Browsing by Subject "1920-luku"

Tutkielman kohde on itsenäisen Suomen ensimmäisen turvallisuuspoliisin, etsivän keskuspoliisin (EK), tiedustelutoiminnan kehitys 1920-luvulla. Tiedustelutoiminnalla tarkoitettiin EK:n kielenkäytössä tiedonkeruuta ja valvontaa käyttäen tiedustelijoiksi ja tiedottajiksi kutsuttuja avustajia. 1920-luvun kuluessa siitä kehittyi EK:n toiminnan kulmakivi, johon nojaten virasto onnistui lamauttamaan päävihollisinaan pitämiensä kommunistien toiminnan Suomessa. Tutkielmassa selvitetään, kuinka ja miksi tiedustelua kehitettiin EK:ssa ja mistä sille haettiin malleja. Lisäksi tarkastellaan, kuinka tämä kehitystyö vaikutti tiedustelutoiminnan organisointiin ja toimintaperiaatteisiin. Työn pääasiallisen lähdeaineiston muodostaa Kansallisarkistossa säilytettävä etsivän keskuspoliisin ja valtiollisen poliisin (EK-Valpo I) arkisto. Siitä on hyödynnetty pääasiassa tiedustelutoimintaa, koulutusta ja organisaatiota käsitteleviä asiamappeja, mutta myös aiheen kannalta keskeisten työntekijöiden henkilömappeja sekä kirje- ja käskyaineistoa. EK:n tiedustelun tutkimisesta tekee haastavaa, että iso osa sitä käsittelevästä materiaalista tuhottiin jatkosodan loppuvaiheissa. Tutkielma on kvalitatiivista historian perustutkimusta, joka perustuu lähteiden pohjalta muodostettuun kokonaistulkintaan tutkimusaiheesta. Tiedustelutoiminta nostettiin EK:ssa kehittämisen pääkohteeksi Esko Riekin noustua viraston päälliköksi syykuussa 1923. Hän näki siinä vastauksen kommunistivalvonnan kohtaamiin haasteisiin, joita pidettiin EK:n tehtävän ja epävarman yhteiskunnallisen aseman kannalta kestämättöminä. Hän uskoi tiedustelun myös olevan kustannustehokkaampi työtapa, joka mahdollistaisi virastolta vaaditut henkilökunnan leikkaukset. Menetelmää yritettiin ensi vaiheessa kehittää kouluttamalla siitä vastaavia etsiviä, mutta tällä ei saavutettu suurta menestystä. Keväästä 1924 alkaen tiedustelusta käytyä keskustelua dominoivat EK:n kolmen nuoren virkailijan Kaarlo Hillilän, Urho Kekkosen ja Urho Pihan aiheesta laatimat lukuisat esitykset. Niissä he vaativat tiedustelun organisaation keskittämistä yhden henkilön johtoon, joustavuutta sen menetelmissä sekä toimintaperiaatetta, jossa päämääränä ei ollut pidätysten ja tuomioiden tavoittelu, vaan valtiollisten rikosten ennaltaehkäisy. Kolmikon esitysten ympärillä käytiin EK:ssa vilkasta mielipiteiden vaihtoa, jossa osa heidän ajatuksistaan hyväksyttiin, mutta tiedustelun keskittäminen herätti vastustusta. Esko Riekki asettui aluksi maltillisten uudistusten kannalle, mutta niiden tulosten ollessa heikkoja, hän muutti mieltään. Tämän seurauksena EK:n pääosastolle Helsinkiin perustettiin alkuvuonna 1925 uusi, salainen ”toimisto VIII”, jonka vastuulle tiedustelutoiminta keskitettiin. Samansuuntaista uudelleenjärjestelyä yritettiin myös viraston alaosastoilla, mutta se kaatui pitkälti niiden päälliköiden vastustukseen. Organisaatiomuutosten jälkeen EK:n tiedustelun kehityksen painopiste siirtyi teoriasta käytäntöön. Lopulta sen periaatteet ja toimintatavat vakiintuivat vuosina 1927-1928, kun muutosten alullepanijana osaltaan ollut EK:n epävarma asema vahvistui ja tiedustelun uusi malli osoitti toimivuutensa vuoden 1928 ”suuren kommunistijutun” muodossa saavutetulla voitolla. EK:n tiedustelutoiminnan kehittymisessä ulkomaisilla esimerkeillä oli tärkeä rooli. Ne vaikuttivat vahvasti Riekin alkuperäiseen päätökseen lähteä kehittämään menetelmää ja myöhemmin ne näkyivät aiheesta esitetyissä ajatuksissa ja asenteissa. Kaksi oppien lähdettä oli EK:lle yli muiden: tsaarien salainen poliisi, ohrana, jota pidettiin esimerkkinä tehokkaasta tiedusteluorganisaatiosta, sekä saksalaisen Württembergin osavaltion valtiollinen poliisi, jonka tohtori Römer kävi alkuvuonna 1925 opettamassa EK:lle tiedustelua ja muita menetelmiä. Tutkielma osoittaa, että vuosina 1923-1928 tiedustelutoiminta kehittyi yhdestä menetelmästä muiden joukossa EK:n työn tunnustetuksi lähtökohdaksi. Tämän prosessin näytetään olleen yhdistelmä ulkomaisia esimerkkejä, EK:n henkilökunnan omia ajatuksia ja viraston toimintaympäristössä tapahtuneiden muutosten vaikutuksia. Tutkielma tarkentaa ja täydentää EK:n tiedustelun toimintaperiaatteista ja organisaatiosta aiemmassa tutkimuksessa annettua kuvaa osoittamalla toimisto VIII:n keskeisen roolin EK:n tiedustelutoiminnan kokonaisuudessa.

