Browsing by Subject "1700-luku"

Tutkimus käsittelee taloudenhoitajattarien toimenkuvaa ja sosiaalista asemaa kartanotaloudessa 1700-luvun puolenvälin Suomessa tapaustutkimuksen keinoin. Sen kohteena on neljä taloudenhoitajatarta – Cajsa Wickman, Anna Gretha Landtman, Regina Landtman ja Maja Sahlberg – jotka työskentelivät laivastoupseeri Carl Tersmedenin (1715–1797) taloudessa vuosina 1749–1765 tämän palvellessa Viaporin linnoitustyömaalla. Päälähteenä on Tersmedenin päiväkirja, Lefnadshistoria. Suurista lähdekriittisistä ongelmistaan huolimatta se on ainutlaatuinen lähde, joka sisältää yksityiskohtaisia kuvauksia hänen taloudenpidostaan ja taloudenhoitajattarien roolista siinä. Carl Tersmedenin talous muutti muotoaan hänen Viaporin-vuosinaan. Hän asui aluksi Helsingissä upseerikasarmissa, kunnes hankki 1750-luvun alussa omistukseensa Albergan kartanon Espoosta. Myös hänen avioitumisensa ja perheen perustaminen osuivat noihin vuosiin. Kaikki tämä muovasi hänen taloudenhoitajattariensa toimenkuvaa. Cajsa Wickman hoiti aluksi poikamiesupseerin kaupunkikotia, mutta Albergan oston myötä hänestä tuli suuren kartanotalouden johtaja, joka hoiti aluksi sekä emännöitsijän että tilanhoitajan tehtäviä. Myöhempien taloudenhoitajattarien rooli oli tätä suppeampi, koska Tersmeden palkkasi erillisen tilanhoitajan ja hänen vaimonsa otti itselleen kartanon emännän aseman. Tersmeden sekä rekrytoi taloudenhoitajattarensa sosiaalisten verkostojensa kautta että hyödynsi heitä niiden ylläpidossa ja laajentamisessa. Taloudenhoitajattaret löytyivät palvelukseen Tersmedenin sukulais- ja tuttavapiirien kautta sekä upseerinuralla luotujen suhteiden avulla. Taloudenhoitajattaren merkitys sosiaalisten verkostojen ylläpidossa korostuu etenkin Cajsa Wickmanin tapauksessa. Tullessaan Viaporiin Tersmeden oli nuori upseeri, jonka oli luotava uraa ja esiinnyttävä säätyihanteiden mukaisena aatelismiehenä. Cajsan erinomaisten ruoanlaittotaitojen avulla hän kykeni saavuttamaan aseman suosittuna kutsujen isäntänä ja seuramiehenä ja siten kartuttamaan sosiaalista pääomaansa ja myös liiketoimintamahdollisuuksiaan. Taloudenhoitajattaren korkea sosiaalinen status heijastuu Tersmedenin päiväkirjasta monin eri tavoin. Hänellä oli asema palveluskunnan päänä, hänen palkkansa oli huomattavasti tavallista palvelijaa korkeampi ja hän asui kartanon päärakennuksessa. Tehtävää pidettiin hyväksyttävänä naimattomille säätyläisnaisille, toisin kuin muita palvelijantöitä. Taloudenhoitajattarien statuksesta kertoo lisäksi se, mihin yhteiskuntaluokkaan kuuluvien miesten kanssa he avioituivat. Kaikki Tersmedenin Viaporin-vuosien taloudenhoitajattaret menivät naimisiin, yksi aliupseerin, toinen sotilasvirkamiehen, kolmas käsityöläismestarin ja neljäs tilanhoitajan kanssa. Tutkimuksessa tarkastellaan myös laajemman otannan avulla 1700-luvun suomalaisten taloudenhoitajattarien sulhasten yhteiskunnallista asemaa. Taloudenhoitajattaren nimikkeen alle saattoi kätkeytyä myös toisenlaisia isännän ja palvelijattaren välisiä suhteita. Upseerin tai aatelismiehen taloudenhoitajattarena toimiminen oli 1700-luvulla eri säätyihin kuuluvalle pariskunnalle mahdollisuus perhe-elämään ilman avioliittoa. Tällainen ”avoliitto” oli aateliston piirissä miehille usein hyväksyttävämpi ratkaisu kuin naiminen kaukaa oman säädyn alapuolelta. Moraalikäsitysten muutos 1800-luvulle tultaessa ohjasi myöhemmin tällaiset pariskunnat naimisiin.

