Browsing by Subject "Italia"

Tutkielma muodostaa vastauksen kysymykseen, kuinka vaikuttavaa Euroopan unionin vallankäyttö suhteessa euroalueen jäsenvaltioihin on ollut eurokriisin jälkeen Italian ja Saksan tapausesimerkkien kautta. Tutkielmassa tarkastellaan Italialle ja Saksalle kohdistettuja maakohtaisia suosituksia ja niiden toimeenpanoa kyseisissä jäsenvaltioissa. Maakohtaiset suositukset ovat väline talouspolitiikan yhteensovittamiseksi EU:ssa. Eurokriisi on vedenjakaja euroalueen kehityksessä, sillä kriisillä oli merkittävä vaikutus euroalueen talouspolitiikan yhteensovittamista koskeviin sääntöihin. Tutkielman lähtökohta on havainto siitä, että eurokriisin aikaisten talouspolitiikan yhteensovittamisessa tehtyjen uudistusten takia EU:n instituutioita ja pääasiassa Euroopan komissiota kritisoidaan jäsenvaltioiden talouspoliittisen päätösvallan rajoittamisesta. Jäsenvaltioiden välillä on kuitenkin vaihtelua sen suhteen, kuinka paljon jäsenvaltiot tosiasiassa noudattavat niille kohdistettuja maakohtaisia suosituksia. EU:n vallankäyttö määritellään poliittisen ja instrumentaalisen johtamisen kykynä toimia tehokkaasti yhdessä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Jotta jokin uudistus saadaan poliittiselle agendalle EU:ssa, tarvitaan korkean tason poliittista johtajuutta. Jotta epämääräiset ideat saadaan muutettua oikeudellisesti sitoviksi uudistuksiksi EU:ssa, tarvitaan lisäksi instrumentaalista johtajuutta. Poliittisessa vallassa on kyse ideoilla johtamisesta ja yhteisten tavoitteiden asettamisesta. Instrumentaalinen valta perustuu asiantuntemukseen, kykyyn ja haluun toteuttaa tai olla toteuttamatta poliittista valtaa. Tutkielma on kvalitatiivinen tutkimus, ja perustuu empiiriseen aineistontarkasteluun ja sisällönanalyysiin. Tutkimusaineisto koostuu Italialle ja Saksalle osoitetuista maakohtaisista suosituksista vuosilta 2013, 2015, 2017 ja 2019 sekä Italiaa ja Saksaa koskevista Euroopan komission maaraporteista vuosilta 2014, 2016, 2018 ja 2020. Tutkimusaineisto täydentyy Italian ja Saksan valtiovarainministeriöiden Euroopan komissiolle toimittamilla vakausohjelmilla sekä aiemmilla tutkimuksilla maakohtaisten suositusten toimeenpanosta. Tutkielma vahvistaa aiempien maakohtaisten suositusten toimeenpanoa käsitelleiden tutkimusten johtopäätöksiä Italian ja Saksan osalta. EU:n vallankäyttö suhteessa euroalueen jäsenvaltioihin eurokriisin jälkeen ei ole ollut kovin vaikuttavaa. Maakohtaisilla suosituksilla ei voida pakottaa euroalueen jäsenvaltioita muuttamaan talouspolitiikkaansa. Eurokriisin jälkeen päivitetty talouspolitiikan yhteensovittamis- ja valvontajärjestelmä mahdollistaa sen, että jäsenvaltiot voivat valikoida suosituksista ja säännöistä ne, jotka parhaiten sopivat yhteen kansallisten talouspolitiikan tavoitteiden kanssa. Jotta EU:n vallankäyttö suhteessa euroalueen jäsenvaltioihin olisi voimassa olevan talouspolitiikan yhteensovittamis- ja valvontajärjestelmän puitteissa vaikuttavampaa, tutkielman johtopäätös on, että poliittisen johtajuuden eli jäsenvaltioiden ja instrumentaalisen johtajuuden eli Euroopan komission välistä luottamusta tulisi vahvistaa. Jäsenvaltioiden tulisi ottaa enemmän omistajuutta euroalueen kehityksestä ja maakohtaisten suositusten sisällöistä. Maakohtaisia suosituksia ja niiden valvontaa tulisi johdonmukaistaa, tasapuolistaa ja muuttaa läpinäkyvämmäksi. Koronakriisin seuraukset vaikuttavat euroalueen kasvu- ja kehitysnäkymiin, talouspolitiikan yhteensovittamisen edellytyksiin sekä keskusteluun Euroopan keskuspankin rahapoliittisesta mandaatista vielä pitkään. Eurokriisin takia päivitetyn talouspolitiikan yhteensovittamis- ja valvontajärjestelmän toimintaa tulee uudelleen arvioida suhteessa muuttuneisiin olosuhteisiin. Koronakriisi tullee entisestään syventämään taloudellisia ja sosiaalisia eroja EU:n jäsenvaltioissa ja niiden välillä. Jatkotutkimus EU:n roolista talous-, sosiaali- ja työllisyyspolitiikan yhteensovittamisessa euroalueella on tärkeää EU:n sekä talous- ja rahaliiton yleisen hyväksyttävyyden kannalta.

