Browsing by Subject "usko"

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, millaista jäsenyyteen, käytäntöön ja oppiin sitoutumista kaksi vuotta sitten rippikoulun käyneillä nuorilla ilmenee ja miten sitoutuminen on muuttunut rippikoulun jälkeen. Tutkimuksen aineisto on kerätty kansainvälistä pitkittäistä rippikoulututkimusta varten, minkä vuoksi nuorten käsityksiä on mahdollisuus verrata heidän rippikouluaikaisiin käsityksiinsä. Tutkimuksessa sitoutumista tutkitaan Seppo Häkkisen kolmiulotteisen sitoutumisen mallin kautta. Mallissa sitoutuminen jaetaan sitoutumiseksi kirkon oppiin, toimintaan osallistumiseen ja jäsenyyteen. Tutkimuksen kyselyyn vastasi 154 aiemmassa vaiheessa suostumuksensa antanutta nuorta ympäri Suomen. Aineistosta pystyttiin yhdistämään 80 nuoren kasvupolku rippikoulun alusta viimeiseen kyselyyn kaksi vuotta rippikoulun jälkeen. Aineiston vinoutuneisuuden vuoksi tutkimuksen tuloksia ei voida yleistää. Tutkimuksen muuttujille suoritettiin faktorianalyysi Häkkisen mallia mukaillen. Kolmelle ulottuvuudelle, oppi, käytäntö ja jäsenyys, luotiin tämän jälkeen summamuuttujat, joiden pohjalta nuoret jaettiin eri ryhmiin heidän sitoutumisen tyyppinsä perusteella. Nuorten sitoutumisen tyypit luokiteltiin tutkimuksessa neljään ryhmään: 1. Oppiin ja jäsenyyteen sitoutuneet passiivit eli hengelliset, 2. Vain jäsenyyteen sitoutuneet eli kirkkohäitä odottavat, 3. Jokseenkin toimintaan ja jäsenyyteen sitoutuneet eli harrastajat ja 4. Kauttaaltaan sitoutuneet eli seurakuntanuoret. Uskoon sitoutumiseltaan hengelliset ja seurakuntanuoret olivat melko lähellä toisiaan, samoin kuin ”kirkkohäitä odottavat” ja harrastajat. Erot näiden ryhmien välillä löytyivät toimintaan osallistumisesta. Toimintaan mukaan olivat lähteneet seurakuntanuoret ja harrastajat. Toimintaan mukaan lähteneet nuoret olivat opin kannalta samankaltaista sisarryhmäänsä enemmän sitoutuneita kirkon jäsenyyteen. Kirkon jäsenyyden kokivat tärkeimpänä kauttaaltaan sitoutuneet seurakuntanuoret ja vähiten tärkeänä lähinnä kirkkohäiden vuoksi jäseninä pysyvät kirkkohäitä odottavat. Hengelliset nuoret kokivat kirkon jäsenyyden tärkeämmäksi kuin toiminnassa aktiivisemmat harrastajat. Nuorten sitoutumiselle olennaisin tekijä, oli kirkon aatteiden ja toiminnan sopiminen nuoren uskonnolliseen identiteettiin. Nuoruudessa tutkittavien uskonnollinen identiteetti jäsentyi ja nuorten kannat uskosta selkiytyivät.

Pro graduni keskittyy selventämään saksalaisen protestanttisen teologin Wolfhart Pannenbergin totuuskäsitystä. Pääaineistona on Pannenbergin oma kirjallinen tuotanto, erityisesti hänen 3-osainen systematiikkansa. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Pannenbergin lähtökohtana on totuuden ykseys. Puhuttiin totuudesta sitten tieteessä, filosofiassa tai teologiassa, kyseinen puhe viittaa aina samaan jakamattomaan todellisuuteen. Pannenbergin mukaan teologiset totuusväitteet eivät perustu auktoriteettiin, vaan ne tulee perustella kaikille avoimella tavalla. Esimerkiksi Raamatun historiallisten kertomusten todenperäisyys – erityisesti Jeesuksen ylösnousemus- tulee voida perustella historiallisen tutkimuksen keinoin. Samalla Pannenberg korostaa kaiken tutkimuksen sidonnaisuutta tiettyyn aikaan ja kontekstiin. Kaikki tieteen ja ajattelun tulokset ovat avoinna tulevaisuudelle, ne voivat saada lisätukea tai ne voidaan hylätä. Tämä lähtökohta asettaa Pannenbergin metodologian perinteisen foundationalismin ja nonfoundationalismin välimaastoon, jota kutsutaan tässä tutkimuksessa post-foundationalismiksi (PF). PF pyrkii