Browsing by Subject "1600-luku"

Vaikka tuomiokirjat tuovat tavalliset kansanryhmät esiin poikkeuksellisessa kriisitilanteessa, ne ovat paras lähde lähestyä myös tavallista elämää. Tässä maisterintutkielmassa pyrinkin lapsenmurhatapauksien kautta lähestymään kahden pitäjän elämää katsottuna lapsenmurhasta syytettyjen näkökulmasta. Pöytäkirjoista aukeaa yhteisöt, joihin on mahtunut monia erilaisia jäseniä. Useimmat lapsenmurhista epäillyksi joutuneet ovat olleet tavallisia piikoja tai itsellisiä, joiden aiempi elämä ei ole herättänyt aihetta epäilyksiin. Toisaalta oikeuspöytäkirjat tarjoavat näkökulmia myös yhteisön kriiseihin tai poikkeuksellisiin tilanteisiin. Juorujen kautta on selvitetty sosiaalisia kriisejä, oikeudessa on pohdittu, kuinka mielenterveysongelmaista syytettyä tulisi kohdella. Oikeudenhoito tapahtui myös nälänhädän aikana 1690-luvun lopussa. Lapsenmurhasta syytetyksi joutuneiden naisten elämä kietoutuu osaksi yhteisöjensä arkipäivää ja vaikeissa tilanteissa selviämistä. He olivat aktiivisia toimijoita, joiden tilanteet olivat monella tavalla samankaltaisia, mutta toisaalta he olivat valinneet myös erilaisia polkuja elämälleen. Vaikka kaikille syytetyille löytyy yleisimmin muutamia yhteisiä piirteitä, heitä on mahdoton tiivistää homogeeniseksi ryhmäksi.

Tutkielma käsittelee alemman aatelisen Johan Gyldenärin (1598-1685?) taustoja sekä hänen avioitumistaan aatelisneito Elin Hornin kanssa 1620-luvun alussa. Johan Gyldenär tunnetaan nykyisin Espoon Leppävaaran perustajana. Tutkielman tavoitteita oli selvittää mistä Johan Gyldenär muutti Ruotsin valtakuntaan, mitkä hänen taustansa olivat, sekä selvittää paikallisten aatelisten suhtautumista hänen avioitumiseensa. Avioitumisen aikana Johan Gyldenär ei ollut aatelinen (aateloitiin 1646) ja oli poikkeuksellista, että aateliston ulkopuolinen meni naimisiin aatelisen kanssa. Tutkimuksen keskeisinä lähteinä olivat Lyypekistä löytyneet oikeusdokumentit koskien Gyldenärin perhettä sekä Gyldenärin kirjeenvaihto korkea-arvoisen aatelisen Åke Tottin kanssa. Tutkimuksessa selvisi, että Johan Gyldenärin perheellä oli suolankeittämö Lyypekissä. Gyldenärin perhe menehtyi 1620-luvun alkupuolella, mikä toi hänelle mahdollisesti suurehkon perintöomaisuuden. Näillä rahoilla Gyldenär hankki läänityksiä nykyisen Uudenmaan alueelta. Hän avioitui vuonna 1624 Elin Hornin kanssa ilman Elinin mahdollisten huoltajien, ylhäisaatelistoon kuuluvien Kurkien lupaa. Elin oli orpo aatelisnainen ja on mahdollista, että Kurjet olivat toimineet hänen huoltajinaan. Gyldenärin kirjeistä tulee vaikutelma, että asia aiheutti jonkinasteisen skandaalin ja pahennusta aikanaan. Hän yritti hakea tukea ja myös suojelusta itselleen tutulta ylhäisaateliselta Åke Tottilta. 1600-luvun vaihteesta tunnetaan muutamia vastaavanlaisia aatelisten avioskandaaleja. Tämä tutkimus lisää yhden mielenkiintoisen esimerkin näiden joukkoon. Kyseisenä ajanjaksona Ruotsin valtakuntaan muutti paljon ulkomaalaista aatelistoa, joten tutkielma valottaa myös näiden ihmisten taustoja ja elämää. Lisäksi tutkielma lisää paikallistuntemusta tuodessaan lisätietoa suureksi asuinalueeksi kasvaneen Leppävaaran perustajasta.

