Browsing by Subject "Algeria"

Tiivistelmä Tiedekunta: Humanistinen tiedekunta Koulutusohjelma: Historian maisteriohjelma, suomenkielinen opintosuunta Tekijä: Hilppa Loikkanen Työn nimi: ”Alussa juuri kukaan ei uskonut meihin”: Naiset Algerian sodassa 1954–1962 Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Elokuu 2023 Sivumäärä: 51 Avainsanat: Algeria, Algerian sota 1954–1962, algerialaiset naiset, alkuperäisnainen, musliminainen, islamilaisuus, kolonialismi, sukupuoli, intersektionaalisuus Ohjaaja tai ohjaajat: Heikki Mikkeli Säilytyspaikka: Kaisa-kirjasto Tiivistelmä: Tutkimuksessani tarkastelen algerialaisten naisten osallistumista Algerian sotaan ja taisteluihin maan itsenäisyyden puolesta Kansallisen vapautusrintaman FLN:n (Le Front de libération nationale) puolella 1954–1962. Tutkimuskysymykset ovat: Mitkä aatteelliset ja poliittiset tekijät ja tapahtumat vaikuttivat naisten aktivoitumiseen ennen sodan syttymistä? Millaisin tavoin naiset osallistuivat taisteluun itsenäisyyden puolesta? Miten sodan eri osapuolet suhtautuivat naistaistelijoihin? Ensimmäisessä pääluvussa käsittelen algerialaisten naisten aseman lisäksi syitä ja tapahtumia, joilla oli merkitystä naisten aktivoitumiseen ja osallistumiseen sotaan. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on intersektionaalinen lähestymistapa, koska se tarjoaa oivallisen tavan analysoida naisten asemaa samaan aikaan patriarkaalisen ja koloniaalisen yhteiskunnan jäseninä. Sodan syttyessä yli 90 % algerialaisista naisista oli lukutaidottomia ja suuri enemmistö asui maaseudulla. Ensimmäisten maailmansodan jälkeen perustettiin puolueita, jotka korostivat ohjelmassaan itsenäisyyden edistämistä ja oman kulttuurin kansallisia piirteitä kuten uskontoa ja kieltä. Poliittiset puolueet perustivat itselleen naisjärjestöjä. Toukokuussa 1945 etenkin Sétifin ja Guelman kaupungeissa toisen maailmansodan päättymisen kunniaksi järjestetyt kulkueet, jotka päättyivät verisiin yhteenottoihin ja sen jälkeen ranskalaisten laajoihin kostoiskuihin, olivat merkittävä käännekohta. Toisessa pääluvussa käsittelen naisten eri rooleja ja tapoja osallistua sotaan. Sétifin verilöylyn lisäksi merkittäviä tekijöitä olivat FLN:n levittämä propaganda sekä lakot. Maaseudun naiset saivat tehtäväkseen viestien välityksen sekä ruoka- ja vaatehuollon. Toinen ryhmä olivat sairaanhoitajat ja lääkintäavustajat, jotka elivät vaikeissa olosuhteissa yhdessä FLN:n taistelijoiden kanssa. Vain pieni osa naisista osallistui aseelliseen taisteluun. Kolmas ryhmä olivat kaupungeissa asuvat naiset, jotka toimivat sotaan aseiden kuljettajina ja pommien räjäyttäjinä. Tarkastelen myös sekä FLN:n että ranskalaisten suhtautumista naistaistelijoihin. FLN halusi antaa kuvan uudenlaisesta vapautetusta naisesta, mutta naisten kertomuksista käy ilmi, että vanhat patriarkaaliset asenteet ja tavat säilyivät läpi koko sodan. Naisilla oli tehtävänään kaksi vallankumousta: yksi kolonialismia ja toinen oman yhteisönsä mieshegemoniaa vastaan. Ranskalaiset puolestaan käynnistivät useita projekteja peruskasvatuksen ja terveydenhoidon aloilla sekä mittavan kampanjan huivista luopumiseksi. He myös muuttivat perhelakia ja päästivät naiset vaaliuurnille. Ennen sotaa perustetuilla poliittisilla tai islamilaisuutta korostavilla liikkeillä oli merkitystä naisten aktivoitumisessa taistelussa itsenäisyyden puolesta. Sodassa naisten osuus oli korvaamaton; ilman sitä itsenäisyys olisi jäänyt saavuttamatta tai sota olisi vähintäänkin pitkittynyt. Patriarkaatista he eivät kuitenkaan päässet irti.

