Browsing by Subject "valta"

Tutkielma tarkastelee Helsingin vastaanottokeskuksen Punavuoren ja Kaarlenkadun toimipisteisiin majoittuneiden arabian- ja venäjänkielisten turvapaikanhakijoiden sekä kyseisten vastaanottokeskuksien neuvonnassa työskentelevien ohjaajien näkemyksiä englannin kielen asemasta lingua franca –kielenä vastaanottokeskuksen kommunikaatioympäristössä. Erityisesti englannin kielen vaikutusta viestintätilanteisiin tarkastellaan kriittisesti: onko englanti parempi vaihtoehto kuin esimerkiksi suomen kielen tai tulkkauksen käyttäminen? Kokevatko turvapaikanhakijat englannin kielen valta-aseman kyseenalaisena? Millaista englantia turvapaikanhakijat ovat oppineet vastaanottokeskuksessa? Tukeeko tällainen englanti turvapaikanhakijoiden asemaa? Koska englannin kielen käyttäminen lingua franca –kielenä liittyy vastaanottokeskuksen sisäisiin valta-asetelmiin, on tutkielman teoreettiseksi lähtökohdaksi valittu Stewart Cleggin ”circuits of power” (suom. ”vallan virtapiirit”) –teoria, jonka mukaan valtasuhteiden luonne ja vaikutus niihin toimijoihin, joita kohtaan valtaa käytetään, voidaan ymmärtää tarkastelemalla vuorovaikutussuhteita kolmen eri aspektin (engl. ”circuit”) näkökulmasta. Ylemmällä eli makrotasolla olevat kaksi aspektia koskevat ensimmäiseksi vallankäytön oikeuttavia sosiaalisia rakenteita ja toiseksi vallankäytön fyysisiä ilmentymiä, kun taas näiden kahden ylemmän aspektin vaikutuksen alla oleva alemman eli mikrotason aspekti koostuu sellaisista vallankäytön tilanteista, joissa toimijoiden kohdatessa (eli kommunikoidessa) valtasuhteet toteutuvat. Valtaa käyttävän toimijan (tai vallankäytön mahdollistavan toimijan) voisi suomentaa ”portinvartijana” (engl. ”obligatory passage point”), johon kaikkien muiden toimijoiden on vedottava pystyäkseen käyttämään makrotasolla koodattua valtaa. Portinvartijan identiteetti ei rajoitu ainoastaan henkilöiksi miellettäviin toimijoihin, vaan se voi myös olla jotain abstraktia. Tämä tutkielma käsittelee englannin kieltä portinvartijana, sillä ilman sen käyttöä mikrotasolla ei makrotason vallankäyttö ole mahdollista vastaanottokeskuksessa. Toimijoiden puutteellisen kielitaidon vuoksi englanti on kuitenkin hyvin ongelmallinen portinvartija, eikä valtaa pystytä käyttämään sen kautta yhtä tehokkaasti, kuin jos vallan välineenä olisi jokin toinen kieli (kuten turvapaikanhakijan äidinkieli) tai viestimisen moodi, kuten tulkkaus. Englanti on kuitenkin ainoa turvapaikanhakijat yhdistävä kieli, eikä vastaanottopalveluiden esiasteisen luonteen vuoksi suomea voida käyttää. Lisäksi tulkkauksen laajemmassa käytössä tulevat vastaan taloudelliset ja muut käytännön esteet. Tutkielma toteutettiin kyselylomakkeiden avulla, jotka jaettiin turvapaikanhakijoille (eli ”asiakkaille”) ja ohjaajille loppukeväästä 2017. Tulokset analysoitiin kvalitatiivisesti kokoamalla ne eri teemojen alle. Selvisi, että asiakkaat suosisivat mieluiten joko suomen kielen suurempaa roolia viestinnässä tai omankielisten tulkkien käyttöä. Englanti koettiin yleisesti joko neutraalina työkalukielenä tai esteenä suomen kielen laajemmalle käytölle; lisäksi jotkut kokivat, että ohjaajat tapaavat käyttää juuri englantia oletusarvoisena kielenä. Toisia asiakkaita käytetään usein tulkkeina tilanteissa, joissa tulkattava asiakas ei osaa englantia, mutta toimivinta näyttäisi asiakkaiden mielestä olevan, jos paikalla neuvonnassa olisi aina ammattimainen tulkki. Ohjaajat kertoivat käyttävänsä mieluiten englantia suullisessa viestinnässä ja antoivat esimerkkejä usein asiakkaille toistettavista englanninkielisistä sanoista, joista monet ovat yksinkertaistuksia monimutkaisemmista käsitteistä tai ilmauksista. Ohjaajat ilmaisivat