Maisterintutkielmassani tarkastelen lähetystyöntekijä Henrik Wreden muistelmateoksen ja matkakuvauksen I Sibirien för 30 år sedan suomennoksen reseptiota suomalaisessa sanoma- ja aikakauslehdistössä 1920-luvulla. Aineisto koostuu Kansallisarkiston digiaineiston sanomalehdistä löytyvistä kirja-arvioista ja -esittelyistä, joissa käsitellään Siperiassa 30 vuotta sitten muistelmateosta. Tutkin millaisia lukumalleja reseptiodokumenttien, kirja-arvioiden ja -esittelyjen pohjalta muotoutuu. Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu reseptiohistoriallisen näkökulman varaan, jonka keskiössä on lukumallin käsite sekä Hans Robert Jaussin ja Wolfgang Iserin kehittämä käsitteistö. Tiirakari on kehitellyt lukumallin käsitettä väitöksessään (1997) reseptiohistoriallista tutkimusta varten. Lukumallit muodostuvat, kun tarkastellaan yksittäisten lukijoiden kokemuksia ja niitä yhdistäviä piirteitä. Nämä yhteiset piirteet muodostavat yksittäisistä kokemuksista ryhmän, josta voidaan havaita jokin tietty lukemisen tapa eli lukumalli. Lähestyn tutkimuskysymystä tarkastelemalla teoksen pohjalta rakentuvaa implisiittisen lukijan mallia. Implisiittisellä lukijalla tarkoitetaan kirjoittajan mielessä olevaa kuvaa teosta vastaanottavasta lukijasta, joka on tunnistettavissa tekstissä esiintyvistä tunnusmerkeistä. Aineiston pohjalta hahmottui kaksi selkeää lukumallia: kristillistä katsomusta korostava lukumalli ja historiallispoliittinen lukumalli. Edellä mainittuja lukumalleja edustavista kirja-arvioista ja -esittelyistä oli havaittavissa myös pienempiä, täydentäviä lukumalleja. Lukumallien havainnoinnin kautta on mahdollista ymmärtää teemoja, joiden valossa kirjallisia teoksia 1920-luvulla käsiteltiin. Kristillinen sanoma ja arvot nähtiin teoksen vahvuutena ja myönteisenä asiana. Arvioista oli havaittavissa poliittisia ja historiallisia kannanottoja, mikä olikin luonnollista ottaen huomioon Suomen silloinen yhteiskunnallinen tilanne.

Tutkimus käsittelee kotitalouksien sisäistä resurssienjakoa suomalaisissa kotitalouksissa 1920-luvulla. Kiinnostuksen kohteena ovat investoinnit tyttö- ja poikalasten inhimilliseen pääomaan: erityisesti koulutukseen, mutta myös terveydenhoitoon ja ravintoon. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, suosittiinko toista sukupuolta resurssienjaossa. Tutkimus lainaa menetelmiä ja kysymyksenasetteluja kehitystaloustieteestä, jossa kotitalouksien sisäinen toiminta on noussut keskeiseksi tutkimussuunnaksi 'kadonneiden naisten ongelman' myötä. Useat kehitystaloustieteelliset sekä talous- ja sosiaalihistorialliset tutkimukset ovat havainneet kotitalouksien syrjivän tyttöjä resurssienjaossa, minkä kumulatiiviset vaikutukset ovat johtaneet pahimmillaan naisten kuolleisuuden kasvuun. Useimmissa tapauksissa resurssienjaon on havaittu liittyvän lasten taloudelliseen arvostukseen. Vanhemmat panostavat niihin lapsiin, joiden tulevan ansiotason odotetaan olevan suurin. Tärkein tulevaan ansiotason vaikuttava tekijä ovat tavoitettavissa olevat työmarkkinat. Tutkimuksen keskeisimpänä aineistona hyödynnetään vuonna 1928 Suomessa suoritetun elinkustannustutkimuksen vuosikortteja. Aineisto sisältää 954 kotitalouden kulutustiedot 15 kaupungista ja 14 teollisuuspaikkakunnalta. Aineistoa analysoidaan ekonometrisin menetelmin regressioanalyysin avulla. Engelin lain mukaan kotitalouden tulojen noustessa ruokamenojen osuus kulutuksesta pienenee. Erilaisten Engel-mallin variaatioiden avulla voidaan tutkia epäsuorasti, miten kotitalouden demografinen rakenne vaikuttaa erilaisten hyödykkeiden kulutukseen. Tässä tutkimuksessa sovelletaan Engel-malliin perustuvaa Working-mallia, jonka avulla on mahdollista tarkastella, miten eri sukupuoli-ikäryhmien läsnäolo vaikuttaa koulutus- terveydenhoito- ja ruokamenoihin