Browsing by Subject "Belgia"

Tutkimuksen aiheena on kansallisen identiteetin kielellinen muodostuminen poliittisessa puheessa kuninkaallisen puheen genressä. Tutkimus rakentuu Aristoteleen retoriikasta lähtöisin olevan eetoksen käsitteen varaan ja se esittelee kielellisiä keinoja, joiden avulla valtionpäämies rakentaa eetostaan ja tätä kautta kansallista identiteettiä edustamalleen ryhmälle. Tutkimus kytkeytyy ranskalaisen diskurssianalyysin perinteeseen ja ammentaa erityisesti Patrick Charaudeau’n ja Ruth Amossyn eetosta käsittelevistä teorioista. Tutkimuksessa käsitellään subjektin diskursiiviseen identiteettiin kiinnittyviä uskottavuus- ja identifikaatioeetoksia. Näiden avulla subjekti rakentaa puheessaan uskottavuuttaan, joka on tarpeen puhekumppani(e)n luottamuksen saavuttamiseksi, sekä kuvaa itsestään, johon vastapuoli kykenee identifioitumaan. Analyysiosa käsittelee Belgian kuninkaan puheita. Näin tutkimus avaa perustuslaillisen monarkian ja symbolisen valtionpäämiehen arvoa nyky-yhteiskunnassa ja erityisesti Belgian kaltaisessa liittovaltiossa. Tutkimusaineisto koostuu kuningas Philippen joulu- ja kansallispäivän puheista, koronapandemiaan liittyvästä kriisipuheesta, sekä Belgiassa vuonna 2016 tapahtuneiden terrori-iskujen uhrien muistoseremonioissa pidetyistä puheista. Eetoksen kielelliset ilmenemismuodot ovat moninaisia. Uskottavuus- ja identifikaatioeetosten rakentumista puheissa tarkastellaan elokutiivisen enonsiaation avulla ensimmäisen persoonan me- ja minä -pronominien kautta, allokutiivisen enonsiaation avulla toisen persoonan te-pronominin kautta sekä delokutiivisen enonsiaation avulla persoonattomien verbi-ilmausten kautta. Lisäksi tutkimus tarkastelee kuninkaan puheissaan rakentamia skenografioita, joiden avulla tämä voi siirtää kuulijan toiseen paikkaan ja aikaan genren sisällä. Tutkimuksessa esitetään, kuinka kansallisen identiteetin kielellinen rakentuminen perustuu valtionpäämiehen puheessa rakennettuihin eri tyyppisiin eetoksiin. Näin suostuttelu ja vaikuttaminen poliittisessa puheessa eivät tapahdu vain argumenttien, vaan myös puhujan eetoksen kautta. Kuningas rakentaa institutionaalisissa puheissaan edustamansa ryhmän, belgialaisten, kollektiivista eetosta. Samalla hän rakentaa kuitenkin myös henkilökohtaista eetostaan. Kansallinen identiteetti muodostuu näiden eetosten vuoropuhelussa. Tutkimustulokset osoittavat, että elokutiivisen enonsiaation keinoin luoduin karaktääri- ja solidaarisuuseetoksin kuningas rakentaa kollektiivista välittäjän eetosta; hän luo kuvan belgialaisista konstruktiivisena ja dialogiin pyrkivänä kansana, joka kykenee yhtenäisyyteen mm. kielellisistä, kulttuurisista ja uskonnollisista eroavaisuuksista huolimatta. Lisäksi kuningas rakentaa solidaarisuuseetoksen avulla kuvaa itsestään esimerkillisenä belgialaisena asettuen kansan tasolle. Kuninkaan henkilökohtainen eetos sen sijaan rakentuu pääosin johtaja- ja humaaniuseetosten kautta, toinen toisiaan tasapainottaen. Johtajaeetoksen avulla kuningas ilmaisee mielipiteitään delokutiivisen enonsiaation avulla ja rakentaa itsestään kuvaa aktiivisena yhteiskunnallisena toimijana. Kuninkaasta muodostuu hänen puheissaan kuva Eurooppa-myönteisenä johtajana, joka uskoo tulevaisuuteen ja laittaa toivonsa tuleviin sukupolviin. Tähän liittyy läheisesti myös kuninkaan muodostama kuva itsestään vanhempana. Humaaniuseetos esiintyy pääosin kriisiaikojen puheissa osanoton ja myötätunnon kautta. Vanhemmuuden ja humaaniuden korostaminen rakentavat kuvaa kuninkaasta lämpimänä ja isällisenä johtajana, joka ymmärtää kansansa tunteita. Tutkimustulokset vahvistavat hypoteesia valtionpäämiehen vahvasta asemasta kansan symbolina erityisesti kriisiaikoina. Kuningas tuottaa puheissaan yhtenäisyyttä synnyttävää ja ryhmänsä sekä laajemmin eurooppalaisia arvoja heijastavaa, kansallista identiteettiä eetostensa kautta. Samalla hän rakentaa belgialaisesta identiteetistä mallia eurooppalaiselle identiteetille.

