Browsing by Subject "1980-luku"

This qualitative study explores the history of early AIDS activism in the Finnish gay community. The research data consists of Seta’s and Finnish AIDS support center’s archives, and MSC Finland’s Prätkäposti (“Biker’s mail”) magazine, from years 1983–86: a time when Finnish social and health policy to fight AIDS sought its direction and AIDS community support was not yet institutionalized. In addition, with national health statistics and media sources I show that, in the case of Finland, AIDS was a social and cultural crisis, rather than a viral epidemic. To understand the social significance of the AIDS crisis, I introduce Susan Sontag’s critical cultural theory of AIDS as metaphor. Using Erving Goffman’s social stigma theory, I look at the construction and intersection of stigmas associated with AIDS and homosexuality. With Gayle Rubin’s pioneering theory on sexual value systems, I contextualise the sexual politics of the aids crisis and the hierarchies behind it. Lastly, I examine the politics of feeling related to the AIDS crisis through affect theory. At the center of this research are discursive conflicts that emerged from the AIDS crisis. I examine these conflicts using Erving Goffman’s frame analysis. Archival material shows that, in the end, Seta's dialogue, cooperation and struggle over political agency and discourse amidst the crisis succeeded in shaping the Finnish social and health policy on AIDS. As a result, Finland, considered by many homosexuals to be a backward periphery of Europe due to its discriminatory LGBT legislation, developed relatively progressive AIDS policies in co-operation with the public sector. The arrival of the AIDS panic in Finland, however, was reflected and felt in the gay community as increased discrimination and threats of violence. The AIDS crisis was also a breaking point in sexual politics, serving as a platform for new conservative moralism, both within and outside of the gay and lesbian liberation movement. Hence, I claim that the AIDS crisis was used to legitimize (re)pathologizing of sexualities that deviated from monogamous and heterosexual norms, only a few years after homosexuality had been removed from the Finnish diagnosis code of mental disorders. Here, the differences and similarities in Seta's and MSC Finland's sexual politics provide an important point of comparison: they highlight the polyphony and struggle over discourse within a minority, rarely conveyed in histories striving for a singular narrative.

Tutkimukseni kohteena on helsinkiläisen graffitin ensimmäisen vaiheen suhde taiteen instituutioihin. Pyrin selvittämään, millaisia yhteyksiä graffitilla ja taiteen instituutioilla oli 1980-luvun Helsingissä. Pääasiallisena aineistonani on Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien graffiti-termin sisältävät artikkelit vuosilta 1984–1989 sekä Taide-lehden graffitiaiheiset artikkelit 1980-luvulta. Tutkin graffiti-termin käyttötapoja ja merkityksen muuttumista, kun ns. New York -tyylinen graffiti saapuu Suomeen. Lisäksi analysoin artikkeleissa esitettyjä väitteitä graffitista ja tulkitsen kuuluvatko ne graffitin hyväksyvään diskursiiviseen käytäntöön tai graffitin hylkäävään diskursiiviseen käytäntöön. Toisin sanoen tarkastelen, esitetäänkö artikkeleissa väitelauseita, joissa todetaan graffitin olevan taidetta tai graffitin olevan töhryä (tai rikollisuutta, ilkivaltaa). Metodinani on ruotsalaisen graffititutkijan Jakob Kimvallin käyttämä diskurssiteoreettinen analyysi, joka pohjautuu Michel Foucault’n Tiedon arkeologiassa