Tämä tutkielma tutkii Robert Baillien (1602–1662) käyttämää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta retoriikkaa tämän poliittisuskonnollisissa teksteissä kolmen valtakunnan sotien aikana. Tutkimus analysoi, kuinka sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan avulla Baillie maalaa vastapuolesta kuvan vääräuskoisina, seksuaalisesti poikkeavina ja jopa hirviömäisinä. Vastaavasti Baillie käyttää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta kieltä myös maalatakseen presbyteerit tosiuskovaisiksi ja Jumalan asialla oleviksi. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä luvussa analysoidaan, kuinka Baillie maalaa vastapuolen miesten maskuliinisuuden heikoksi. Baillien mielestä eniten näiden miesten maskuliinisuutta kyseenalaistaa näiden vääräuskoisuus ja valtion uhkaaminen. Toisessa luvussa tarkastellaan, kuinka Baillie käyttää feminiinisyyttä toisaalta vastapuolen maalaamiseen seksuaalisesti epäilyttävinä ja yhteiskuntarauhan vaarantajina, mutta myös kirkon kuvaamiseen naisena, joka joutuu vastapuolen miesten hyökkäyksen kohteeksi. Kolmannessa luvussa sukupuolittuneisuus sidotaan yhteen ruumiillisuuden kanssa. Toisaalta Baillie maalaa vastapuolesta kuvaa hirviöinä, jotka saavat usein feminiinisiä konnotaatioita. Samalla hän niin ikään kuvaa kirkkoa ja valtiota ruumiin avulla, ja kuinka vastapuoli sairastuttaa tai muuntaa hirviöksi tämän poliittisen ja uskonnollisen ruumiin. Lopuksi luvussa keskitytään Baillien tapaan tarjota parannusta lääketieteellisten kielikuvien avulla. Baillien sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan analyysilla tämä tutkielma osoittaa, että aatehistoriallinen tutkimus hyötyy sukupuolen ja ruumiin huomioimisesta analyysissaan. Tutkielmassa avataan, kuinka 1600-luvun Iso-Britannian poliittinen ympäristö oli vahvasti sukupuolittunut ja ruumiillistunut, ja kuinka eliitin miesten oli tärkeä pitää kiinni näistä ihanteista oikeuttaakseen valtansa. Samalla tutkielma tuo esille, kuinka hyökkäys eliitin miehen maskuliinisuutta vastaan saattoi olla oikea uhka miehen poliittiselle vallalle.

Tutkielmani tarkastelee moraalipsykologian näkökulmasta 1600-luvun sukurutsaa Suomes-sa. Vahvistan aiemman tutkimuksen tulkintaa sukurutsasta Jumalan vastaisena rikoksena ja moniselitteisenä ilmiönä. Tähän vaikutti Jumalan lain monitulkinnallisuus sekä Jumalan lain ja maallisten lakien yhtäaikainen soveltaminen sukurutsarikoksissa. Lisään ymmärrystä siitä, kuinka Jumala voitiin kokea yhdeksi osapuoleksi sukurutsarikiksessa analysoimalla Jumalaan vetoamisia oikeuspöytäkirjoissa. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on relationaalis-situationaalinen moraaliteoria, joka on muodostamani synteesi, jonka avulla tutkin moraalia. Synteesi pohjautuu Chelsea Scheinin ja Kurt Grayn dyadiseen moraaliteoriaan ja Dan Sperberin teoriaan representaati-oiden epidemiologiasta. Tutkielmassani testaan moraalia selittävien psykologisten teorioi-den soveltuvuutta historiantutkimuksessa. Haastetta aiheuttaa nopeasti syntyvien moraaliar-vostelmien tarkastelu historiallisilla aineistoilla. Lähdeaineiston