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaista uutisointia ja keskustelua belgialaisissa medioissa käydään Belgian siirtomaa-ajasta. Belgian Kongo (nykyinen Kongon demokraattinen tasavalta) joutui vakavan riiston kohteeksi Belgian kuningas Léopold II:n ja myöhemmin Belgian valtion hallitessa maata vuosina 1885–1960. Belgiassa, kuten monissa muissa siirtomaita hallinneissa maissa, siirtomaita ja niiden historiaa ei ole juurikaan tähän asti käsitelty medioissa. Tilanne muuttui Belgiassa vuonna 2018 sen avattua uudestaan Afrikka-museon Tervuerenissa. Entiseen siirtomaahan liittyvä keskustelu ja uutisointi oli avattu, ja se jatkuu edelleen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, minkälaisia teemoja siirtomaa-aikaan liittyen belgialaisissa medioissa käsitellään tiettynä ajanjaksona. Lisäksi tutkittiin sitä, millä tavalla mediat käyttävät valtaa aiheita valitessaan ja niistä uutisoidessaan. Tutkimukseen valitut mediat valikoitiin sen mukaan, mitä uutisia eri medioissa Internetissä oli julkaistu. Aineisto koostuu neljän suuren belgialaisen median uutisista ja dokumenteista. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä käytetään diskurssianalyysiä, joka juontaa kielentutkimuksessa juurensa 1950-luvulle. Diskurssianalyysin pääajatus on, että kieli on toimintaa, joka rakentaa sosiaalista todellisuutta. Kielenkäyttö ei siis koskaan ole arvoneutraalia tai irrallista, vaan se tuottaa aina jotakin. Nojaudun tutkimuksessani erityisesti Norman Fairclough’n kriittisen diskurssianalyysin teoriaan, ja Jokisen viiteen diskurssianalyysin ulottuvuuteen, joiden kautta tuloksia peilataan todellisuuteen. Tutkielman aineisto koostuu 64:stä artikkelista tai haastattelusta. Aineisto jaoteltiin teemojen mukaan, ja tulokseksi saatiin kuusi teemaa, joita mediat käsittelivät artikkeleissaan. Historia -teeman kautta käsitellään erityisesti sitä, miten belgialainen koululaitos on laiminlyönyt siirtomaa-ajan käsittelemisen historian opetuksessaan. Politiikka -teema taas käsitteli nykyistä politiikkaa Kongon suhteen. Syyllisyys nousi teemana esiin useissa mahdollista anteeksipyyntöä koskevissa artikkeleissa. Anteeksipyyntöä odottivat sekä Kongo kansakuntana että kongolaiset lapset, jotka riistettiin äideiltään ja vietiin Belgiaan kasvatettaviksi. Neljäntenä teemana esiin nousivat arkielämässä näkyvät erilaiset siirtomaa-aikaan liitettävät objektit. Keskustelu Leopold II:a esittävistä patsaista, tauluista ja kadunnimistä oli erityisesti esillä. Myös taide nousi esiin omana teemanaan. Sekä Afrikka-museon että muun Kongosta tuodun taide-esineistön oikeutettu sijoituspaikka aiheutti keskustelua. Viimeisenä teemana oli kuningas Leopold II. Häntä ja hänen toimintaansa käsiteltiin useissa artikkeleissa. Löytyneiden teemojen lisäksi nostin seitsemänneksi teemaksi sen, mitä olin tutkimusaineistosta olettanut löytäväni. Oletuksena oli, että medioista löytyisi aikalaishaastatteluja siirtomaa-ajan kokeneilta ihmisiltä. Tämä oletus ei kuitenkaan toteutunut. Tutkimuksessani pohditaan löytyneiden teemojen kautta sitä, millaista todellisuutta mediat luovat ja miten ne käyttävät valtaa teemoja valitessaan.