tiedostavansa, että suomen kielen käyttäminen voisi olla hyödyllisempää asiakkaiden kannalta, mutta käytännön syihin vedoten moni silti koki englannin kielen tärkeämpänä. Tutkielman tulosten perusteella olisi suositeltavaa, että suomen kielen asemaa painotettaisiin enemmän vastaanottokeskuksen neuvonnassa. Etenkin englantia ennestään osaamattomille asiakkaille voisi opettaa yksinkertaisen englannin sijaan yksinkertaista suomea, jotta puutteellisena portinvartijana toimiva lingua franca –englanti vaihtuisi asiakkaiden kannalta hyödyllisempään kieleen. Suomen kielen kurssien roolia asiakkaiden sekä lyhyt- että pitkäaikaisen hyvinvoinnin takaajina ei voi myöskään korostaa liikaa ja olisi hyvä, jos kursseille pääsemistä helpotettaisiin ja kurssien saatavuutta parannettaisiin. Lisäksi vastaanottokeskustyöhön palkattavien ihmisten laajempaa kielitaitoa voisi korostaa.

Det ökade antalet äldre i samhället och konsekvenserna av detta är ett bekant ämne för diskussion i massmedia. Frågor som tangerar äldreomsorgens utveckling och resurser är förekommande teman 1 debatten. Syftet med den här avhandlingen är att utforska hur äldreomsorgen diskuteras och vilka representationer och diskurser om äldre som lyfts fram i mediatexter. Jag fokuserar på texter från åren 1999 och 2009 ur två finländska dagstidningar, Vasabladet och Huvudstadsbladet. Materialet omfattar artiklar, insändare och ledare. Som teoretiska utgångspunkter har jag valt socialkonstrulctionism och empowerment. Empowerment perspektivet valdes främst på grund av maktaspekten dvs. hur den strukturella och diskursiva makten tar sig uttryck. Förutom att se hur äldrefrågor lyfts fram 1 texterna är jag intresserad av att utforska hur mycket de äldre själva framträder och huruvida empowerment har en del i skapandet av diskurserna. Jag använder mig av ett diskursanalytiskt närmelsesätt för att analysera det sätt på vilket man talar om äldrefrågor i dagstidningarna. En diskurs kan beskrivas som ett specifikt sätt att tala om nägot, en diskussion som går att utmärka enligt olikheter i språk och begrepp. Man kan också säga att det är en samling koncept och representationer som tillsammans bildar en sorts version av något. Att analysera diskurser ger möjlighet att närmare fokusera på språkets betydelse och utforska hur det sätt vi uttrycker oss både i tal och skrift påverkar sociala handlingar och praxis. Tidigare forskning om äldre 1 massmedia visar att äldre oftast representeras enligt polariserade bilder, antingen positivt eller negativt. Deras aktörskap och framträdande 1 tidningar har också visat sig vara svagt. Detta visar bland annat studier av Nilsson (2008) om konstruktioner av äldre i offentligheten och Markström (2009) som fokuserar på problembeskrivningar av äldreomsorgen i offentligheten. Andra viktiga undersökningar för min avhandling innefattar t.ex. Dozois (2005) Frail Gardeners and Super Seniors: Representation of Older Adults in Local Print Media samt Rozanova (2010) Discourse of successful aging in The Globe & Mail. Resultatet av den här studien omfattar te dominerande diskurser som på olika sätt beskriver diskussionen kring äldrefrågor i dagstidningarna. Den politisk-ekonomiska diskursen, ansvar- och moraidiskursen samt diskursen om äldre som resurs. Dessa diskurser har sin utgångspunkt i olika argurnent och åsikter och åskådliggör hur en samhällsfråga som det vid första anblick verkar råda relativt stor konsensus kring, egentligen är ett mycket mångfacetterat och komplext ämne. Empowerment visade sig inte ha en särskilt framträdande roll i debatten om äldres situation i samhället trots att förespnikande för deras behov och rättigheter nog lyftes fram i den offentliga diskussionen.