esittämään käsitteistöön. Yhdistän foucault’laisen diskurssianalyysin taidehistorialliseen, kontekstualisoivaan kriittiseen lähilukuun. Havaintoni noudattavat aiemmassa tutkimuksessa esitettyä kehitystä, jossa New York -graffiti saapuu Suomeen ja Helsinkiin 1984, mutta 1980-luvun loppua kohden graffitivastainen keskustelu lisääntyy voimakkaasti. Taidekontekstissa graffitiin suhtaudutaan pääosin hyväksyvästi, mutta taideinstituutioiden toimijat ovat ajoittain enemmän kiinnostuneita graffitin taide- ja yhteiskuntakriittisestä potentiaalista kuin graffitin nuoriso- tai alakulttuurisista ilmentymistä. Kuitenkin ensimmäiset julkiset graffitidokumentaatiot tehdään taideinstituutioiden piirissä ja Helsingissä vierailee graffititaiteilijoita New Yorkista. Ars Metro -näyttelyssä 1987 on helsinkiläistä New York -tyylistä graffitia ensimmäistä kertaa esillä taiteen kontekstissa, mutta aikalaiskritiikki suhtautuu siihen enemmän nuorisokulttuurina kuin vakavana taiteena. Graffitikulttuurin sisällä on havaittavissa myös jännite tilaustöinä tehdyn graffitin ja alakulttuurisemman graffitin välillä, kun taiteellisia tai teknisiä aspekteja korostavat graffitintekijät suhtautuvat katugraffitiin töhrynä. Samalla alakulttuurisemmin suuntautuneet graffitintekijät, erityisesti 1980-luvun lopussa, tuntuvat hylkäävän ensimmäisen graffitisukupolven auktoriteettiaseman. Foucault’n käsitteistöä seuraten helsinkiläisen 1980-luvun graffitin diskursiivisessa muodostelmassa on nähtävissä sekä graffitin hyväksyviä diskursiivisia käytäntöjä että graffitin hylkääviä diskursiivisia käytäntöjä. Aineistosta löytyy myös kolmas positio: graffitin statuksen problematisoiva näkökulma, jossa graffiti esitetään samanaikaisesti luvattomana ilkivaltana ja arvokkaana toimintana. New York -graffiti on ainoa graffitityyppi, joka synnyttää tällaisia ambivalentteja positioita.

Tekstiili- ja vaatetusteollisuus (teva) on perinteikäs ja historiallisesti merkittävä teollisuudenala, jolla oli pitkään vankka rooli suomalaisten työllistäjänä. Suomalainen tevateollisuus oli rakentunut vahvasti sukupuolittuneen työnjaon varaan ja alan työtehtävät oli jaoteltu naisten ja miesten tehtäviin. Halpa naistyövoima toimi kotimaisen teollisuuden valttina, joka houkutteli ulkomaisia teva-alan yrityksiä siirtämään tuotantoaan edullisempien työvoimakustannusten perässä Suomeen. Nykyistä globalisaatiota edelsi ”uusi kansainvälinen työnjako”, joka sai alkunsa 1970-luvulla. Se merkitsi työvoimavaltaisten tuotantovaiheiden siirtämistä teollisuusmaista kohti maita, joissa työvoima oli halpaa. Halvan työvoiman maiden kilpailuetu johtui muun muassa alhaisista palkoista, voimattomista ammattiliitoista ja investointi- ja veroetuuksista. Suomalaisessa tekstiili- ja vaatetusteollisuudessa kehitys näkyi muun muassa ulkomaisten yritysten vetäytymisenä, minkä lisäksi kotimaista tevateollisuutta nakersi vaatteiden ja tekstiilien halpatuonti maista, joissa tuottaminen oli vielä Suomeakin edullisempaa. Tutkin maisterintutkielmassani millä tavoin tekstiili- ja vaatetusteollisuudessa tapahtunut kansainvälisen työnjaon muutos vaikutti alan työntekijöihin Suomessa vuosien 1975 ja 1989 välillä ja kuinka he itse suhtautuivat kehitykseen. Selvitän, mitkä tekijät vaikuttivat halpatuonnin kasvuun markkinoilla ja millaisia toimenpiteitä lisääntyvää tuontia vastaan tehtiin. Kysyn lisäksi, kuinka yhteiskunnassa vallalla olleet asenteet naisista, heidän työnteostaan sekä heille sopivista rooleista vaikuttivat alan palkkaukseen ja tevateollisuuden pelastamiseksi tehtyihin toimenpiteisiin. Tarkastelen matalapalkkaisten tekstiili- ja