aineiston kotitalouksissa. Tämän lisäksi tutkimuksessa selvitetään, miten lapsiin kohdistuviin investointeihin vaikuttivat kotitalouksien sosiaaliluokka, asuinpaikan perifeerisyys, paikalliset työmarkkinat ja vanhempien inhimillisen pääoman määrä. Tutkimustulokset paljastavat, että lapsiin kohdistuvia investointeja aineisto kotitalouksissa selitti ensisijaisesti näiden reagoiminen taloudellisiin kannustimiin. Sosiaaliryhmien käyttäytymismalleissa oli kuitenkin eroja: työläisperheissä panostettiin tyttölasten koulutukseen, mutta toimenhaltijaperheissä suosittiin poikia. Tässä tutkimuksessa selityksiä epätasaiselle resurssienjaolle etsitään koulutuksen tuotosta. Vaikuttaa siltä, että vuosi oppikoulussa oli työläistytöille kannattavampaa kuin työläispojille, joille sosiaalisesti hyväksyttyjä ja riittävän hyvin palkattuja töitä löytyi myös ilman muodollista koulutusta. Toimenhaltijaperheissä kouluttautuminen oli puolestaan kannattavampaa pojille, sillä työelämän lasikatot ja sosiaaliset normit rajoittivat tyttöjen mahdollisuuksia työelämässä. Vaikka tutkimustulokset viittaavat siihen, että kotitaloudet pyrkivät tekemään taloudellisesti rationaalisia valintoja, vaikuttivat näihin valintoihin yhteiskunnan sukupuolihierarkiat. Koska tyttöjen ja poikien 'mahdolliset tulevaisuudet' olivat erilaiset, kannatti heidän inhimilliseen pääomaansa investoida eri tavoin. Tutkimuksen johtopäätökset antavat tukea useissa empiirisissä tutkimuksissa esiintyneelle havainnolle siitä, että lapsen asemaan perheen sisällä vaikuttaa hänen ansiomahdollisuutensa kodin ulkopuolella. Tutkimus pohtii myös koulutuksen vaikutusta laajemmassa rakennemuutoksessa. Koulutuksen voi perustellusti olettaa parantaneen työläistyttöjen sosiaalista liikkuvuutta työläispoikiin nähden. Koska naisten on todistettu siirtävän inhimillistä pääomaa lapsilleen miehiä tehokkaammin, oli tällä myös todennäköisesti ylisukupolvisia vaikutuksia suomalaiselle yhteiskunnalle. Kansainvälisessä kehitystaloustieteellisessä tutkimuksessa naisten koulutuksen on todettu liittyvän positiivisesti talouskasvuun ja koko yhteiskunnan sosiaaliseen hyvinvointiin. Vaikka tässä tutkimuksessa tutkitaan ensisijaisesti mikrotaloushistoriallisesti kotitalouksien käyttäytymistä, osallistuu se myös tähän koulutuksen laajempia vaikutuksia käsittelevään keskusteluun.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin 1920-luvulla julkaistujen ja tapahtumaympäristöltään Helsinkiin sijoittuvien kaunokirjallisten teosten kuvauksia uskonnollisuudesta ja hengellisyydestä. Tavoitteenani on selvittää, missä määrin uskonnollisuutta kuvataan tutkitussa kaunokirjallisuudessa, millaisia teoksissa esiintyvät kuvaukset ovat ja millaisena pääkaupungin hengellisyys näyttäytyy kaunokirjallisuuden kuvauksissa. Pyrin huomioimaan erityisesti vuosikymmenen yhteiskunnallisten muutosten, evankelis-luterilaiseen kirkkoon liittyneen keskustelun sekä kaupunkiympäristön mahdollisen vaikutuksen kaunokirjallisuuden kuvauksiin. Tutkimukseni lähteiksi valikoituivat ne 1920-luvulla julkaistut ja Helsinkiin sijoittuvat teokset, joissa esiintyi kuvauksia uskonnosta ja hengellisyydestä. Nämä kolme kriteeriä täyttäviä kaunokirjallisia teoksia löytyi 18 kappaletta. Tärkeimmiksi lähteiksi nousseissa seitsemässä teoksessa viittaukset uskontoon ja hengellisyyteen olivat johdonmukaisesti osa romaanin juonta ja yleistä viitekehystä. Hyödynnän tutkimuksessani historiallisen menetelmän lisäksi eksegetiikan, kirjallisuustutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden teorioita. Tutkittujen lähdeteosten uskonnollisuuden kuvaukset voi jaotella uskonnon institutionaalisia muotoja, yksilön henkilökohtaista uskonnollisuutta sekä näistä toisen tai molempien kritiikkiä käsitteleviksi. Uskonto näkyi arjessa ja