Browsing by Subject "suru"

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Selja Ahavan (s. 1974) romaaneissa Eksyneen muistikirja (2010), Taivaalta tippuvat asiat (2015) ja Ennen kuin mieheni katoaa (2017) esiintyvää surutyön ja siihen liittyvien tunnevaikutusten kuvausta kerronnan retoriikan näkökulmasta. Kaikissa kolmessa teoksessa yllättävän menetyksen aiheuttama suru kuvautuu teosten kantavana teemana ja tarinan muuttumattomana ytimenä. Tutkielmani tavoitteena on tutkia, esiintyykö teoksissa klassisen surutyön vaiheet ja miten surutyötä ja siihen liittyviä tunnevaikutuksia on kerronnallisin keinoin korostettu. Analyysissäni yhdistän surututkimuksen kentältä surutyön vaiheteorioiden tarkastelun ja kirjallisuudentutkimuksen kentältä emootioiden ja affektien sekä kerronnallisen empatian tutkimuksen elementtejä. Teoreettisina lähtökohtina hyödynnän tutkielmassani Aristoteleen Retoriikkaa ja Runousoppia sekä emootioiden ja affektien tutkimuksesta Suzanne Keenin teoreettisia näkökulmia kerronnan tekniikoista ja keinoista kerronnallisen empatian (narrative empathy) herättäjänä lukijassa. Lisäksi tutkin sitä, miten Ahava on teoksissaan käyttänyt kyseisiä keinoja herättääkseen empatiaa teoksen henkilöhahmoja kohtaan. Tutkielmani analyysissä nousee esiin, että Ahavan teokset sisältävät monitasoista tunnevaikuttamista niin suoran emootioiden kuvauksen kuin tiedostamattomampien affektienkin myötä. Suru on universaali ilmiö ja siihen liittyvät surutyön vaiheet esiintyvät selkeimmin teoksissa Taivaalta tippuvat asiat ja Ennen kuin mieheni katoaa. Niin kutsuttua pitkittynyttä, patologista surua kuvataan teoksessa Eksyneen muistikirja. Surutyön vaiheiden kuvausta korostetaan välittämällä surutyön emootioita ja affekteja lukijalle retorisin keinoin erityisesti naispäähenkilöiden näkökulmasta. Tämän fokalisaation myötä myös ensisijaiseksi empatian kohteeksi muotoutuvat nimenomaan naispäähenkilöt, vaikka empatiaa pyritään herättämään muitakin keskeisiä henkilöhahmoja kohtaan. Retorisista keinoista surutyön kuvauksessa nousevat merkityksellisinä esiin temporaalinen vaihtelu, lyyriset keinot ja fragmentaarisuus, rinnakkaiskertomus sekä lohtuhahmot henkilöhahmojen tietoisuuden kuvaajina. Aristoteelinen ’katharsis’ tragedian tunnevaikutusten tuottamana puhdistavan elementtinä kuvautuu teoksissa Taivaalta tippuvat asiat sekä Ennen kuin mieheni katoaa, mutta teoksessa Eksyneen muistikirja pitkittynyt surutyö näyttäytyy ’katharsiksen’ toteutumisen estäjänä. Ahavan teokset jatkavat osaltaan erityisesti naisille perinteistä huolilaulujen traditiota ja edustavat täten taiteen ja terapian yhdistelmää ylisukupolvisessa surukokemusten jakamisessa.

The purpose of my study is to provide a holistic view of childhood grief from the perspective of student teachers in early childhood education. The aim is to identify typical ways of mourning in childhood and the meanings given to childhood grief in the students' grief narratives. The research data consists of grief narratives written by early childhood education students at the University of Helsinki. The data was collected as part of the research project Children's Grief and Cultural Practices of Mourning in Early Childhood Education funded by the Academy of Finland in 2021-2025. I use a narrative research approach to conduct the study. My study can be considered as a dialogue between the students' narratives, my interpretations of the narratives and theoretical knowledge. In the analysis of the data, I have applied both analysis of narratives and narrative analysis. In the light of the results, grief experienced in childhood appears as a holistic experience of loss, both personal and socially shared by the individual, characterised by meaningfulness and the co-existence of other emotions. The results of my study do not contradict previous research on grief, but support previous findings from a new perspective.

