssa.

Elämän merkityksellisyyden kokemus on kasvava kiinnostuksen kohde yhteiskunnassa ja uskontopsykologisen tutkimuksen aiheena ja sen on todettu vaikuttavan kokonaisvaltaisesti ihmisen hyvinvointiin. Merkityksen etsintä näkyy esimerkiksi uudenlaisena henkisenä etsintänä ja self-help -kirjallisuudessa itsensä kehittämisenä. Tommy Hellsten (23.9.1951) on teologi, terapeutti, kirjailija ja kouluttaja, joka on tullut tunnetuksi etenkin läheisriippuvuutta käsittelevästä elämäntaitokirjallisuudesta. Hellstenin ajattelun keskiössä on merkityksen etsintä ja hengellis–psykologinen spiritualiteetti, mutta hänen ajattelustaan on tehty vain vähän teologista tutkimusta. Tässä tutkielmassa selvitän, minkälaisista spirituaalisista pyrkimyksistä elämän merkityksellisyyden kokemus Tommy Hellstenin ajattelussa muodostuu. Tutkimusaineistona käytän kahta Hellstenin kirjaa: Tähän olen tullut. Kirja merkityksen löytämisestä (2017) ja Ajan takaa: Kauemmas katsomisen taidosta (2012) sekä Hellstenin haastattelua ”Merkityksellistä elämää hakemassa”– Terveys Summit -nettitapahtumasta 30.1.2020. Tutkimusmenetelmäni on teoriaohjaava sisällönanalyysi, jonka ohjaavina teorioina käytän Viktor Franklin logoterapiaa ja Robert A. Emmonsin spirituaalisten pyrkimysten (spiritual strivings) teoriaa. Hellstenin ajattelussa spirituaaliset pyrkimykset ja elämän rajallisuuden hyväksyminen muodostavat eksistentiaalisiin kysymyksiin vastaavan kokemuksellisen elämäntavan. Spirituaaliset pyrkimykset ohjaavat yhteyteen Jumalan ja oman minuuden kanssa, oman menneisyyden, egon ja arvojen tiedostamiseen sekä kohtaamaan kärsimys merkityksellisellä tavalla. Viktor Franklin tarkoituksen antavat luovat, kokemukselliset ja asenteelliset arvot toteutuvat näissä pyrkimyksissä. Elämän merkityksellisyyden kokemus syntyy pyrkimysten sivutuotteena. Egolähtöiset pyrkimykset ja elämän rajallisuuden torjuminen johtavat puolestaan merkityksettömyyteen. Spirituaalisten pyrkimysten merkityksellisyys perustuu niiden tarjoamaan suuntaan elämässä. Hellstenin ajattelun yhteys logoterapiaan kaipaa lisää tutkimusta. Elämän merkityksellisyyden kokemuksen muodostumista Hellstenin kirjoja lukeneiden tai koulutuksissa käyneiden parissa voitaisiin selvittää laajemmin laadullisella haastattelututkimuksella. Näin voitaisiin selvittää, ovatko kirjallisuudesta nousevat spirituaaliset pyrkimykset näkyvissä myös hänen koulutuksissaan.

Tässä tutkimuksessa selvitetään mitä hengellinen musiikki merkitsee tutkimuksen nuorille aikuisille. Tutkimuksen kohteena on Agricolan kirkon Tuomasmessu, joka on toiminut säännöllisesti sunnuntai-iltaisin jo vuodesta 1988 Helsingissä. Tuomasmessu on erikoisjumalanpalvelus, jossa on monipuolinen hengellinen musiikki. Tuomasmessussa peruskaava ja rakenne ovat säilyneet samanlaisena, vaikka musiikkityylejä kokeillaan ennakkoluulottomasti. Messun musiikista vastaa vaihtuva musiikkijohtaja, joka kokoaa muusikot ja laulajat sekä sovittaa musiikin messuun sopivaksi. Tuomasmessun musiikki on eläväistä ja eroaa päiväjumalanpalveluksen musiikista, messussa bändi, kuoro ja esilaulajat pitävät huolen yhteislaulun sujuvuudesta. Tutkimuksen kysely toteutettiin Agricolan kirkossa Tuomasmessun aikana sunnuntaina 20.1.2013 ja vastaajia oli 228, joista haastatteluun osallistui kymmenen vuosina 1982−1993 syntyneitä