kaupunkikuvassa kirkkorakennusten ja raamattuviittausten kautta papiston kuvausten jäädessä vähemmälle. Yksilön henkilökohtainen uskonnollisuus korostui 1920-luvun kirjallisuudessa ja individualistinen hengellinen liikehdintä suuntautui kohti pienempiä uskonnollisia liikkeitä evankelis-luterilaisen kirkon sijaan. Sosialismista ammentavaa uskontokritiikkiä sisältäneet teokset painottuivat julkaisuajankohdaltaan vuosikymmenen alkupuolelle ja 1920-luvun loppupuolella evankelis-luterilaisen valtionkirkon kritiikkiä esiintyi uuden uskonnonmuodon vaatimusten yhteydessä. Kirjailijan yhteiskunnallisella ja sosiaalisella taustalla vaikutti olleen yhteys lähdeteosten sisältämiin uskonnollisten ja yhteiskunnallisten teemojen kuvauksiin. Lähdekirjallisuudessa pääkaupungin uskonnollisuudelle oli tyypillistä uskontojen ja aatteiden monimuotoisuus, jonka kaupungin luomat kohtaamis- ja kokoontumispaikat mahdollistivat. Tutkimus avaa kaupunkiuskonnollisuuden erityispiirteitä kaunokirjallisissa kuvauksissa ja antaa viitteitä taideteosten ja kirjallisuuden kuvausten vaikutuksesta historiankuvaamme. Jatkotutkimuksessa 1930-luvulla julkaistun kirjallisuuden ottaminen mukaan avaisi uusia historiallisia ja yhteiskunnallisia tarkastelunkohteita yhtä lailla kuin esimerkiksi vertailu tapahtumaympäristöltään maaseudulle sijoittuviin teoksiin.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Vilho Lammen (1898–1936) tuotantoa osana 1920–1930-luvun suomalaista kuvataidekenttää. Tutkielma rajaa tarkasteltaviksi teoksiksi Lammen lapsiaiheiset maalaukset. Tutkielma koostuu sekä teoreettisesta osasta, jossa keskitytään Suomen sotien väliseen kuvataiteeseen ja yhteiskuntaan, tyylihistoriaan sekä intertekstuaalisuuteen, että käytännön osasta, jossa Lammen lapsiaiheiset teokset luetteloitiin ja syvennyttiin niiden merkityksiin ja uusiin tulkintoihin, jota teoksista voidaan tehdä. Lammen tuotannon kokonaismääräksi arvioidusta noin 650 teoksesta löydettiin noin 100 lapsiaiheista maalausta. Merkitysten ja kontekstin ymmärtämiseksi tutustuttiin Lammen saamaan näyttelykritiikkiin suomalaisissa sanomalehdissä sekä Lammen elinaikana että hänen kuolemansa jälkeen aina vuoteen 2020 saakka. Taidehistorian tyylihistoria muodostaa teoreettisen viitekehyksen, jota vasten Lammen teoksia peilataan. Tutkielmassa pyritään tarkastelemaan kriittisesti Lammen sijoittumista aikansa kuvataiteeseen liitettyihin tyylisuuntauksiin. Lampi nähdään aktiivisena ja yhteiskunnallisena hahmona, mikä näyttäytyy hänen tuotannossaan. Tyylillisesti Lammen teokset nähdään osana oman aikakauden kuvataidetta. Kuitenkin Lampi nähdään omaa tyyliään etsivänä ja toteuttavana taiteilijana. Lammen maalauksia ja hänen tyyliään verrattiin aikanaan muun muassa Paul Cézannen (1839–1906), Vincent van Goghin (1853–1890), Alvar Cawénin (1886–1935) ja Tyko Sallisen (1879–1955) tuotantoon, kunnes 1920–1930-lukujen vaihteessa hän irrottautui aikaisemmasta tyylistään suurikokoisten ja jopa aggressiivisten (miehiä kuvaavien) töidensä kautta. Vuoden 1931 Pariisin-matkan jälkeen hänen kuvaustapansa muuttui jälleen. Se rauhoittui ja siirtyi lähemmäksi uusasiallista ilmaisua. Intertekstuaalisuuden soveltaminen taiteen ja erityisesti maalausten katsomiseen muodostaa tutkielmassa kehyksen, jonka kautta etsitään uusia merkityksiä Lammen teoksille. Intertekstuaalinen kuvan katsominen nostaa esiin Lammen lapsiaiheisten teosten surumielisyyden ja salaperäisyyden. Niissä risteää itsensä paljastamisen ja mysteerin säilyttämisen ja sekä sisäisen että ulkoisen kontrollin merkityskentät, joita vasten lapsiaiheisia teoksia tarkastellaan. Kasvu ihmisenä ja taiteilijana limittyy kokonaisuudeksi, joka näyttäytyy sekä muutaman taidehistorian merkkiteosten että hänen omien teostensa tarkastelussa rinnakkain. Lammen