Browsing by Subject "Asianajajaoikeus"

Asianajajat nauttivat yhteiskunnassa ainutlaatuista asemaa, jossa pääosa heitä koskevasta sääntelystä tulee asianajajakunnalta itseltään. Tämä itsesääntely tiivistyy hyvää asianajajatapaa koskeviin tapaohjeisiin. Tapaohjeiden kohta 4.1 velvoittaa asianajajan huolellisuuteen ja tehokkuuteen. Tämän päivän kontekstissa huolellisuuden ja tehokkuuden voidaan katsoa pitävän sisällään myös velvoitteen hyödyntää teknologiaa. Asianajajaliiton valvontalautakunta on katsonut ratkaisussaan 2007, että asianajaja oli rikkonut huolellisuusvelvollisuuttaan tarjoamalla testamenttia ja avioehtosopimusta verkon välityksellä varmistumatta asiakkaan oikeudellisesta tarpeesta ja selventämättä näiden asiakirjojen oikeudellista merkitystä asiakkaalle. Teknologisia työkaluja on yhä kasvavassa määrin tarjolla. Osa työkaluista pohjautuu tekoälyratkaisuun, jolloin haasteena on teknologian kyky ymmärtää kieltä. OpenAI-tekoäly kykenee laatimaan melko monimutkaisistakin kehotteista sopimuksia. Nämä sopimukset eivät missään määrin täytä asianajajalta vaadittavaa laatutasoa, mutta voivat antaa kuitenkin pohjan sopimuksen laatimiselle. Lisäksi teknologian hyödyntämiseen liittyy muun ohella myös sääntelyyn, vastuuseen tai tietoturvaan liittyviä haasteita. Oikeuksiin pääsystä on keskusteltu jo 1930-luvulta alkaen, mutta vasta tällä vuosituhannella on havahduttu siihen, että oikeuksiin pääsyssä pääasiallisia esteitä ovat tiedolliset esteet, eivät niinkään taloudelliset. Asianajajaliitto on viimeaikaisissa ulostuloissaan osoittanut kiinnostusta yhteiskunnan digitalisaatiokehitystä kohtaan. Näiden kautta näyttää mahdolliselta, että Asianajajaliitto antaisi tietoturvaohjeistustaan vastaavan teknologiaohjeistuksen 2020-luvun aikana. Ohjeistus voisi koskea teknologian hyödyntämistä asianajotyössä laajemmin ja sen yhteydessä olisi luontevaa päivittää myös tapaohjeiden relevantit kohdat vastaamaan tätä ohjeistusta.

Asianajajalain 5.1 §:ssä määrätään, että asianajajan tulee rehellisesti ja tunnollisesti täyttää hänelle uskotut tehtävät sekä kaikessa toiminnassaan noudattaa hyvää asianajajatapaa. Hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden kohta 4.1 velvoittaa asianajaa hoitamaan tehtävät huolellisesti, täsmällisesti, tarpeellisella joutuisuudella sekä tarpeettomia kustannuksia aiheuttamatta. Tähän säännökseen kiteytyy asianajajan huolellisuusvelvollisuus. Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää, mistä osatekijöistä kyseinen huolellisuusvelvollisuus koostuu. Minkälainen on asianajajan huolellisuusvelvollisuus, mitä se velvollisuutena asianajajalta edellyttää ja miten se asianajajaoikeudellisessa kontekstissa ilmenee. Tutkielmassa käsitellään hyvän asianajajatavan perustaa sekä sen funktiota huolellisuusvelvollisuudesta käsin asianajajan ja tämän päämiehen välisessä toimeksiantosuhteessa unohtamatta suhteen ulkopuolisia asianosaisia ja muita toimijoita. Tutkielma on kaksiosainen ja toisessa osiossa on tarkoituksena syventyä siihen, kuinka asianajajan huolellisuusvelvollisuus ilmenee tuomioistuimessa käsiteltävässä dispositiivisessa riita-asiassa, eli asiassa, jossa sovinto asianosaisten kesken on sallittu. Oikeuden monimuotoistumisen sekä vaativamman prosessisääntelyn keskeltä on muodostunut tarve myös asianajajan huolellisuusvelvollisuuden sisällön tarkemmalle tarkastelulle. Huolellisuusvelvollisuuden osalta on edelleen tilanteita, joissa on epäselvää, miten asianajajan tulisi toimia menetelläkseen hyvän asianajajatavan mukaisesti. Yhä vaativampi asianajo alioikeuksissa ilmenee muun muassa asianajajien varovaisuutena. Tämä varovaisuus näkyy käytännössä oikeudenkäyntiaineistojen laajentumisena, joka osaltaan voi johtaa oikeudenkäyntien pitkittymiseen ja sen myötä myös prosessiekonomian heikkenemiseen. Asianajajalta edellytetään tuomioistuinprosessissa jatkuvaa aktiivista roolia sekä ammattitaitoista ja huolellista toimintaa. Tutkimuksessa selvitetään, mitä asianajajilta voidaan kohtuudella vaatia ja kuinka laajaksi huolellisuusvelvollisuus lopulta käsitetään.

