Browsing by Subject "1800-luku"

Maisterintutkielmani lähtökohtana on porvarisrouva Alexandra Edelfeltin (o.s. Brandt) (1833–1901) säveltämä kahdentoista laulun nuottikäsikirjoitus, jota säilytetään Turussa Sibelius-museossa. Tutkin Edelfeltiä säveltäjänä tämän nuottikirjan pohjalta musiikkifilologisesta sekä nais- ja kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Koska Edelfeltistä ei tiedetä yleisesti juuri mitään, sisältyy tutkielmaani hänen tiivistetty elämäkertansa. Kuvailen häntä myös henkilönä tulkitsemalla käytettävissäni olevia lähteitä. On lisäksi oleellista ymmärtää, millaisessa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa ilmapiirissä hän eli, joten olen myös tarkastellut taiteellisesti luovien naisten elämää 1800-luvulla. Nostan esimerkinomaisesti esiin kolme muuta taiteellisesti lahjakasta naista samalta aikakaudelta luodakseni vertailupohjaa Edelfeltin omalle elämälle. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa elänyt Alexandra Edelfelt ei voinut elämässään harjoittaa taiteellista kutsumustaan, joten hän kanavoi taiteelliset ambitionsa täysimääräisesti poikaansa taidemaalari Albert Edelfeltiin. Voidaankin perustellusti kysyä, olisiko tämä yltänyt niin merkittävään maineeseen, jollei äiti olisi tukenut häntä vankkumattomasti ja valanut epätoivonkin hetkinä uskoa poikaansa. Alexandra Edelfelt sai tyypillisen porvaristytön kasvatuksen, johon kuului musiikin ja kielten opiskelu. Edelfeltin taiteellinen lahjakkuus huomattiin jo varhain, ja hän tuli jo nuorella iällä kotikaupunkinsa Porvoon tietoisuuteen loistavana pianistina ja säveltäjänä. Julkisesti hän ei koskaan esiintynyt, mutta hänen maineensa leviämistä edesauttoi kiinteä perhetuttavuus Porvooseen muuttaneiden Runebergien kanssa. Johan Ludvig Runeberg oli kuuluisuus, jonka luona kaikki merkittävät Porvoossa vierailleet henkilöt kävivät, ja koko kaupunki tiesi, mitä Runebergien kotona tapahtui. Alexandra Edelfelt sävelsi 1850-luvun molemmin puolin pianosäestyksellisiä lauluja ja kirjoitti ne muistikirjaan, jota tänä päivänä säilytetään Sibelius-museossa. Tämä lied-kirja sisältää kahdeksan kokonaista ja neljä keskeneräistä laulua ajoittuen vuosille 1848–1853. Vuonna 1852 Edelfelt meni naimisiin, ja kuinka kuvaavaa onkaan, että kaikki sen jälkeen kirjoitetut laulut jäivät keskeneräisiksi. Olen tarkastellut lied-kirjaa kokonaisuutena ja lisäksi valinnut joukosta yhden laulun, Wainas söfsång, lähempään tarkasteluun. Tarkasteluni on luonteeltaan hyvin pitkälle musiikkifilologista, ja sen tukena olen käyttänyt funktionaalista musiikkianalyysia sekä laulun tekstin ja musiikin välisen vuorovaikutuksen arviointia. Jo yhden laulun syvällinen tarkastelu osoittaa, että Edelfeltillä oli vahva draaman taju ja erinomaiset kyvyt musiikilliseen ilmaisuun. Tutkimus osoittaa, että patriarkaalinen yhteiskunta on naisen elämän rajoittamisella aiheuttanut vahinkoa paitsi naisille itselleen ja heidän lähipiirilleen niin myös koko yhteiskunnalle ainakin käyttämättä jääneiden resurssien hukkaamisen muodossa.