lapsessa näkyy alakulo, alistuminen, antautuminen sekä päättäväisyys, voima ja luova, kiihkeä elämänhalu. Lammen elinaikanaan saamassa taidekritiikissä ei juurikaan lapsiaiheisia teoksia arvioitu. Yleisesti kritiikki korosti Lammen tietynlaista poikkeavuutta taiteilijana ja erilaisuutta. Kuolemansa jälkeen myös Lammen lapsiaiheiset teokset saivat uudenlaista huomiota. Kirjoittelussa korostui maalausten psykologisoiva selitys Lammen ennenaikaiseen ja oman käden kautta tapahtuneeseen kuolemaan. Lapsiaiheiset teokset yhdistettiin jo tuolloin Lammen taiteilijapersoonaan ja sen ilmenemiseen teoksissa. Tutkielma etenee rakenteellisesti menemällä yhä syvemmälle ja katsoo teoksia yhä yksityiskohtaisemmin. Se tiivistyy Lammen lapsiaiheisten teosten käsikuvauksen tarkasteluun. Lähtökohtana pidetään Lammen Omakuva (1934) ja Tytön muotokuva (1934) -nimisiä teoksia. Teokset paljastavat Lammen oman käden näyttäytyvän suuressa osassa hänen lapsiaiheisia töitään. Sen kautta Lammen taiteilijuus ja ihmis(en) kuva paljastuu katsojalle. Elämän ja teoksissa nähtävien eleiden kaksijakoisuus on ilmeinen. Lapsiaiheisten teosten yleisilme kautta koko tuotannon on näennäisen ilmeettömyyden sävyttämä, mutta juuri tuo pinnallinen ilmeettömyys korostaa syvemmän tarkastelun kautta nousevaa jopa räjähtävän voimakasta ääntä ja elämäntuntoa.

Tutkielma käsittelee ranskalaisen koulutusjärjestön Mission laïque françaisen (MLF) toimintaa itäisen Välimeren alueella 1920-luvulla. Tutkielman keskiössä ovat järjestön oppilaat sen kouluissa Kreikassa, Egyptissä, Libanonissa ja Syyriassa, ja se, miten tasavaltalaista ja maallista koulutusideologiaa kannattanut järjestö perusteli toimintaansa oppilaissa koulutuksen aikana väitetysti tapahtuneen muutoksen kautta. MLF perustettiin Ranskassa vuonna 1902, ja järjestö aloitti pian toimintansa perustamalla kouluja itäisen Välimeren alueelle, jossa se halusi toimia maallisena vaihtoehtona alueen ranskankielisiä kouluja ylläpitäneille katolisille lähetystyöjärjestöille. MLF katsoi edustavansa alueella perinteisen katolisen Ranskan sijasta modernia ja maallista tasavaltaa, jolla oli velvollisuus kouluttaa ja ”sivilisoida” muita kansoja. Järjestö perusti toimintansa ensimmäisen 25 vuoden aikana yhteensä seitsemän koulua Beirutiin, Thessalonikiin, Kairoon, Aleksandriaan, Damaskokseen ja Aleppoon. Toimintansa tukena MLF alkoi vuonna 1920 julkaista omaa aikakauslehteään, Revue de l’enseignement français hors de France (REFF). Kyseisessä lehdessä ja muussa järjestön julkaisemassa materiaalissa käsiteltiin paljon MLF:n oppilaita ja heidän kouluttamisensa merkitystä. Oppilaiden kautta MLF muun muassa perusteli oman koulutusideologiansa toimivuutta ja sopivuutta alueelle. Tarkastelen aihettani seuraavien tutkimuskysymysten kautta: Miten oppilaiden läpikäymä koulutus rakennettiin sivilisointiprosessina REFF:n sivuilla, ja miksi oppilaita käytettiin järjestön toiminnan perusteluun? Mitä tavoitteita Mission laïque françaisella oli oppilailleen ja miksi? Miten esimerkiksi kansallisuuden, uskonnon, rodun ja sukupuolen kategoriat vaikuttivat oppilaille asetettuihin tavoitteisiin? Mistä ja keitä oppilaat olivat, ja mikä heidän kouluttamisensa tarkoitus oli MLF:n ja Ranskan kannalta? Keitä oppilaista oli tarkoitus tulla, ja miksi heidän kouluttamisensa oli järjestölle tärkeää? Tutkielman alkuperäisaineisto koostuu REFF:n 65 numerosta, jotka julkaistiin vuosina 1920–1927 sekä MLF:n Kairon lyseon tiedonannosta vuodelta 1927, jossa julkaistiin myös MLF:n Pariisissa järjestetyn 25-vuotisjuhlakonferenssin pääpuheenvuoro sekä suppea kuva-aineisto Kairon lyseon oppilaista ja oppilaitoksessa kevätlukukaudella 1927 järjestetyistä tapahtumista. Pääasiallinen alkuperäisaineisto koostuu oppilaitoksia käsittelevistä