runkona on 80 alioikeuksien oikeuspöytäkirjaa, joissa käsitellään sukurutsaa. Aineisto on haettu tuomiokirjakortisto Tuokosta, tutkimuskirjallisuudesta ja jäljittämällä oikeuspöytäkirjoja. Hyödynnän myös Turun hovioikeuden 1600-luvulta säilyneitä sakko-tuomioita ja annettuja kuolemantuomioita. Lisäksi aineiston tukena on esivaltaa edustavia painettuja aineistoja. Analyysini perustuu laadulliselle tarkastelulle, jota tuen sukurutsan rikosrakenteen määrällisellä esityksellä. Sukurutsarikoksen rikosrakenne oli monitulkintai-nen ja suhtautuminen niihin oli ankaraa. Vakavampia kuolemantuomioon johtaneita suku-rutsasuhteita esiintyy enemmän kuin lievempiä sakkotuomioon päättyneitä tapauksia. Veri-sukulaisten välisiä suhteita esiintyy huomattavasti vähemmän kuin lankosukulaisten välisiä. Sukurutsaan kohdistuneet moraaliarvostelmat tulivat käräjille tutkittavaksi yleensä silloin, kun laittoman suhteen biologiset seuraukset äidin raskauksineen ja aviottomine lapsineen tulivat ilmi. Sukurutsaan liittyviin moraalikäsityksiin vaikutti huoli Jumalasta ja avioliitos-ta, sillä sukurutsa häpäisi niitä. Käsitys Jumalan vastaisesta sukurutsasta oli levinnyt rah-vaan pariin, mistä osoituksena on rahvaan Jumalaan vetoamiset. Huolehtimalla Jumalan tahdon toteutumisesta ja avioliiton eheydestä suvut varmistivat maineensa puhtauden, suvun toimeentulon ja suvun jatkumisen. Seksuaalisuuteen ja puhtauteen palautuvat moraalikäsi-tykset aiheuttivat vaikeita konfliktitilanteita, joissa yksilön etu oli alisteinen ryhmän etuun nähden.

Käsittelen tutkielmassani 1600-luvun englantilaisissa hallitsijamuotokuvissa esiintyviä koiria. Analysoin hallitsijamuotokuvia muun muassa Anthony van Dyckin, Robert Peaken, Paul Van Somerin ja Daniel Mytensin tuotannoista. Lähestyn hallitsijamuotokuvissa esiintyviä koiria lähiluvun kautta hyödyntäen samalla Erwin Panofskyn ikonografian ja ikonologian teorioita painopisteenä erityisesti Panofskyn vuonna 1955 esittelemä muokattu versio ikonologian tulkintamallista. Panofskyn ikonologian avulla avaan millaiset tekijät ovat vaikuttaneet koirien kuvaamiseen ja läsnäoloon hallitsijamuotokuvissa. Koiria on esiintynyt visuaalisessa kulttuurissa vuosituhansien ajan. Tarkastelen tutkielmassani, millaisia rooleja ja merkityksiä koirilla oli 1600-luvun englantilaisissa hallitsijamuotokuvissa ja mitä hallitsijamuotokuvat kertoivat koirien asemasta ja koiriin liitetyistä arvoista, asenteista ja mielikuvista. Ei-inhimillisten eläinten tarkastelu taidehistoriallisissa tutkimuksissa ja kirjallisuudessa on ollut pitkään hyvin marginaalista, mutta viime vuosina ihminen-eläinsuhdetta tarkastelevan kirjallisuuden ja tutkimuksen määrä on lisääntynyt. Koirien jalostus ja siihen liittyvät eettiset ongelmat ovat pinnalla julkisessa keskustelussa. Tutkielmani aihe on ajankohtainen, sillä analysoimieni hallitsijamuotokuvien koirat kertovat muun muassa jalostuksen jatkumosta ja ihmisen ja koiran vuorovaikutuksesta. Tutkielmani aihe tarjoaa näkökulman ihmis-eläinsuhteen tarkasteluun aikanamme, jolloin luontokato ja lajien kuudes joukkosukupuutto ovat todellisuus ja uhka.