Tutkielma keskittyy 1400-luvun Italiassa vaikuttaneisiin Leon Battista Albertiin ja Antonio Averlino Filareteen, jotka kirjoittivat ensimmäiset eurooppalaiset arkkitehtoniset tutkielmat puoleentoista vuosituhanteen. Modernissa tutkimuksessa Albertin De re aedificatoriaa ja Filareten Trattato di architetturaa on lähestytty pääasiassa arkkitehtuurin historian näkökulmasta, mutta osoitan tässä tutkielmassa niiden olleen erittäin läheisesti sidoksissa ajan poliittiseen ja humanistiseen ajatteluun. Näytän, että Alberti ja Filarete olivat tutkielmiaan kirjoittaessaan huomattavasti vahvemmin sitoutuneita antiikin kulttuuria ja retoriikkaa korostaneeseen humanistiseen liikkeeseen ja sen koulutusohjelmaan kuin perinteisesti on ajateltu. Näin pystyn tuomaan esille uusia merkityksiä heidän arkkitehtoniselle ajattelulleen. Tässä valossa heidän tutkielmansa muistuttavat tavoitteiltaan ennemmin ajan poliittisia hallitsijan käsikirjoja kuin arkkitehtuurin oppaita, joita kirjoitettiin useita seuraavan vuosisadan aikana. Siten tässä tutkielmassa myös haastetaan tutkimuksessa yleinen käsitys, että varsinkin Alberti olisi ollut ideologisesti tasavaltalainen kirjoittaja. Humanistisen liikkeen edustajille tyypillisesti hän tai Filarete eivät sitoutuneet suoraan mihinkään hallitusmuotoon, vaan heille olennaisempaa oli valtaapitävän kyky toteuttaa heidän suunnitelmansa. Tämän käytännöllisen syyn vuoksi tutkielmat oli osoitettu erityisesti yksinvaltaisille ruhtinaille, joiden hoveissa he pyrkivät tätä kautta päästä korkeampaan asemaan. Albertin ja Filareten humanistinen arkkitehtuuri oli siten omalaatuinen ilmiö. Erityisesti niin sanottua kontekstualistista metodia hyödyntäen pystyn osoittamaan, että Albertin ja Filareten teokset olivat reaktioita 1400-luvun puolivälin Italian poliittisiin kysymyksiin sekä myös heidän henkilökohtaisiin kokemuksiin. Poliittisina teoreettikkoina he etsivät ratkaisuja ajan ongelmiin, humanisteina he pitivät hyvettä ja sen kultivointia ratkaisuna ja arkkitehteina he oivalsivat, että fyysinen rakentaminen saattoi olla keino saavuttaa tämä hyve. Näin he politisoivat arkkitehtuurin ja toisaalta antoivat sille filosofisen perustelun pyrkien samalla nostamaan rakentamisen arvostusta. Mallia he saivat, ja mahdollisesti jopa antoivat, tällaiseen rakentamiseen erityisesti Rooman vahvojen paavien Eugenius IV:n ja Nikolaus V:n rakennusprojekteista, joiden tarkoitus oli vahvistaa arkkitehtuurin avulla paavin poliittista ja kristinuskon hengellistä asemaa. Albertin ja Filareten tavoite oli tehdä käsityön maineessa olleesta arkkitehtuurista yksi vapaista taiteista, eliitin arvolle sopiva älyllinen suoritus, mutta tähän tavoitteeseen he eivät päässeet. Myöhemmät arkkitehtuurin oppaat keskittyivät pitämään alaa teknisenä taitona ja tämä vakiintui vielä pitkäksi aikaa sen asemaksi. Filarete ei myöskään koskaan onnistunut saavuttamaan tavoittelemaansa asemaa hovimiehenä – Alberti menestyi paremmin, tosin hänenkin vaikutuksensa ajan suuriin kaupunkiprojekteihin on epäselvä.