raporteista, jotka sisältävät esimerkiksi opettajien, oppilaiden ja koulussa vierailleiden henkilöiden pitämiä puheita toisilleen. Tutkielmassa osoitan, että MLF:llä oli inklusiivisesta ideologiastaan huolimatta arvottavia asenteita oppilaitaan kohtaan. Vaikka järjestö painotti haluavansa kouluttaa oppilaista kotimailleen hyödyllisiä kansalaisia, tavoitteet olivat usein ristiriidassa hyvinä pidettyjen tulosten kanssa. MLF pyrki välittämään oppilailleen ensisijaisesti Ranskalle myönteisen kulttuurisen identiteetin, jonka kautta he tarkastelisivat maailmaa. Siitä huolimatta, että MLF esitti itsensä sopivana tahona kouluttamaan erilaisista taustoista tulleita oppilaita kunnioittaen näiden omia kulttuureja, järjestön julkaisemasta materiaalista käy ilmi, että koulutuksen läpikäyneissä oppilaissa arvostettiin erityisesti sitä, miten paljon he muistuttivat ranskalaisia ikätovereitaan esimerkiksi käytöksen osalta, ja sitä, millä tavoin he hyödyttivät Ranskaa. Myös järjestön entisiin oppilaisiin pidettiin yhteyttä, ja heidän oletettiin toimivan oppilaitoksille, MLF:lle ja Ranskalle hyödyllisinä välittäjinä kotimaissaan. Järjestö esitti oppilaansa moninaisena joukkona eri kansallisuus- ja uskontoryhmiin kuuluneita lapsia ja nuoria, joista oli järjestön kouluissa sivilisointiprosessin kautta muovattavissa yhtenäinen ja Ranskalle myötämielinen ryhmä.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielmassa tarkastelen lehdistön henkirikosuutisointia 1920-luvun Englannissa. Tutkimuksessa keskityn siihen miten sukupuoli, sukupuoliroolit ja luokka näkyvät henkirikosuutisoinnissa. Keskeistä tutkielmassa on moraali, joka kytkeytyy sukupuoleen, seksuaalisuuteen, siveellisyyteen ja luokkanormeihin. Pyrin myös tarkastelemaan henkirikosuutisoinnin kautta sitä, miten sodan jälkeisessä yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset näkyivät konservatiivisten ja modernien arvojen kohtamisessa, esimerkiksi naisten asemassa tapahtuneiden muutosten kautta. Tarkastelun kohteena on neljä oikeustapausta vuosien 1922-1926 välillä, joissa syytettynä oli kolme naista ja kaksi miestä. Tekijät edustavat myös eri yhteiskuntaluokkia, mikä mahdollistaa luokka-aseman merkityksen henkirikosuutisoinnissa. Alkuperäislähteinä toimii lehdet The Times ja Daily Herald vuosien 1922-1926 väliltä sekä Leeds Mercury vuosilta 1925-1926. Lisäksi alkuperäislähteenä käytän Marie Stopesin Married Love- teosta vuodelta 1918. Tutkimukseni on laadullinen tutkimus. Tutkimuskysymyksiäni ovat miten sukupuoli ilmenee henkirikosuutisoinnissa, tuodaanko sukupuolia millä tavalla esille ja sukupuolitetaanko rikosuutisoinnissa tapahtumien osapuolia ja millä tavoin tämä ilmenee? Miten esimerkiksi ulkonäköä ja luokkaa korostettiin ja tuotiin esille syytettyjen kohdalla? Miten esimerkiksi syytettyjen käytöstä kuvaillaan oikeusistunnoissa ja miten sukupuoli vaikuttaa siihen? Miksi henkirikosuutisointi aiheutti kuohuntaa ja kiinnostusta? Ensimmäinen oikeustapaus on vuodelta 1922, jolloin Herbert Armstrong myrkytti vaimonsa Katherine Armstrongin kuoliaaksi ja yritti myrkyttää lakimieskollegansa Oswald Martinin. Herbert Armstrong sai kuolemantuomion teoistaan. Toinen tarkastelemani tapaus on Ilfordin murha vuodelta 1922. Ilfordin murhassa uhriksi joutui Percy Thompson ja syytettynä oli tämän vaimo Edith Thompson ja hänen rakastajansa Frederick Bywaters. Molemmat syytetyt saivat teosta kuolemantuomion. Nämä kaksi tapausta edustavat tutkielmassani keskiluokassa tapahtuvia henkirikoksia. Työväenluokkaisia henkirikostapauksia tässä tutkielmassa ovat Bradfordin puukotustapaus vuodelta 1925, jolloin Catherine Thorpe tappoi Herbert Musgraven ja sai teosta kuolemantuomion. Tuomio kuitenkin muutettiin elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi. Viimeisin