Tutkimuksen tavoitteina oli tutkia historianelävöittäjien käsityksiä autenttisuudesta 1700- luvun kureliivien kontekstissa. Kureliivin autenttisuuden määritelmä pohjautui Riitta Pylkkä sen Säätyläisnaisten pukeutuminen Suomessa 1700-luvulla teoksen kureliiviesimerkkeihin. Tutkimuskysymykset olivat: ”Millä tavoin historianelävöittäjän tekemä kureliivi eroaa autenttisesta suomalaisesta 1700-luvun kureliivistä?” ja ”Miksi historianelävöittäjä on valinnut au tenttisesta kureliivistä poikkeavia materiaaleja, tekniikoita ja rakenteita valmistamaansa kureliiviin?”. Tutkimukseen valittiin satunnaisesti neljä historianelävöittäjää heterogeenisen aineiston saavuttamiseksi. Kriteerinä tutkimukseen osallistumiselle oli se, että henkilö oli valmistanut 1700-luvun tyylisen kureliivin. Aineiston keruumenetelmäksi valittiin puolistrukturoitu yksilöhaastattelu, josta saatu äänitys litteroitiin analysoimista varten. Aineistoa analysoitiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä. Historianelävöittäjien valmistamat kureliivit poikkesivat autenttisesta kureliivistä kolmessa kategoriassa: materiaaleissa, valmistustekniikoissa ja rakenteessa. Kureliivien valmistusta ohjaavat erilaiset ristiriidat tai dilemmat saatavilla olevien resurssien puitteissa. Autenttisuuden käsite ja merkitys vaihtelee yksilöittäin ja joillekin siitä poikkeaminen on helpompaa ja toisille vaikeampaa.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen kolmea 1700-luvun ranskalaista teosta: Anne-Thérèse de Lambertin teosta Avis d’une mère à son fils et à sa fille (1728), Jeanne-Marie Le Prince de Beaumont’n teosta Magasin des enfans (1756) sekä Louise d’Epinayn teosta Les Conversations d’Émilie (1774). Tutkin teoksia kahden tutkimuskysymyksen avulla. Ensimmäiseksi tarkastelen kirjailijoiden näkemyksiä lapsuudesta. Kysyn, minkälaisia merkityksiä teoksissa annetaan lapsuudelle ja miten niissä kuvataan lapsuutta. Toiseksi tarkastelen kirjailijoiden tapaa kuvata lastenkasvatusta: minkälaista hyvän kasvatuksen tuli olla kirjaili-joiden mukaan ja minkälaisia arvoja he halusivat siirtää lukijoilleen? Lähestyn aihetta konstruktivistisesta näkökulmasta ja tarkasteluni osoittaa, että lapsuus tai sukupuoli eivät ole universaalisti muuttumattomia käsitteitä vaan kulttuurisia konstruktioita. Tarkastelustani käy ilmi, että suhtautuminen lapsuuteen ei ollut yksiselitteinen käsittelemissäni lähteissä. Lapsuuden merkitys tulee teoksissa vahvasti tulevan aikuisuuden kautta. Kuitenkin lapsuuteen kiinnitettiin aiempaa enemmän huomiota ja myös tietoisuus lapsuuden erityislaatuisuudesta näyttäisi kasvaneen 1700-luvun aikana. Lisäksi Epinayn teoksessa nähdään viitteitä siitä, että lapsuus itsessään olisi tärkeä elämän-vaihe. Erityisesti lastenkirjallisuuden eriytyminen omaksi kirjallisuudenlajikseen kertoo 1700-luvulla tapahtuneesta muutoksesta: lapsilukijan huomioiminen uudella tavalla viittaisi siihen, että lapsen ymmärrettiin olevan perustavalla tavalla erilainen kuin aikuinen. Kuitenkin Le Prince de Beaumont ja Epinay korostavat teoksissaan lasten negatiivisia piirteitä, kuten tietämättömyyttä ja heikkoutta. Ainoastaan Lambertin teoksessa lapsuuteen liitetään myös positiivisia ominaisuuksia. Kirjailijat kritisoivat tyttöjen aiempaa kasvatustraditiota. He vaativat tytöille rationaalisempaa kasvatusta ja kannustivat tyttöjä järjen käyttöön. Toisaalta järjen käyttö rinnastuu teksteissä hyväksyttävään käyttäytymiseen, eikä niinkään itsenäiseen ajatteluun. Kriittisyydestään huolimatta kirjailijat asettavat rajoja tyttöjen oppimiselle ja oppineisuuden osoittamista pidetään haitallisena tyttöjen maineelle. Hyvään kasvatukseen kuuluu Le Prince de Beaumont’n ja Epinayn teoksissa lasten osallistaminen ja viihdyttäminen. Tyttöjen asema on teoksissa hyvin perinteinen: he ovat ensisijaisesti tulevia äitejä ja vaimoja eivätkä kirjailijat kannusta kodin ulkopuoliseen elämään. Tytöille asetetut hyveet tukevat tätä, sillä tyttöjen tulee olla kuuliaita ja häveliäitä. Kuitenkin Lambert suhtautuu tähän kriittisesti ja hän antoi naisten asemalle myös yhteiskunnallista merkitystä – naiset pystyvät vaikuttamaan yhteiskuntaan kasvattamalla hyviä aikuisia.