Tässä tutkielmassa käsitellään naisiin kohdistuvan väkivallan representaatioita italialaisessa mediakuvastossa. Tutkielmassa selvitetään, millaista kuvaa väkivallasta annetaan, millaisia syitä ja seurauksia väkivallalle esitetään ja miten käsityksiä sukupuolesta tuotetaan erilaisissa mediateksteissä. Lisäksi tutkielmassa tuodaan esiin mediakuvaston erilaisia valta- ja arvoasetelmia sekä analysoidaan näiden pohjalta muodostuvaa kuvaa italialaisesta yhteiskunnasta. Tutkielma rakentuu kolmen pääteeman kautta, joita ovat väkivallan intersektionaalisuus, tilallisuus ja ideologiat. Teemoista ensimmäinen tarkastelee väkivaltaan vaikuttavia risteäviä identiteettikategorioita, toinen väkivallan ilmenemisen tiloja ja kolmas väkivallankäyttöön liitettyjä tunteita. Tutkielmassa tehdään kriittistä diskurssianalyysia nostamalla esiin aineistossa ilmeneviä väkivallan selitysmalleja ja haastamalla niiden vallitsevia näkemyksiä. Aineisto koostuu italialaisesta mediakuvastosta, jota on koottu puolen vuoden ajan aikavälillä 01.06.2015–30.11.2015. Media-aineistoon on valikoitu väkivaltaa faktapohjaisesti selittämään pyrkivät julkaisut, kuten uutiset ja dokumentit. Pääaineisto koostuu kahdesta Italian suurimmasta sanomalehtijulkaisusta, Corriere della Serasta ja La Repubblicasta, sekä parisuhdeväkivaltaa käsittelevästä draamadokumenttisarjasta Amore Criminale. Tutkimustulokset osoittavat, että italialaisessa mediassa käsitys kahdesta perinteisestä toisiaan täydentävästä sukupuolesta elää vahvana. Väkivallan ymmärrys rakentuu näiden sukupuoli- ja seksuaalisuuskäsitysten varaan ja on siten heteronormatiivista. Aineistossani uusinnetaan kuvaa Italiasta patriarkaalisena kulttuurina, jossa miehellä on ylin päätäntävalta, jolloin esimerkiksi perheväkivalta näyttäytyy miehelle kuuluvana kuritusoikeutena. Naisen arvo määräytyy perinteisten vaimon ja äidin roolien kautta, joskin nämä roolit vaikuttavat eri tavoin väkivallan suhtautumistapoihin. Vaimoon kohdistettu väkivalta on oikeutetumpaa, mutta jos naisella on lapsia, väkivaltaan suhtaudutaan jyrkemmin ja äidin roolin tärkeyttä ja pyhyyttä korostaen. Tutkimukseni perusteella italialaisissa mediadiskursseissa vallitsee ainakin kaksi eri tapaa, joilla mahdollistetaan naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Näistä ensimmäinen korostaa väkivallan sattumanvaraisuutta ja hallitsemattomuutta, toinen puolestaan vierittää vastuuta väkivallasta sen kohteelle. Väkivalta sidotaan osaksi tunteita, päihde- tai mielenterveysongelmia, jolloin väkivallan tekijän ei edellytetä hallitsevan tekojaan. Väkivaltaa kohdanneita naisia syyllistetään väkivallasta esimerkiksi heidän luonnettaan, siveyttään tai toimintatapojaan kyseenalaistamalla. Tutkimuksessa esiin nouseva heteronormatiivisuus peittää alleen naisten oman väkivaltaisuuden ja uusintaa jakoa väkivaltaisten miesten ja väkivallasta kärsivien naisten välillä. Tutkielman lopputulos on, että naisiin kohdistuvan väkivaltaongelman taustalla piilee sukupuolten välinen epätasa-arvo, jossa nainen nähdään lähtökohtaisesti miestä alempiarvoisena. Väkivallan olemassaolo ja jatkuminen mahdollistuvat alistavien käytänteiden ja epätasa-arvoa uusintavien diskurssien kautta.

