Browsing by Subject "Etiikka"

Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan, oliko yhteiskuntavastuullisella toiminnalla ja viestinnällä sijaa Nordean kriisiviestinnässä keväällä 2016 Nordeaa ja monia muita pankkeja kohdanneen Panama-paperit -kriisin aikana. Tutkielmassa eritellään Nordean itsensä julkilausumat sen toimintaa ohjaavat eettiset ohjeet, toisin sanoen Nordean moraali. Tähän peilataan kriisin aikaista viestintää tavoitteena tutkia sanojen ja toiminnan välistä korrelaatiota, mahdollista yhdenmukaisuutta tai eroavaisuutta. Tutkielman tarkoituksena on saada vastaus kysymykseen siitä, millaisin retorisin keinoin Nordea jäsentää arvojaan, erityisesti yhteiskuntavastuullisuutta, kevään 2016 Panama-paperit -kriisin aikaisessa kriisiviestinnässään. Tutkimus on osa organisaatioviestinnän tutkimusta. Tapausta käsitellään kriisiviestinnän, yhteiskuntavastuun ja sidosryhmäteorioiden valossa. Aineistoa analysoidaan retorisen argumentaatioanalyysin avulla. Tutkimuksessa ammennetaan retoriikan synnyn historiasta kumpuavia tutkimussuuntia ja peilataan niitä nykytutkimuksen suuntaan. Yhä edelleen käytetty ja arvostettu aristotelinen logokseen, eetokseen ja paatokseen jaettu retoriikka auttaa tutkimuksessa aineiston jäsentämisessä. Aineisto koostuu yhdeksästä mediatekstistä, neljästä audiovisuaalisesta mediasisällöstä sekä Nordean viidestä tiedotteesta ja Vastuullisuus Nordeassa - Luottamus ansaitaan joka päivä –esitteestä. Tutkimuksessa havaitaan Nordean sisäisen viestinnän toimineen siinä määrin, että kaikki analysoidut puhujat käyttivät lähes samanlaista retoriikkaa samanlaisin argumentein, joiden perustelu löytyy myös edellä mainituista Nordean eettisistä ohjeista. Henkilötasolla voidaan nähdä pieniä eroavaisuuksia liittyen pääosin puhujan olemukseen, eetokseen. Nordean edustajien argumenteissa vedotaan paljon auktoriteettiin, erityisesti lakiin ja yleisiin yhteiskunnallisiin velvoitteisiin. Panama-paperit -kriisin normalisointi ja väheksyminen nousevat myös keskeisiksi tuloksiksi. Yhteiskuntavastuun rooli yrityksen kriisiviestinnässä ankkuroituu tutkimuksen pohjalta nimenomaisesti kriisiviestinnän esivaiheeseen, eli sidosryhmien kuuntelemiseen. Mitä aiemmin yhteiskuntavastuullinen toiminta on sisällytetty yrityksen toimintasuunnitelmaan, sitä pienempi riski on itse kriisin syntymiseen. Tämä liittyy vahvasti myös omavalvontaan ja sen tulosten raportoimiseen sidosryhmille. Johtopäätöksenä todetaan, että Nordean kriisiviestintä oli onnistunutta pääosin sen johdonmukaisuuden, nopeuden ja asianmukaisuuden vuoksi. Aineistosta nousi esiin toistuvina teemoina puhe konkreettisista korjaavista toimenpiteistä, sekä analysoitavat argumentit pohjautuivat pitkälti niin faktapohjaisiin, kuin myös tunteisiin vetoaviin perusteluihin. Retoriikka oli suurimmaksi osaksi yhteneväistä niin puhujien ulosannin kuin argumenttien ja niiden perustelujen osalta. Lopuksi tutkimuksessa herää kysymys siitä, missä määrin omavalvonta oikeuttaa tehdyt vastuuttomat toimet, ja mikä on omavalvonnan perimmäinen funktio, sekä siitä, kenen vuoksi omavalvontaa tehdään.