Tutkielma tarkastelee sitä kehitysprosessia, joka voidaan tunnistaa Charles de Gaullen puheissa Algerian itsenäistymiseen Ranskasta johtaneen sodan viimeisinä vuosina.Tutkimuskysymys on seuraava: millaisia muutoksia Charles de Gaullen Algeriaa koskeneissa puheissa tapahtui vuosina 1958-1962? Tutkielma osoittaa, että muutos oli todellinen: vetoomukset kapinallisille paluusta normaaliin arkeen ja retoriikka ranskalaisesta Algeriasta sekä kansallisesta harmoniasta muuttui puheeksi itsehallinnosta, sitten kommenteiksi algerialaisesta Algeriasta ja lopulta suvereenista, itsenäisestä Algerian valtiosta. Klassinen realismi auttaa ymmärtämään tätä muutosta: Ranska ei kokenut sotilaallista tappiota sodassa, eikä Ranskan talous ollut romahtanut sodan vuoksi. Ranska salli Algerian itsenäistymisen siksi, koska se oli de Gaullen näkökulmasta paras keino turvata Ranskan intressit vaikeassa tilanteessa. De Gaulle katsoi, että Ranskan intressit todella muuttuivat vuosina 1958-1962, ja tämä näkyi myös siinä, millaisia puheita hän noina vuosina piti: klassinen realismi auttaa ymmärtämään tuota muutosta, jonka puitteissa alun perin armeijan tukema, ranskalaiselle Algerialle tukeaan osoittaneelta vaikuttanut valtiomies päätyi julkisesti puolustamaan dekolonisaatiota Ranskan suuruuden ja vallan takaavana linjana. Klassinen realismi tarjoaa yhden mahdollisen, nähdäkseni arvokkaan tulkinnallisen viitekehyksen, jonka puitteissa de Gaullen toimintaa voi pyrkiä ymmärtämään. Hänen julkiset puheensa ja lehdistötilaisuutensa paljastavat kiehtovan kehityskulun: niistä näemme, kuinka de Gaulle avoimesti linjasi toimivansa ennen kaikkea Ranskan ja sen intressien puolesta, ja kuinka hän oli juuri Ranskan ja sen edun vuoksi valmis muuttamaan kantaansa suurissakin kysymyksissä ja asettamaan intressien tavoittelun ohjaaman rationaalisen ulkopolitiikan tiettyjen muiden periaatteellisten aiheiden edelle: hän oli paitsi valmis, myös kykeneväinen valitsemaan epätäydellisessä maailmassa epätäydellisistä vaihtoehdoista sen, jota piti vähiten huonona.

Tutkielmani käsittelee martiniquelaisen psykiatrin ja dekoloniaalisen ajattelijan Frantz Fanonin (1925–1961) teorioita dekolonisoivan väkivallan oikeutuksesta sekä kolonisoidusta mielentilasta. Keskeisenä teesinä Fanonin kolonisoidun mielentilan teorialle on rotuun, luokkaan ja sukupuoleen perustuvien sorron muotojen ymmärtäminen osana koloniaalisuutta ja kolonialismista kumpuavina rakenteellisen syrjinnän muotoina. Tutkielmani historiallinen konteksti kiinnittyy Fanonin itsensä lisäksi vahvasti Algeriaan, jonka antikoloniaaliselle kamppailulle hän omisti elämänsä viimeiset vuodet. Tutkielmani tavoitteena on tuoda uutta ymmärrystä Fanonin kiistellyihin ja toisinaan jopa väärinymmärrettyihin ajatuksiin. Tutkielmani jakautuu väkivallan ja kolonisoidun mielentilan teemojen mukaisesti kahteen osioon. Ensimmäinen luku tarkastelee Fanonin näkemyksiä kolonialismin jakamasta maailmasta ja tästä jaottelusta kumpuavista rakenteellisen väkivallan muodoista, jotka Fanonin näkemyksen mukaan oikeuttavat väkivallan käytön dekolonisaatioon pyrkiessä. Koloniaalista rakenteellista väkivaltaa ilmentävät Fanonin mukaan ensisijaisesti rotu ja luokka. Tutkielmani toinen luku käsittelee kolonisoitua mielentilaa ja kolonialismin ilmentämää naisiin kohdistuvaa väkivaltaa sukupuolittuneesta näkökulmasta, joka Fanonin tuotannossa jäi rodun ja luokan analyyseihin verrattuna pienempään rooliin. Väkivaltaisen vastavallankumouksen Fanon näkee ainoana keinona dekolonisoida, sillä kolonialismi toimiakseen edellyttää jatkuvaa väkivaltaa ja sen uhalla pelottelevaa ilmapiiriä. Fanonin näkemyksen mukaan myös kolonisoitu mielentila, eli kolonisoitujen ihmisten sisäistämät koloniaaliset tiedon ja ajattelun mallit, on jo itsessään käsitettävissä kolonisoituihin kohdistuvana väkivaltana. Kolonisoitujen naisten kohtaamassa väkivallassa on sukupuolittuneen ulottuvuuden lisäksi koloniaalinen ulottuvuus, mikä ajaa heidät yhteisönsä miehiä enemmän yhteiskunnan marginaaleihin. Fanonin näkökulmasta väkivallalla on välineellisen hyödyn lisäksi arvo itsessään, sillä se vapauttaa kolonisoidun kolonialismin psyykkisistä kahleista. Väkivalta on Fanonin mukaan ainoa työkalu, jolla kolonisoidut voivat vaatia vapauttaan ja lisäksi tulla vapaiksi, sanan kaikissa merkityksissä.