nuoria aikuisia. Tutkimuksessa käytettiin teemahaastattelurunkoa, haastattelut nauhoitettiin ja litteroitiin. Tutkimuksen teoria on aineistolähtöinen. Tutkimuksen aineiston analyysi sisältää kymmenen nuoren aikuisen haastattelun lisäksi kyselytutkimukseen osallistuneiden vastauksia avoimeen kysymykseen: Miten kuvaisit Tuomasmessun musiikin merkitystä itsellesi? Aineiston haastatteluiden ja avoimen kysymyksen vastausten pohjalta Agricolan Tuomasmessussa musiikki on monipuolista ja laadukasta. Helsinkiläisten nuorten aikuisten sitoutuminen kirkkoon ei ole Case Kallio-tutkimuksen mukaan suurta ja kirkon olisikin syytä kiinnittää huomiota niihin nuoriin aikuisiin, jotka ovat löyhästi kiinnittyneinä kirkkoon. Tutkimukseni tulokset osoittavat, että haastatteluun osallistuneista nuorista aikuisista kaikki ovat kristillisesti sitoutuneita. Kiinnostavaa on yhden haastateltavan kiinnittyminen messuun, vaikka hän pitää itseään ateistina. Tuomasmessu koetaan paikkana jonne voi tulla kuin lätkämatsiin omana itsenään, epäilevänä tai uskossaan vahvana. Tuomasmessuun osallistutaan yksin tai ennestään tutun ihmisen seurassa, uskonnollisuus on individuaalista. Vain yksi haastateltavista on tiiviisti kiinnittynyt Tuomasyhteisöön ja osallistuu messun lisäksi messukokouksiin sekä toimii vapaaehtoisena. Muilla seurakuntalaisilla ei haastateltaville ole tunnelman luomisen lisäksi suurempaa merkitystä. Tuomasmessussa tunnelma ja musiikki saavat yhä uudelleen käymään messussa.

Tutkimuksessani tarkastelen teologien ja oppineiden käsityksiä pappiskasvatuksesta Suomessa. Lähdeaineistona käytän teologien tiedekuntalehti Kyyhkysessä vuosina 1966—1973 aiheesta julkaistuja kirjoituksia, joista poimin kiinnostavimmat laadullista sisällönanalyysia varten. Tutkin, millaista keskustelua pappiskasvatus synnytti, millä perusteilla yliopiston pappiskasvatusta puolustettiin tai vastustettiin, mitä ongelmia tai hyviä puolia pappiskasvatuksessa nähtiin ja miten sitä haluttiin kehittää. Ajankohdan yhteiskunnallinen murros muovasi ihmisten maailmankuvaa ja ajattelua. Instituutiot, kuten kirkko, olivat kritiikin kohteina. Yliopistoelämä politisoitui opiskelijoiden pyrkiessä muuttamaan yliopistoa demokraattisemmaksi. Teologian ylioppilaat vaativat opintojensa uudistamista. Tutkimuksessani selvitän sitä, miten murros ja yliopistokriisi näkyivät pappiskasvatusta koskevassa kirjoittelussa. Seuraavat viisi teemaa nousivat kirjoituksissa korostetusti esille: pappiskoulutuksen järjestämisvastuu, koulutuksen mielekkyys ja tarkoituksenmukaisuus, teoria- ja käytännön opetuksen suhde, yliopistoteologian ja kirkon teologian suhde sekä papin identiteetin ja spiritualiteetin muodostuminen ja kehittyminen. Kirjoittajat pitivät pappiskasvatusta yhteiskunnan tehtävänä. Yliopistoteologian avulla papit saivat valmiudet tehdä tieteellistä tutkimusta ja omaa hengenelämää koskevaa itsereflektiota. He oppivat ymmärtämään uskonelämän eri ilmenemismuotoja ja tekemään itsenäisiä, persoonallisia kannanottoja. Yhteiskunta oli selvillä siitä, mitä uskonnollisessa elämässä tapahtui. Opetuksen siirtäminen kirkolle tai uskonnollisille yhdyskunnille olisi palvellut vain niiden omia tarpeita ja typistänyt teologista näkemystä. Jotkut tosin ajattelivat, että teologiaa oli tutkittava kirkossa, koska se oli syntynyt siellä. He