vaatetusteollisuuden naistyöntekijöiden asemaa myös osana ammattiyhdistysliikettä. Vastaan tutkimuskysymyksiini laadullisen sisällönanalyysin avulla. Alkuperäislähteinäni käytän Tekstiili- ja Vaatetustyöväen Liitto Teva ry:n jäsenlehtiä. Esitän tutkielmassani, että kansainvälisessä työnjaossa tapahtuneet muutokset vaikuttivat voimakkaasti ja läpileikkaavasti suomalaiseen tekstiili- ja vaatetusalaan ja sen työntekijöihin. Vastatakseen kiristyvään kilpailuun suomalainen tevateollisuus pyrki erikoistumaan ja panostamaan laatuun. Taistelu halpatuontia vastaan oli kuitenkin vaikeaa, sillä edullisen tuotannon taustalla vaikuttivat halpatuotantomaiden alhaiset työvoimakustannukset, jotka juonsivat juurensa puutteellisiin työntekijöiden oikeuksiin. Suomalaiset tevatyöntekijät suhtautuivat halpatuonnin kasvuun pelokkaasti ja katsoivat sen uhkaavan sekä heidän omaa työllisyyttään että koko teollisuudenalan tulevaisuutta. Yhtenä halpatuonnin epäreiluimmista piirteistä pidettiinkin sitä, että se iski pahasti alaan, joka oli matalapalkkainen ja naisvaltainen. Kehityksessä keskeistä roolia näyttelivät myös kauppa ja kuluttajat, jotka tekemillään valinnoilla vaikuttivat tekstiili- ja vaatetusteollisuuden työllisyystilanteeseen Suomessa.

Tutkielma käsittelee vuonna 1967 avattua Kontulan ostoskeskusta ja sen näkymistä 1960–1980-lukujen suomalaisissa sanomalehdissä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miksi Kontulan ostarille on muodostunut populaarikulttuurissa ja kansalaisten keskuudessa negatiivissävytteinen maine. Pääaineistona tutkielmassa on käytetty Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä, joiden avulla on muodostettu kuvaa siitä, miten Kontulan ostoskeskusta käsiteltiin 1960–1980-luvuilla ja millaisia mielikuvia lähiöostarista syntyi uutisten perusteella. Tutkittujen sanomalehtien Kontula-aiheinen kirjoittelu painottuu uutisartikkeleihin, mielipidekirjoituksiin ja kolumneihin. Tutkimuksella pyritään selvittämään, miten vuosikymmeniä sitten tapahtunut uutisointi vaikuttaa nykyäänkin vallitseviin mielikuviin ja mielipiteisiin Kontulan ostoskeskuksesta. Kontulan ostoskeskukseen liittynyt uutisointi oli ennen ostoskeskuksen avaamista ja heti avajaisten jälkeen hyvin positiivista ja odottavaista. Ostoskeskusta oli odotettu jo pidemmän aikaa ja sen tuomat palvelut nopeasti kasvaneelle, väestöltään suurelle lähiölle olivat enemmän kuin toivottuja. Uutisointi muuttui kuitenkin varsin nopeasti 1970-luvulle tultaessa. 1970-luvulta lähtien pitkälle 1980-lukua uutisointi oli huomattavan negatiivista ja keskittyi lähinnä kritisoimaan koko aluetta ja sen asiakkaita. Paljoakaan kehuttavaa lähiöostarista ei tuntunut löytyvän. Uutisoinnissa on nähtävissä selkeät, toistuvat aiheet, jotka voidaan kategorisoida kolmeen kategoriaan: a) alkoholiin, b) nuorison käyttäytymiseen sekä c) yleiseen rauhattomuuteen. Alkoholiin keskittynyt kirjoittelu koski Alkon myymälän ja sieltä saatavien nautintoaineiden aiheuttamaa lisääntynyttä häiriökäyttäytymistä ostarin alueella. Nuorison turhautuminen heille suunnattujen palvelujen puutteeseen näkyi häiriökäyttäytymisenä ja siihen liittyvä uutisointi oli poikkeuksetta negatiivista. Kontulan nuoriso, ja heidän aiheuttamansa turvattomuus ostarin alueella värittävät vahvasti 1960–1970-lukujen uutisointia. Yleisellä rauhattomuudella tarkoitetaan ostarilla tapahtuneita murtoja, näpistyksiä, ilkivaltaa, pahoinpitelyjä, ahdistelutapauksia ja henkirikoksia. Uutisointi on vaikuttanut mielipiteisiin ostarista, ja kontulalaisten ja muualla asuvien näkemykset poikkesivat merkittävästi toisistaan.