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kruunun kontrollia Iisalmen pitäjässä 1600-luvun loppupuolella. Yleisen näkemyksen mukaan siirtyminen paikallisesta vallasta keskusjohtoiseen valtioon tapahtui Ruotsin suurvalta-aikana. Aiemmassa tutkimuksessa on esitetty, että keskusvallan ote valtakunnan syrjäseudulla oli keskusalueisiin nähden heikompi. Perifeerisiä alueita ja etenkin Pohjois-Savoa ei ole kuitenkaan tutkittu paljon, ja hallinnan heikkoutta on selitetty lähinnä etäisyydellä pääkaupunkiin. Tutkimuksen tekee tärkeäksi myös se, että tällä hetkellä tutkimuksessa vallitsee tilanne, jossa yleiskuva 1600-luvun Suomesta perustuu pääasiassa Länsi- ja Lounais-Suomen vanhoihin asutuskeskuksiin. Tutkimus on näkökulmaltaan mikrohistoriallinen ja tavoitteena on peilata usein valtakunnallisella tasolla tarkasteltuja ilmiöitä yhden pitäjän näkökulmasta. Tutkimuksessa esivallan harjoittamaa kontrollia havainnoidaan käräjälaitoksen kautta ja päämääränä on selvittää, miltä keskusvallan vahvistuminen näyttäytyi etenkin rahvaan näkökulmasta. Tutkimuksen päälähteinä toimivat kihlakunnanoikeuksien renovoidut pöytäkirjat kymmenen vuoden periodilta. Kaikista käräjätapauksista muodostettiin kvantitatiivinen jutturakenne, jonka avulla havainnollistetaan kruunun toimintaa yleisellä tasolla. Tutkimuksen kvalitatiiviseen osuuteen valittiin neljä eri tapausluokkaa, joista jokainen tuo eri tavoin näkyviin kruunun vaikutusvallan paikallisyhteisössä. Kyseiset tapausluokat käsittelivät haaste- ja velvollisuusrikollisuutta, irtolaisiin kohdistuneita toimenpiteitä, seksuaalirikollisuutta ja maanomistukseen liittyviä konflikteja. Perifeerinen Iisalmi oli kontrollin näkökulmasta yllättävän lähellä muuta valtakuntaa, jos tutkimuksessa tehtyjä huomioita verrataan aiempaan tutkimukseen. Esimerkiksi myös Iisalmessa pääpaino oli siirtynyt rikoksien selvittämisestä siviili- eli riitatapauksiin ja yleisempää olikin riidellä maasta oikeusistuimessa käräjöiden kuin pelloilla väkivallan avulla. Tutkimuksen osuudet, joissa tarkasteltiin tilattomien hallintaa ja kruunun siveyskontrolli huomattiin, että keskusvallalla oli hyvinkin vahvoja keinoja kontrolloida alamaisiaan. Tutkimuksen monessa kohdassa kävi kuitenkin ilmi, että kruunun aseman vahvistuminen ei hyödyttänyt tasapuolisesti kaikkia. Hyötyjiä olivat kruunun virkamiesten kanssa hyvissä väleissä olleet varakkaat talonpojat, joiden asema paikallisyhteisössä kontrollin myötä vahvistui. Häviäjiä olivat puolestaan sosiaalisesti alimmalla tasolla olleet henkilöt, joille kruunun otteen kiristyminen tarkoitti esimerkiksi sakkoja siveysrikoksesta ja tiukentuneita velvollisuuksia. Toisaalta keskusvallan hallinta syrjäseudulla ei ollut täydellistä. Tietyt tapaustyypit kuten vakavat omavaltaisuudet aiheuttivat ongelmia kontrollin näkökulmasta, ja lisäksi paikallisten kuuliaisuus oli hyvin riippuvaista kruunun virkamiesten ja talonpoikaistaustaisten luottamusmiesten toiminnasta. Tutkimus kertookin paljon omasta ajastaan: esimodernilla ajalla samaan aikaan mentiin eteenpäin monella osa-alueella ja toisaalta vanha tapakulttuuri eli yhä vahvana.