edellyttivät, että teologia on tunnustuksellista ja edistää kirkon oppia ja agendaa. Heidän mukaansa spekuloiva ja tieteellistynyt akateeminen jumalatutkimus haastoi pappien vakaumusta ja sai heidät epätietoisiksi tehtävästään ja suhteestaan kirkkoon ja yhteiskuntaan. Monet näkivät tunnustuksellisuuden kuitenkin ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuutena: opetuksessa huomioitiin opiskelijan tulevat tehtävät. Opiskelijan tausta, motiivit ja ennakko-odotukset vaikuttivat kokemuksiin opintojen mielekkyydestä. Vakaumuksellisten kristittyjen oli vaikea sovittaa uskonkäsitystään akateemiseen teologiaan, ja he pyrkivät jopa välttelemään sen omaksumista. Radikaaliteologeille vasta yhteiskunnallinen aktivoituminen toi kokemuksen opintojen mielekkyydestä. Heille tärkeintä oli maailman kärsimyksen ja hädän lievittäminen. Monet odottivat tiedekunnalta oman hengenelämän ohjausta ja tukea, mutta pettyivät, kun eivät sitä saaneet. Opintojen myötä tapahtunut elinympäristön ja elämäntavan muutos sekä uudet sosiaaliset suhteet ja vaikutteet vaativat opiskelijalta sopeutumista ja vaikuttivat osaltaan hänen kokemuksiinsa opintojen mielekkyydestä. Tulevan työelämän haasteet synnyttivät opiskelijoissa epävarmuutta. He tunsivat saaneensa tarvitsemansa teoriatiedon, mutta eivät riittävää ohjausta sen käytäntöön soveltamisessa. Omakohtaisen teologisen synteesin puute aiheutti pelkoa papin työhön menemisestä. Toisaalta epätietoisuus uudisti kirkkoa. Kun opiskelijalla ei ollut valmista papin muottia, hän pystyi muokkaamaan pappeudesta itsensä ja ympäröivän yhteiskunnan näköistä. Uudet ajatukset ja ideat siirtyivät pappien mukana kirkon käytänteisiin uudistaen niiden toimintaa. Mielekkäimpinä opintonsa kokivat niihin avoimin mielin suhtautuneet. Ennakko-odotusten puuttuessa he pystyivät kyseenalaistamaan ja muuttamaan ajatteluaan ja käsityksiään sekä löytämään opinnoilleen kiinnostavan sisällön. Kirjoituksissa tunnustettiin yliopisto- ja kirkon teologian riippuvuussuhde, mutta niiden yhteen sovittaminen koettiin hankalaksi. Näkemyserot liittyivät usein siihen, miten teologian tuli huomioida kirkon tarpeet ja odotukset. Ongelmana oli, että tiedekunnan oli yhtäältä harjoitettava vapaata ja riippumatonta tieteellistä tutkimusta, toisaalta koulutettava kirkolle sen oppia tunnustavia työntekijöitä. Vastakkainasettelu näkyi siten, että osa kirjoittajista piti tiedekuntaa pelkkänä pappienkoulutuslaitoksena, osa taas ammattikouluna, joka ei valmistanut mihinkään virkaan. Opiskelijoiden keskuudessa vallitsi lisäksi epätietoisuus siitä, täyttikö tiedekunnan opetus kaikkia niitä vaatimuksia, joita kirkko tulevilta sananjulistajiltaan edellytti. Papiksi kasvaminen ja spiritualiteetin kehittyminen oli teologin koko persoonaa koskettava ja muokkaava tiedollinen ja hengellinen prosessi. Siksi oli kirjoittajien mukaan kohtalokasta, että tiedekunta ja kirkko jättivät opiskelijan yksin pohtimaan omaa eksistenssiä, pappeutta ja spiritualiteettia koskevia kysymyksiä. Hengellisyyttään hoitaakseen opiskelijoiden oli hakeuduttava erilaisiin ryhmiin, jotka tarjosivat turvaa ja henkisen kodin, mutta saattoivat toisaalta painostaa ”oikeaan ajatteluun”. Kirjoittajien mielestä oli tiedekunnan ja kirkon tehtävä järjestää opiskelijoille sielunhoitoa sekä hengellistä tukea ja ohjausta.