Suomessa tuli 2000-luvun alussa voimaan EU:n toisen rahanpesudirektiivin myötä asianajajia koskeva rahanpesuilmoitusvelvollisuus, jonka mukaan asianajajan on viipymättä ilmoitettava Keskusrikospoliisin rahanpesun selvittelykeskukselle havaitsemastaan epäilyttävästä liiketoimesta. Rahanpesun torjunta on pitkälle kansainvälisesti säänneltyä ja EU:n alueella rahanpesudirektiivein harmonisoitua. Valtioilla on yhteinen tahtotila torjua kansainväliseen järjestäytyneeseen rikollisuuteen ja terrorismiin kytkeytyvää rahanpesua. Rahanpesuilmoitusvelvollisuus on yksi keino torjua rahanpesua. Tutkielmassa selvitetään asianajajan rahanpesuilmoitusvelvollisuuden keskeinen sisältö. Asianajajaa sitoo sanktion uhalla salassapitovelvollisuus tehtävässään saamistaan tiedoista. Näitä tietoja kutsutaan asianajosalaisuuksiksi ja niillä tarkoitetaan asianajajan päämieheltään luottamuksellisen asiakassuhteen yhteydessä saamia tietoja. Rahanpesuilmoitusvelvollisuuden voidaan nähdä muodostavan poikkeuksen asianajosalaisuuksien suojaan. Tutkielman toisena tehtävänä on selvittää, miten asianajosalaisuuden suoja huomioidaan rahanpesuilmoitusvelvollisuuden toteuttamisessa. Tutkielmassa tarkastellaan rahanpesuilmoitusvelvollisuutta suhteessa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja luottamuksellisen yhteydenpidon suojaan. Tutkielman metodi on pääasiassa oikeusdogmaattinen eli lainopillinen. Rahanpesuilmoitusvelvollisuutta ja asianajosalaisuuden suojan välistä suhdetta tarkastellaan aihetta koskevien lain esitöiden, oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden kautta.

Tutkielman tarkoituksena on selvittää yksilöiden oikeus luottamukselliseen yhteydenpitoon asianajajansa kanssa sekä mahdollisuudet saada asianajosalaisuuksien suojan alaiset tiedot salatuiksi. Toisena tutkimuskysymyksenä on se, missä tilanteissa luottamuksellinen yhteydenpito voi murtua ja milloin toimivaltaisella viranomaisella on oikeus hankkia luottamukselliseen yhteydenpitoon pääsy. Asianajajan asianajosalaisuudet perustuvat välittömästi asianajajan ja päämiehen välisen luottamussuhteen suojaamiseen. Luottamuksellisen yhteydenpidon suoja ei lähtökohdiltaan eroa sen mukaan, onko kysymys riita- vai rikosasiasta. Yhteiskunnan vastuulla on kuitenkin varmistaa se, että on olemassa riittävät keinot ja säännöt, joilla varmistetaan kummassakin prosessissa asianajajan ja päämiehen välisen yhteydenpidon ja asianajosalaisuuksien pysyminen salassa vastapuolelta. Yleisesti asianajosalaisuuksien suoja ja luottamuksellinen yhteydenpito asianajajan kanssa ovat tärkeitä suojan kohtia. Suojat ovat kuitenkin olleet vuosikymmenten aikana puutteellisia, mistä osoituksena ovat tutkielmassa esitellyt lukuisat oikeustapaukset. Luottamuksellisten tietojen pysyminen luottamuksellisina edellyttää sitä, että asianajosalaisuuksien suojasta ja niihin liittyvien rikkomusten sanktioista säädetään erikseen. Asianajotoimeksianto ja asianajotyö perustuvat omaksuttuun luottamussuhteeseen. Siten se, missä määrin asianajajalle suodaan vapausoikeuksia yhteiskunnassa, riippuu siitä, miten tärkeää asianajajan ja oikeudellista apua tarvitsevan päämiehen välisen luottamussuhteen turvaaminen on. Lähtökohtaisesti luottamuksellisen yhteydenpidon tulee olla absoluuttista. Asianajosalaisuuksien suojan murtuminen on mahdollista erityisesti silloin, kun yhteydenpitoa salaisuuksista käydään tai yhteydenpidon tallennetta käsitellään. Myös viranomaisten toiminnan aikana salaisuudet voivat paljastua tarkoitukseltaan jopa lainvastaisiksi. Myös asianajajan ja päämiehen välinen luottamuksellinen yhteydenpito voi murtua viranomaisten tekemän kotietsinnän aikana tai silloin, kun asianajaja on osallistunut päämiehen kanssa rikokseen tai kun päämies erehtyy tai häntä erehdytetään henkilön ammatista. Vaikka tutkielman perusteella voisi päätellä, että oikeus luottamukselliseen yhteydenpitoon on nyt hyvällä tasolla, se ei tarkoita, ettei tulevaisuudessa tulisi kiinnittää huomiota luottamuksen tosiasialliseen tilaan ja toteutumiseen. Yhteiskuntaan kohdistuvat uhat ovat mahdollistaneet yhteiskunnissa yksilön tarkemman valvomisen. Luottamuksellinen yhteydenpito on syytä asettaa ja suojella tasolle, joka tosiasiallisesti ja yksiselitteisesti turvaa eri tilanteissa päämiehen kertomukset asianajajalleen. Mikäli luottamuksellisen yhteydenpidon suojaa kavennetaan nykyisestä, on mahdollista, että tosiasiallinen mahdollisuus käyttää oikeudellisia palveluja kapenee. Tärkeätä on, että päämies uskaltaa käyttää lainopillisia palveluita riittävän varhaisessa vaiheessa, viivytyksettä ja matalla kynnyksellä, ilman että hänen tarvitsee punnita oikeuksien käyttämisen seurauksia, kuten luottamuksellisen yhteydenpidon mahdollista murtumista. Viranomaisten yhteydenpidon murtamiset eivät ole olleet historiassa harvinaisia. Toisaalta on huomattava, että viestinnän luottamuksellisuus ja salaisuuksien suoja voi myös joutua murtamisen kohteeksi ilman viranomaisten rikosoikeudellista epäilyä. Kyse voi olla esimerkiksi massavalvonnasta, jonka sivutuotteena kertyy merkityksellistä todistusaineistoa. Vaikka tämän tyyppinen todisteiden kerääminen on yksityisyyden ja perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamista ja kiellettyä erityisesti vertikaalisessa ulottuvuudessa, on väistämätön tosiasia, että tämän tyyppistä todisteiden keräämistä tapahtuu. Se, ulottuvatko tällaiset tapahtumat päämiehen ja asianajajan väliseen yhteydenpitoon, jää vain arvailun ja muiden jatkotutkimusten varaan.