Tutkielma käsittelee Toini Topeliusta (1854-1910), 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa vaikuttanutta naisasianaista, sekä hänen käsityksiään ja tuottamiaan kuvia naisten ja tyttöjen samansukupuolisesta kumppanuudesta ja rakkaudesta tyttökirjassaan Kehitysaikana. Tytöistä kertoeli Tea. Tutkielman tavoitteena on tutkia sitä, kuinka Toini Topelius näki naisten väliset suhteet, ja täten omat ihmissuhteensa, sekä kuinka hän rakensi sukupuolta, naiseutta, osana näitä suhteita. Pääaineistonani tämän kuvan rakentamisessa toimii tyttökirjan lisäksi Toini Topeliuksen esitelmä, Mietteitä naisesta ja siveellisyyskäsitteestä, vuodelta 1892, sekä kirjailijan avoin kirje ruotsalaisen naisasialiikkeen lehteen, Dagnyyn, vuodelta 1887. Tutkielmani ammentaa historiantutkimuksesta, sukupuolentutkimuksesta, queertutkimuksesta ja tyttötutkimuksesta, ja näiden alojen teoriat ja tutkimus toimivatkin suunnannäyttäjinäni. Tyttökirja korostaa naisten ja tyttöjen henkistä yhteyttä ja samankaltaisuutta suhteiden kulmakivenä, ja kuvaa intensiivistä, romanttista rakkautta hahmojensa välille. Suhteet rakennetaan osana sekä naisasiaa 1800-luvun lopulla, että kirjailijan omia tuntemuksia elämänsä suhteista. Topelius myös koki, että naiset kykenivät tukemaan toisiaan paremmin heidän pyrinnöissään kohti emansipoitunutta elämää. Kirjailijan kuvat ja tapa järjestää naisten keskeisiä, samansukupuolisia suhteita kietoutuvat hänen tapaansa jäsentää sukupuolta. Suhteet tukivat naiseutta ja naiseksi kasvamista, joille naisasian ajatukset ja ideologiat toimivat kirjailijan mukaan hedelmällisenä kasvualustana. Toini Topeliuksen kuvauksissa sukupuoli tuottaa naisten välisiä suhteita, mutta suhteet myös tuottivat oikeanlaista, hyvää naiseutta.

Tutkielma tarkastelee imperialismin ja kasvatuksellisen vapaa-ajanlukemisen yhteyttä 1800-luvun lopun pojille suunnatuissa brittiläisissä seikkailulehdissä lontoolaisen Boy’s Own Paperin (1879-1967) kautta. Tavoitteina on analysoida, millä tavalla ja miksi imperialistiset painotukset kytkeytyivät osaksi kasvatuksellisen lehden sisältöjä, ja miksi poikien vapaa-aikaiseen ja huvitukselliseen luettavaan liitettiin voimakkaita kasvatuksellisia intentioita. Pääaineistona toimii lehden vuosien 1890-1891 vuosikerta ja sen monipuoliset ja -ääniset, faktaa ja fiktiota yhdistelevät tekstilajit: seikkailukertomukset, harrastusartikkelit, runot ja kuvitukset. Analyysitapa on kulttuuri- ja tekstilähtöinen, ja se ammentaa myös sukupuolihistorian painotuksista. Huomio on erityisesti lehden sisältöjen kulttuurisissa ja diskursiivisissa merkityksenannon prosesseissa, joita erittelemällä ja purkamalla jäljitetään tutkielmalle keskeisiä merkityssuhteita. Lehden poikamaisia ihanteita tarkastelemalla selviää, että kasvatukselliset ihanteet ammensivat siirtomaavallasta ja osallistuivat sen rakentamiseen. Lehden tarjoamat sankari-ihanteet uhkuivat voimantuntoa, joka sisällössä yhdistyi poikamaisuuden määrittelyihin sekä kansallisiin ja sosiaalisiin hierarkioihin. Samalla sankarilliset, kodin ja perheen arvot kytkeytyivät myös imperialistisiin merkityksiin. Julkaisun esitystapa muovautui niin nuorten miesten moraalista rappiota kauhistelevien tahojen vaikutuksesta kuin poikalehtien keskinäisen kilpailun tuloksena. Toisaalta lehti painotti seikkailullisuutta ja toisaalta tervehenkisyyttä: sen yhtenäistävässä esitystavassa jännittävät seikkailut toimivat kasvatuksellisen aineksen mausteena, ja kasvatukselliset painotukset asettuivat puolestaan ohjaamaan fiktiolukemiseen liittyvää mielikuvitusta ja tulkinnallisuutta. Imperialismin ja kasvatuksellisen luettavan suhde asettuu monisyiseksi. Kasvattajien näkökulmasta imperialistisesti sävyttynyt siirtomaafiktio toimi kansallisesti soveliaana kanavana mielikuvitukselle. Imperialististen painotusten asettuminen vapaa-ajankasvatuksen yhteyteen rakensi siirtomaavaltaa tuomalla sen kotimaan ja kansakunnan keskiöön. Samalla poikamainen voimantunto alleviivasi niin kuvitelmia brittiläisestä ylivallasta kuin uhkakuvia teollistuneiden kaupunkien nousevista massoista: kasvatuksellinen vapaa-ajanluettava asettui ohjaamaan noiden voimantuntoisten poikien kuvitelmia soveliaisiin, tervehenkisiin uomiin.