välttämään sekä foudationalismin vaatimuksen varmoista perususkomuksista, että nonfoundationalismiin yleisesti liitetyn relativismin. Pannenbergin lähtökohtana on osoittaa puheen Jumalasta olevan merkityksellistä myös sekulaarissa maailmassa ilman uskonnollisia ennakko-oletuksia. Tutkimukseni mukaan Pannenbergin argumentoinnissa voidaan erottaa kaksi tasoa: Ensimmäinen taso on abstrakti. Tällä tasolla Pannenbergin tarkoituksena on luoda perusteltu käsitys rationaalisen jumalapuheen minimivaatimuksesta. Tätä minimivaatimusta hän rakentaa äärettömyyden (infinite) käsitteen avulla. Pannenberg vetoaa sekä filosofian historiaan, moderniin hermeneuttiseen filosofiaan että filosofiseen antropologiaan osoittaessaan, että inhimillisen ymmärryskyvyn lähtökohtana on kyky erottaa äärellinen äärettömyydestä. Implisiittinen äärettömyys toimii kaiken äärellisen (finite) havainnoinnin ennakko-olettamuksena. Ilman tätä ennakko-oletusta ei mikään inhimillinen ymmärtäminen olisi mahdollista. Täten äärettömyyden käsitteestä tulee rationaalisen jumalapuheen minimivaatimus. Äärettömyyden käsitteeseen sisältyvä ykseys sisältää voimakkaan monoteistisen korostuksen. Äärettömyyden ykseys toimii tällöin kriteerinä, jonka avulla Pannenberg kääntyy uskontojen maailmaan. Siirtyminen konkreettisten uskontojen maailmaan edustaa argumentoinnin toista tasoa. Siinä ensimmäisen tason kriteeriä sovelletaan uskontojen maailmaan, tässä tapauksessa kristinuskoon. Israelin uskonnossa Pannenberg näkee tämän kriteerin kanssa yhteensopivan ilmiön: Israelin siirtymisen henoteismista monoteismiin. Toinen tärkeä seikka on Israelin avoimuus tulevaisuudelle. Tässä Israelin uskonto erosi naapurikansojen uskonnoista, jotka olivat luonteeltaan myyttisiä. Myyttisyys merkitsee Pannenbergilla uskonnonharjoittajien toistuvan paluun myyttiseen alkuhetkeen, jossa maailman ja yhteiskunnan perusta luodaan aina kultin kautta uudelleen. Israelissa kansan huomio kääntyi yhä enemmän kohti tulevaisuutta. Apokalyptisessa teologiassa tämä tendenssi vietiin äärimmilleen: Apokalyptikot katsoivat jo historian päätepisteeseen. Toisen tason argumentointiin sisältyy voimakas historiallisuuden korostus. Jumala ilmoittaa itsensä epäsuorasti historiallisten tapahtumien kautta. Pannenberg kieltää perinteisen analogisen kielen oikeutuksen Jumalasta puhuttaessa. Inhimillinen kieli ei tavoita Jumalan luontoa. Analogian tilalle tulee Jumalan historiallinen ilmoitus Pannenberg korostaa Jumalan kaikkivaltaisuutta. Jumala on koko historian herra. Teologian tehtävä on selvittää, millä tavoin Jumala hallitsee historiaa. Tässä tehtävässä Pannenberg viittaa hermeneuttisen filosofian havaintoihin: Kaikki ymmärtäminen perustuu osien ja kokonaisuuden väliseen suhteeseen. Tässä totuuskäsityksessä historiallisen prosessin loppu määrittelee totuuden. Pannenberg pyrkii osoittamaan, kuinka Jeesuksen ylösnousemus voidaan ymmärtää historian lopuksi. Tässä hän viittaa toisen temppelin aikaiseen juutalaiseen apokalyptiseen teologiaan, jossa ylösnousemus merkitsi historian loppua ja Jumalan astumista maailmaan. Jeesuksen ylösnousemuksessa tämä loppu on ennakoivasti (proleptisesti) läsnä. Voimme puhua totuudesta vain ennakoivasti, mutta Jeesuksen ylösnousemuksessa historian loppu on kuitenkin todellisesti läsnä. Pannenberg pyrkii osoittamaan, kuinka kaikki inhimillinen ymmärtäminen perustuu tähän ilmiöön. Kaikki ymmärtäminen on ennakoivaa, sillä kaikessa ymmärtämisessä ihminen rakentaa ennakoivia käsityksiä historiallisen prosessin päätepisteestä. Totuus avautuu Pannenbergilla lopusta käsin.

