Browsing by Subject "terveydenhuolto"

Tässä tutkielmassa tutustutaan terveydenhuollon käsitteisiin: saatavuuteen, rahoitukseen, hyödyntämiseen, kansalliseen terveydenhuoltoon ja niihin vaikuttaviin tekijöihin. Saatavuus määritellään mahdollisuudella tyydyttää terveystarpeita. Terveydenhuollon rahoituksella tarkoitetaan varojen keräämistä, rahastojen muodostamista ja palveluiden ostamista. Palveluiden hyödyntämiseen vaikuttavat yksilön käyttäytymisen lisäksi sosioekonominen asema ja palveluiden saatavuus. Kansallisella terveydenhuollolla tarkoitetaan koko väestön mahdollisuutta terveyspalveluiden käyttöön tarpeen tullen kohtuuhinnalla. Terveysalan ammattilaisten epätasainen maantieteellinen jakautuminen sekä pienituloisuus ja korkeat palvelumaksut vähentävät saatavuutta sekä pohjoismaissa, että Itä-Afrikassa. Pienituloisuus ja korkeat palvelumaksut ovat kuitenkin pienituloisissa maissa moninkertainen ongelma verrattuna korkeatuloisiin maihin. “Out-of-Pocket payment” eli terveyspalveluiden omasta taskusta maksaminen ajaa pienituloisia köyhyyteen. Pohjoismaissa palvelujen käyttämättömyys on yleisesti alhaista. Hyvinvointivaltioissa alhaiset henkilökohtaiset tulot ovat merkittävin hyödyntämistä vähentävä tekijä. Pienituloisissa maissa palveluiden käyttämättömyyttä lisää palveluiden huonoksi koettu laatu ja puutteet terveystiedoissa. Kansallinen terveydenhuolto on globaali tavoite, joka on saavutettu Suomessa vuosikymmenien kehityksen seurauksena. Jokaisella pysyvästi maassa asuvalla on oikeus sosiaaliturvaan, joka sisältää terveyspalvelut. Sub-Saharan Afrikassa tavoitteeseen ei olla vielä päästy. Esteinä ovat alhainen sairausvakuutuksen kattavuus, lukuisat sairausvakuutusjärjestelmät ja riittämätön valtion rahoitus. Ruanda on ainoa maa Sub-Saharan Afrikassa, joka on saavuttanut 80 % sairausvakuutuksen kattavuuden.

Sosiaali- ja terveysalaan sekä alan toimintaympäristöön kohdistuu muutospaineita, jotka vaativat alan organisaatioita uudistumaan. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten toimitilamuutos terveydenhuollon organisaatiossa vaikuttaa työntekijöiden kokemuksiin työhyvinvoinnista. Tarkoituksena on tutkia, mitkä tekijät uusissa monitoimitiloissa tukevat tai haittaavat työhyvinvointia sekä millaisia keinoja työntekijät käyttävät uusiin tiloihin sopeutumiseen ja tiloissa toimimiseen. Tutkimuksen tulokset antavat tietoa siitä, mitä eri tekijöitä tilamuutoksissa tulee huomioida terveydenhuollon ammattilaisten työhyvinvoinnin turvaamiseksi. Tulosten perusteella voidaan havaita, mitkä tekijät uusissa toimitiloissa auttavat työntekijöitä sopeutumaan muutokseen ja vähentämään kuormitusta. Tutkimus on kohdistunut yhteen terveydenhuoltoalan organisaatioon, jonka pohjalta terveydenhuollon ammattilaisten kokemuksia tilamuutoksesta tarkastellaan. Maisterintutkintutkielmaa varten saatu aineisto on kerätty osana Työterveyslaitoksen ja Tampereen yliopiston yhteistä tutkimushanketta. Aineistona on ollut 14 terveydenhuollon ammattilaisen yksilöhaastattelua. Haastatteluista puolet on toteutettu ennen tilamuutosta ja puolet tilamuutoksen jälkeen. Haastateltavat ovat olleet fysioterapeutteja, hoitajia ja psykologeja. Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty sisällönanalyysiä. Tulosten perusteella tilamuutoksen hyvinvointivaikutukset liittyvät tilojen ja tavaroiden muutokseen, uusiin tietojärjestelmiin, työtehtävien ja työtapojen muutoksiin, työyhteisön muutoksiin sekä työntekijöiden vaikuttamismahdollisuuksiin. Monitilatoimistossa rauhattomuuden koetaan aiheuttavan häiriöitä työskentelyyn ja haasteiden tavaroiden säilyttämisessä ja kuljettamisessa paikasta toiseen nähdään heikentävän työn sujuvuutta. Lisäksi uusien tietojärjestelmien toimimattomuus koetaan kuormittavaksi, vaikka järjestelmien ajatellaan osittain myös helpottavan työtä. Monitoimitiloissa työskenteleminen näyttääkin vaativan työntekijöiltä uudenlaista ajanhallintaa ja työtapojen muuttamista. Lisäksi kollegoiden tapaaminen monitoimitiloissa koetaan vaikeaksi ja kollegoilta saatavan tuen kuvataan vähentyneen. Työntekijät kokevat vaikuttamismahdollisuutensa muutoksessa vähäisiksi. Työntekijöiden toiminnan näkökulmasta keskeistä on muutokseen sopeutuminen, mikä näyttää tapahtuneen kuitenkin suhteellisen nopeasti. Työntekijät pyrkivät myös löytämään keinoja kuormituksen vähentämiseen tilamuutoksessa esimerkiksi rajaamalla työtään ja kehittämällä tiloissa toimimiseen uusia työtapoja työn sujuvuuden lisäämiseksi. Tutkimus lisää tietoa siitä, miten terveydenhuollon ammattilaiset kokevat toimitilamuutoksen ja millaisia vaikutuksia terveydenhuollon toimitilamuutoksilla on työntekijöiden työhyvinvointiin. Tutkimustulosten tarkastelussa yhdistyvät työhyvinvoinnin ja tilallisuuden näkökulmat. Terveydenhuollon ammattilaisten työhyvinvoinnin muodostumisessa on tarkasteltu tilojen merkitystä ja sitä, miten tilat voivat rajoittaa tai mahdollistaa työhyvinvoinnin kokemuksia. Terveydenhuollon ammattilaisten käyttämät keinot tilamuutokseen sopeutumisessa ja uusissa toimitiloissa toimimisessa tarjoavat uuden näkökulman tilamuutosten tarkasteluun terveydenhuoltoalalla. Terveydenhuollon tilamuutosten tutkiminen on jatkossa edelleen tärkeää. Erityisesti kaivataan lisää tutkimustietoa siitä, mikä selittää ammattiryhmien välisiä eroja tilamuutoksen kokemuksissa ja työhyvinvoinnin muutoksissa.

Umpihoitoja käytetään lypsykarjalla umpeutuksen yhteydessä hoitamaan jo olemassa olevia utaretulehduksia sekä ehkäisemään uusia infektioita. Suomessa käytetään umpeutuksen yhteydessä pitkävaikutteisia mikrobilääkkeitä sisältävien valmisteiden lisäksi vedintulppavalmisteita, jotka mekaanisesti estävät mikrobien kulkeutumista utareeseen. Tämä tutkielma sisältää umpihoitoja ja niiden vaikutuksia käsittelevän kirjallisuuskatsauksen lisäksi tutkimuksen, jolla pyrittiin keräämään tietoa suomalaisten lypsykarjatilojen umpihoitokäytänteistä. Ennakko-oletuksena oli, että suurin osa suomalaisista lypsykarjatiloista käyttää mikrobilääkkeellistä umpihoitoa valikoiden vain tietyille lehmille, eli umpihoitokäytäntö on selektiivinen. Selektiivisessä umpihoitokäytännössä tavoitteena on hoitaa jo olemassa olevat utaretulehdukset. Umpihoitovalmisteet ovat kertahoitoina verrattaen vaivattomia ja edullisia, ja niiden hoitovasteet ovat hyvät. Kirjallisuuden perusteella umpihoidot pienentävät sekä kliinisen että piilevän utaretulehduksen riskiä umpikauden lisäksi myös seuraavalla lypsykaudella. Mikrobilääkkeiden käyttöön liittyy kuitenkin kasvava huoli lisääntyvästä mikrobilääkeresistenssistä, ja antibiootteja sisältävät umpihoidot voivatkin muodostaa merkittävän osan lypsykarjalla käytetyistä mikrobilääkkeistä. Tutkimusten perusteella kaikkien umpeutettavien lehmien hoito mikrobilääkkein ei ole taloudellisesti kannattavampaa kuin selektiivinen umpihoito. Maailmalla useassa maassa, joissa on rutiininomaisesti umpihoidettu lähes kaikki lehmät mikrobilääkkein, pyritäänkin siirtymään selektiiviseen umpihoitokäytäntöön. Suomalaisten lypsykarjojen umpihoitokäytänteisiin liittyvä tutkimus toteutettiin lypsykarjatilallisille suunnattuna kyselytutkimuksena, osana laajempaa umpeutuskäytänteisiin ja vedinsairauksiin liittyvää tutkimuskokonaisuutta. Kyselyyn saatiin 230 