Tutkimuksessani käsittelen venäläisen tutkijan ja kirjailijan Jakov Grotin uskonnollista Suomi-kuvaa. Keskeisenä tutkimusaineistona on Grotin venäjänkielinen teos ”Matkoja Suomessa Laatokan rannalta Tornio-joen rannalle. Jakov Grotin matkamuistiinpanot” (1847) eli ”Pereezdy po Finljandii ot Ladožskago ozera do reki Torneo. Putevyja zapiski Jakova Grota” (1847). Kirja on ilmestynyt myös suomennettuna nimellä ”Matka Suomessa 1846” (1983). Lähestymistapana käytän postkolonialistista tutkimustapaa. Tarkastelen sitä millä tiedostetuilla ja tiedostamattomilla tavoilla Grot matkallaan kuvaa suomalaisia talonpoikia, luterilaista papistoa ja muita kohtaamiaan ihmisiä ja ilmiöitä omasta valta-asemastaan käsin. Millä tavalla venäläinen keisarivallan ja yliopistotutkimuksen edustaja Jakov Grot näkee ja kokee matkallaan toiset ihmiset ja ilmiöt? Kohtaako hän tapaamansa henkilöt valtapositiostaan käsin vai pyrkiikö hän, ja missä määrin, yhdenvertaisuuteen? Tutkin lisäksi, kuinka Suomen suuriruhtinaskunnan luterilainen kirkko toimi Grotin kuvaamana yhteiskuntarauhan edistäjänä ja kansan moraalisena opettajana. Pyrin selvittämään tutkimuksessa, kuinka Grot kuvaa kirkon ja valtaistuimen välistä liittoa, jossa luterilaiselle kirkolle taattiin Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 toimintavapaus edellyttäen kirkolta kuitenkin samalla sitä, että se toimii julistuksessaan ja opetuksessaan esivallan ja keisarin aseman puolestapuhujana. Luon katsauksen myös siihen, kuinka 1800-luvun poliittiset ja uskonnolliset liikkeet vaikuttavat Grotin havainnoimaan uskonnolliseen ja kirkolliseen elämään Suomessa. Erityisesti tarkastelen pietismin, orastavan suomalaisen kansallisuusaatteen sekä suomen, ruotsin ja venäjän kielten aseman kehittymistä ja näiden keskinäistä vaikutusta toisiinsa 1800-luvun alkuvuosikymmenien Suomessa. Grotin teos oli tärkeä luotaessa Suomi-kuvaa 1800-luvun Venäjällä. Kirjassaan Grot luo myönteistä kuvaa Suomesta ja suomalaisista, joiden henkisenä ja uskonnollisena tukena erityisesti kirkko ja sen papisto Grotin mukaan toimivat.