Tutkimuksessa tutkittiin laadullisella analyysilla, millaista osaamista ja koulutusta Suomen evankelis-luterilaisten seurakuntien päihdesensitiivisten sururyhmien ohjaajat ovat kerryttäneet ohjaustyössä pärjätäkseen. Toisena mielenkiinnon kohteena tutkimuksessa oli, miten päihdesururyhmien toimintaa voitaisiin mahdollisesti kehittää. Tutkimuksessa haastateltiin yhdeksää päihdesensitiivisen sururyhmän ohjaajaa kuudesta eri seurakunnasta. Haastattelut toteutettiin teemahaastatteluina. Haastateltavista seitsemän oli diakoniatyöntekijöitä ja kaksi pappeja. Haastateltavat toimivat tai olivat aiemmin toimineet seurakuntansa päihdesensitiivisen sururyhmän ohjaajana. Haastateltavien vastuualueisiin seurakunnassaan kuuluivat päihde-, mielenterveys-, suru- ja kriisityö erilaisilla painotuksilla. Haastateltavien kokemus päihdesururyhmien ohjaamisesta vaihteli yhdestä useaan ryhmään. Haastateltavilta saatu haastatteluaineisto analysoitiin aineistolähtöisesti sisällönanalyysillä. Tutkimuksen tuloksissa korostui päihdesururyhmien ohjaajien kirkollisen työn ohessa tai sitä ennen kerätty työkokemus ja omasta mielenkiinnosta päihdesurua kohtaan kumpuava halu etsiä lisätietoa aiheesta. Päihdesensitiivisten sururyhmien ohjaajat olivat työskennelleet laaja-alaisesti yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevien väestöryhmien parissa, mikä auttoi tunnistamaan ja sanoittamaan päihdekuoleman kokeneiden läheisten kokemuksia ja surua. Ohjaajien tietämys päihdemaailmasta ja siihen liittyvistä ikävistäkin lieveilmiöistä tuki ohjaustyötä. Toisena tärkeänä tuloksena tutkimuksessa nousi esiin päihdesururyhmän ohjaaminen parityöskentelynä, jossa kokeneempi ohjaaja antoi kokemuksensa ja esimerkkinsä kautta toiselle työntekijälle tietoa päihdesurusta ja ryhmän ohjaamisesta. Ryhmässä syntyneen tunnekuorman jakaminen työparin kanssa oli ohjaajille tärkeää ja ylläpiti työhyvinvointia sekä jaksamista. Kehittämiskohteeksi tutkimuksessa nousi ohjaajien verkostoitumisen puute, viestinnän toimimattomuus ja yhteisen ohjauskansion puuttuminen.