The aim of this study was to analyze the stories of disabled people, when it comes to their school paths and working life. I wanted to give these adults a voice and to participate in the conversation of disability policy. The ongoing discourse has lately been about the equal rights that disabled people should have within the field of education and working life. I studied the discourses that emerged from the interviewees’ narration, also mirroring these discourses to the results of earlier political studies on disabled people. The aspect of this study is sociocritical given the fact that disability was studied through the hurdles rising from the rooted structures of society. This study focused on questions how well these interviewees have been able to use their self-determination and decide on the matters that touch their own personal lives as well as what kind of experiences of exercise of power they have faced. I interviewed three adults aged 28 to 46. The approach was narrative, the narration focusing on turning points of the interviewees’ lives. The analysis part of the study results is based on critical discourse analysis, as it critically examines the society and its use of power. It became apparent that the education these interviewees have had, was largely determined by third parties instead of interviewees’ own personal choices. The interviewees had experi-enced an additional school year after comprehensive school, after which future studies for the disabled within the field of kitchen, cleaning as well as rehabilitative instruction and guid-ance for the disabled came into play. After graduating each one of the interviewees had tak-en steps towards working life through service centre, and they were involved in rehabilitative work that lasted for many years. The interviewees’ narration introduced a discourse of ”real work” based on which I examined different possibilities for these people to be part of working life. An actual employment offers an employee a far more active role than rehabilitative work. We need more information about disability and to acknowledge the fact that being disabled should by no means be an obstacle for participating in working life. The legislation concern-ing the employment of the disabled should be more precise, so that employers would not be able to take advantage of defects of rehabilitative employment such as not having to give certain rights for the disabled for long-term work.

Tutkielmassa etsitään selitystä Paavalin tekstiin, jonka sisäisiä ristiriitaisuuksia aiemmassa tutkimuksessa ei ole kyetty tyydyttävästi selittämään. Tavoitteena on identifioida sellainen muun tutkimuksen kanssa yhteensopiva, mutta tavallista monimuotoisempi ristiriitatilanne Korintissa, johon Paavalin teksti olisi johdonmukainen ja hänen teologiansa kanssa sopusoinnussa oleva vastine. Kirjallisuuskatsauksen jälkeen hyödynnetään tutkimusta Korintin sosiaalisesta ympäristöstä ja päädytään siihen, että Paavalin kirjeen yleissanoma on anti-hierarkkinen. Hän haastaa Korintin viisaita ja ylhäisiä huomioimaan muita ja luopumaan asemastaan. Pää-sanan metaforisia merkityksiä Raamatun teksteissä ja niiden ulkopuolella ja selvitetään, kuten myös sitä, minkälainen pukeutuminen olisi ollut niin häpeällistä kuin Paavali antaa ymmärtää. Tulosten pohjalta tarkastellaan ensin jakeita, joissa Paavali antaa konkreettiset ohjeensa. Johtopäätöksenä päädytään siihen, että miesten statuskilpailun lisäksi myös naisten kesken oli luokkasidonnaisia ristiriitoja. Nämä heijastuivat pukeutumisessa. Erityisesti jotkut mysteerikultteihin