Tämä opinnäytetyö tarkastelee asianajajien tarjoamiin tekoälypalveluihin liittyvää siviilioikeudellista vastuuta ja siihen liittyviä keskeisempiä oikeudellisia kysymyksiä. Työn tarkoituksena on selvittää tekoälyyn liittyviä ongelmakohtia vahingonkorvausvastuun näkökulmasta ja tunnistaa kysymyksiä. Pääasiallinen tutkimusmetodi on lainopillinen. Aiheen tuoreudesta johtuen tutkimusaihetta koskevaa oikeuslähdemateriaali perustuu velvoittavien oikeuslähteiden lisäksi merkittävissä määrin heikkoihin ja sallittuihin oikeuslähteisiin. Tutkimusalueen ollessa vielä oikeudellisesti vielä melko jäsentymätön, tutkimukseni kontribuutio nykyiselle oikeuskirjallisuudelle perustuu perinteisen oikeusdogmaattisen tutkimuksen lisäksi tutkimusaiheen jäsentelyyn sekä erilaisten tulkintavaihtoehtojen esilletuontiin. Lisäksi tutkimukseni sisältää tutkimuskysymyksien pohdintaa de lege ferenda -näkökulmasta. Teknologianeutraliteetin periaatteen mukaisesti, käytettävä metodi ei vaikuta vastuun määräytymisen sisältöön, mikä tarkoittaa sitä, että tekoälyllä tuotetun neuvonnan tason tulee vastata sitä, mitä asiantuntijalta normaalistikin edellytetään. Asiantuntija- ja asianajajaneuvontaa koskeville tekoälypalveluille asetettava rima vaikuttaa siten nykyisen teknologisen kehityksen taso huomioon ottaen melko korkealta. Tekoälysovelluksen kannalta kriittistä on, miten laajasti halvempi tuotantohinta vaikuttaa vaadittavaan laatutasoon sekä kysymykset siitä, miten tehokkaasti tuottaja voi rajata toimeksiantonsa tai selonottovelvoitteensa alaa rajauksin. Oikeustila jää näiltä osin epäselväksi lainsäädännön ja oikeuskäytännön vähäisen tuen vuoksi. Lähitulevaisuudessa optimaalisimpana käyttömuotona säilynee ihmisen ja tekoälyn yhteistoiminta, jossa osapuolet paikkaavat toistensa puutteita ja ihminen tarkistaa tekoälyn tekemän tuotoksen. Tämä ei kuitenkaan ole kaikissa tapauksissa kuluttajan kannalta optimaalista, sillä silloin halpojen ja skaalautuvien ominaisuuksia ei voida täysimääräisesti hyödyntää loppukäyttäjän toimesta.