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Helsingin linnaoikeutta vuosina 1755–1776 ja Hämeenlinnan linnaoikeutta vuosina 1777–1807. Arkistolähteinä käytän Hämeenlinnan linnaoikeuden arkistoa, Uudenmaan lääninhallituksen kanslian arkistoa Hämeenlinnan linnaoikeutta koskevilta osin ja Helsingin linnaoikeuden arkistoa. Arkistolähteet koostuvat linnaoikeuksien pöytäkirjoista ja niiden liitteistä. Linnaoikeuksia on aiemmin tutkittu hyvin vähän ja niistä on esitetty varsin ristiriitaisia näkemyksiä, mistä johtuen työni tarkoituksena onkin omalta osaltaan täydentää 1700-luvun oikeushistoriaa ja linnaoikeuksia koskevaa tutkimusta. Tutkielmani tavoitteena on luoda kokonaiskuva Helsingin ja Hämeenlinnan linnaoikeuksista sekä sijoittaa linnaoikeus tuomioistuimena muiden aikakauden tuomioistuinten joukkoon. Työni tarkoituksena on vastata kysymyksiin siitä, miksi linnaoikeudet perustettiin, miten ne toimivat, mikä niiden tehtävä oli ja millaisia oikeustapauksia ne käsittelivät. Tutkielmassani olen jakanut linnaoikeuksien tarkastelun kahteen osaan, joista ensimmäisessä tutkimuksen kohteena ovat linnaoikeuksien toimintakaudet ja -tavat sekä tuomioistuinten jäsenet. Toisessa osassa tarkastelun kohteena ovat syytetyt ja linnaoikeuksissa käsitellyt oikeustapaukset. Linnaoikeuden sijoittamisen omalle paikalleen pyrin tekemään linnaoikeuksia koskevan yleisen tarkastelun pohjalta. Tutkimukseni perusteella Helsingin ja Hämeenlinnan linnaoikeuksien toiminnassa oli paljon yhteisiä piirteitä. Linnaoikeudet kokoontuivat ainoastaan tarpeen vaatiessa eli silloin, kun niille oli osoitettu oikeustapaus käsiteltäväksi. Linnaoikeudet saivat tapauksia käsiteltäväkseen muiden tuomioistuinten siirtäminä, ilmiantoina sekä kirjeitse annettuina tiedonantoina. Tapausten tutkinnassa ja ratkaisemisessa linnaoikeudet noudattivat legaalista todistusteoriaa, eikä tuomioita jaettu ilman kunnollisia todisteita. Linnaoikeuksien ratkaisuista oli mahdollista valittaa kuninkaalle. Rangaistuskeinoina linnaoikeudet käyttivät pääasiassa ruumiinrangaistuksia, mutta myös jonkin verran sakko-, häpeä- ja vapausrangaistuksia. Linnaoikeuksien jäseninä oli sekä sotilaita että siviilejä. Puheenjohtajan tehtävä kuului maaherralle tai tämän poissa ollessa sotilasarvoltaan korkea-arvoiselle upseerille. Työssäni syytetyt jaettu neljään pääryhmään: palovahteihin, sotaväkeen, vankeihin ja vanginvartijoihin sekä siviileihin. Eniten linnaoikeuksia työllistivät sotaväkeen liittyvät oikeustapaukset, kun taas palovahteja koskeva tapaukset jäivät selkeään vähemmistöön. Yleisimmiksi rikostyypeiksi osoittautuivat väkivalta- ja omaisuusrikokset, sotilaskarkuruus sekä virkavirheet. Suurimmat erot linnaoikeuksien välillä liittyivät niille osoitettuihin tehtäviin ja niiden käsittelemiin oikeustapauksiin. Helsingin linnaoikeuden tehtäväksi oli annettu kaduilla tapahtuneiden väkivaltaisuuksien tutkinta ja ratkaiseminen vuoden 1733 asetuksen mukaisesti, minkä lisäksi sen tehtäviin kuului vuodesta 1761 lähtien myös vankien törkeiden rikosten tuomitseminen. Hämeenlinnan linnaoikeuden tehtävänä oli Helsingistä poiketen sotilaiden vähäisiksi katsottujen rikosten tuomitseminen. Pöytäkirjojen perusteella linnaoikeudet käsittelivät kuitenkin paljon myös sellaisia tapauksia, joita niiden ei oltu ohjeistettu käsittelevän. Tutkielmani perusteella linnaoikeus sijoittuu tuomioistuimena siviilituomioistuimiin kuuluvien alioikeuksien – raastuvan- ja kämnerinoikeuksien sekä pitäjänkäräjien – ja rykmenttien sotaoikeuksien välimaastoon. Linnaoikeuden voi luokitella myös erikoistuomioistuimeksi.