Tutkimuksessa selvitettiin laadullisen sisällönanalyysin avulla, minkälaista tukea läheisensä menettäneet ovat saaneet tai olisivat kaivanneet seurakunnalta hautajaisten jälkeen. Lisäksi tarkasteltiin mitkä syyt edistivät tai haastoivat tuen saatavuutta ja saavutettavuutta. Tutkielman tavoitteena on tarjota seurakunnille tietoa seurakuntalaisten kokemuksista, joiden avulla hautajaisten jälkeistä surutukea voitaisiin kehittää. Tutkimusaineisto kerättiin tekemällä yhdeksän teemahaastattelua. Haastateltavat olivat 29–79-vuotiaita, viimeisen 5,5 vuoden aikana menetyksen kokeneita omaisia. Yhteistyöseurakuntanani toimi Helsingin tuomiokirkkoseurakunta, johon jokainen haastateltava linkittyy joko henkilökohtaisen tai edesmenneen läheisen suhteen kautta. Tutkimusaineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä, jonka avulla omaisten kokemukset tulivat selkeästi esiin. Analyysin tuloksena löytyi kolme hyväksi koettua ja kaivattua surutuen tapaa, jotka olivat keskustelun tarve, kohdatuksi tulemisen tarve ja konkreettisen surutuen tarve. Surutuen saatavuutta ja saavutettavuutta edistivät seurakunnan, sen työntekijöiden ja toiminnan tuntemus ja haastoivat niiden tuntemattomuus. Tutkielma osoittaa, että teologien sielunhoidolliseen osaamiseen olisi syytä kiinnittää enemmän huomioita, koska menetys loi omaisille tarpeen syvällisempään ja sensitiivisempään kohtaamiseen ja keskusteluun. Seurakuntien tulisi parantaa näkyvyyttään ja saavutettavuuttaan, jotta vanhanaikaset asenteet ja tietämättömyys toiminnasta eivät jatkossa estäisi hakemasta tukea seurakunnista. Tutkimustuloksista nousi, että esimerkiksi digitaalisten alustoiden hyödyntäminen voisi lisätä tuen saatavuutta sekä rikkoa ennakkoluuloja. Lisäksi käytössä olevan Hautausoppaan muokkaaminen Suruoppaaksi, joka vastaisi kokonaisvaltaisesti surevan tarpeisiin, olisi hyödyksi kuoleman kohdanneille omaisille.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen päihdekuolemaa läheisten näkökulmasta. Päihdekuolema koskettaa välillisesti monia, mutta siitä huolimatta suomalainen tutkimus päihteisiin kuolleiden läheisistä on hyvin vähäistä. Tutkimuksen kohteena on läheisten reflektiiviset kokemukset menetyksestä ja surusta. Tutkielmassani kysyn, mitä läheiset kertovat menetyksestään ja millaisia merkityksiä menetys saa, sekä mitkä tekijät helpottavat surussa elämistä. Tutkielma on laadullinen narratiivinen tutkimus. Tutkielman aineisto koostuu seitsemän läheisen kertomuksesta, joista yksi on sisaren ja loput äidin näkökulmasta kerrottuja. Kertomuksista yksi on kirjoitus ja muut narratiivisesti tai episodisesti toteutettuja yksilöhaastatteluja. Myös aineiston analyysissa on sovellettu narratiivista tutkimusotetta. Analyysissa kiinnostus kohdistuu kertomusten sisältöön ja teemoihin osana kertomuksen ajallista etenemistä. Kertomusten temaattinen analyysi on siis tapahtunut suhteessa kerronnassa ilmeneviin aikakehyksiin. Aikakehykset olen jakanut aikaan ennen perheenjäsenen kuolemaa, kuoleman jälkeisiin ensihetkiin ja ensihetkien jälkeiseen aikaan ulottuen nykyisyyteen ja tulevaisuuteen saakka. Kertomuksissa monet läheiset kokivat menettäneensä perheenjäsenensä osittain jo ennen kuolemaa päihteidenkäytön vuoksi. Kertomuksissa kuoleman pelko ja kuolemaan valmistautuminen saivat vastaparikseen toivon paremmasta. Elämä päihteidenkäyttäjän läheisenä kuvautui uuvuttavana, mutta hyvät välit perheenjäseneen koettiin surua helpottavana tekijänä kuoleman jälkeen. Suruviestin saaminen ilmeni kertomuksissa herkkänä tilanteena, joka vaatii sen tuojalta sensitiivisyyttä ja stigman vastustamista. Reaktiot suruviestiin vaihtelivat, mutta yhteistä kertomuksissa oli epäuskon tunne, kuolema ei heti tuntunut todelta. Vainajan näkeminen ja koskettaminen sekä suruviestin sosiaalinen jakaminen tekivät kuolemaa vähitellen todemmaksi. Mielekäs tekeminen koettiin helpottavana. Toisaalta tekeminen sai myös pakottavia merkityksiä ja esimerkiksi liiallinen työnteko saattoi myöhemmin ilmetä