Browsing by Subject "äännehistoria"

Tutkielma käsittelee itämerensuomalaisten (ims.) kielten pitkien ja lyhyiden vokaalien välisen kontrastin alkuperää. Aiheesta on esitetty aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa hyvin vaihtelevia näkemyksiä, ja tutkijoiden väliset näkemyserot ovat välittyneet jopa käsityksiin suomalais-ugrilaisen tai uralilaisen kantakielen vokaalijärjestelmästä asti. Tutkielman tavoitteena on muodostaa yleiskuva aiheen tutkimushistoriasta, arvioida esitettyjä teorioita suhteessa toisiinsa, ja täydentää parhaiten perusteltu näkemys kokonaiskuvaksi. Tutkimushistorian arviointimenetelmänä on sen tarkkaileminen, miten hyvin eri esitetyt äännehistorialliset mallit seuraavat perinteisen historiallis-vertailevan menetelmän periaatteita, joista tärkeimpiä ovat oletettavien äänteenmuutosten säännöllisyys ja taloudellisuus. Uuden kokonaiskuvan hahmottelu taas perustuu laajan sana-aineiston tarkasteluun, jonka pääaineistolähteenä toimii suomen kielen toistaiseksi laajin julkaistu etymologinen sanakirja Suomen sanojen alkuperä. Tärkeitä ovat myös mm. lainasanatutkimuksen kokoomajulkaisut, kuten ims. kielten vanhoja germaanisia lainoja kokoava sanakirja Lexikon der älteren germanischen Lehnwörter in den ostseefinnischen Sprachen. Esitettyjä äännelakeja, joita tähän aineistoon sovitetaan, sen sijaan nousee riittävässä määrin esiin jo tutkimushistorian tarkastelussa, ja tutkielmassa esitetään niihin vain pieniä tarkennuksia. Tutkimushistoriallinen katsaus toteaa eri teorioiden aktiivisimman luontivaihteen olevan jo ohi. Alkaen 1940-luvulta omanlaisia vahvoja näkemyksiään ims. pitkien vokaalien alkuperästä ja usein laajemminkin uralilaisten kielten vokaalihistoriasta ovat esittäneet mm. W. Steinitz, E. Itkonen, M. Lehtinen ja J. Janhunen. Alkaen 1980-luvulta tutkimus näyttää olleen kompromissihakuisempaa, ja on pikemmin suuntautunut esitettyjen kilpailevien mallien eri osien sovittamiseen yhteen kokonaiskuvaksi, mitä vaihetta edustavat mm. P. Sammallahti ja A. Aikio. Keskustelu jatkuu edelleen. Tähän mennessä selvimmin ratkenneelta näyttää pitkien puolisuppeiden vokaalien *ee ja *oo alkuperä, joihin tutkielman oma äännehistoriallinen tarkastelu keskittyy. Edelleen avoinna sen sijaan on mm. pitkien suppeiden vokaalien *ii ja *uu alkuperä. Äännehistorian tarkastelussa ims. kielten vanhimpien pitkävokaalisten sanojen (yhteensä n. 35) kattava käsittely johtaa tutkielman laajenemiseen myös etymologisen tutkimuksen suuntaan. Tutkielman sivutuotteena syntyykin kouralliseen uusia tai uudelleen tulkittuja sanarinnastuksia, osa perintö-, osa lainasanoja. Tärkeimpiä uusia äännehistoriallisia tuloksia taas ovat eräiden välivaiheiden tunnistaminen tai puolustaminen itämerensuomalaisten kielten varhaisimman kehityksen aikana: välivaiheet *ää, *aa puolisuppeiden vokaalien *ee ja *oo edeltäjinä sekä velaarinasaalin *ŋ yleinen vokaalistuminen ennen sen katoa.

Tutkielmassa tarkastellaan kieli-ideologioita Thomas Frimanin kirjeissä Carl Axel Gottlundille vuosina 1842–1856. Thomas Friman oli pietarinsuomalainen opettaja, kirjailija ja lehtimies, Carl Axel Gottlund taas suomen kielen lehtori, kirjailija ja kielimies. Käytetty aineisto kostuu 44 kirjeestä, joiden alkuperäisiä kappaleita säilytetään Kansalliskirjaston käsikirjoitusarkistossa. Gottlundin vastauskirjeitä on säilynyt yksi, ja se on otettu mukaan analyysin tueksi. Työssä tutkitaan, millaisia kieli-ideologioita Frimanin kirjeissä ilmenee. Ideologioita tutkitaan niin eksplisiittisellä tasolla eli esiin kirjoittaen kuin implisiittisellä tasolla eli kielenpiirteiden käytön näkökulmasta. Tutkimus asettuu historiallisen sosiolingvistiikan erikoisalaan, ja siinä tukeudutaan myös äännehistoriaan ja dialektologiaan. Menetelmistä käytetään sekä määrällisiä että laadullisia. Muun muassa aineiston yhteiskunnallisen ja aatteellisen kontekstin selvittämiseen hyödynnetään historiallista etnografiaa, kun taas kielenpiirteiden erittely tapahtuu variaationtutkimuksen kvantitatiivisten menetelmien avulla. Frimanin eksplisiittiset kieli-ideologiat ilmenevät tekstissä julkilausuttuina asenteina ja uskomuksina, joiden taustalla vaikuttaa erilaisia kielimuotoihin liittyviä arvoja. Kirjeistä ilmenee, että Friman asennoituu positiivisesti Gottlundin kielinäkemyksiin ja kirjakielen kehittämiseen itämurteiden pohjalta, mutta negatiivisesti länsimurteisen pipliasuomen ortografiaan ja orjalliseen noudattamiseen. Friman myös liittää erilaisia uskomuksia Inkerinmaan suomalaisten puheeseen. Lisäksi hän pyrkii tuomaan esiin inkerinsuomalaisten ääntä mukailemalla puhujaryhmän kieltä omissa teksteissään. Implisiittisiä kieli-ideologioita selvitetään kahden kielenpiirteen avulla. Äännehistoriallisen ja dialektologisen selvittelyn alaisina ovat geminaatalliset NUT-partisiippimuodot sekä pitkävokaaliset sanoovat-tyyppiset preesensin monikon 3. persoonan verbimuodot. Molemmat kielenpiirteet ovat melko laajalevikkisiä. Geminaatallisia NUT-partisiippeja kirjoittaja käyttää vain kirjeenvaihdon ensimmäisinä vuosina, mutta pitkävokaalisia monikon 3. persoonamuotoja esiintyy koko kirjeenvaihdon ajan. Tutkimuksessa selviää, että molemmat kielenpiirteet ovat mitä todennäköisimmin Gottlundin vaikutusta. Julki lausuttuihin asenteisiin peilaten niiden käytöllä tavoitellaan luultavimmin itämurteisiin perustuvaa ideaalikielimuotoa. Itäisen kirjoitustyylin tavoittelemisen prosessissa piirteet saavat myös sosiaalisia merkityksiä.