Tiedekunta: Valtiotieteellinen Koulutusohjelma: Filosofian maisteriohjelma Opintosuunta: Käytännöllinen filosofia Tekijä: Hannu Kovalainen Työn nimi: Vankkaa metanormatiivista etiikkaa – David Enochin näkemys korvaamattomuudesta ja normatiivisista totuuksista kriittisen tarkastelun kohteena Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Kesäkuu 2021 Sivumäärä: 57 Avainsanat: Etiikka, metaetiikka, normatiivisuus, harkinta Ohjaaja: Teemu Toppinen Säilytyspaikka: Keskustakampuksen kirjasto David Enoch esittää, että matematiikan filosofiasta ja tieteenfilosofiasta tuttu selitysvaatimus voidaan korvata metanormatiivisessa keskustelussa harkintaprojektilla. Siinä missä selitysvaatimus on korvaamaton esimerkiksi luonnontieteessä, on harkintaprojekti rationaalisesti ei-valinnaista ja täten korvaamaton normatiivisessa päätöksenteossa. Lisäksi Enoch päätyy johtopäätökseen, jonka mukaan normatiivisten tosiasioiden olemassaolo on korvaamatonta. Voimme siis todeta, että Enochin mukaan redusoimattomien normatiivisten tosiasioiden olemassaolo on välineellisesti korvaamatonta sisäisesti korvaamattomassa harkintaprojektissa. Enoch tiivistää argumenttinsa vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassaan, Taking Morality Seriously, sen kolmosluvussa , seuraavasti: (1) Jos jokin asia on välineellisesti korvaamaton sisäisesti korvaamattomalle projektille, silloin olemme episteemisesti oikeutettuja uskomaan tämän asian olemassaoloon. (2) Harkintaprojekti on sisäisesti korvaamaton. (3) Redusoimattomat normatiiviset totuudet ovat välineellisesti korvaamattomia harkintaprojektille. (4) Täten olemme episteemisesti oikeutettuja uskomaan, että on olemassa redusoimattomia normatiivisia totuuksia. Tämän maisterintutkielmani tehtävänä on arvioida Enochin argumenttia harkintaprojektin korvaamattomuudesta (deliberative indispensability) normatiivisessa keskustelussa ja perustelua normatiivisten totuuksien olemassaolosta sekä James Lenmanin, Tristram McPhersonin ja David Plunkettin, Brendan Clinen sekä Alex Worsnipin esittämiä vastauksia. James Lenman esittää, että suurin osa siitä, mikä on sisäisesti korvaamatonta harkintaprojektissa, on selvästi ”ohutta harkintaa”, jossa normatiiviset totuudet eivät ole alkuunkaan korvaamattomia. Lenmanin mukaan harkinta ei kuitenkaan ole mielivaltaista, voimme menestyä siinä eri tavoin. Lenmanin mukaan ”normatiivisuus” nousee omista haluistamme ja toiveistamme. Lenman kuitenkin hyväksyy sen näkemyksen, että harkintaprojekti on sisäisesti korvaamaton. McPhersonin ja Plunkettin mukaan se, että jokin entiteetti on harkintaprojektille korvaamatonta, voi tarjota eettisen perusteen uskomukselle, mutta tämä uskomus ei täytä episteemistä vaatimusta entiteetin olemassaolosta. Pohtiminen, ”mitä tehdä,” ei kerro siitä, että siinä olisi mukana episteemisesti perusteltua uskoa tosiasioihin. Tarvitsisimme relevantin positiivisen yhteyden harkintaprojektin korvaamattomuuden ja siinä tarvittavien totuuksien välille. Harkintaprojektilla ei kuitenkaan ole heidän mukaansa yhteyttä totuuteen. He ovat skeptisiä harkintaprojektin korvaamattomuuteen. Brendan Cline pyrkii esittämään vastineessaan, kuinka harkintaprojektin korvaamattomuus ja selitysprojektin korvaamattomuus eivät ole symmetrisiä keskenään, ja kuinka täten normatiivisten totuuksien ontologinen perusta on perusteeton. Clinen mukaan Enochin tulisi tehdä työtä, joka selittäisi ilmiötä. Täten saataisiin selville, mitä todella on olemassa, edellyttäen, että löydämme aktuaalisia selityksiä. Tähän selittävään strategiaan Enoch oli siis nimenomaan pidättäytynyt ryhtymästä. Cline ei kuitenkaan tuo kritiikissään esille, mitä pitäisi selittää eikä sitä, milloin selityksestä tulee aktuaalinen. Alex Worsnipin mukaan selitysprojekti ja Enochin esittämä harkintaprojekti eivät ole analogisia keskenään, koska harkintaprojektilta puuttuu kelvollinen metodi ja koska meillä ei ole perusteita uskoa normatiivisten totuuksien olemassaoloon. Enochilla on vaikeuksia vakuuttaa siitä, että harkintaprojekti ja selitysprojekti olisivat analogisia. Vielä suuremmaksi haasteeksi hänelle muodostuu vakuuttava episteeminen perustelu normatiivisten totuuksien olemassaolosta.