Tutkielmassa käsittellään tapaa, jolla vuosina 1985-1989 City ja sen edeltäjässä 1999 City-lehdissä rakennettiin minuutta ja suhdetta kaupunkitilaan. City oli alusta alkaen noin kerran kuussa ilmestyvä ilmaisjakelulehti, joka rahoitettiin mainostuloilla ja maksuilla, joita saatiin yrityksiltä, jotka pitivät lehtiä tilojensa jakelutelineissä. Tämä näkyi myös lehden sisällössä, jossa mainokset yhdistyivät paikoin saumattomasti muuhun sisältöön. City oli suomen ensimmäinen niin kutsuttu ”lifestyle”-lehti joka kertoi nuorille kaupunkilaisille uusimmista muotivirtauksista, ravintoloista, kaupungin tapahtumista ja kulttuurista. Lehden alkuvuosina kirjoittajat joutuivat vielä myöhemmistä vuosista poiketen selvittämään, miksi tyylikkäästi pukeutuminen oli tärkeää, miksi itsestä täytyi pitää huolta urheilemalla ja minkälainen oli unelmien kaupunki. Samalla kirjoittajat määrittelivät sen, mitä oli epätyylikkyys, tavallisuus ja tylsä kaupunki. Näillä eronteoilla City rakensi minuutta, jota kuvailen Beverly Skeggsin tavoin keskiluokkaiseksi. Työn keskeisen osa muodostuu Pasi Mäenpään väitöskirjan Narkissos kaupungissa kritiikistä. Mäenpää tarkastelee 1980-lukua suomessa kulutuskulttuurin nousun näkökulmasta. Tutkielmassa väitetään, että tarkasteltaessa kaupunkilaisen kokemusta kulutuksen näkökulmasta, yleistetään tietty historiallisen kokemuksen muoto ja samalla häivytetään ja ulossuljetaan muut mahdolliset kokemisen tavat. Tässä tutkielma tukeutuu antropologi David Graeberin kulutuksen käsitteelliseen kritiikkiin, Michel Foucault’n pohdintoihin subjektin tuotannosta ja sosiologi Beverly Skeggsin teoriaan keskiluokkaisen minuuden rakentamisesta. Samalla tutkielmassa rakennetaan tämän kritiikin avulla käsitteistöä ja näkökulmaa, joita käytetään City-lehtien analysoinnissa. Tämä jälkeen siirrytään tutkimaan Cityn kirjoituksia muodista, urheilusta ja seurustelusta keskiluokkaisen minuuden rakentamisen näkökulmasta. Näissä teksteissä City rakensi tietyn katsomisen ja arvioinnin tavan, jonka keskiössä oli omistava, arvoa kasaava minuus. Huonoksi, vanhaksi ja arvottomaksi leimaantuivat kaikki, jotka eivät kirjoittajien mielestä ymmärtäneet tätä minuuden arvoa kasaavaa luonnetta. Seuraavaksi työssä käsittellään Cityn kirjoituksia kaupunkitilasta. Näitä tekstejä lähdetään tarkastelemaan Sharon Zukinin viitoittamana tilaan kohdistuvana kulttuurisena valtana. Kirjotukset nähdään osaltaan pyrkimyksinä oikeuttaa tietynlaista kaupunkitilan käyttöä ja toisaalta tuottaa tietynlaista kaupunkitilaa. Tämän jälkeen tarkastellaan sitä, miten kaupunkikulttuuri City-lehdissä esiintyi aitona ja jonakin muualta tuotuina ilmiöinä, tuotteina ja tapahtumina. Sen jälkeen siirrytään tutkimaan lehtien konkreettista kaupunkitilaa ja sen suunnittelua käsittelevien tekstien kautta kysymystä siitä, minkälainen kaupunkitila oli kirjoittajien mielestä houkutteleva. Tässä luvussaa keskeiseksi nousee kirjoittajien asemoituminen heidän lähiöajatteluksi kuvaamaa ideologiaa vastaan ja kaupunkielämän puolelle. Luvun viimeisessä osassa osoitetaan Helsingin kaupungin tietokeskuksen vuoden 1992 julkaisum Helsinki avoin kaupunki avulla, miten kaupunkikulttuuri ei jäänyt ainoastaan City lehtien sivuille ja ”juppikulttuurin” marginaali-ilmiöksi, vaan se nähtiin osittain tärkeänä ratkaisuna muun muassa laman mukana tuomiin ongelmiin.