Tutkielmani tutkimusongelma koostuu kolmesta kysymyksestä koskien 1800-luvun Ranskaa: (1) Millaisia tulkintoja lapsista ja heidän ominaispiirteistään esitettiin? (2) Millaisia näkemyksiä lastenkasvatuksesta esitettiin? (3) Millaisena ikäkautena lapsuus esitettiin? Lisäksi pohdin lapsista esitettyjen käsitysten taustoja ja motiiveja sekä käsityksissä ilmeneviä ristiriitaisuuksia ja muutoksia. Tutkielmani teoriatausta pitää sisällään käsityksen lapsuudesta kulttuurisidonnaisena ilmiönä, jonka moninaiset ilmentyvät heijastelevat aikuisten erilaisia tapoja suhtautua lapsuuteen. Tutkielman alkuperäislähdeaineisto koostuu lapsuutta käsittelevästä kirjallisuudesta 1800-luvun Ranskasta. Tarkemmin ottaen kyse on viidestä kirjailijasta, joiden teokset saavuttivat omana aikanaan suuren suosion: (1) Felix Dupanloup (1802-1878) ja hänen teoksensa L’Enfant (1869), (2) Victor Hugo (1802-1885) ja hänen lapsuutta käsittelevät runonsa kokoelmista Les Contemplations (1856), Les Feuilles d’Automne (1831), Odes et Ballades (1826), Les Rayons et les Ombres (1840) ja Les Voix Intérieures (1837), (3) Gustave Droz (1832-1895) ja hänen teoksensa Monsieur, Madame et Bébé (1866), (4) Edouard Grimard (1827-1909) ja hänen teoksensa L’enfant: son passé, son avenir (1889) sekä (5) Ernest Legouvé (1807-1903) ja hänen teoksensa Les Pères et les Enfants au XIXe siècle (1887). Hugon ja Drozin teokset edustavat kaunokirjallisuutta, kun taas Dupanloupin, Grimardin ja Legouvén teokset ovat tutkielmia lapsista ja lastenkasvatuksesta. Tutkielmani keskeiset tulokset viittaavat siihen, että lapsuudesta luotiin 1800-luvun Ranskassa ristiriitaisia representaatioita, jotka voidaan karkeasti jakaa kahteen ryhmään. Ensimmäisessä lähestymistavassa lapset esitetään paheellisena ja moraalisesti aikuisten alapuolella olevana ihmisryhmänä, joka tarvitsee aikuisen voimakasta muokkausta ja ohjausta. Tässä lähestymistavassa korostetaan kasvatuksen tärkeyttä ja puolustetaan autoritääristä kasvatusmetodia. Lapsuudessa ja lapsenmielisyydessä ei nähdä itseisarvoa. Päinvastaisessa lähestymistavassa lapset esitetään hyveellisinä ja moraalisesti aikuisten yläpuolella olevana ihmisryhmänä. Lapsuus ja lapsenmielisyys ovat ihannoinnin kohteena. Luottamus lasten kyvykkyyteen ilmenee lastenkasvatuksessa lasten autonomiaa puolustavina kannanottoina. Erilaiset esitykset lapsista, lapsuudesta ja lastenkasvatuksesta heijastelevat erilaisia ihmiskäsityksiä ja näkemyksiä siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa halutaan kehittää.

Tutkielma käsittelee femme fatale -kuvatyyppiä suomalaisessa kuvataiteessa vuosina 1880–1925. Tutkielma tarkastelee tähän kohtalokkaita naisia esittäneeseen kuvatyyppiin kietoutuneita kulttuurisia merkityksiä ja pyrkii selvittämään mitä ne osoittavat suomalaisen yhteiskunnan sukupuoli- ja seksuaalikäsityksistä. Kuvatyypin on aiemmassa ulkomaisessa tutkimuksessa tulkittu kertovan ennen kaikkea yhteiskunnassa vallinneesta naisvihasta ja naisemansipaation käynnistymisen aiheuttamasta stressireaktiosta: femme fatale -hahmoa käytettiin arkkityyppinä pahantahtoisesta ja vaarallisesta, mutta vastustamattomasta naiseudesta. Siitä on luettavissa kuitenkin myös emansipoituneen naisen positiivinen kuvaus, ja vapautuva seksuaalielämä. Tämän lisäksi siihen on kietoutunut muita aikansa yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä, kuten dekadentti taidesuuntaus, poliittisia keskusteluita ja yhteiskunnan maallistuminen. Tutkielman tarkoituksena on paikantaa ja analysoida näitä ilmiöitä kuvatyypistä kulttuurisesti kontekstualisoivaan kuva-analyysin keinoin. Tutkielman pohjana toimii laaja aineistokartoitus, jolla aiemmin Suomessa tutkimatonta kuvatyyppiä, sen ilmenemismuotoja ja yleisyyttä, on tarkasteltu. Ainestoa on etsitty museoiden kokoelmajärjestelmistä, finna-tietokannasta, ajan