Tässä tutkielmassa käsittelen Carl Fredrik Mennanderin (1712–1786) kirjeenvaihtoa pojalleen Carl Fredrik Fredenheimille vuosina 1755–1764. Tarkastelen kirjeiden kautta, millaisia kasvatuksellisia arvoja ja näkökulmia isä pojalleen kirjeiden avulla välittää kristillisestä 1700-luvun säädynmukaisesta elämästä. Lisäksi tarkastelen sitä, millaisia koulutuksellisia tavoitteita isällä on pojalleen, ja millaisia vallankäytön elementtejä isän kirjeistä välittyy. Tutkielmani lähteinä ovat 36 kirjettä, jotka Mennander lähetti pojalleen virkamatkoiltaan pojan ollessa 7–16 vuoden ikäinen. Tarkastelen kirjeitä sisällönanalyysin kautta sekä temaattisesti. Jaan kirjeet kahteen eri teemaan, joista ensimmäisessä teemassa tarkastelen kasvatuksellisia asioita kristillisen elämän näkökulmasta, sisältäen tarkastelun perhesuhteisiin, elämän merkityksellisyyteen sekä jumalanpelkoon. Toisessa teemassa tarkastelen Mennanderin kasvatuksellisia ja koulutuksellisia tavoitteita säädynmukaisen elämän näkökulmasta. Toisessa teemassa tarkastelen lisäksi kirjeissä havaittavia vallankäytön elementtejä. Mennander oli yksi 1700-luvun valistuksen ja hyötyajan vaikuttajista: Tiedemies, akatemian professori ja Turun piispa sekä Uppsalan arkkipiispa. Hän oli hyötynäkökulmien kannattaja mutta uskollinen kirkonmies. Mennanderin kirjeiden kautta välittyivät hänen tärkeimmät kasvatukselliset arvonsa, joiden mukaan pojan tuli olla hyveellinen, ahkera ja vaatimaton. Kristillisen elämän lähtökohtana oli jumalanpelko, jossa oli kyse hurskaasta elämästä ja Jumalan kunnioittamisesta. Mennander halusi poikansa olevan myös vaatimaton, joka oli vastoin aikakauden kulutuskulttuuria ja säädynmukaista elämää pappissäädyn yläluokassa. Mennander ylisti Jumalaa kaikkialla luonnossa, ja hänen ajattelunsa mukaisesti Jumala yksin päättää siitä kaikesta, mitä elämässä tuli tapahtumaan. Hän painotti pojalleen myös maallisen elämän turhuutta ja lyhyyttä, jota siksi tuli osata arvostaa. Elämän suurimmat rikkaudet eivät olleet maan päällä, vaan odottivat vasta tuonpuoleisessa iankaikkisessa elämässä. Isän ohjeistukset ja neuvot kirjeissä olivat suoria, ja vallankäyttö kirjeissä oli hienovaraista ja kohteliasta. Aikakauden lapsen tuli olla käytökseltään nöyrä ja kuuliainen, sekä totella ja kunnioittaa vanhempiaan. Mennander korosti pojalleen sitä, miten hyvällä käytöksellä oli mahdollista tuottaa isälle iloa tai pidentää hänen elämäänsä. Hän korosti myös sitä, että miehen tuli aina ylläpitää suvun perintönä saamiaan velvollisuuksia ja kunniaa. Hän toivoi poikansa jatkavan suvun perinteen mukaisesti pappisuralla. Hän kuitenkin samaan aikaan määrätietoisesti kasvatti poikaansa hovivirkamieheksi. Mennander kannusti poikaansa opiskelemaan hyödyllisiä oppiaineita ja olemaan ahkera opinnoissaan. Isän tavoitteena oli kasvattaa pojastaan kunniallinen, sivistynyt ja hyväkäytöksinen kristitty mies, joka saavuttaisi merkittävän yhteiskunnallisen aseman. Mennanderin kasvatuksessa oli myös paradoksaalisuutta, sillä 1700-luvun yhteiskunnassa kuuluminen pappissäädyn yläluokkaan edellytti säädynmukaista elämäntapaa. Mennander kuitenkin halusi kasvattaa poikansa monessa suhteessa vaatimattomuuteen.

