Browsing by Subject "EADRCC"

Tässä tutkielmassa tutkitaan kansainvälisen yhteistyön roolia kansallisen ja kollektiivisen resilienssin rakentamisessa. Resilienssistä on tullut turvallisuuspolitiikan ja turvallisuuspuheen muotisana 2000-luvulla ja erityisesti viime vuosien aikana, 2020-luvulla. Perinteisesti resilienssiä on pidetty vahvasti kansallisen vastuun piiriin kuuluvana, mutta viime vuosina siitä on alettu puhua entistä enemmän myös kansainvälisen yhteistyön kontekstissa, erityisesti valtioiden välisten instituutioiden kontekstissa. Tutkielmassa tarkastellaan resilienssin käsitettä, sen yleistyvyyttä tutkimuksessa ja erityisesti turvallisuustutkimuksessa, sekä sen ilmentymistä kahdessa länsimaisessa kansainvälisen yhteistyön instituutiossa, EU:ssa ja Natossa. Resilienssin nousua muotikäsitteeksi yleisesti sekä kansainvälisen yhteistyön areenoilla pyritään ymmärtämään teoreettisen viitekehyksen kautta. Tutkielma argumentoi, että näitä virtauksia voidaan havainnollistaa kansainvälisten suhteiden klassisten teorioiden, realismin ja liberaalin institutionalismin, kautta. Lopuksi tutkielmassa luodaan tapaustutkimuksen kautta katsaus siihen, miten kollektiivista resilienssiä käytännössä rakennetaan. Tapaustutkimuksessa tarkastellaan EU:n ja Naton kautta tapahtunutta kansainvälistä yhteistyötä 2020-luvun alun suurissa kriiseissä: COVID-19 pandemiassa, Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaan, Turkin ja Syyrian maanjäristyksessä, sekä sään ääri-ilmiöiden aiheuttamissa hätätilanteissa kesällä 2023. Tarkastelu painottuu vahvasti kansainväliseen avuantoon ja sen edistämisessä keskeisiin mekanismeihin: EU:n pelastuspalvelumekanismiin (UCPM) ja Naton euroatlanttiseen kriisivastekeskukseen (EADRCC). Tutkielman keskeisin johtopäätös on, ettei resilienssiä voida nykymaailmassa nähdä enää puhtaasti kansallisena kysymyksenä, vaan kansainvälisen yhteistyön rooli jatkaa kasvuaan. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että nykymaailman kriisit vaikuttavat olevan yhä enenevissä määrin valtioiden ja kansakuntien rajoja ylittäviä sekä mittaluokaltaan ja moninaisuudessaan sellaisia, ettei riittävää varautumista voida tehdä puhtaasti kansallisella tasolla. Tutkielman politiikkasuosituksena on, että samalla, kun resilienssiyhteistyön kehittämistä jatketaan EU:n ja Naton kautta, on ilmastonmuutoksen kaltaisiin ongelmiin vastauksena kehitettävä myös globaalin resilienssiyhteistyön kanavia.