Tämä tutkielma tarkastelee Pariisin marraskuun 2015 ja Brysselin maaliskuun 2016 terrori-iskujen jälkeistä turvallistamista Kööpenhaminan turvallistamisteorian ja poikkeustila-käsitteen avulla. Tarkoitus on tutkia, mikäli näiden iskujen jälkeen poliitikot Ranskassa ja Belgiassa turvallistivat jotain teemaa ja jos, niin miten. Lisäksi halutaan selvittää, löytyykö näiden kahden maan väliltä eroja tavoissa turvallistaa. Näihin kysymyksiin vastataan Kööpenhaminan koulukunnan turvallistamisteorian avulla. Lopuksi halutaan selvittää, ilmeneekö ranskalaisten poliitikkojen tavassa puhua hätätilasta Giorgio Agambenin poikkeustilateoriasta kumpuavia elementtejä. Tätä analyysia täydennetään soveltuvin osin Carl Schmittin teorisoinneilla samasta aiheesta. Tutkielman aineisto koostuu ranskalaisten ja belgialaisten poliittisten päättäjien puheista, haastatteluista ja kommenteista, joita on yhteensä 26. Ajallisesti aineisto sijoittuu pääosin välittömästi iskujen jälkeiseen aikaan. Aineiston analyysiin sovelletaan Kööpenhaminan turvallistamisteorian tarjoamaa jaottelua sekä Agambenin teoriasta esiin nousevia elementtejä. Analyysi paljastaa, että iskuista puhutaan hyvin eri tavoin näissä kahdessa maassa. Tarkastelun kohteena olevien ranskalaisten poliitikkojen teksteistä löytyy turvallistamista, mutta ei belgialaisten. Ranskalaiset poliitikot turvallistavat vahvasti terrori-iskuja, rakentaen vahvoja uhkakuvia sekä vedoten edessä olevaan taisteluun ja uhkaan, johon Ranskan on vastattava sekä poikkeustoimilla kansallisesti että sotilaallisesti Lähi-idässä. Belgialaiset poliitikot puolestaan toivovat nopeaa paluuta normaaliin arkeen iskujen jälkeen, eivät lupaa uusia toimenpiteitä ja korostavat demokraattisten arvojen merkitystä. Belgian kohdalla turvallistamista ei siis löydy. Lisäksi analyysi paljastaa, että ranskalaiset poliitikkojen puheissa ilmenee monia Agambenin teorian kanssa yhteneviä elementtejä, kuten poikkeuksen normalisoituminen, demokratian suojeleminen rajoittamalla demokraattisia oikeuksia hetkellisesti sekä välttämättömyyteen vetoaminen. Tämä kaikki viittaa siihen, että poikkeustilaa käytetään hallinnan tekniikkana Ranskassa iskujen jälkeen. Analyysin perusteella voidaan tehdä se johtopäätös, että turvallistaminen operoi eri tavoin näissä kahdessa kontekstissa, siitäkin huolimatta, että iskut liitetään samaan kansainvälisen terrorismin jatkumoon. Tämä on mielenkiintoista, sillä se osoittaa, että hyvinkin samankaltaiset iskut voidaan kehystää eri tavoin eri kansallisissa konteksteissa. Se myös osoittaa, että terrorismia ei välttämättä aina turvallisteta, vaikka kyseessä onkin aihe, joka on usein nostettu tavallisen politiikan yläpuolelle poikkeuksellisen politiikan piiriin. Lopussa pohditaan vielä demokratian ja poikkeustilojen suhdetta.