Turun akatemian ensimmäisen talousopin professorin Pehr Kalmin johdolla tarkastettiin vuonna 1757 väitöskirja aiheesta Mitä pappi voi tehdä talouden parantamiseksi? Muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyi väitöskirja papiston mahdollisuuksista pastoraalilääketieteen alalla. Molemmat julkaisut käsittelivät papiston yhteiskunnallista tehtävää. Pehr Kalmin mukaan papisto saattoi toiminnallaan näyttää hyvää esimerkkiä seurakuntalaisilleen. Tarkoituksena oli, että säätyläiset, joihin papistokin kuului, olisivat itse kokeilleet tiloillaan uudenlaisia viljelymenetelmiä. Nähdessään pappiensa yritysten onnistuvan, Kalm uskoi talonpoikien seuraavan näiden esimerkkiä. Kalm toivoi, että talonpojat olisivat siten luopuneet valtakunnan taloutta uhkaavista vääränlaisista viljelymenetelmistä. Erityisesti kaskeamisen uskottiin uhkaavan valtakunnan suurinta resurssia, metsiä. Kalmin ajatukset papiston yhteiskunnallisesta tehtävästä perustuivat Johannes Browalliuksen ja Carl Linnæuksen aikaisempiin kirjoituksiin. Ruotsin valtakunta oli menettänyt suurvalta-asemansa Suuressa Pohjan sodassa. Vapaudenajalla poliittisen suurvalta-aseman sijaan ryhdyttiin tavoittelemaan taloudellista valtaa. Aseet taottiin englantilaisen fysiokratismin hengessä auroiksi. Taloudellisen nousun edellytyksenä oli valtakunnan omavaraisuus. Ruotsin uskottiin olevan luonnonvarojensa puolesta poikkeuksellisen rikas maa. Näiden luonnonvarojen selvittäminen edellytti luonnontieteellistä tutkimista. Tämä johti tieteelliseen murrokseen, jonka tuloksena valtakunnantaloudellista hyötyä edistävät luonnontieteet nousivat Carl Linnæuksen ja Kuninkaallisen Tiedeakatemian johdolla kukoistukseen. Luonnontieteisiin kuului myös "jumalainen talousoppi". Taloudelliset uudistukset olivat ennen kaikkea uuden valtiopäiväpuolueen, hattujen ideologian mukaisia. Uutta aatevirtausta voidaan nimittää hyötypatriotismiksi. Pehr Kalm kuului hyötypatrioottien joukkoon. Hänen merkittävin tieteellinen saavutuksensa oli Tiedeakatemian tuella tehty tutkimusmatka Pohjois-Amerikkaan. Matkan tavoitteena oli silkinviljelyn aloittaminen Ruotsissa. Matkan jälkeen Kalm toimi Turun akatemian talousopinprofessorina. Vuonna 1757 hänet vihittiin papiksi. Kalm valitsi papin toimen nähtävästi taloudellisten syiden vuoksi. Kalm sai palkkapitäjästä tarvitsemansa lisätulot. Kalm oli myös Turun tuomiokapitulin jäsen. Kalmilla oli papiston yhteiskunnallisesta tehtävästä selkeä käsitys, joka näkyi paitsi hänen opetuksessaan myös hänen omassa työssään kirkkoherrana. Papin tehtävänä oli valtakunnan taloudellisen hyödyn edistäminen. Tässä mielessä papiston yhteiskunnallinen tehtävä ei lainkaan muuttunut suurvaltakaudelta vapaudenajalle siirryttäessä. Molempina aikoina keskusvalta määräsi tahdit, joiden mukaan papiston oli marssittava.