taiteen tutkimuksesta, huutokauppaluetteloista ja aikalaislehdistöstä. Tutkielma on ensimmäinen suomalaista femme fatale -kuvastoa tarkasteleva tutkimus. Aihepiiri on laajasti tutkittu eurooppalaisessa taidehistorian tutkimuksessa, mutta suomalaisessa tutkimuksessa sitä on käsitelty hajanaisesti muun naiskuvan yhteydessä, siihen kuitenkaan tarkemmin paneutumatta. Femme fatale -hahmoa pidetään keskeisenä naiskuvan ymmärtämisen suhteen, sillä se on tietynlainen ääriesimerkki. On usein todettu, että kyseessä olevana aikana yhteiskunta antoi naisille kaksi mahdollista identiteettiä: nainen oli joko hyvä kodinhengetär tai paha prostituoitu. Tämän dikotomian valossa kahtalokkaan naisen hahmo nousee keskeiseksi ajan sukupuoliroolien ymmärtämiseen, sillä se kattaa koko jälkimmäisen roolin. Suomalaisessa tutkimuksessa usein viitataan suomalaisen kuvataiteen femme fatale -hahmoihin, mutta tutkimuksen puuttuessa viittamisen kohde jää ylimalkaiseksi – tutkielma paikkaa tätä puutetta. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että suomalaisessa kuvataiteessa kohtalokas nainen sai laajasti hyvin erilaisia identiteettejä, jotka kantavat laajasti erilaisia yhteiskunnassa vallineita ajatusmalleja. Kohtalokas nainen on toiminut allegoriana langenneelle naiselle, joka sukupuolensa aiheuttamassa heikkoudessaan ei pysty vastustamaan viettejään ja ajautuu viettelemään miehiä ja ajamaan heidät perikatoon – näin se on kuva myös yhteiskunnan kaaokseen ajavasta naishahmosta. Tämän voidaan katsoa johtuvan vallineesta patriarkaalisesta yhteiskunnasta, jossa nainen haluttiin esittää heikompana kuin mies. Toisaalta kuvatyypin avulla on esitetty myös vahvoja naishahmoja, jotka eivät alistu heille osoitettuun paikkaan, vaan ovat itsetietoisia ja uhmakkaita. Näin se on edustanut myös naisasialiikkeen ajamaa uutta naiseutta, joka oli aktiivista, itsetietoista ja yhteiskuntaan osallistuvaa. Tämä on osaltaan seurausta sukupuoliroolien muuttumisesta 1800-luvun lopulta eteenpäin. Monin paikoin kuvatyyppi on myös eroottisuudessaan osoitus vapautuvista seksuaalimoraalin säännöksistä: niihin on kietoutunut sekä seksuaalisia fantasioita, että vapautuvan seksuaalisuuden vaarojen kuvauksia.

Uimisesta ja vedessä oleskelusta tuli suosittua ajanvietettä valkoisen ylä- ja keskiluokan keskuudessa Yhdysvalloissa 1800-luvun jälkipuolella. Uimapaikoissa sallittiin naisten ja miesten samanaikainen uiminen, mikä johti uudenlaisen veteen soveltuvan pukeutumismuodin luomiseen. Uima-asun piti yhtäältä mahdollistaa liikkuminen, mutta toisaalta suojella sen käyttäjää sopimattomilta katseilta niin vedessä kuin rannallakin. Uimapuvun tuli siis samanaikaisesti paljastaa ja peittää kehoa. Tutkin kulttuurihistoriallisen lähiluvun metodin avulla, miten aikuisten vapaa-ajan uima-asujen muotoileminen loi ja tuki käsityksiä sopivasta sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta 1800–1900-lukujen taitteen Yhdysvaltain itärannikolla. Analysoin, miten asujen materiaalit, leikkaukset ja asusteet valjastettiin sukupuolimääreiden vahvistamiseen. Painotan liikunnan, julkisen esilläolon ja sosiaalinormien mukaisten käytänteiden joskus toisilleen ristiriitaistenkin tavoitteiden yhteen punoutuvia merkityksiä, jotka vaikuttivat pukuihin ja niiden käyttöön. Keskityn analysoimaan erityisesti katsomisen tapoja, joilla uimapukuisten henkilöiden ulkoasua ja käytöstä tulkittiin, ohjattiin ja muokattiin. Tutkimuskysymykseni ovat: miten ja miksi sukupuoli, luokka ja seksuaalisuus vaikuttivat uimapuvun luomiseen ja soveliaan asun määrittelemiseen? Minkälaisia merkityksiä asu rakensi sukupuolesta ja ihmiskehosta? Mitkä tilat ja toiminnan muodot olivat mahdollisia uima-asuihin pukeutuneille kehoille? Miten puvuissa esiintyneitä henkilöitä katsottiin julkisilla paikoilla sekä miksi ja miten he vastasivat näihin katseisiin