surukokemuksen tukahduttamisena. Ensihetkien jälkeen puhuminen, erityisesti vertaisten ja ystävien kanssa, mainittiin tärkeimpänä helpottavana tekijänä surussa elämiseen. Ristiriitaisena tunteena mainittiin helpotuksen tunne, että perheenjäsen on nyt turvassa, eikä hänen enää tarvitse kärsiä. Läheisten kertomuksissa kuolemalle etsittiin merkityksiä ja tarkoituksia esimerkiksi siitä, että omalla kokemuksellaan voisi auttaa muita samassa tilanteessa olevia tai voisi säästää jonkun toisen päihteidenkäyttäjän kuolemalta. Toisaalta pitkään kestäneelle perheenjäsenen kärsimykselle voi olla mahdotonta löytää tarkoitusta. Kertomuksista ilmenee, että alkuvaiheiden tuska on vähentynyt, mutta suru ei tule häviämään koskaan. Suru ja menetys ulottuvat tulevaan aikaan myös siten, että yhteinen tulevaisuus yhteisine kokemuksineen on menetetty. Tutkielman tulosten perusteella voi päätellä, että päihteisiin kuolleiden läheisillä oli halu kertoa perheenjäsenestään kokonainen kertomus, minkä narratiivinen tutkimusote myös mahdollisti. Tulokset kyseenalaistavat elämän ja kuoleman kysymysten dikotomisen erottelun. Kuolema ja menetys ovat osa päihteidenkäyttäjän läheisten elämää jo paljon ennen varsinaista kuolemaa. Suhde kuolleeseen ei myöskään automaattisesti pääty kuolemaan, vaan siteen voidaan ajatella jatkuvan. Tulokset myös vahvistavat käsitystä siitä, että surulle ei voida asettaa vaiheita tai aikarajoja, vaan menetyskokemus on yksilöllinen ja ajaton.

Tutkielmassa tarkastellaan iäkkään äidin saattohoitoa ja kuolemaa aikuisten lasten kirjoittamien kirjeiden avulla. Kirjoituspyynnön keskiössä on saattohoidossa tapahtunut rukous tai rukoukset. Tutkimustehtävänä on selvittää laadullisen teoriasidonnaisen narratiivis-temaattisen analyysin avulla, mikä merkitys rukouksella on iäkkään äidin saattohoidossa ja kuolemassa. Teoreettinen viitekehys muodostuu Mari Pulkkisen väitöskirjan aiheesta suru kokonaisvaltaisena kokemuksena sekä Christine Valentinen tutkimuksesta, jonka mukaan tunneside jatkuu yli kuoleman. Aineisto kerättiin mielipidepalstoilla julkaistujen lehti-ilmoituksien avulla. Lopulliseen aineistoon rajattiin 16 kirjettä iäkkään äidin saattohoidosta. Teoriasidonnaisen narratiivis-temaattisen analyysin avulla aineistosta nousee esiin rukouksen rooli ja merkitys saattohoidossa ja kuolemassa. Rukous erottuu kolmena erilaisena kertomustyyppinä: 1. rukous yhteisenä muistona eli tunnesiteenä sukupolvien välillä, 2. rukous kantavana voimana koko saattohoidon ajan ja yli kuoleman sekä 3. rukous keinona tuoda omat huolet ja murheet Jumalalle. Näin siis muodostuu kolme kertomustyyppiä: muistokertomukset, voimakertomukset sekä huolikertomukset. Muistokertomuksissa yksittäinen rukous muodostaa merkittävän muiston äidin ja lapsen välille. Voimakertomuksissa rukous toimii kantavana voimana koko saattohoidon ajan ja yli kuoleman. Huolikertomuksissa rukouksessa tuodaan esiin voimakasta huolestuneisuutta tai jokin yksittäinen huolenaihe. Nämä kolme kertomustyyppiä muodostavat tulosluvut. Niitä lähestyn teoriasidonnaisesti, teoreettista viitekehystä käyttäen. Erityisesti tarkastelen saatua aineistoa tunteiden, tekojen, ilmaisun ja jatkuvan tunnesiteen näkökulmasta. Tarkastelen aineistossa esiin nousevia tunteita. Sitten etsin eri ilmaisumuotoja rukouksista, eli sitä missä muodossa rukous on ilmaistu. Lopuksi tarkastelen rukoukseen liittyviä tekoja ja niiden merkitystä. Tutkimus valottaa iäkkään äidin kuolemaa sekä aikuisen lapsen ja äidin välistä suhdetta. Kirjeet osoittavat, että äidin ja lapsen tunneside on vahva. Vaikka useassa tapauksessa äidin kuolemasta on jo aikaa, halutaan silti vielä kirjoittaa ja kuvata äidin viimeiset hetket. Lisäksi ollaan valmiita jakamaan kokemus muiden ihmisten kanssa. Kertomukset osoittavat, että äidin ja lapsen tunneside säilyy vielä kuolemankin jälkeen. Tämän aineiston rukouksilla on ollut merkittävä rooli lohduntuojana sekä äidille että lapselle. Rukousten ilmaisumuodot ovat olleet hyvin vaihtelevat.