Tutkielma käsittelee Ruotsin kuningatar Kristiinaa (1626–1689), hänen tapojaan tuottaa sukupuoltaan 1600-luvun yhteiskunnassa sekä Kristiinan aikalaisten ja jälkimaailman suhtautumista niihin. Tutkielman tavoitteena on tarkastella, millä tavoilla kuningatar Kristiina tuotti sukupuoltaan ja miten tavat poikkesivat yhteiskunnan asettamista normeista. Sen lisäksi tutkin, miten Kristiinan ympärillä olevat ihmiset suhtautuivat hänen sukupuolensa tuottamisen tapoihin ja miten heidän suhtautumisensa muuttui Kristiinan vallasta luopumisen jälkeen. Tutkielmani pääaineistoina toimivat majesteettirikokset, diplomaattikirjeet, painetut aikalaiskuvaukset ja Kristiinan omat kirjoitukset. Historiantutkimuksen lisäksi tutkielmani ammentaa sukupuolentutkimuksesta sekä queertutkimuksesta. Ruotsin kuningatar Kristiina tuotti sukupuoltaan ensinnäkin vaatteidensa avulla. Vaatteet eivät itsessään poikenneet 1600-luvun yhteiskunnan asettamista normeista, mutta tapa, jolla Kristiina yhdisteli naisten ja miesten vaatteita, poikkesi huomattavasti. Vaatteiden ja asusteiden ohella Kristiina tuotti sukupuoltaan miehisellä käytöksellään, johon lukeutuivat jäykät eleet, kiroilu sekä miehisten urheilulajien harrastaminen. Kristiina hyödynsi sukupuolensa tuottamisessa myös kirjallisia keinoja. Kesken jääneellä omaelämäkerrallaan sekä maksiimeillaan Kristiina pyrki rakentamaan sukupuolestaan tietynlaista kuvaa jälkimaailmalle.

Tutkimuksen perustana ovat Suomen kansallismuseon historiallisten kokoelmien esineet H2632:1–9, eli Siuntion kirkosta peräisin olevat Neitsyt Mariaa ja seitsemää apostolia esittävät puuveistokset, sekä lisäksi samaan kokonaisuuteen kuuluva, edelleen Siuntion kirkossa sijaitseva krusifiksi. Veistokset on aiemmassa tutkimuksessa yhdistetty erään vuoden 1515 dokumentin perusteella tallinnalaiseen renessanssitaiteilijaan Michel Sittowiin, mutta niiden alkuperää ei ole aiemmin selvitetty. Tämän tutkimuksen tavoite on selvittää Siuntion veistoskokonaisuuden elinkaari, alkuperä ja mahdollinen tekijä sekä korjata veistoksiin liittyneitä aiempia väärinkäsityksiä ja osallistua keskusteluun Itämeren ympäristön kansainvälisistä yhteyksistä myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa. Keskeiset tutkimuskysymykset ovat: Millainen on Kansallismuseon veistosryhmän elinkaari? Millaisesta alttarilaitteesta veistokset ovat peräisin ja mikä on sen alkuperä? Mikä on Michel Sittowin ja Siuntion kirkon veistosten välinen yhteys? Veistosten elinkaari on selvitetty arkistotutkimuksen avulla. Veistosryhmän alkuperäinen kokoonpano osana aatelislahjoituksena saatua alttarilaitetta on pyritty rekonstruoimaan säilyneiden kuvausten, tyylihistoriallisen analyysin ja vertailuaineiston avulla. Vertailukohteet on valittu saman aikakauden kirkollisen esineistön joukosta, joista on pyritty löytämään niitä yhdistäviä tyylillisiä tekijöitä sekä periodityylin, tietyn työhuoneen että yksittäisen tekijän tunnistamiseksi. Michel Sittowin yhteyttä veistoksiin niihin liittyviä väärinkäsityksiä on tarkasteltu historiografisen menetelmän avulla. Tämän tutkimuksen perusteella Kansallismuseon veistokset ovat peräisin Siuntion kirkkoon vuonna 1633 lahjoitetusta alttarilaitteesta. Todennäköinen lahjoittaja on ollut Sjundbyn kartanonherra, sotamarsalkka Åke Tott, joka on lahjoittanut teoksen vuonna 1633 kuolleen äitinsä Sigrid Vaasan muistolle. Tämä epitafialttarilaite on attribuutiotutkimuksen perusteella valmistettu Tallinnassa aikansa johtavan puunveistäjämestarin Tobias Heintzen työhuoneella. Michel Sittow on todennäköisesti valmistanut kuvateoksia Siuntion kirkon alttarille jo 1500-luvun alussa, mutta kyseiset teokset ovat tuhoutuneet Siuntion kirkon tulipaloissa. Tämä tutkimus osoittaa, etteivät Kansallismuseossa säilyneet Siuntion veistokset ole Sittowin työtä, vaan peräisin myöhemmän tallinnalaismestarin, Tobias Heintzen, työpajalla noin vuonna 1633 valmistetusta alttarilaitteesta. Tapaus ilmentää tutkimushistoriaansa myöten pitkää jatkumoa Uudenmaan, Tallinnan ja Itämeren alueiden välisessä yhteistyössä.