ja niiden asettamiin odotuksiin? Uimapukeutumista ja asuihin sonnustautuneiden henkilöiden ulkoista olemusta analysoitiin laajalevikkisissä aikakauslehdissä. Tärkein alkuperäislähdeaineisto käsittää seuraavat yhdysvaltalaiset lehdet: Vogue, Harper’s Bazar, The Ladies’ Home Journal, Peterson’s Magazine ja Godey’s Lady’s Book and Magazine. Lehtien kirjallisen materiaalin lisäksi keskityn tulkitsemaan niissä julkaistuja kuvia, joiden avulla merkityksellistän uimapukuja käyttäneisiin kohdistettuja arvoja, ihanteita ja toiveita. Esitän tutkimuksessani, että kaksijakoisen sukupuolikäsityksen mukaan valmistetut uima-asut rakensivat performatiivisesti ihanteellista naiseutta ja mieheyttä. Naisten ja miesten ulkoasua koskivat pitkälti eri säännöt ja odotukset. Miehet saivat pukeutua ja toimia vapaammin rannoilla, kun naisilta edellytettiin viehkeää ulkonäköä sekä siveää käytöstä. Osoitan, että pukeutumista määrittelevät rajat eivät olleet kuitenkaan ehdottomat, vaan jatkuvan neuvottelun alaisia. Vaikka uima-asuilla luotiin ja vahvistettiin sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä normeja, pystyivät uimapukuja käyttäneet myös haastamaan vallitsevia siveys- ja käyttäytymisnormeja pukeutumalla ja toimimalla niitä venyttävin tavoin.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani pöytyäläissyntyisen Jacob Ahlsmanin (1798–1872) uraa kiertokoulunopettajana. Köyhistä oloista ponnistanut ja syvästi uskonnollinen koulumestari Ahlsman opetti vuosikymmenien ajan eri seurakunnissa lukemisen ja kirjoittamisen alkeita lapsille. Pääosan urastaan hän toimi Vihdin seurakunnan koulumestarina ja tutkimukseni painottuukin niihin vuosiin, joina Ahlsman työskenteli Vihdissä. Työni tarkoituksena on tutkia, millaiset taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuurilliset tekijät määrittivät kirkollisen kansanopetuksen toimintaa 1800-luvulla ennen modernin kansakoululaitoksen läpimurtoa Suomessa. Pohdin, miksi koululaitos perustettiin Vihtiin, kuinka se oli organisoitu, mitä koulussa opittiin ja millaisia haasteita koulumestari kohtasi työssään. Yksittäiseen henkilöön läheisesti paneutumalla kansanopetuksen ilmiöistä on mahdollista muodostaa terävämpi ja vivahteikkaampi kuva kuin etäämmältä tarkasteltuna on mahdollista. Tutkielmani pääasiallisena lähdeaineistona ovat Ahlsmanin paperit, joita säilytetään Vihdin kunnanarkistossa. Useimmissa aiemmissa Ahlsmania koskevissa tutkimuksissa näitä lähteitä ei ole käytetty. Kokoelma muodostuu pääasiassa kirkossa luetuista kuulutuksista ja koulumatrikkelista. Koulumestari kirjasi vuosien ajan huolellisesti tietoja oppilaistaan matrikkeliin, josta käyvåt ilmi muun muassa heidän nimensä, kotipaikkansa ja suorituksensa. Lisäksi matrikkelissa on merkintöjä erilaisista sattumuksista, joita lukukausien aikana tapahtui. Näiden merkintöjen avulla on mahdollista tutkia muun muassa rahvaan asenteita koulua kohtaan. Koulumatrikkelin ohella tärkeitä lähteitä ovat Ahlsmanin sanomalehtikirjoitukset, joita julkaistiin varsinkin Sanomia Turusta-lehdessä. Lehtikirjoituksissa Ahlsman kertoi työstään ja otti osaa kansanopetuksesta käytyyn julkiseen keskusteluun. Ahlsmanin omien kirjoitusten lisäksi olen hyödyntänyt erilaisia kirkkohistoriallisia ja paikallishistoriallisia lähteitä, kuten rovastintarkastusten ja pitäjänkokousten pöytäkirjoja, joissa kouluasioita toisinaan käsitellään. Luterilaisen kirkon tavoitteena oli sekä uskonnollisten oppien opettaminen että kansan kasvattaminen uskolliseksi esivaltaa kohtaan. Siksi moniin seurakuntiin perustettiin kylästä toiseen kiertäviä kouluja, jotka kykenivät kiinteitä kouluja paremmin tavoittamaan oppilaat maaseudun pitäjissä, joissa etäisyydet olivat pitkiä. Tutkimukseni kautta selviää, millaiset tekijät vaikuttivat koululaitoksen toimintaedellytyksiin 1800-luvun Vihdissä. Talonpojat