tapaus on vuodelta 1926, jolloin Louie Calvert tappoi vuokranantajansa Lily Waterhousen. Louie Calvert sai teostaan kuolemantuomion. Tutkimuksessa tulen lopputulokseen sukupuolen ja luokan vaikutuksesta lehdistön uutisointityyliin sekä vahvaan moralisointiin, etenkin naissyytettyjen kohdalla. Naissyytetyistä uutisoidessa lehdissä nousee vahvasti esille ulkonäön, luonteen sekä käyttäytymisen kuvaukset oikeuskäsittelyistä. Miehiä kuvaillaan hillitymmin ja näin ollen uutisoinnin kautta vastakohtaisuus tunteikkaan naisen ja rationaalisen, hillityn miehen välillä on huomattava. Lisäksi moralisointi ja julkinen paheksunta kohdistuivat kovemmin naisiin, etenkin Edith Thompsonin oikeudenkäynnissä ero mies- ja naissyytetyn moralisoinnissa on huomattava. Lisäksi tutkielman kautta huomaan lehdistön vankan aseman ja roolin laajan lukijakunnan tiedonvälittäjänä, julkisen keskustelun ja moralisoinnin kenttänä sekä tärkeänä viihteenmuotona, jossa henkirikosuutisoinnilla oli tärkeä rooli 1920-luvun englantilaisessa yhteiskunnassa.

Tutkielmassa tarkastellaan vuosina 1925–1935 ilmestyneitä pakkosterilisointia kannattavia aikakauslehtikirjoituksia. Analyysin kohteena on se, kuinka sterilisoinnin kohteeksi haluttuja ih-misryhmiä nimetään ja millaisiin semanttisiin rooleihin ja sitä kautta toimintoihin ihmisryhmät asetetaan. Tutkielmassa hyödynnetään kriittistä diskurssianalyysia ja kognitiivista kielitiedettä. Kognitiivi-sen kielitieteen teorioista sovelletaan kehyssemantiikkaa, analysoituvuutta ja ambienssia. Roo-lisemantiikkaa käytetään semanttisten roolien ja toimijoiden tarkasteluun. Tutkielman aineisto on peräisin Kansalliskirjaston digitoimista aikakauslehdistä. Se on saatu käyttämällä kahta hakusanaa: rotuhygienia ja sterilisointi. Aineistoon kuuluu yhteensä 33 kirjoitusta, jotka ovat pää-asiassa peräisin ammatti- ja erikoisalan lehdistä. Niistä on analysoitu erityisesti rotuhygieenista pakkosterilisointia käsittelevät kohdat. Nimeämisen tarkastelu on jaettu kolmeen osaan: määritteettömät nimitykset, etumääritteelliset nimitykset ja restriktiivisen relatiivilauseen sisältävät kategorioinnit. Määritteettömille nimityksille on tyypillistä yhtäältä täysi skemaattisuus, mutta toisaalta taas näennäisesti tyhjentävä kategoriointi. Etumääritteen sisältävistä nimityksistä on mahdollista hahmottaa monenlaisia dimensioita, kuten esimerkiksi moraalisuuden, hyödyllisyyden ja arvokkuuden dimensiot. Ryhmiä rajataan myös restriktiivisillä relatiivilauseilla, joilla esimerkiksi liitetään ihmisryhmiin ominai-suuksia ja spesifioidaan ryhmiä toisten joukosta. Toinen analyysiluku käsittelee, sitä millaisissa semanttisissa rooleissa pakkosterilisaation kohteeksi halutut ihmisryhmät ovat erilaisten toimintojen yhteydessä. Agenttimaisina ryhmät on kielennetty lisääntymistä kuvaavien verbien yhteydessä sekä erilaisten harmien tuottajina. Patientteina ihmisryhmiä kuvataan erilaisen kontrolloivien toimenpiteiden, kuten siirtelyn ja säilyttämisen, kohteina. Keskeiseksi semanttisten roolien käsittelyssä nousee se, että sterilisoinnin kohteeksi halutut ihmisryhmät esitetään siten, että niillä ei ole pääsyä täysivaltaisen persoonalle tyypillisiksi nähtyihin piirteisiin, kuten omien toimiensa kontrolliin ja vastuulliseen toimintaan. Tulokset esitetään persoonaksi pääsyn asteikkona. Kaiken kaikkiaan pakkosterilisoinnin kohteeksi haluttujen ihmisryhmien nimeäminen ja toimintojen esittäminen toiseuttavat ja luovat etäisyyttä tekstien puhujan ja puheenalaisen välille, ja näin dehumanisoivat pakkosterilisaation kohteeksi haluttuja ihmisryhmiä.