Tutkimuksen tavoite on selvittää, miten sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti näyttäytyvät 1980- ja 2020-luvun kuvakirjoissa lasten leikeissä intersektionaalisuuden näkökulmasta. Selvitin tutkielmassani, miten 1980- ja 2020-luvun kuvakirjat kertovat ja kuvaavat lapsen sukupuolta ja sukupuoli-identiteettiä lasten leikissä omana aikakautenaan. Tutkimuksen tarkoituksena on myös selvittää, miten varhaiskasvatuksen opettajana pystyn valitsemaan varhaiskasvatuksessa sopivaa kirjallisuutta aikaisemmilta vuosikymmeniltä sekä nykyajalta vahvistamaan lapsen sukupuoli-identiteetin muodostumista. Aikaisempaa tutkimusta kuvakirjoista löytyy paljon, mutta aikaisempaa tutkimusta tästä näkökulmasta ei löydy. Tutkimusaineistona käytin kahta suomalaista lasten kuvakirjaa niin 1980-luvulta kuin 2020-luvulta. Tein yhteistyötä Lastenkirjainstituutin kanssa. Siellä tekemäni tutkimustyön perusteella valitsin aineistonani käyttämäni kirjat. Tutkimus on toteutettu laadullisena tutkimuksena käyttäen diskurssianalyysia. Tutkimuksen analyysi painottuu tekstin tutkimiseen, joka palveli tutkimuskohdetta hyvin. Kirjojen visuaalisuutta vertailin valitsemani aineiston eri aikakausien lasten kirjojen kuvia huomioiden muun muassa pukeutumista sekä aikakauden yhteiskunnasta kertovia merkkejä. Tutkimuksen tuloksena kävi hyvin selvästi ilmi, että ajatukset sukupuoli-identiteetistä ja sen muodostumisesta ovat muuttuneet paljon viimeisen 40 vuoden aikana. Tämä näkyy selvästi lasten kuvakirjojen aiheissa, kuin myös kirjojen kuvituksessa ja tekstissä. 1980-luvun lasten-kirjallisuuden käyttöä varhaiskasvatuksessa tulee katsoa vahvasti intersektionaalisuuden kautta keskustellen lasten kanssa aikakauden kuvista ja näkemyksistä. Tutkimustulosten ymmärtämisen kautta varhaiskasvatuksen opettajat pystyvät tietoisesti tutkimaan ja valitsemaan varhaiskasvatuksen piiriin kuuluvaa lapsen sukupuoli-identiteettiä tukevaa kirjallisuutta.