suhtautuivat kielteisesti ylimääräisiin taloudellisiin rasituksiin, mikä viivästytti koululaitoksen syntyä paikkakunnalle. Kunnollisia tiloja kiertokoululle ei tahtonut aina löytyä ja vanhemmat saattoivat laiminlyödä koulumaksut. Koulun pyrkimykset olivat usein ristiriidassa maatalousyhteiskunnan realiteettien kanssa, vaikka koululaitosta organisoidessa ne oltiinkin pyritty ottamaan huomioon. Kun vanhemmat tarvitsivat lapsiaan peltotöissä, niin lukeminen sai väistämättä jäädä. Lasten koulunkäynti oli usein rikkonaista, mistä syystä oppimistuloksetkin saattoivat jäädä vaatimattomiksi. Koululaitoksen toimintaan vaikuttivat kielteisesti myös rahvaan asenteet koulunkäyntiä kohtaan, joiden takia Ahlsman joutui toistuvasti selkkauksiin oppilaiden ja heidän vanhempiensa kanssa. Talonpoikaisessa kulttuurissa opilliseen sivistykseen suhtauduttiin epäluuloisesti, koska sen esimerkiksi pelättiin tekevän lapsista velttoja ja kovaan ruumiilliseen työhön kykenemättömiä “puoliherroja”. Vihtiläisen rahvaan joukossa ilmeni Ahlsmanin mukaan suurta välinpitämättömyyttä koulua ja lukemista kohtaan. Rahvasta jouduttiin pelottelemaan sakoilla, ruumiinrangaistuksilla ja tuonpuoleisella kadotuksella. Kurinpidollisilla toimilla ei kuitenkaan näytetä saavutetun toivottuja tuloksia, sillä ongelmia esiintyi niistä huolimatta. Pitäjänkokous pyrki puuttumaan kansanopetuksessa havaittuihin puutteisiin esittämällä koululaitoksen uudelleenorganisoimista vuonna 1858, mikä synnytti kiistan seurakunnan ja Ahlsmanin välille, joka lopulta ratkesi koulumestarin kannalta edullisesti. Pro gradu -tutkielmani täydentää omalta osaltaan kuvaa 1800-luvun kirkollisesta kansanopetuksesta. Samalla myös kokonaiskuva Jacob Ahlsmanin toiminnasta Vihdistä täydyntyy, sillä tutkielmaa tehdessä käytettävissäni oli lähteitä, joita useimmissa aiemmissa tutkimuksissa ei ole käytetty.

Luon tutkimuksessani katsauksen englantilais-irlantilaisen naiskirjailija Maria Edgeworthin (1768―1849) kaunokirjalliseen ja kasvatusopilliseen tuotantoon keskittyen Irlantia koskeviin teoksiin. Selvitän, millaisen kuvan tuotanto antaa 1800-luvun vaihteen vallan teknologioista: koulutukseen, sukupuoleen, rotuun sekä sääty-luokkaan liittyvistä diskursseista. Rekonstruoin kuvan aikakauden säädynmukaisista toimintatavoista, sukupuolirooleista, sääty-luokkien suhteista sekä luokkaistetuista ja rodullistetuista stereotypioista Englannissa, Irlannissa ja osittain myös Pariisin seurapiireissä. Lisäksi hahmottelen, miten Maria itse näihin asennoitui. Tarkastelen Marian tuotannossa esiintyviä diskursseja Foucaultin eri tulkitsijoiden, eritoten postkolonialistisen tutkimusperinteen historijoitsijan Ann Laura Stolerin tarjoamassa viitekehyksessä. Tutkimukseni osoittaa, että vallan teknologiat olivat limittyneitä, ja rotu- ja luokkadiskurssit kietoutuivat toisiinsa Stolerin foucaultin tulkinnan mukaisesti. Kiistän tutkimuksessani aiemmat tulkinnat Marian rasistisesta ja elitistisestä suhtautumisesta kansallisuus- ja sääty-luokkakysymyksiin. Maria on noussut historiallisena hahmona esiin nimenomaan feministisessä tutkimusperinteessä, jonka kanssa tutkimuksessani postkolonialistisen tutkimuksen ohella keskustelen. Osoitan, kuinka Maria kontrastoi tuotannossaan naisen arkkityyppejä ja asettui tukemaan konservatiivista ihannetta, kuten aiempi tutkimus on esittänyt. Kyseenalaistan kuitenkin sen, ettei Mariaa ole hyväksytty feministien kaanoniin. Esitän, että vaikkakin maltillisesti joihinkin aikalaisiinsa verrattuna, pyrki Maria luonnostelemaan tapaa, jolla naiset saisivat äänensä esiin poliittisessa ja tieteellisessä diskurssissa. Osoitan tutkimuksessani, että Maria ajoi paitsi eri kansallisuuksien myös naisten emansipaatiota koulutuksen kautta ja oli niin koulutusnäkemyksiltään kuin suvaitsevaisuudeltaankin parisataa vuotta aikaansa edellä.