Maisterintutkielmassani tutkin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluksien kontekstuaalisuutta ja osallisuutta. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuottaa tietoa siitä, miten nämä toteutuvat jumalanpalveluksissa. Tutkimuksessani tarkastelen 10.10.2021 pidettyjen jumalanpalvelusten toteutuksia 14:ssä eri seurakunnassa suoratoistostriimien avulla. Kyseiset jumalanpalvelukset olivat kaikki joko vanhusten tai diakonian kirkkopyhiä. Kaikki jumalanpalvelukset olivat ehtoollisjumalanpalveluksia eli messuja. Tutkimuksen keskiössä olivat vanhukset ja heidän huomioimisensa kyseisissä jumalanpalveluksissa. Maisteritutkielmani on kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimus. Aineistonhankintamenetelmänä käytin ei-osallistuvaa havainnointia, jonka toteutin jäsennellysti. Aineiston analyysimenetelmänä käytin aineistolähtöistä sisällönanalyysiä, jossa hyödynsin teoriaohjaavuutta. Teoriani nousi tutkimuskysymyksestäni käsin eli kontekstuaalisuuden ja osallisuuden toteutuksen havainnoinnista. Jumalanpalveluksen ordo toimi aineistonhankintamenetelmän taustana. Analysoinnin toteutin yksi jumalanpalvelus kerrallaan, jonka jälkeen yhdistin analyysit toisiinsa. Havainnoimissani jumalanpalveluksissa kontekstualisointi lävisti koko messun. Vanhukset otettiin huomioon messuissa alusta loppuun. Erityisesti messujen tervetulo- ja johdantosanoissa, saarnoissa ja esirukouksissa kohderyhmän huomioimisen toteutuksen pystyi helposti havainnoimaan. Messun eri osat eivät olleet irrallisia osia, vaan messuista oli tehty kokonaisuuksia, joissa vanhusten elämä oli vahvasti läsnä. Osallisuuden tutkiminen suoratoistostriimeistä oli paikoitellen vaikeaa tutkia. Jumalanpalveluksien palvelutehtävistä ja äänimaailmasta sitä pystyi tutkimaan. Tutkimustuloksistani näkyy, että kontekstuaalisuus ja osallisuus kulkevat jumalanpalveluksessa käsi kädessä. On vaikeaa osallistaa messussa läsnä olevaa seurakuntaa, mikäli toteutuksessa ei huomioida messussa olevia ihmisiä.

Tiivistelmä Referat Tässä tutkielmassa tarkastellaan yhden Suomessa toimivan kristillisen hengellisen tanssin yhteisön jäsenten kokemuksia ja käsityksiä hengellisestä tanssista. Tutkimus analysoi tanssia transsendenssin viitekehyksessä sekä tanssia jumalanpalveluselämän muotona. Tutkimusaineisto koostui kahdeksasta teemahaastattelusta, jotka on tehty kevään 2020 aikana. Tutkimuksen analyysimetodina on ollut kvalitatiivinen sisällönanalyysi, joka on tehty litteroitujen haastattelujen tekstianalyysinä. Tutkimus keskittyi kristilliseen hengelliseen tanssiin, erityisesti ylistystanssiin ja kehorukoukseen, jolla tarkoitetaan kehollista rukousta liikkeen kautta tai improvisoitua rukoustanssia. Tutkimuksesta kävi ilmi, että kristillinen hengellinen tanssi koettiin minäkuvaa eheyttävänä kokemuksena ja jumalasuhdetta vahvistavana kokemuksena. Tunteiden käsitteleminen tanssin avulla koettiin henkistä hyvinvointia vahvistavana kokemuksena, johon ylistys ja liikkeen kautta rukoileminen toi lisäulottuvuuden, johon ei pelkästään tanssimalla pääse. Kehon liike kuvattiin myös itseilmaisun välineenä, joka auttoi tunnistamaan omat tunteet ja kuvailemaan niitä. Tunteita voitiin ilmaista tanssin avulla toisille ihmisille, mutta myös tunteiden ilmaiseminen Jumalalle koettiin tärkeänä. Tanssin transsendentti ulottuvuus nousi keskeiselle sijalle hengellisen tanssin ilmaisun kokemuksessa. Tutkimuksessa nousivat esiin kolme kristillisen hengellisen tanssin ulottuvuutta: Hengellisen tanssin vaikutus jumalasuhteeseen, hengellisen tanssin vaikutus hyvinvointiin ja hengellisen tanssin sosiaalinen ulottuvuus. Jumalasuhde oli haastattelujen keskeisin teema. Hengellisen tanssin terapeuttisuus ja hyvinvointinäkökulma nousivat myös vahvasti esiin aineistosta. Sosiaalisesta näkökulmasta kristillinen hengellinen tanssi koettiin tärkeänä yhteisöllisenä harrastuksena, jossa tanssijat pystyivät jakamaan kokemuksiaan ja keskustelemaan itselleen tärkeistä asioista. Hengellisen tanssin avulla voitiin myös rukoilla toisten puolesta. Tärkeä sosiaalisuuteen liittyvä elementti oli myös se, että tanssijat halusivat esiintyä toisille ihmisille ja välittää tanssin kautta pyhän kokemuksen. Hengellisissä tilaisuuksissa esiintyminen koettiin tärkeänä hyvinvointia parantavana kokemuksena. Jos esitykseen lisättiin kokemus Jumalan läsnäolosta, saattoi esiintyjä tavoitella ajatusta siitä, että hän voisi toimia Jumalan välikappaleena. Tämä ”Jumalan sanasaattajan rooli” oli elämys, jota tanssijat tavoittelivat. Tämä tunne oli positiivinen ja uskonelämää vahvistava. Tutkimuksessa ilmeni, että kristillinen hengellinen tanssi koettiin tärkeänä uskonelämän muotona ja se nähtiin myös mahdollisena liturgian osana. Tutkimuksessa nousi kuitenkin esiin myös käsityksiä siitä, että tanssiminen ei olisi hyväksyttävää useiden kristillisten yhteisöjen piirissä. Siksi asennekulttuuri tanssia kohtaan voisi olla tärkeä teologinen tutkimuskohde tulevaisuudessa.