Kunnollinen ravinto on yksi ihmiselämän perusedellytyksistä, mutta kautta historian ruoka ja syöminen ovat merkinneet ihmisille paljon muutakin: nautintoa, yhdessäoloa, ylellisyyttä, uskonnollista rituaalia tai jopa helpotusta kipuun tai sairauteen. Ruoka on historiamme eri aikakausina sekä erottanut että yhdistänyt ihmisiä, kansoja sekä uskontokuntia, ja ruokaan liittyviä käytänteitä, uskomuksia ja trendejä tutkimalla voidaan oppia paljon kyseessä olevasta ajasta, sen ihanteista ja kulttuurista. Tämä pro gradu-tutkielma tarkastelee porvariston ruokakulttuuria 1600-luvun Englannissa ja Alankomaissa. 1600-luvulla ruoka oli jo monelle eurooppalaiselle muutakin kuin pelkkää ravintoa eikä ruokavalintoja määrittänyt enää ainoastaan se, mihin ihmisillä oli varaa tai mitä sattui olemaan tarjolla. Tutkielmani päämääränä onkin selvittää, minkälaisia merkityksiä tuon ajan porvaristo ruoalle antoi ja mitkä eri tekijät ohjailivat heidän syömistään ja ruokailutottumuksiaan. Lisäksi tarkastelen, kuinka porvaristo pyrki ruokavalinnoillaan erottautumaan alemmista luokista ja kuinka itse ravinto, mutta myös ruokailutottumukset ja pöytätavat erottivat eri yhteiskuntaluokkia toisistaan. Tutkielman aineisto koostuu 1600-luvulla julkaistuista keittokirjoista, kotitalous- ja ravinto-oppaista sekä ruokaa, sen valmistusta ja ruokailua kuvaavasta kuvataiteesta. Kirjallisia lähteitä on yhteensä yhdeksän, joista jokainen on Englannista, kun taas tutkielman kuvallisista lähteistä 16 on Alankomaista ja loput kaksi Englannista. Tutkielma on lähestymistavaltaan kulttuurihistorian tutkimusta ja siten tarkastelussa olevan historiallisen aikakauden syvällinen tuntemus on oleellista. Aineiston tulkitsemisessa käytetään kontekstualisointia, jonka avulla avataan aineistossa vaikuttavia kulttuurisia ihanteita, aatteita ja käsityksiä. Tutkielman kuvallisen aineiston tulkinnassa hyödynnetään lisäksi visuaalista analyysia. 1600-luvun alankomaalaisen ja englantilaisen porvariston rakentaessa ruokakulttuuriaan he vahvistivat samalla yhteistä luokkaidentiteettiään. Aikakautena, jolloin kulutettavia tuotteita oli vielä melko rajallisesti, ruoasta tuli porvaristolle olennainen tapa erottautua alemmista luokista ja tuoda esiin omaa asemaa. Ruoan ja kattauksen esteettisyys korostui aiempaa enemmän ja kauniilla astioilla pyrittiin tuomaan hieman ylellisyyttä ruokailuun. Ihanteellinen ateria oli runsas ja koostui jopa kymmenistä eri ruoka-annoksista. Toisaalta aikakauden moralistit ja kirkko paheksuivat kaikenlaista kohtuuttomuutta ja ylensyöntiä, mikä näkyi liioitellun hillityissä ruokailukuvauksissa kuvataiteessa. Syöpöttelyä paheksuttiin myös terveydellisistä ja ulkonäöllisistä syistä. Lihavuuden riskejä ja hyvien elintapojen merkitystä alettiin ymmärtää aiempaa paremmin ja kohtuullisuus ruoan ja juoman suhteen katsottiin hyveeksi. Ruoka oli merkittävässä roolissa terveyden edistämisessä: eri ruoka-aineita käytettiin sairauksien parantamiseen ja jopa kivun lievitykseen.