Tutkielma käsittelee maskuliinisuuden representaatioita kolmessa italialaisessa romaanissa, Sibilla Aleramon Una donna -teoksessa (1907), Elsa Moranten La Storia -romaanissa (1974) ja Silvia Avallonen teoksessa Acciaio (2010). Tutkielman tavoitteena on selvittää, minkä tyyppisiä maskuliinisuuden representaatioita ja mieskuvia aineiston romaaneissa esiintyy: miten ne heijastelevat 'hegemonista maskuliinisuutta', vai heijastelevatko lainkaan, miten romaanien representaatiot heijastelevat italialaisessa mieskuvassa tapahtuneita muutoksia noin sadan vuoden ajalta sekä mihin historiallisiin, poliittisiin ja kulttuurisiin ilmiöihin nämä muutokset voisivat liittyä. Tutkielman teoreettinen viitekehys on sekä sukupuolentutkimuksellinen että kirjallisuustieteellinen. Keskeisenä sukupuolentutkimuksen käsitteenä tutkielmassa käytetään 'hegemonisen maskuliinisuuden' käsitettä, Connellia (1995) mukaillen. Kirjallisuustieteen piiristä tutkielmassa esitellään imagologia, tyypillisesti kansallisuuskuvia ja kansallisuuden representaatioita tutkiva tieteenala, mutta jota tutkielmassa sovelletaan mieshahmojen, toisen, analyysiin, ja tarkemmin analyysissa hyödynnetään imagologian näkökulmasta 'stereotyypin' ja 'representaation' käsitteitä. Keskeisenä lähdeteoksena käytetään imagologian osalta teosta Imagology: the cultural construction and literary representation of national characters (toim. Manfred Beller e Joep Leerssen) (2007). Lisäksi tutkielman teoriaosuudessa esitellään narratologian klassisia käsitteitä, ja analyysissä hyödynnetään Proppin (1928) sadun morfologian käsitteitä. Tutkielman aineisto käsittää kolme italialaisen naiskirjailijan romaania noin sadan vuoden aikaväliltä (1907–2010). Tutkimuksesta selviää, että aineiston romaanien mieshahmoilla on sekä niitä yhdistäviä että erottavia piirteitä (maskuliinisuuden stereotyyppien pysyvyys, kouluttautuneisuus). Romaanien mieshahmoissa toistuu tietynlainen autoritaarisuus naishenkilöitä kohtaan, autoritaarinen isähahmo ja naistenmies -tyypit, D'Annunzio -henkisten miesten katoaminen (Gabriele D'Annunzio oli italialainen myöhäisromantiikan ajan dandy: herkkä intellektuelli, mutta myös yli-ihmismyytin kannattaja ja sotaan mielellään lähtenyt kirjailija), ylipäänsä miesten älyllisten harrastusten katoaminen, mitä taas korostaa naisten kouluttautuneisuus ja halu sivistää itseään (tätä saattaa tosin selittää osaksi viimeisimmän, Acciaio-romaanin sijoittuminen työväenluokkaiseen ympäristöön), sekä ennen kaikkea on havaittavissa tietynlaisen 'perinteisen' maskuliinisuuden 'kriisi'. On selvää, että nämä muutokset maskuliinisuuden representaatioissa liittyvät toisaalta muuttuvaan yhteiskuntaan sekä miesten ja naisten muuttuviin rooleihin, toisaalta kirjailijoiden omiin tarkoitusperiin (tietynlaisen maskuliinisuuden kritiikki).