vastausta. Vastaajista 77 % kertoi tilan umpihoitokäytännön olevan selektiivinen. Heistä 72 % arvioi hoitavansa antibiootein korkeintaan neljäsosan lehmistä. Kriteerit, joilla selektiivistä umpihoitoa käyttävät vastaajat kertoivat valitsevansa mikrobilääkkein hoidettavat lehmät, olivat pääosin linjassa Helsingin Yliopiston tuotantoeläinsairaalan suositusten kanssa. Vastaajista 6 % kertoi, ettei tilalla käytetä mikrobilääkkeellistä umpihoitoa lainkaan. He perustelivat käytäntöään sillä, ettei umpihoidoille ole nähty tarvetta, tai umpihoidoista ei ole havaittu olevan etua. Vastaajista 17 % taas kertoi hoitavansa kaikki umpeutettavat lehmät mikrobilääkkein. Verrattaessa umpihoitokäytäntöjä tilojen perustietoihin, vaikuttaa siltä että mikrobilääkkeellisiä umpihoitoja käytetään enemmän isoissa kuin pienissä karjoissa. Vedintulppavalmisteita kertoi käyttävänsä 36 % kyselyyn vastanneista tilallisista. Heistä 43 % kertoi käyttävänsä vedintulppavalmisteita kaikille lehmille. Kirjallisuuden perusteella vedintulppavalmisteiden teho utaretulehdusten ennaltaehkäisyssä on selkeä, ilman huolta mikrobilääkeresistenssin lisääntymisestä. Umpihoidot ovat merkittävä osa lypsykarjatilan utareterveyden hallintaa. Tilan olosuhteet ja utareterveystilanteen tunteva eläinlääkäri on tärkeässä roolissa vaikuttamassa tilalla käytössä olevaan umpihoitokäytäntöön. Parhaimmillaan tilallisten ja eläinlääkärin välisenä yhteistyönä pystytään sopimaan kullekin tilalle sopivimmat kriteerit eri tyyppisten umpihoitojen käytölle.

Tutkielma käsittelee COVID-19-epidemiaa ja valmiuslain 93-95 §:n nojalla annettujen hoitajien perusoikeuksia rajoittaneiden asetusten soveltamista Suomessa kevään 2020 poikkeusolojen aikana. Asetusten poikkeusvaltuudet koskivat lepoaikoja, ylitöitä ja vuosiloman antamista koskevia säännöksiä, irtisanomisajan pidennyksiä ja työvelvollisuutta. Tutkielma nivoo hoitajien oikeuksien rajoittamisen osaksi koronaviruspandemian sukupuolittuneita vaikutuksia ja yhteiskunnallista kontekstia, jossa on kyse hoiva-alan naisvaltaisuudesta, sukupuolisegregaatiosta ja työvoimapulasta kärsivästä matalapalkka-alasta. Tutkielman aineisto käsittää muun muassa valmiuslain nojalla annettujen asetusten eduskuntakäsittelyn asiakirjoja, kuten asetusehdotuksia, valiokuntien mietintöjä ja lausuntoja sekä asiantuntijalausuntoja. Perustuslakivaliokunta ja työelämä- ja tasa-arvovaliokunta olivat saaneet tietoonsa valmiuslain toimivaltuuksien väärinkäytöksiä. Tutkielman tulokset käsittävät ensinnäkin havainnon, ettei valtioneuvosto seurannut ja raportoinut eduskunnalle perustuslakivaliokunnan edellyttämällä tavalla valmiuslain 93 ja 94 §:n toimivaltuuksien käyttöä. Toiseksi, työsuojeluviranomainen ei aineiston perusteella ollut tietoinen valvontavastuustaan poikkeusoloissa, mikä heikensi työntekijöiden oikeussuojaa. Lisäksi, valmiuslain toimivaltuuksien käyttöönottovaiheessa ei eritelty ja arvioitu eri toimien vaihtoehtoisuutta eikä valmiuslain eri soveltamisvaihtoehdot käyneet riittävällä tavalla ilmi asetusten perusteluista. Asetusehdotuksissa ei tuotu esille muun sääntelyn, kuten KVTES:n, mahdollistamien toimien vaihtoehtoisuutta suhteessa valmiuslain toimivaltuuksiin. Valmiuslain käyttö pandemiassa ei voi automaattisesti tarkoittaa hoitajien perusoikeuksien rajoittamisen tarvetta. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään muun muassa tarve selvittää sekä työnantajien poikkeusvaltuuksien väärinkäytökset että keinot työntekijöiden oikeusturvan vahvistamiseksi. Valmiuslakia uudistettaessa tulee ottaa huomioon hoitajien oikeudet. Hoiva-ala tulee myös nostaa varautumisen keskiöön.