Tutkielman aiheena on vuonna 1987 perustettu kuvatoimisto Gorilla ja sen välittämät valokuvat arjesta. Gorilla oli valokuvaajien oma kuvatoimisto, jonka yhtenä pyrkimyksenä oli uudistaa ja moninaistaa kuvankäytön kulttuuria taidekouluista saaduilla opeilla. Parhaimmillaan yli 40:ää valokuvaajaa edustaneen Gorillan tavaramerkki oli dokumentaarista lähestymistapaa tavoitellut mustavalkoinen kuvituskuva. Tutkielma jakautuu kahteen tutkimukselliseen osaan. Ensimmäisessä selvitetään perustutkimuksen omaisesti Gorillan toimintaa, tavoitteita ja kuvamaailmaa. Ajallisesti painopiste on kuvatoimiston varhaisissa vuosissa – perustamisvuodesta 1987 noin 1990-luvun puoliväliin. Tutkielman toisessa osiossa paneudutaan kuvatoimiston välittämiin valokuviin, joita analysoidaan arjen ja arkipäiväisyyden esittämisen näkökulmasta. Kuva-aineistosta nousee esiin kaksi arjen tilaa tai näyttämöä, katu ja koti. Tilojen oletetun erilaisuuden perusteella tutkielmassa tehdään erottelu julkiseen arkeen ja yksityiseen arkeen. Varsinaiset tutkimuskysymykset ovat: Millaisia olivat Gorillan toimintatavat ja intressit kuvatoimistona 1980–90-luvun kulttuurisessa kontekstissa? Millaisia ovat Gorillan valokuvat arjesta? Millaista kuvaa ne arkielämästä välittävät, ja millä keinoin? Tutkimusaineiston muodostavat Suomen valokuvataiteen museon hallinnoimat kuvatoimisto Gorillan valokuvat ja paperiarkisto. Museolla on ollut tutkielmaa tehtäessä käynnissä Gorilla-hanke, jonka puitteissa Gorillan suurta valokuva-aineistoa on seulottu ja liitetty museon kokoelmiin. Osa aineistosta muodostuu kokoelmiin liitetyistä valokuvista (noin 1250 valokuvaa). Lisäksi tutkielmaa varten on käyty läpi valikoimatonta kuvamateriaalia. Yhteensä on käyty läpi noin 3500 Gorillan valokuvaa, 22 valokuvaajalta. Gorillan toiminnan selvittämiseksi on haastateltu kahta valokuvaajaa, Petri Kuokkaa ja Pauli Vanhalaa, sekä kuvatoimittaja Sini Seppälä-Vanhalaa. Tutkielmassa sitoudutaan kriittisen valokuvatutkimuksen traditioon, joka korostaa valokuvan merkitysten muovautumista historiallisissa, kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa käytännöissä. Arki ja arkipäiväisyys ovat rajoittavia, diskursiivisia välineitä, jotka kiinnittävät valokuvista tehtävät tulkinnat tiettyyn odotushorisonttiin. Tämä mahdollistaa Gorillan valokuvien analysoinnin itsenäisinä teoksina, irrallaan journalistisesta kontekstistaan. Tutkimuksessa tuodaan myös esiin valokuvalle luontainen tapa taipua toisaalta taide-esineeksi, toisaalta arkiesineeksi. Teoreettinen tausta arjen käsitteellistämiselle saadaan kahden ranskalaisen yhteiskuntafilosofin, Henri Lefebvren (1901–1991) ja Michel de Certeaun (1925–1986), kirjoituksista. Tutkielman kannalta tärkeitä käsitteitä ovat Lefebvren eletty tila (l’espace vécu) sekä Certeaun taktiikka (tactique). Lisäksi Lefebvren kulutuskulttuurin kritiikki ja ajatukset modernin elämän vieraannuttavista vaikutuksista ovat keskeisiä. Perustutkimus antaa tietoa vaihtoehtoisesta kuvatoimistosta, jossa luotettiin valokuvan mahdollisuuksiin vaikuttaa. Gorillan historia kertoo laajemmin 1980–90-luvuilla kuvankäytön kulttuuria kohdanneista muutoksista, joita olivat mm. siirtyminen mustavalkoisista valokuvista kohti värillistä ilmaisua ja digitaalista kuvanvälitystä. Tutkitut valokuvat pyrkivät esittämään rehellisesti "oikeaa elämää" ja niiden aiheet liittyvät tavallisen ihmisen kokemusmaailmaan. Valtaosa kuvista on Suomesta, mutta vertailukohtia on haettu myös ulkomailta. Valokuvissa liikutaan puhtaasti dokumentaarisen otteen ja niin sanotun subjektiivisen valokuvauksen välillä. Katuvalokuvissa arkea esitetään anonyymin, kaupunkilaisen elämäntavan kautta. Ne välittävät kokemuksia kaupunkitilassa liikkumisesta ja tuovat esiin katukuvan kaupallistumisen sekä yhteiskunnan sosiaalisia ilmiöitä. Kotivalokuvat puolestaan ottavat lähtökohdakseen arkisen elämän yksityiset ja tutut puolet. Koti näyttäytyy ennen muuta yhdessäolon tilana, joka tarjoaa ihmiselle suojapaikan ja mahdollisuuden tunteisiin ja kuvitteluun.