Tutkielmassa tarkasteltiin aikuisen sisaruksen menettämisen surua. Tutkielmassa tuotiin esille miten sisaruksen kuolema vaikuttaa elossa olevaan sisarukseen sekä selvitettiin miten sureva sisarus jatkaa suhdetta edesmenneeseen rituaalien avulla. Lähtökohtana tutkielmassa oli nk. uusi surukäsitys, jonka mukaan surevan ei tarvitse katkaista kiintymyssuhdetta läheiseen ihmiseen kuoleman jälkeen. Tämän kvalitatiivisen tutkielman aineisto kerättiin kirjoituspyynnöillä, jotka julkaistiin Helsingin ja Tampereen seurakuntayhtymien lehdissä sekä Facebookin Sisaruksen suru -ryhmässä syksyllä 2019. Kirjoituspyynnössä pyydettiin sisaruksensa aikuisiällä menettäneitä kirjoittamaan vapaasti omasta surustaan. Kirjoituspyynnössä oli muutama esimerkki kysymyksistä, joihin kirjoittaja sai halutessaan vastata. Aineisto koostui 41 kirjoituksesta, joista 37 oli naisten ja 4 miesten kirjoittamia. Tutkimusmenetelmänä käytettiin aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Tutkielmasta käy ilmi, että sisaruksen menetys aikuisiällä voi aiheuttaa suuren ja pitkäkestoisen surun, joka ei välttämättä koskaan pääty. Menetys vaikuttaa surevan sisaruksen fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen, sosiaalisiin suhteisiin, identiteettiin, työhön ja harrastuksiin. Sisaruksen menettäminen aikuisiällä saattaa aiheuttaa ristiriidan, sillä vaikka se on suuri suru asianomaiselle, se ei aina saa ymmärrystä ympäristöltä. Sisaruksen suru jääkin usein näkymättömäksi ja aiheuttaa yksinäisyyden kokemusta. Tutkielmani perusteella aikuisena sisaruksen menettänyt ei koe tarvetta katkaista kiintymyssuhdetta, vaan sen jatkaminen tuntuu hänestä luonnolliselta. Sisaruksen menettänyt voi ylläpitää suhdetta sekä perinteisten että itse kehittämiensä rituaalien avulla. Surevan omat rituaalit ovat hyvin henkilökohtaisia eivätkä ne välttämättä ole muiden nähtävissä. Rituaalit auttavat surevaa ymmärtämään tapahtuneen paremmin, muistelemaan mennyttä yhteistä aikaa, jatkamaan muuttunutta suhdetta, mutta niiden avulla sureva myös muuttaa kiintymyssuhdetta uudenlaiseksi. Vaikka sureva ei halua katkaista kiintymyssuhdetta sisarukseensa, hän voi kokea tarvetta päästä irti itseään hallitsevasta surusta. Rituaalit ovat keino käsitellä tunteita ja ajatusprosesseja konkreettisesti, jolloin kahlitsevasta surusta on helpompi päästä irti. Liian raskaasta surusta irti päästyään sisarus kehittää uusia tapoja, joilla hän kuljettaa kuollutta sisarustaan muistona niin elämänsä arjessa kuin juhlassakin.