Kolmannen sektorin, ja tarkemmin uskonnollistaustaisten organisaatioiden sairaanhoitotoiminnan juuret ulottuvat Tansaniassa jo siirtomaavallan ajalle, jolloin modernit terveydenhuoltopalvelut tuotiin maaseudulle osana kristillistä lähetystyötä. Vaikka itsenäistymisen jälkeen perusterveydenhuoltoa siirrettiin julkisen sektorin vastuulle, uskonnollistaustaisiin organisaatioihin luokiteltavien toimijoiden merkitys terveydenhuollossa on edelleen suuri. Kustannusten nousu ja pitkällä aikavälillä tapahtunut ulkomaisen rahoituksen supistuminen on kuitenkin heikentänyt viime vuosikymmenien aikana toimijoden mahdollisuuksia rahoittaa ja ylläpitää terveydenhuollon palveluita. Julkishallinnon uudistaminen ja 1990-luvulla toteutetut terveydenhuollon reformit ovat luoneet pohjaa julkisen ja kolmannen sektorin välisen yhteistyön vahvistamiselle, samaan aikaan, kun rajanveto julkisen ja kolmannen sektorin välillä on hämärtymässä. Tutkimuksessa tarkastellaan julkisen vallan ja uskonnollistaustaisten organisaatioiden välisten suhteiden kehitystä ja kehitykseen vaikuttaneita tekijöitä tansanialaisen terveydenhuollon kontekstissa. Tutkimuksessa selvitetään Tansanian evankelisluterilaisen kirkon sairaalassa toteutetun tapaustutkimuksen sekä tapauksen kontekstin kautta, minkälaisena kirkon ja laajemmin uskonnollistaustaisten organisaatioiden toimintamahdollisuudet näyttäytyvät muuttuneessa toimintaympäristössä, ja missä määrin kumppanuudet yhteistyön muotona toteutuvat tänä päivänä toimijoiden välisessä yhteistyössä. Aineisto on kerätty haastattelu- ja dokumenttianalyysin menetelmin. Tutkimusasetelmani rakentuu kolmannen sektorin tutkimuksen lisäksi organisaatioteorioiden varaan, jotka selittävät organisaatioiden välisissä suhteissa tapahtuneita muutoksia niiden ympäristötekijöiden kautta. Yhteistyön toteutumista tarkastellaan yhteistyön organisoinnin kenttänä, mihin myös kumppanuus yhteistyön muotona voidaan sijoittaa. Tutkimuksen perusteella on löydettävissä sekä poliittisessa ilmapiirissä että resurssien jakautumisessa tapahtuneita muutoksia. Vaikka poliittisen ilmapiirin avautuminen ja uskonnollistaustaisten järjestöjen pitkät perinteet tarjoavat hyvät lähtökohdat kumppanuuksien edistämiseen, käytännön tasolla toimeenpanoa estää resurssien niukkuudesta johtuvat intressiristiriidat sekä epäluottamus päivittäisessä yhteistyössä koettujen pettymysten seurauksena. Uskonnollistaustaisten organisaatioiden näkökulmasta tiivistynyt yhteistyö voi jatkossa toisaalta vahvistaa sairaanhoitotyön edellytyksiä turvaamalla toiminnan kannalta oleelliset taloudelliset resurssit ja sitä kautta palveluiden jatkuvuus. Toisaalta taas julkisen sektorin hallitseva asema keskeisten resurssien kontrolloinnissa saattaa johtaa uskonnollistaustaisten organisaatioiden neuvotteluaseman heikentymiseen; yhteistyön hallintatavoissa onkin löydettävissä piirteitä kontrollisuhteen vahvistumisesta sekä julkisen hallinnon tuomisesta takaisin politiikan keskiöön.