aiemmin osallistuneet naiset toivat mukanaan tavan päästää hiuksensa valloilleen, silloin kun he etsivät hurmoksellista yhteyttä jumalalliseen. Näin siitä huolimatta, että tapa oli häpeällinen kaikkien ihmisryhmien mielestä uskonnollisen kontekstin ulkopuolella. Viittasivathan avoimet tai leikatut hiukset aviorikokseen tai sen epäilyyn. Paavali käskee erityisesti näitä naisia peittämään päänsä hiuksillaan sanomatta sitä aivan suoraan. Kuitenkin häpeällisen käyttäytymisen kuvaus voi kirjaimellisesti ottaen viitata vain tämän kaltaiseen ilmiöön. Paavali toteaa, että naisilla tulee olla valta ja kontrolli päähänsä enkeleiden tähden. Rukoillessa ja profetoidessa ei ollut sopivaa ajatella, että henget ohjaisivat naista tämän kontrollin ulkopuolelta, vaan naisen oli käytettävä omaa valtaansa päähänsä eli peitettävä päänsä hiuksillaan soveliaasti. Seurakunnassa oli myös yläluokan naisia, joiden reaktio häpeälliseen käyttäytymiseen oli vaatia, että kaikki profetoivat ja rukoilevat naiset peittävät päänsä esimerkiksi aviollista asemaa kuvaavalla ”hupulla”, kuten he itse tekivät. Näin he kenties halusivat jopa rajata alemman luokan naisten osallisuutta. He korostivat omaa asemaansa muiden naisten kustannuksella aivan samoin kuin yläluokan miehet tekivät peittäessään päänsä siten kuin olivat tottuneet valtiollisen kultin uhrimenoja johtaessaan. Nämä miehet toivat jumalanpalvelukseen merkin, joka liittyi kunnioituksen osoittamiseen keisarille, ”Jumalan pojalle”. Näin miehet häpäisivät Kristusta, elämänsä alkulähdettä aivan samoin kuin jotkut naiset häpäisivät miestä, elämänsä alkulähdettä. Luomiskertomuksen avulla Paavali siirtää ryhmittymien huomion Kristukseen ja Kristuksen kautta Jumalaan, pois pakanallisista tavoista, jotka olivat ”hapattamassa” seurakuntaa. Käyttöyhteyksistä voidaan päätellä, että luomisjärjestys, ja päiden suhde, ei merkitse Paavalille hierarkiaa, vaan sen avulla hän korostaa ihmisten, myös miehen ja naisen, arvoa erilaisina, vastavuoroisessa suhteessa olevina, mutta Herrassa samassa asemassa olevina myös julkisessa roolissa profetoitaessa ja rukoiltaessa. Naisen luominen miehestä saattoi olla myös vastine hedelmällisyyskulttien käsitykseen naisesta kaiken elämän lähteenä ja toisaalta filosofien ajatukseen, että nainen oli luotu vähemmän arvoisista aineosista kuin jumalallista lähempänä oleva mies. Paavali tuo häpeän tilalle kunnian. Kunnian antaminen toiselle ja toisen kunniana oleminen on samalla tie sovintoon, johon koko kirje haastaa.

Tavoitteet: Ministerien professionalisoitumisen tasoa ei ole aiemmin tutkittu Suomen tutkimuskentässä kvantitatiivisin tutkimusottein, mikä loi yllykkeen pro gradu-tutkielman aiheeseen. Tarkoituksena on vastata kolmeen tutkimuskysymykseen 1) Ovatko ministerit poliittisen professionalismin perspektiivistä tarkasteltuna eksperttejä vai amatöörejä vaativan tehtävän hoitamiseen? 2) Miten valtakonteksti näkyy ministerien asiantuntijuudessa? ja 3) Miten Perustuslakiuudistuksen kelpoisuusehtojen muuttaminen 1.3.2000 lukien reflektoituu ministerien ammattitaidossa? Tavoitteena on myös selvittää, toteutuuko ennakko-oletus, jonka mukaan Perustuslakiuudistuksen eli 1.3.2000 jälkeen ministerien osaamisentaso on heikentynyt, sillä heille ei ole enää asetettu kelpoisuusehtoja. Viitekehykseksi valikoitui näin ollen professionalismin tarkastelu, jonka tueksi valikoitui sosiologis-filosofinen valta- ja yhteiskuntanäkemys, mitkä tukeutuvat myös Perustuslakiin. Suurin osa lähdeaineistosta painottuu journaalilähteisiin, joissa huomioidaan ministerien ammattitaitoon mahdollisesti