Tässä pro gradu-tutkielmassani selvitän ja arvioin uskon ja tekojen suhdetta Paavalilla ja Jaakobin kirjeessä. Tutkimustehtäväni on selvittää, mitä uskon ja tekojen suhde tarkoittaa Paavalilla ja Jaakobin kirjeessä. Tutkimuskysymykseni ja tekstikohdat ovat: mikä on uskon ja tekojen suhde Paavalin Roomalaiskirjeen 3:27–4:3 opetuksessa ja Jaakobin kirjeen 2:14–26 tekstikohdassa. Tutkimusmetodini on eksegeettinen analyysi. Sen avulla selvitän miten kumpikin kirjoittaja tuo esiin avaintermit uskon, teot ja vanhurskauden sekä mitä argumentteja he käyttävät. Toinen luku käsittelee tutkijoiden näkemyksiä aiheeseen ja sen ympärillä käytyyn keskusteluun. Siinä kuvaan neljä eri tulkintaa siitä onko Jaakob kannanotto Paavaliin vai kannanotto Paavalin kirjoituksia väärinymmärtäviin? Tai nähdäänkö Jaakobin kirje harmoniassa Paavalin opetuksiin ja käytänteihin? Tai peräti ajatellaanko ettei kirjoittajajilla ole mitään tekemistä toisiinsa. Keskustelun taustoitukseksi esittelen Jaakobin kirjeen kirjoittajaa ja ajoitusta koskevia tulkintoja, sillä ne vaikuttavat tutkijoiden tulkintoihin. Kolmannessa luvussa analysoin Roomalaiskirjeen 3:27–4:3 ja Jaakobin kirjeen 2:14–26 tekstikohdat eksegeettisen analyysin avulla. Samalla kiinnitän huomioni avaintermeihin usko, teot ja vanhurskaus. Neljännessä luvussa esittelen tutkimustulokseni. Esitän vastauksia siihen, kuinka tekstiosiot avasivat Paavalin ja Jaakobin käyttävän samoja termejä uskosta, teoista ja vanhurskaudesta. He käyttivät argumenttinsa tueksi samaa Abraham kertomusta, mikä nousee samasta juutalaisesta perinteestä. Tähän perustuen heidät voidaan nähdä vanhurskauttamisterminologiassaan olevan samaa mieltä. Viidennessä luvussa esitän tutkielmani johtopäätökset ja pohdinnan Jaakobin ja Paavalin välisestä monitulkintaisesta vanhurskauttamiskysymystä ja arvioinn tutkijoiden välistä keskustelua. Jaakobin kirje on mielestäni laiminlyöty ja jopa aliarvostettu. Se ei ole saanut sitä arvostusta, mikä sille kuuluu. Siksi koen, että Jaakobin kirjeen teemoja olisi syytä tutkia laajemmin, koska kirjeellä on enemmän annettavanaan ja sopivilla metodeilla ne tulisivat esiin.

Tutkielmani tavoitteena on tutkia Lutherin rakkauden teologiaa, eli sitä mikä asema rakkaudella on Lutherin pelastuskonseptiossa: mikä on uskon, hyvien tekojen ja rakkauden suhde. Tutkimuskysymykseni on, miten Luther käyttää rakkaus-termiä Galatalaiskirjeen selityksessä käsitellessään ihmisen pelastumista. Tutkimukseen kuuluu sen eritteleminen, puhutaanko ihmisen vai Jumalan rakkaudesta sekä ennen Jumalan pelastavan aktion toteutumista ihmisessä että sen jälkeen. Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi, jolla analysoin Lutherin tuotannosta aiheen kannalta keskeisiä käsitteitä, argumentteja ja ajattelun taustaoletuksia. Päälähteenäni tutkimuksessani on Lutherin Galatalaiskirjeen selitysteos. Tutkimustuloksena on, että Luther käyttää rakkaus-termiä Galatalaiskirjeen selityksessä käsitellessään ihmisen pelastumista siten, että Jumala toimii rakkaudessaan pelastaakseen ihmisen. Jumalan rakkaus Kristuksessa tekee syntisestä ihmisestä vanhurskaan. Tämän vanhurskaus saadaan uskon kautta, jossa Kristus on reaalisesti läsnä ihmisessä. Täten usko on ensisijainen rakkauteen nähden pelastuksessa ihmisen näkökulmasta, mutta kuitenkin kaikki viimekädessä perustuu Jumalan rakkauteen, joka on Jumalan näkökulmasta ensisijainen asia uskoon nähden. Pelastus Kristuksessa tuottaa ihmisessä jumalallisen rakkauden, joka toimii lähimmäisen hyväksi. Ihminen, jonka sisimmässä Kristus on uskossa läsnä, rakastaa lähimmäistään ollen tälle Kristus. Yhteiskunnassa toteutuu myös Jumalan rakkaus eri toimijoiden kautta, jolloin Jumala käyttää heitä ikään kuin naamareinaan. Ihminen rakastaa myös Jumalaa tällä saamallaan rakkaudella. Kuitenkin tämä jumalallinen rakkaus on ihmisessä epätäydellistä ja siksi tarvitaan julistettua vanhurskautta. Tämä on alkavaa vanhurskautta, joka toimii ihmisessä yhdessä ihmistä muovaaman Kristuksen kanssa. Näin olen päätynyt tulokseen, että on vain kaksi rakkautta: Jumalan rakkaus ja ihmisen rakkaus. Jumalan rakkaus saa vain erilaisia muotoja riippuen tarkastelun näkökulmasta.