Tutkielmani käsittelee italialaisen Julius Evolan (1898 – 1974) traditionalismiksi nimittämänsä filosofian vaikutusta venäläisen Aleksandr Duginin (1962 –) kehittelemään eurasianismina tunnettuun filosofiaan. Tarkastelen myös sekä Evolan että Duginin poliittista toimintaa omissa kotimaissaan Italiassa ja Venäjällä. Evolan kohdalla keskityn erityisesti Italian poliittisen väkivallan värittämään vuosiin 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin eräät Evolaan yhteyksissä olleet uusfasistit toteuttivat sarjan terrori-iskuja. Duginin osalta tarkasteluni keskipisteessä on hänen monipuolinen poliittinen toimintansa Neuvostoliiton viimeisistä vuosista 1980-luvun lopulta aina Ukrainan kriisin alkamiseen asti vuonna 2014. Tutkimuskysymyksiäni ovat: mitkä ovat Julius Evolan traditionalismin keskeiset opinkappaleet? Millaisia vaikutuksia Evolan traditionalismiin kuuluvalla poliittisella teorialla oli italialaisiin uusfasistiterroristeihin? Mitkä ovat Aleksandr Duginin eurasasianismin tärkeimmät opinkappaleet? Millaisia vaikutteita Dugin on omaksunut eurasianismiinsa Evolan traditionalismista? Miksi Dugin hyödyntää Evolan filosofiaa oman ajattelunsa tukena? Millaisilla tavoilla Venäjän federaation hallinto on käyttänyt Duginin geopoliittisia teorioita hyödykseen sisä- ja ulkopolitiikassaan? Keskeisimmät alkuperäislähteeni koostuvat Julius Evolan ja Aleksandr Duginin laajoista kirjallisista tuotannoista valikoidusta otoksesta englanninkielisiä käännöksiä. Evolan osalta keskityn hänen pääteoksinaan pidettyihin julkaisuihinsa Revolt Against the Modern World (1995), Men Among the Ruins (2002) ja Ride the Tiger (2003), jotka esittelevät Evolan filosofian ja poliittisen teorian keskeisimmät piirteet. Aleksandr Duginin kohdalla tarkastelen hänen eri yhteyksissä julkaistuista kirjoituksista, artikkeleista, puheista ja haastatteluista koottuja teoksiansa The Fourth Political Theory (2012), Eurasian Mission (2014), The Rise of the Fourth Political Theory (2017) ja Political Platonism (2019), joissa käsitellään Duginin eurasianismin oleellisimpia opinkappaleita. Esitän tutkielmassani, että Evolan traditionalismi muodostaa laajan oppirakennelman, johon Duginin eurasianismi monilta osin perustuu. Evolan ihanneyhteiskunta on todellisuuden metafyysistä perusrakennetta heijastava äärimmäisen hierarkkinen pienen eliitin hallitsema orgaaninen valtio, joka hylkää demokratian, tasa-arvon ja sekularismin kaltaiset arvot. Dugin kehittää Evolan oppien avustamana eteenpäin omaa filosofiaansa, joka pyrkii oikeuttamaan Venäjän suurvalta-aseman osana moninapaista maailmanjärjestystä. Dugin pyrkii Evolan traditionalismiin avulla välttämään assosioitumista fasismin kannattajaksi, sillä venäläisessä yhteiskunnassa fasismi nähdään historiallisten syiden takia venäläisvastaisena aatteena. Lisäksi esitän, että Evolan traditionalismi ei onnistunut herättämään kiinnostusta Mussolinin hallitsemassa Italiassa, mutta nuoremman sukupolven uusfasistit oikeuttivat sen avulla omaa terroritoimintaansa 1960- ja 1970-luvuilla. Duginin poliittinen toiminta on ollut Evolaa hienovaraisempaa painottaen metapoliittista tapaa vaikuttaa yhteiskunnan arvomaailmaan. Evolan traditionalismin tavoin Duginin filosofia ei ole onnistunut saavuttamaan laajaa suosiota, vaikka Venäjän federaation valtionjohto on hyödyntänyt Duginin eurasianismia toisen Tšetšenian sodan ja Ukrainan kriisin yhteyksissä oikeuttaakseen omaa sisä- ja ulkopolitiikkaansa.