vaikuttavia kontekstuaalisia tekijöitä. Menetelmät: Tutkimusaineistona huomioitiin kahdeksan hallitusta, joista neljä on valittu ennen Perustuslakiuudistusta vuosilta 1966–1991 ja neljä hallitusta uudistuksen jälkeen vuosilta 2003–2015. Tutkielmaan lähempään tarkasteluun valikoituivat pää-, ulkoasiain-, oikeus-, sisäasiain-, puolustus-, valtiovarain-, opetus- sekä maa- ja metsätalousministerit eli kaikkiaan 64 ministeriä. Osaamisentasoa mitattiin itse laaditulla pisteytyksellä hyödyntäen kvantitatiivisia tutkimusmenetelmiä ja vastauksissa käytettiin myös kvalitatiivista analysointia. Tulokset ja johtopäätökset: Johtopäätöksenä on todettava, että ministereistä oli 64 % eksperttejä ja 36 % amatöörejä eli he ovat professionalisoituneita. Ministerit käyttävät valtaa moraaliseettisin näkemysten avulla, joka voi hallintamentaliteetin ohella luoda professionalisoitumista. Ministerit ovat professionaalisesta näkökulmasta ammattitaitoisia hoitamaan vaativan tehtävän tuomat haasteet ja näin ollen käyttämään valtaa asianmukaisesti. Tulokset osoittivat, että ennen Perustuslakiuudistusta toimineiden hallitusten ministereillä oli relevantimpaa työkokemusta ja kokemusta aiemmista ministerivakansseista kuin uudistuksen jälkeen toimineilla ministereillä. Tutkielman ennakko-oletus siten toteutui, sillä ministerien osaamisentaso on hieman heikentynyt Perustuslakiuudistuksen jälkeen.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen venäläisen Andrej Zvjagintsevin ohjaamaa elokuvaa Leviathan (2014) pyrkimyksenäni tämän elokuvan sisältämien allegorioiden avulla ymmärtää vallan ja ortodoksisen kirkon välisen suhteen olemusta Venäjällä. Keskeisimmät tutkimuskysymykseni ovat: millaisia allegorioita Leviathan-elokuva tuottaa vallan ja ortodoksisen kirkon välisestä suhteesta, miten elokuvan esittämien allegorioiden merkitykset näkyvät venäläisessä yhteiskunnassa ja miten elokuva kommentoi Venäjän yhteiskunnallista kehitystä? Tutkimukseni on kvalitatiivinen ja kuuluu kulttuurintutkimuksen alaan. Alue- ja kulttuurintutkimuksen poikkitieteellisyys mahdollistaa tutkimuksen liikkumisen kulttuurin- ja yhteiskunnantutkimuksen rajapinnoilla sekä viestintätieteiden ja elokuva- ja televisiotutkimuksen näkökulmien hyödyntämisen tutkielmassani. Tutkimusotteeni on hermeneuttinen, ja tutkimuksen analyysiosuudessa hyödynnän induktiivista sisällönanalyysia, jossa yksittäisistä havainnoista tehdään päätelmiä ja yleistyksiä. Tutkimukseni ensisijainen aineisto on Leviathan-elokuvan Suomessa vuonna 2015 julkaistu DVD-versio. Muuna lähdemateriaalinani käytän tutkimusaiheeseen liittyvää kirjallisuutta, lehtiartikkeleja sekä erilaisia elektronisia aineistoja. Analyysini mukaan Leviathan-elokuvan keskeisimmät vallan ja kirkon suhteeseen liittyvät allegoriat ovat vallan ja kirkon tiivis yhteistyö, kirkon taloudellinen hyvinvointi sekä kirkon osuus epävirallisissa vallankäytön verkostoissa, jotka analyysin perusteella ovat myös todellisia ilmiöitä venäläisessä yhteiskunnassa. Tutkimustulosten perusteella ohjaaja Zvjagintsev on kääntänyt Venäjällä vallitsevan yhteiskunnallisen todellisuuden elokuvansa henkilöiksi ja tapahtumiksi, joiden avulla hän esittää moraalisen ja poliittisen kannanoton Venäjän nykytilasta. Tutkimukseni osoittaa, ettei vallan ja kirkon suhde Venäjällä ole ainoastaan ideologinen, vaan siihen liittyy myös huomattavia taloudellisia kytköksiä. Tutkimuksen johtopäätösten mukaan tämä tarkoittaa Venäjän sisäisen kehityksen kannalta sitä, että ortodoksisuuteen nojautuva konservatiivinen ajattelu pysyy tulevaisuudessakin Venäjän sisäpolitiikan keskiössä.