Tämä tutkielma tarkastelee hätäravinnon hankintaa ja käyttöä vuosina 1684–1700. Kysymyksenasettelultaan kaksiosaisen työn alkupuolella tarkastellaan sitä, mitä hätäravintoa käytettiin ja millaisia edellytyksiä käytölle oli. Työn jälkipuolella vertaillaan hätäravintoon liittyvää rikollisuutta muuhun nälänhätärikollisuuteen. Tutkielmassa pohditaan luonnonvaraisten kasvien käyttömahdollisuuksia hätäravintona Antti Häkkisen esittämien ravitsemustieteellisten, tiedollisten ja taidollisten edellytysten valossa. Tutkimustuloksia vertaillaan Suomen 1860-luvun nälänhädästä tehtyihin tutkimuksiin sekä kansainväliseen nälänhätätutkimukseen. Tutkielman lähdeaineistona ovat kuuden läänin tai tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat. Aineiston rajaamisessa apuna käytetään tuomiokirjakortistoa. Aineisto kattaa 61 tapausta. Aineisto on osin fragmentaarista ja tuhoutunutta, mutta lähdekritiikin valossa se on pääosin luotettava. Tutkimuksen kohteena olevalle ajalle tyypillistä lähdeaineistoa lähestytään vähemmän käytetystä näkökulmasta keskittyen rikosten ohella rikosjutuissa mainittuun hätäravintoon. Oikeuden näkökulmasta merkityksettömän ilmiön tarkastelu mahdollistuu aineiston lähiluvun kautta. Tutkielmassa hyödynnetään kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia menetelmiä. 1600-luvun lopulla hätäravintona käytettiin pettua, tamppua, jäkälää, sammalta, olkea sekä akanoita. Harvemmin käytettyjä luonnonvaraisia kasveja olivat muun muassa suovehka, nokkonen, ohdake, suolaheinä sekä kasvien juuret. Hätäravinnon hankkiminen oli monivaiheinen prosessi. Se oli pääosin sidottu vuodenkiertoon, minkä vuoksi hätäravintoa täytyi varastoida keväällä ja kesällä ennen satotuhoja. Monien hätäravintona käytettyjen kasvien ravintoarvot ovat alhaiset. Useat kasvit olivat ihmisravinnoksi kelpaamattomia vielä ruoanvalmistusprosessien jälkeenkin, sillä ne aiheuttivat hengenvaarallisia suolisto-oireita. Mikäli hätäravintoa käytettiin ainoana ravintona, täytyi sitä syödä niin paljon, ettei heikentynyt elimistö sitä kestänyt. Hätäravinnon käyttö oli keino yrittää selvitä pahimman yli, mutta ravitsemuksellista hyötyä siitä ei juuri ollut. Hätäravinnon ravitsemuksellisesta heikkoudesta huolimatta sitä yritettiin hankkia rikollisin keinoin. Hätäravintoon liittyvien varkauksien ja henkirikosten määrä kasvoi suurten kuolonvuosien (1695–97) aikana. Varkaudet kohdistuivat lähes yksinomaan vähäpätöiseen hätäravintoon, eikä ravitsevampia ravintoaineita tuoda ilmi. Omaisuus- ja väkivaltarikoksiin syyllistyneet olivat tyypillisesti irtolaisina kulkevia kerjäläismiehiä. Henkirikosten kohteeksi saattoi joutua kuka tahansa ruokavaroja hallinnoinut henkilö. Rikosten hyöty jäi usein vähäiseksi. Nälkä ajoi jotkut häikäilemättömiin väkivaltarikoksiin, mutta monet rikoksiin syyllistyneistä on nähtävä nälänhädän uhreina. Rikollisuus on pääasiassa samankaltaista kuin historiallisten nälänhätien globaali tarkastelu on osoittanut. Tutkimuksen kohteena olevasta aineistosta löytyy kuitenkin muutamia henkirikoksia, joiden motiivina on ruoan hankinta. Tällaisia rikoksia on globaalisti pidetty myytteinä. Kaiken kaikkiaan hätäravintoon liittyvä rikollisuus on nähtävä pääasiassa viimeisenä selviytymiskeinona, johon läheskään kaikki eivät turvautuneet.