Tutkielma käsittelee Osakesäästäjien Keskusliiton Arvopaperi-jäsenlehteä ja siinä esiintynyttä osakesijoittamisen edistämiseen tähdännyttä sisältöä kasinotalousvuosina 1985–1989. Tutkimuksessa käsitellään niin Arvopaperiin tuotettuja talousjournalistisia sisältöjä kuin lehdessä esiintynyttä mainontaakin. Samalla tarkastellaan osakesäästämisen ja osakesijoittamisen käsitteiden merkitys- ja käyttöeroja. Tarkoituksena on selvittää, miten osakesijoittamista esiteltiin Arvopaperin sivuilla sekä johdattaa tutkimusta kohti sisällöllistä analyysia: mitä lehden sisällöllä pyrittiin lukijalle tuomaan ja mihin häntä kenties ohjattiin? Tutkielma ammentaa teoriapohjaansa historiantutkimuksesta sekä taloustieteellisestä ja yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta. Taustaa tuovat lama-aikaa sekä 1980-luvun kasinotaloutta käsittelevät talous- ja oikeushistorialliset tutkimustyöt. Arvopaperi täydensi Osakesäästäjien Keskusliiton jäsenten tietopohjaa ja osaamista sijoittamisessa kehittymiseen. Samalla se toimii liiton edunvalvonnan kanavana sekä tuotti tietoa suomalaisista pörssiyhtiöistä. Ajoittain lehden sisältö ei vastannut kysyntään sävyltään neutraalista, laadukkaasta talousjournalismista, sillä kriittinen näkökulma yritysten kuvauksissa jää uupumaan.

Tutkielma käsittelee Helsingin alakulttuuriyhteisön toimintaa ja tapakulttuuria vuosien 1981–1985 aikana. Tutkielman tavoitteena on yhteisön tilallisen ja toiminnallisen ulottuvuuden lisäksi selvittää ajan alakulttuuriyhteisön ajatusmaailmaa ja yhteiskunnallista asemaa. Edellä mainitun tavoitteen lisäksi tutkielma pyrkii selvittämään alakulttuuriyhteisön ja valtakulttuurin välisen vuorovaikutussuhteen tilaa kyseisenä aikakautena. Tutkin vertailevalla tutkimusotteella Helsingin Sanomia, Suosikkia sekä Aloha!-mielipidelehteä. Näiden alkuperäislähteiden ja aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi hyödynnän tutkimuksessa muistelmakirjallisuutta kuten Elävän musiikin yhdistys ry:n historiikkia. Käytän tutkielmassa aiempaa alakulttuuritutkimusta ja helsinkiläisen alakulttuurin analyysissa Dick Hebdigen, John Irwinin ja Birminghamin yliopiston CCCS-keskuksen teorioita alakulttuurien yhteiskunnallisesta sekä kulttuurisesta arvosta. Tutkielmani jakautuu keskeisten tutkimuskysymysteni kautta kolmeen käsittelyosuuteen. Ensimmäisessä keskityn vaihtoehtokulttuurin tilallisen ja toiminnallisen ulottuvuuden kautta esimerkiksi Lepakkoluolaan ja klubeihin kuten Bela Lugosiin. Toisessa käsittelyluvussa keskityn alakulttuurin tyyliin ja tapakulttuuriin vaatetuksen ja musiikin kautta. Viimeisessä käsittelyluvussa tarkastelen alakulttuurin ja valtakulttuurin suhdetta etenkin yhteiskunnallisen kritiikin kautta. Helsingissä vaikuttanut alakulttuuriyhteisö nojasi vahvasti estetiikan ja tietynlaisen musiikin lisäksi oman elämänsä itsemääräämisoikeuteen sekä toiminta-alttiuteen. Alakulttuuriyhteisöön kuuluneet kulkivat määrätietoisesti kohti tavoitteitaan ja loivat Helsinkiin kaupunkitiloja kuten Lepakkoluolan sekä kulttuurisia tuotteita kuten Radio Cityn. Normista poikkeavan ulkoisen habituksen lisäksi alakulttuuriyhteisö poikkesi valtakulttuurista esimerkiksi vasemmistolaisen politiikan ja työhön liittyvien käsitysten kautta.