Tässä maisterintutkielmassa pyritään tuomaan näkökulmaa siihen, minkälainen Suomi–Neuvostoliitto-seuran rooli oli kulttuurivaihdossa vuosina 1960–1969, ja vaikuttiko vuonna 1960 solmittu kulttuurivaihtosopimus Suomen roolin muuttumiseen kulttuurivaihdon osapuolena passiivisesta aktiivisemmaksi. Suomen ja Neuvostoliiton kulttuurivaihtoa tarkastellaan pehmeän vallan teoreettisesta viitekehyksestä. Kulttuurivaihtoa tarkastelen nimenomaan aikakauden musiikkivaihdon avulla. Ennen musiikin ajateltiin olevan absoluuttista, johon maalliset asiat eivät pystyneet vaikuttamaan. Nykyisin musikologisen tutkimuksen myötä on ymmärretty, että musiikki taidemuotona resonoi ympäröivänsä kanssa. Musiikin tulkitseminenkin on riippuvaista siitä, kuka sitä tulkitsee ja missä. Musiikkia on hyödynnetty politiikan välineenä, sekä käytetty yhteisöjen mobilisoinnissa ja pehmeän vallan välineenä. Musiikkia jaotellaan taidemusiikkiin ja populaarimusiikkiin. Tämän eron määritteleminen on merkittävä osa tutkielmaani, sillä se selittää kulttuurivaihdossa ilmenevää musiikkia, ja yhteisöjen ja valtioiden asenteita erilaisia musiikin muotoja kohtaan. Miksi taide- ja kansanmusiikki korostuivat 1960-luvun musiikkivaihdossa, kun taas populaarimusiikki loisti poissaolollaan. Musiikkivalintoihin liittyy poliittisia valintoja, ja ne näkyivät etenkin Neuvostoliiton kulttuurivaihdossa esimerkiksi Yhdysvaltojen kanssa. Neuvostoliiton johto määritteli, minkälaisen taiteen kuluttaminen maassa oli hyväksyttävää. Tämä näkyi siinä, minkälaisia taiteilijaryhmiä Neuvostoliitto lähetti maastaan ulos, ja vastavuoroisesti vastaanotti sisään. Suomi–Neuvostoliitto-seuran historian eritteleminen ja kuljettaminen mukana läpi Suomen kylmän sodan historian tärkeimpien vaiheiden on tässäkin tutkimuksessa tärkeää. SNS oli organisaationa suurin kulttuurivaihdon toimija suomalaisella kentällä, ja sen rooli vain vahvistui kulttuurivaihtosopimuksen myötä. Käyn tutkielmassani läpi SNS:n arkistoja, tutkien etenkin taiteilijavaihtoa, kirjeenvaihtoa, sekä erilaisia sopimuksia ja toimintasuunnitelmia. Tutkielman johtopäätöksinä esittelen, että kulttuurivaihtosopimuksella voidaan väittää olleen kulttuurivaihtoa valtiollistava rooli, ja musiikkia hyödynnettiin julkisuusdiplomatiassa, pehmeän vallankäytön välineenä. 1970-luvulla suomalaisten yleinen asenne Neuvostoliittoa kohtaan oli myötämielinen, johon SNS:llä saattoi olla osavaikutuksensa. Suomen vaikutusta Neuvostoliittoon 1960-luvun kulttuurivaihdossa ei pystytä tässä tutkielmassa erittelemään, mutta se voisi olla varteenotettava tutkimuskysymys jatkotutkimusta ajatellen.