Vakavista mielen sairauksista kärsivien spirituaaliset tarpeet jäävät usein ilman vastakaikua niin sairaanhoidon kuin kirkonkin piirissä. Mikä muuttuu, jos näihin tarpeisiin vastataan? Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, mitä John Swinton ja Craig Rennebohm tarkoittavat spirituaalisella paranemisella silloin, kun ihminen sairastaa parantumatonta mielen sairautta. Johdantoa seuraavassa luvussa tutkin, minkälaisten haasteiden eteen hoitohenkilökunta tai hengellinen yhteisö joutuu, kun toiminnan lähtökohdaksi otetaan mieleltään sairastuneen henkilön spiritualiteetin olemassaolo. Kolmannessa luvussa tarkastelen spirituaalisen paranemisen edellytyksiä sairastuneen, auttajan ja yhteisön näkökulmasta. Neljännessä luvussa tutkin, missä kohdin voi kertomusten yhteydessä puhua spirituaalisesta paranemisesta. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Tarkastelen lähdeaineistoa sen sisältä nousevien käsitteiden avulla. Lähdeaineistoni koostuu John Swintonin teoksista Resurrecting the Person. Friendship and the Care of People with Mental Health Problems (2000), Spirituality and Mental Health Care. Rediscovering a “Forgotten” Dimension (2007), johdannosta teoksessa Living Gently in a Violent World. The Prophetic Wittness of Weakness (2008), artikkelista The Importance of Being a Creature: Stanley Hauerwas on Disability (2012) ja Jean Vanierin kanssa yhdessä kirjoitetetusta artikkelista Theology teoksessa Mental Health (2014). Käytän lähdeaineistona myös Craig Rennebohmin teosta Souls in the Hands of the Tender God: Stories of the Search for Home and Healing on the Streets (2008), joka sisältää kertomuksia kohtaamisista kodittomien, vakavista mielen sairauksista kärsivien ihmisten kanssa sekä hänen artikkeliaan Creating Compassionate Community (1998/1999). Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta, että mielen sairaus, mielenterveys ja spiritualiteetti eivät sulje toisiaan pois. Spiritualiteetti tukee mielenterveyttä sairauden keskellä. Spirituaalinen paraneminen näyttäytyy Swintonilla ja Rennebohmilla samankaltaisina prosesseina. Vaikka mielen sairaus ei lääketieteellisessä mielessä katoa, spirituaalinen paraneminen tarkoittaa sairastuneelle apua särkyneisyyteen ja yksinäisyyteen, sairastumisen seurauksiin liittyvään syyllisyyteen, pelkoihin, turvattomuuteen ja vääristyneisiin mielikuviin. Särkyneisyys yhdistää kaikkia ihmisiä elämän epätäydellisyyden ja rajallisuuden takia. Spirituaalinen paraneminen on myös auttajan ja yhteisön prosessi, jossa keskeistä on sairastuneen elämäntarinan ja hänen spirituaalisten tarpeidensa kuunteleminen sairastuneen toimiessa oppaana omaan maailmaansa. Auttaja tarvitsee ymmärrystä spiritualiteetin olemassaolosta ja yhteyden omaan särkyneisyyteensä, jotta hän kykenee astumaan sairastuneen maailmaan. Hengelliset yhteisöt haastetaan yhteistyöhön muiden auttamistahojen kanssa, tarjoamaan sairastuneelle turvallisen tilan ja turvallisia ihmisiä ympärille, pohtimaan spirituaalisen kielen vaikutuksia ja olemaan myös yhteiskunnallisesti aktiivinen sairastuneiden oikeuksien puolustamisessa.