Tutkielmassa tarkastellaan Habsburgien monarkian perijän ja tämän sisarusten koulutusta ja heidän tulevaisuuttaan varten tehtyjä suunnitelmia 1780-luvulla. Lähteenä on monarkian hallitsijan, pyhän saksalais-roomalaisen keisarin Joosef II:n (1741–1790) ja tämän nuoremman veljen, Toscanan suurherttua Leopoldin (1747–1792) kirjeenvaihto vuosilta 1781–1790, kun Joosef hallitsi monarkiaa yksin äitinsä Maria Teresian (1717–1780) kuoleman jälkeen. Suurherttua Leopoldin, myöhemmän keisari Leopold II:n, vanhin poika Frans (1768–1835), josta tuli keisari Frans II ja joka tunnetaan myös Itävallan keisari Frans I:nä, oli syntymästään lähtien Habsburgien monarkian perijä setänsä ja isänsä jälkeen, sillä Joosef II ei koskaan saanut omaa poikaa. Tutkielmassa pyritään selvittämään lapsettomaksi jääneen Joosef II:n näkemyksiä perimysjärjestyksestä ja veljensä lapsista omina perillisinään sekä tarkastelemaan sitä, miten veljekset keskustelivat lasten kasvatukseen, koulutukseen, avioliittoihin ja tulevaisuuden näkymiin liittyvistä asioista. Argumentti on se, että suhtautumisessa nousevat voimakkaasti esille suvun painoarvo ja dynastiset näkökulmat, vaikka koulutus ja nuorten osoittamat kyvyt ja lahjakkuus olivatkin valistuneille hallitsijoille Joosefille ja Leopoldille tärkeitä. Aineistona tutkielmassa on käytetty Joosefin ja Leopoldin 1780-luvun kirjeenvaihdon lisäksi Joosefin kirjeenvaihtoa varakansleri Cobenzlin kanssa samalla vuosikymmenellä sekä keisarinna Maria Teresian kirjeitä aiemmilta vuosikymmeniltä. Aineisto on peräisin 1800-luvun jälkipuoliskolla julkaistuista, toimitetuista kirjekokoelmista. Kirjeaineiston ja tutkimuskirjallisuuden pohjalta tarkastellaan tutkielmassa ensiksi Joosefin ja Leopoldin koulutusta sekä sitä, miten he näkivät perimysjärjestyksen. Sitten on vuorossa arkkiherttua Fransin koulutuksen ja hänelle suunnitellun poliittisen avioliiton tarkastelu. Lopuksi käydään vastaavasti läpi Fransin sisarusten, Leopoldin muiden lasten koulutusta ja heille suunniteltuja avioliittoja ja muita elämänuria. Perimyksen osalta on selvää, että keisari Joosef II oli toisen vaimonsa kuoleman jälkeen, eli jo 1760-luvun lopulta lähtien sitä mieltä, että hän ei saisi omaa poikaa, ja 1780-luvulle tultaessa veljenpoika Frans oli ilmiselvästi kruununperijän asemassa. Kirjeistä näkyy, että Joosefille Frans oli kuin oman pojan asemassa perimykseen liittyen. Mitä tulee koulutukseen, aineiston pohjalta käy ilmi, että sitä pidettiin hyvin tärkeänä. Joosefin ja Leopoldin itsensä nuorina saama koulutus pohjautui perinteiseen ruhtinaskasvatukseen ja humanistiseen koulutukseen, jossa korostettiin kirjallisuutta ja kielten oppimista, ja hyvin samankaltainen oli myös Leopoldin lasten koulutus. Leopold oli isänä hyvin kiinnostunut omien lastensa kasvatuksesta ja koulutuksesta, ja Joosef osoitti niin ikään kiinnostusta tähän aiheeseen. Keisari ja suurherttua järjestivät jälkimmäisen lapsille järjestelmällisen, ajanmukaisen koulutuksen. Frans veljineen ja sisarineen tutustui kouluvuosinaan paitsi antiikin kirjallisuuteen ja sai perinteistä moraalikasvatusta, heillä luetutettiin myös huomattavan paljon tuoretta 1700-luvun kirjallisuutta liittyen mm. historiaan, talouteen ja poliittiseen filosofiaan. Poikien kohdalla tärkeätä oli myös valmistaa heitä heidän tulevia tehtäviään varten. Joosef piti erityisesti huolen siitä, että Fransia valmistettiin monella tavalla hallitsijan tehtävään, johon tämä syntymänsä perusteella oli oikeutettu. Keisari laati kattavia suunnitelmia arkkiherttua Fransin opetukseen liittyen sekä järjesti omia ulkopoliittisia tavoitteitaan tukevan poliittisen avioliiton Fransille Venäjän suurherttuatar Maria Fjodorovnan siskon, Elisabeth Württembergiläisen kanssa. 1700-luvun valistusaatteeseen perehtyneet Joosef ja Leopold pitivät itseään hallitsijoina valtakuntansa ensimmäisinä palvelijoina, ja kirjeet osoittavat, että tämä oli heidän mielestään myös seuraavan sukupolven tärkein tehtävä.