Tilastokeskuksen lukujen mukaan parisuhdeväkivalta on lisääntynyt Suomessa. Koronavuonna 2020 parisuhdeväkivaltaluvut jatkoivat kasvuaan miesten naisiin ja naisten miehiin kohdistaman väkivallan osalta. Tässä tutkielmassani tarkastelen naisten väkivaltaisuutta parisuhteessa. Naisten väkivallan kontekstina on heterosuhde. Sijoitan tutkimukseni feministisen väkivallan tutkimuksen kentälle, jossa sukupuoli nähdään osana väkivaltaan liitettyjä merkityksiä ja selitystapoja. Sukupuoli on mukana niin väkivallan tekemisessä, kokemisessa kuin sen määrittelemisessäkin. Sukupuoli ja väkivalta kytkeytyvät myös valtaan eri tavoin. Tutkimukseni on teoreettinen ja metodina käytän systemaattista tutkimuskatsausta. Tutkimusaineistoni muodostuu seitsemästä vertaisarvioidusta tieteellisestä tutkimusartikkelista, jotka käsittelevät naisten väkivaltaisuutta parisuhteessa. Olen muodostanut tutkimusartikkeleista tutkimussynteesin, jonka avulla vastaan tutkimuskysymykseeni: miten parisuhteessa tapahtuvaa naisten väkivaltaa voidaan ymmärtää aikaisempien tutkimusten perusteella? Analysoin aineistoa hyödyntämällä aineistolähtöistä sisällönanalyysiä soveltuvin osin. Aineistosta muodostamani tutkimussynteesi sisältää viisi naisten väkivaltaisuuteen liittyvää teemaa. Ensimmäinen teema käsittelee naisten väkivaltaan liittyviä syitä. Toisessa teemassa tarkastelen naisten väkivaltaisuuteen liittyvää kontekstin merkitystä. Kolmas teema keskittyy miesten ja naisten väkivaltaisuuksien eroihin ja yhtäläisyyksiin. Neljännessä teemassa käsittelen lähinnä kahteen kansalliseen tutkimukseen pohjautuen sukupuolineutraalin ja sukupuolistuneen väkivallan dilemmaa. Viides teema keskittyy intersektionaalisen tutkimusotteen merkitykseen naisten väkivallan tutkimuksessa. Tutkimussynteesini perusteella naisten väkivaltaisuus parisuhteessa liittyy useimmiten itsepuolustukseen. Miesten ja naisten tekemä väkivalta sekä sukupuoliin kiinnittynyt valta näyttäytyvät parisuhteessa epäsymmetrisinä. Naisten väkivallan tutkimuksessa sekä eri viranomaistahojen puuttuessa parisuhdeväkivaltaan, on erityisen tärkeää huomioida väkivaltaan liittyvä laajempi konteksti. Intersektionaalinen tarkastelutapa, jossa huomioidaan erilaisia risteäviä eroja, lisää ymmärrystä naisten väkivaltaisuudesta parisuhteessa. Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee sukupuolineutraaliuden ihanne, johon kietoutuu erilaisia sukupuoliin sidottuja essentialisoivia oletuksia, kun taas feministinen väkivallan tutkimus tunnustaa sukupuolistuneen väkivallan olemassaolon. Naisten väkivaltaisuus parisuhteessa on erittäin kompleksinen, monimuotoinen ja sensitiivinen ilmiö. Tutkimukseni perusteella esitän, että naisten tekemä väkivalta tulee ymmärtää osana sukupuolistunutta väkivaltaa. Naisten väkivallan ymmärtäminen edellyttää monipuolista, eri tieteenalojen sisällä tehtävää tutkimusta, jossa huomioidaan myös tutkimusmenetelmien sekä näkökulmien monipuolisuus.

The purpose of this study is to examine the way in which sexual education is discussed in educational trade journals in Finland. The subject of the study is the sexual education of young children of 0 to 12 years old. The intention is to also look at how the writings that emerge are related to the obligatory educational documents in Finland. Methodological bases for this study are post-structuralism and feminist methodology. Through a critical approach to research’s content, this research also aims at societal debate and, ultimately, change. The material used in the study is three volumes of Lastentarha and Opettaja journals, a total of eighty-one (81) journals. These materials are examined by means of critical discourse analysis (CDA), highlighting both the tone of writing and their possible origins and purposes. At the same time, the discursive exercise of power by media emerges, the effects of which I discuss in the emergence of discourses. The results show that there is little talk in the magazines about sexual education. Still, issues related to the content of sexual education are talked about, and discursive ways that focus on one's own ideologies can be observed. At the same time, the tone of writing about sexual education are coloured by the activities that focus on self-evident views and the defensiveness of the theme within its taboo-like status.