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan asevelvollisten poliittisen luotettavuuden valvontaa Helsingissä sekä puolustuslaitoksessa vuosien 1922–1928 välisenä aikana. Sisällissodan päättymisen ja Suomen itsenäisyyden ensimmäisten vuosien jälkeen puolustuslaitoksen käytänteet ja toimintamallit olivat vähitellen siirtyneet järjestäytyneelle tasolle. Puolustuslaitoksen sisällä kuitenkin kuohui monella eri tasolla. Ylimmän sotilasjohdon keskinäisten kiistojen lisäksi puolustuslaitoksen ratkaisemattomaksi haasteeksi oli muotoutunut asevelvollisten poliittisen luotettavuuden arvioiminen. Poliittisesti kahteen eri leiriin jakautuneessa yhteiskunnassa asevelvollisnuorukaiset jaoteltiin luotettavaan sekä epäluotettavaan ainekseen, joista jälkimmäisiä ei haluttu päästää palvelukseen lainkaan. Suomen puolustuskysymyksen sekä armeijan määrävahvuuksien täyttämiseksi tämä ei kuitenkaan ollut vaihtoehto. Päämääräksi asetettiin ennakolta tiedettyjen epäluotettavien eristäminen puolustuslaitosta hyödyttävään ruumiilliseen työhön sekä estää epäilyttävien asevelvollisten eteneminen puolustuslaitoksen sisällä erikoisaselaji- sekä johtajakoulutuksiin. Tässä tutkimuksessa esitetään Helsingin kaupungissa suoritetun poliittisen luotettavuusarvioinnin muotoja, haasteita sekä luotettavuusvalvontaa harjoittaneiden viranomaisten ratkaisuja pääkaupunkia koskettaneisiin ongelmiin. Tutkimus koostuu kolmesta erillisestä pääluvusta, joissa esitetään Helsingissä suoritetun asevelvollisten luotettavuuden valvontaa kutsuntavaiheen, asepalveluksen sekä maanalaisen kommunististen toiminnan torjumisen näkökulmasta. Näiden kolmen teeman kautta tutkimuksessa selvitään miksi poliittisen luotettavuuden arviointi suoritettiin 1920-luvun puolustuslaitoksessa. Tutkimuksen lähdeaineistoina toimivat aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi Kansallisarkistoon säilötyt puolustushallinnon sekä puolustuslaitoksen joukko-osastojen asiakirjat, kirjeenvaihto sekä yhteydenpito muihin valvontaa harjoittaneisiin viranomaisiin. Tutkimuksessa käytetystä lähdeaineistosta selviää poliittisen luotettavuuden arviointiin käytetyt määrävahvuudet, resurssit sekä keskeisimmät syyt sille, miksi luotettavuuden arviointi koettiin ajanjaksolla tärkeäksi. Tutkimusmenetelmänä käytetään laadulliseen sisällönanalyysin menetelmää, jonka avulla selvitetään tutkimuskysymyksiin nojaten mitä poliittisesta luotettavuudesta ajateltiin sekä kirjoitettiin puolustuslaitoksessa, Helsingissä sekä muualla suomalaisessa yhteiskunnassa 1920-luvulla. Tutkimuksesta selviää, että asevelvollisten poliittisen luotettavuuden valvonta oli seurausta nuoren parlamentaarisen demokratian pyrkimyksistä torjua maanpuolustusta sekä muuta yhteiskuntaa horjuttavia sisäisiä sekä ulkoisia uhkatekijöitä. Puolustuslaitoksen ylimmässä sotilasjohdossa käydyt keskinäiset valtakamppailut sekä epäluottamusta aiheuttaneet heijastuivat maanpuolustuksen kehitystyöhön ja kansallista eheytymispolitiikkaa asevelvollisten tasa-arvoisessa kohtelussa ei kyetty ratkaisemaan vuosikymmenen aikana. Erimielisyydet luotettavuusvalvonnan järjestämisestä sekä kehittämisestä puolustushallinnon ylimmillä asteilla tekivät valvontatyöstä ajallisesti hidasta sekä vajavaista. Poliittista luotettavuusvalvontaa harjoittaneiden viranomaisten vaikeudet yhteistyössä sekä suojeluskuntajärjestön kykenemättömyys toimittaa luotettuusarviointeja helsinkiläisistä asevelvollisista vierittivät arviointivastuun Helsingissä sijainneiden puolustuslaitoksen joukko-osastojen harkinnanvaraiseksi tehtäväksi. Luotettavuuslausuntojen toimitusviivästykset sekä epätarkkuudet arviointityössä muodostivat riskin maanalaisen kommunistisen toiminnan harjoittamiselle pääkaupungissa valvovien katseiden alla. Väestömäärän suuruus, liikkuvuus sekä sosiaalisten verkostojen hajanaisuus tekivät paikallisissa maaseutuyhteisöissä toimineen asevelvollisten poliittisen luotettavuuden valvonnasta Helsingin kohdalla moninkertaisesti vaikeamman toteuttaa.