Tutkielmassa tarkastellaan antropomorfista taksidermiaa eli eläintentäyttöä, jossa eläimistä on tehty inhimillisiä. Tämä tapahtuu yleensä pukemalla eläimet vaatteisiin tai asettamalla ne ihmiselämästä tuttuihin tilanteisiin. Usein tällaiset eläimet on asetettu dioraamaan eli kolmiulotteiseen lavasteeseen, joka jäljittelee ihmisten maailmaa eläimille sopivassa mittakaavassa. Antropomorfinen taksidermia oli suosionsa huipulla 1800-luvun jälkipuoliskon Britanniassa. Se esiteltiin maassa ensimmäistä kertaa Lontoon maailmannäyttelyssä vuonna 1851, ja sen suosio kesti vuosisadan lopulle asti. Työ on rajattu ajallisesti vuosiin 1851–1901, eli Lontoon maailmannäyttelyn ja viktoriaanisen aikakauden päättymisen väliseen aikaan. Yksi aikakauden tunnetuimmista antropomorfista taksidermiaa luoneista eläintentäyttäjistä oli Walter Potter, jolla oli myös teoksille omistettu museo. Tutkimuksessa tarkastellaan yhdeksää Potterin teosta visuaalisen analyysin keinoin. Tutkimusaineistona käytetään myös British Libraryn kokoelmien sanomalehtiä vuosilta 1851–1901. Lehtiartikkeleita tarkastellaan sisällönanalyysin keinoin sekä kvantitatiivisesti että kvalitatiivisesti. Tutkielmassa halutaan löytää vastaus siihen, millaisia merkityksiä antropomorfiseen taksidermiaan latautui. Sanomalehdistä käy ilmi, että eläintentäyttö oli näkyvä osa viktoriaanisen aikakauden kulttuuria. Teoksia oli esillä näyttelyissä, niistä maalattiin tauluja ja kerrottiin vitsejä, ne esiintyivät fiktiokirjallisuudessa ja jopa runoudessa. Eläimet ylipäätään tulivat 1800-luvulla osaksi kulutuskulttuuria, eikä taksidermia tehnyt poikkeusta. Eläimiä täytettiin koristeiksi, viihdykkeeksi ja käyttöesineiksi. Eri eläinlajit eivät kuitenkaan olleet samanarvoisia, ja eläimet toimivat Potterin dioraamoissa eri yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten symboleina. Tutkielmassa esitetään, että Potter käytti teoksissaan rottia representoimaan työväenluokkaa. Toisiin teoksiin hän valitsi eläimiksi kissoja, joita pidettiin feminiinisinä ja hankalina eläiminä. Eläinten arvottaminen näkyi myös siinä, minkä lajien tappaminen täyttämistä varten nähtiin sopivana. Taksidermia oli keino pitää eläimet ihmisten hallinnassa ja käytettävissä jopa kuolemansa jälkeen. Joistakin eläimistä valmistettiin kuoltuaan arkisia käyttöesineitä. Myös lemmikkieläimiä täytettiin, jolloin niistä tuli itsensä muistoesineitä. Potterin teoksissa taas inhimilliset eläimet olivat osana idyllisiä kohtauksia, joissa ihannoitiin menneisyyttä ja maaseudun rauhaa. Ne eivät olleet muistoja itsestään, vaan idealisoidun menneen ajan ja nostalgian ruumiillistumia. Antropomorfinen taksidermia oli vahvasti oman aikakautensa lapsi, ja siinä näkyivät 1800-luvun britannialaisten ajatukset luokkayhteiskunnasta, sukupuolista, viihteestä, eläinten asemasta sekä kuoleman merkityksestä.