Tutkielmassa tarkastellaan napolilaisten räp-artistien sanoituksissaan luomaa kuvaa Napolin kaupungista ja Etelä-Italiasta. Aineisto koostuu pääasiassa kuuden yhtyeen tai artistin ja heidän yhteistyöprojektiensa tuotannosta, josta on poimittu analysoitavaksi Napolia ja Etelä-Italiaa kommentoivia sanoituksia. Tutkielmassa käsitellyt artistit ovat Lucariello, Dope One, Clementino, Co'Sang, Rocco Hunt ja Enzo Dong. Tarkastelun kohteena on toisaalta Napolin kaupungin imago ja toisaalta napolilaisten identiteetti. Hiphopin kaltaisen urbaanin nuorisokulttuurin avulla voidaan päästä lähelle Napolin esikaupunkialueiden nuorison arkea, ja tutkimuksen kolmas keskeinen käsite onkin periferia. Aineistosta aukeavia pääteemoja on neljä: Napolin imago, etelän asema Italiassa, musiikin ja rikollisuuden suhde, sekä periferioiden nuorten elämä ja tulevaisuus. Napolin imagoon ovat vaikuttaneet erilaiset kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa esitetyt kuvaukset aina 1800- luvun vaihteen matkakirjoittajien kommenteista lähtien. Lisäksi kaupungin pitkä ja rikas musiikkiperinne on erityisesti tehnyt sitä tunnetuksi maailmalla. Räppäreidenkin käyttämällä napolin kielellä on suuri merkitys paikalliselle identiteetille, vaikka se on toisaalta aiheuttanut ennakkoluuloja ja esteitä artistien ymmärrettävyydelle muualla Italiassa. Etelä-Italia on politiikassa usein jäänyt Italian sisäiseksi periferiaksi, jota ei vuonna 1861 tapahtuneesta yhdistymisestä huolimatta juurikaan huomioida kansallisella tasolla. Alueellinen eriarvoisuus etelän ja pohjoisen välillä on edelleen huomattava. Ympäristöongelmat kietoutuvat osin järjestäytyneen rikollisuuden voimakkuuteen, ja valtio voi olla kansalaisille uhka sekä väkivallan että välinpitämättömyyden kautta. Räp-sanoitukset kertovat näistä ongelmista suorasukaisesti, mutta mukana ovat myös positiiviset teemat ja usko parempaan tulevaisuuteen. Erityisesti gangsta-räppiä on syytetty huonojen käyttäytymismallien välittämisestä nuorisolle. Vaikka Yhdysvaltojen mustan vähemmistön ja eteläitalialaisten aseman väliltä löytyykin yhtäläisyyksiä, poikkeaa napolilainen räp usein painotuksiltaan amerikkalaisten räppäreiden tematiikasta. Osa räppäreistä kirjoittaa kuitenkin aiheista suorasukaiseen tyyliin, mikä on johtanut pohdintoihin artistin vastuusta myös Italiassa. Periferioiden nuorison kohtaama tulevaisuus köyhyyden, korkean työttömyyden ja rikollisuuden piinamassa ympäristössä on keskeinen aihe napolilaisessa räpissä. Artistit taistelevat sanoituksillaan periferioiden nuoria kohtaan suunnattuja ennakkoluuloja vastaan, ja toimivat samalla rohkaisevina esikuvina seuraaville sukupolville. Napolilainen räp käsittelee monipuolisesti ja avoimesti sekä alueen ongelmia että ylpeydenaiheita, ja tarjoaa siten ajankohtaisen näkökulman Napolin ja Etelä-Italian nykyhetkeen.