Tämä tutkimus syventyy amerikkalaiseen vapauskeskusteluun ja sen sisälle rakentuneeseen orjuuskeskusteluun 1750–1776 sekä selvittää, miten keskustelu(t) asettuivat suhteessa aiempaan vapauden ajatusta koskeneeseen teoretisointiin ja tutkimusjaksolla merkittävässä asemassa olleeseen uskonnon teemaan. Tutkimus muodostaa kuvan keskusteluista sekä niiden ”ryhmärajat ylittäneestä” vapaus- ja orjuuskeskustelusta. Tässä viitekehyksessä tutkimus on kiinnostunut vapaus-, ihmis- ja moraalikäsityksistä, jotka vaikuttivat aikalaisten ajattelussa retoriikan taustalla. Tämä asettaa tutkimuksen aatehistoriallisen tutkimusperheen piiriin. Tutkimus rakentaa yllämainittua ymmärrystä tutustumalla vapausajattelun avainhenkilöiden tuottamiin aikalaislähteisiin – pääasiassa pamfletteihin – sekä syventymällä orjuuden vastustajien tuotantoon ja henkilökohtaisiin elämänkokemuksiin, jotka kontekstoivat ja auttavat ymmärtämään orjuuden vastustajien henkilökohtaisia motiiveja heidän toimintansa takana. Lisäksi tutkimus on kiinnostunut orjuuden puolustajista ja heidän ajattelunsa istuvuudesta laajempaan aikalaisajatteluun vapaus- ja orjuuskeskusteluiden sisällä. Siksi tutkimuksen tutkimuskysymykset ovat: (1) Miten orjuudesta ja vapaudesta keskusteltiin ja mitä käsitteillä tarkoitettiin tutkimusajanjaksolla 1750–1776? (2) Mikä oli keskusteluiden ja aikalaistapahtumien välinen suhde ja kuinka ne vaikuttivat toisiinsa? (3) Miksi vapaus nähtiin käytännössä poikkeuksetta moraalisesti tavoiteltavana hyveenä, mutta kaikki eivät kokeneet orjuutta ristiriitaiseksi vapauden ihanteen kanssa? Avainlähteet tutkimuskysymyksiin vastaamiselle ovat amerikkalaiset vapauspamfletit, orjuudenvastaiset pamfletit, sekä aihetta koskeva tutkimuskirjallisuus ja tutkimuksen kannalta merkittävien henkilöiden elämäkerrat ja henkilökohtaiset päiväkirjat. Vapauskeskustelun kannalta tutkimuksen avainhenkilöitä ovat Jonathan Mayhew ja Thomas Paine. Orjuuskeskustelua tutkimus tarkastelee aikalaiskveekareiden Anthony Benezetin ja John Woolmanin tuotannon kautta. Tutkimus esittää, että ajatus vapaudesta rakentui edeltäneen laajemman aikalaiskeskustelun sekä omana aikanaan merkittävän uskontodiskurssin sisälle. Nämä viitekehykset vaikuttivat koko seuranneeseen tutkimuksen käsittelemään retoriikkaan vuosina 1750–1776 sekä määrittivät pitkälti sitä, millaiseksi tutkimusjakson aikalaisten käsitys (nk. pohjimmainen teoria) vapaudesta ja orjuuden olemuksesta muotoutui. Tutkimus selvittää myös, miten tämä käsitys rakentui omaksi ”vapauden retoriikakseen” ja muutti paitsi ihmisten moraalikäsitystä myös heidän tapaansa ajatella miten moraalinen hyvä ja paha määrittyivät.

Tutkielmani käsittelee ranskalaisen valistusfilosofin Voltairen (1694–1778) vapauskäsitysten toiminnan ulottuvuuksia. Tutkin, miten toiminnan ajatus tulee esille Voltairen metafyysisiä ja yhteiskunnallisia aiheita käsittelevissä kirjoituksissa, jotka käsittelevät vapauden ongelmaa. Tutkimuskysymys perustuu seuraavaan ongelmanasetteluun: miten toiminnan ajatus tulee esille Voltairen vapautta käsittelevässä pohdinnassa sekä miten toiminnallisuuden periaate vaikuttaa vapauden ja sen toteutumisen käsittämiseen kosmisessa maailmanjärjestyksessä ja yhteiskunnassa. Painotan analyysissani kahta vapauden ilmenemisen ulottuvuutta: 1) metafyysinen ulottuvuus, joka pitää sisällään ensisijaisesti Voltairen epistemologisten kysymysten sävyttämän pohdinnan ihmisen vapauden toteutumisen mahdollisuuksista kosmisessa maailmanjärjestyksessä; ja 2) yhteiskunnallinen ulottuvuus, jossa korostuu vapauden merkitys yhteiskunnallisessa tilassa ja hyveellisessä toiminnassa. Valistuksen historiografiassa on kiinnitetty vähän huomiota siihen, että sillä aikaa, kun monet valistusfilosofit korostivat yhteiskunnallisen vapauden tärkeyttä, heidän metafyysisissä pohdinnoissaan vapauden kysymys olikin epävarmuuden, epäilyn ja arvostelun kohteena. Monien johtavimpien filosofien, kuten Voltairen, Diderot’n ja d’Holbachin näkemykset olivat itse asiassa ristiriidassa heidän korostamansa yhteiskunnallisen vapauden merkityksen kanssa. 1750-luvun Ranskassa yleistynyt fatalismin idea on tästä perusteellinen osoitus. Sen mukaan jokaisen ihmisen elämää määrittää ihmisestä erillään oleva suurempi voima – kohtalo, Jumala tai luonnonlait. Tämä tosiasia viittaa siihen, että valistus ei edustanut universaalista itsevarmaa järjen auktoriteettiin ja yhteiskunnalliseen emansipaatioon perustuvaa valistusfilosofien reformistista ”projektia”. Näkemykseni mukaan se edusti perimmältään ihmiseen, maailmankaikkeuteen, uskontoon ja yhteiskuntaan liittyvien epistemologisten perustojen uteliaan epävarmaa tunnistelemisen ja uudelleen tulkitsemisen prosessia. Tämä tarkoitti taas sitä, että valistusta sekä sen kokemus- ja arvomaailmaa työstivät ja kehittivät valistusfilosofien lisäksi myös monet muut menneisyyden toimijat ja kulttuuriset käytännöt. Valistus edusti kaikin puolin ihmisen kykyjen ja yhteiskunnan kehitysmahdollisuuksien jatkuvaa tunnustelua. Vapauskäsitysten analyysini ajallinen rajaus sijoittuu kahteen ajanjaksoon: 1730-luvulle ja sittemmin 1760- ja 1770-luvulle. Tästä huolimatta kiinnitän huomiota myös 1750-luvulla Ranskassa yleistyneeseen fatalismin näkemykseen, jonka käsitteleminen on välttämätöntä Voltairen vapauskäsitysten ymmärtämiseksi. Koska Voltairen 1760-luvun vapausajattelussa näkyy selkeitä vapauden mahdollisuutta rajoittavia fatalismin piirteitä, 1750-luvun fatalismin diskurssin tarkasteleminen toimii kontekstuaalisena siltana Voltairen 1730- ja 1760–1770-lukujen vapauskäsitysten välillä. Voltaire säilyttää vapauden käsitystensä muuttumisen aikana toiminnan kyvyn merkityksen, mikä oletukseni mukaan edustaa Voltairelle vapauden toteutumisen viimeistä saareketta. Samaan aikaan 1760- ja 1770-luvulla Voltaire alleviivaa kirjoituksissaan, kirjeenvaihdossaan, muistikirjojensa muistiinpanoissa ja omistamiensa teosten marginaalimerkinnöissä toiminnan tärkeyden yhteiskunnassa. Päädynkin siihen lopputulokseen, että ihmisen kosmisen äärellisyyden tiedostaminen suo Voltairen mukaan yhteiskunnallisessa todellisuudessa mahdollisuuden työstää ihmistoiminnan käytännöllistä, todenmukaista ja maallista puolta. Hyveellisyys eli hyvien tekojen vastavuoroinen tekeminen muille ihmisille on ihmisten hallittavissa oleva toiminnanmuoto. Tutkimukseni lähtökohta on samanaikaisesti aate-, käsite- ja kulttuurihistoriallinen. Pyrin analysoimaan Voltairen vapauden käsittämisen diskursiivista ja semanttista moninaisuutta suhteessa muihin – fatalismin, välttämättömyyden ja tietämättömyyden kaltaisiin – käsitteisiin, minkä tarkoituksena on kuvastaa Voltairen tapaa rakentaa ja työstää ymmärrystään maailmanjärjestyksen olemuksesta. Tavoitteenani ei ole johtaa suoraviivaisia lainalaisuuksia kahden vapautta tarkastelevan ulottuvuuden välille. Pyrin sen sijaan tutkimaan, miten inhimillisen toiminnan näkökulmasta kyseiset tasot kohtaavat toisensa.