Browsing by Subject "Jacques Lacan"

Pro Gradu –tutkielmassani analysoin Paul Austerin teosten avulla omaelämäkerrallisen ja fiktiivisen kerronnan eroja ja yhteneväisyyksiä. Genrejä vertaillakseni olen valinnut Austerin teoksissa toistuvan poissaolevan isän teeman, ja analysoin sen käsittelyä omaelämäkerrallisessa esikoisproosateoksessa Yksinäisyyden äärellä (The Invention of Solitude) (1982) sekä varhaisessa fiktioromaanissa Kuun maisemissa (Moon Palace) (1989). Tutkin poissaolevan isän teemaa toisaalta itsereflektiivisenä elementtinä fiktiivisessä kerronnassa ja toisaalta selvitän, miten siitä muodostetaan narratiivi omaelämäkerrallisessa teoksessa. Väitän tutkielmassani, että Austerin teoksissa subjektiivisesta esitystavasta siirrytään objektiivisempaan suuntaan psykoanalyyttisten sekä jälkistrukturalististen teoreettisten käsitteiden ja viitekehysten avulla. Soveltamalla teemaansa teoreettisiin viitekehyksiin Auster muuttaa omakohtaiset kokemuksensa yleisempään muotoon. Käsittelen tutkielmassani omaelämäkertaa nykyaikaisen omaelämäkertatutkimuksen pohjalta. Nykytutkimuksen mukaan omaelämäkerta nähdään identiteettiä luovana performatiivisena lajina. Nykytutkimuksen konstruktivistiset teoriat korostavat kerronnallisuutta osana identiteetin muodostamista, erotuksena niin aiemmasta klassisesta näkemyksestä, kuin myöhemmästä jälkistrukturalistisestakin. Paul Austerin teokset edustavat tätä nykyistä näkökantaa, ja Austerin näkemystä onkin kutsuttu ”riittäväksi realismiksi” (”sufficient realism”). Tällä tarkoitetaan Austerin tapaa luoda teksteissään puitteet, jotka mahdollistavat siirtymisen jälkistrukturalismin hajanaisesta todellisuudesta todellisuuteen, jossa tietynlaiset aikaan ja kontekstiin sidonnaiset viittaavuussuhteet ovat mahdollisia ja ympäröivän maailman materiaalisuus voidaan todeta. Hän siis onnistuu yhdistämään viittaavuuden kieltävän jälkistrukturalismin realismiin, joka ei näe ongelmaa todellisuuden materiaalisuudessa. Koska Auster onnistuu näin säilyttämään mahdollisuuden itsereflektioon sekä omaelämäkerralliseen viittaavuuteen, on mielenkiintoista nähdä, miten hänen omakohtaisten kokemustensa kuvaus vuorottelee itseä reflektoivan ja fiktiivisen kerronnan välillä. Lähestyn Austerin teosten poissaolevan isän teemaa kolmesta näkökulmasta. Ensin käsittelen poissaolevan isän aiheuttamaa traumaa ja havainnollistan, miten psykoanalyyttisen teorian mukainen käsitys traumasta on muokannut Austerin kerronnan rakennetta. Toiseksi havainnollistan, miten jälkistrukturalistinen ja psykoanalyyttinen käsitys subjektiivisuuden hajonneisuudesta on vaikuttanut Austerin keskeisten henkilöhahmojen kehittelyyn. Kolmanneksi käsittelen metaforan ja metonymian käyttöä isän poissaolon osoittamisessa strukturalistisen sekä jälkistrukturalistisen näkemysten pohjalta ja pohdin, mikä on Austerin tekstien asema suhteessa niihin. Tutkimukseni puoltaa käsitystä Austerin tekstien ”riittävästä realismista”. Hän tiedostaa omaelämäkerrallisen viittaavuuden kuvainnollisuuden, mutta ei hylkää mahdollisuutta itsestä tai todellisuudesta puhumiseen. Tutkielmani tukee ajatusta siitä, että omaelämäkerta ja fiktio eivät ole vastakkaisia tyylilajeja, vaan osa jatkumoa, jonka ääripäissä ovat oma kokemus ja mielikuvituksen tuotokset. Erotan lajit tutkielmassani siten, että omaelämäkerrallinen narratiivi muodostetaan valikoimalla tapahtumia, vaikutelmia ja tilanteita omasta elämästä ja järjestämällä ne havainnollistamaan jotakin tiettyä ideaa. Fiktionaalinen narratiivi taas muodostetaan yleisemmäksi esitykseksi jostakin ideasta esittämällä kuvaannollinen yhtenäinen juoni, joka on havainnollistavassa yhteydessä valittuun kontekstiin. Oman kokemuksen kerronnallistaminen vie omaelämäkerrallista tarinaa välttämättä jossain määrin fiktiiviseen suuntaan, kun taas oma kokemus välttämättä jossain määrin muokkaa fiktiivistä kerrontaa ja fiktiivisen tarinan kuvainnollisuus on aina mahdollista lukea myös kirjaimellisesti.

Tämän pro gradu –työn aiheena on tekijän anteeksipyyntö ja kerronnan etiikka Ian McEwanin romaanissa Atonement. Atonementia lukiessa hahmottuu ajatus kahden Atonementin, Briony Tallisin (romaanin osat I-III) ja Ian McEwanin Atonementin (romaanin osat I-IV) metafiktion eli itsetietoisuusuuden eroavuuksista. Näiden metafiktioiden eroavuudet paikantuvat pro gradu –työn mukaan autofiktiivisen metafiktion ja postmodernin metafiktion eroihin ja avaavat tien asettamaan kysymyksen 2010-luvun romaanitaiteen metafiktiosta ja myös etiikasta. Tutkimuskysymys jakaantuu tässä tutkielmassa kolmeen osaan, joista ensimmäinen toimii väylänä toisten kysymysten asettamiselle, ja koskee romaanin kerrontaratkaisua. Jotta perusteellinen analyysi kahden toisiinsa kietoutuvan Atonementin – sekä Brionyn että McEwanin - etiikan ja metafiktioiden nyansseista voidaan esittää, tehdään aluksi syvällinen narratologinen selonteko Atonementista. Narratologinen analyysi avaa näkymän Brionyn poikkeuslaatuiseen epäluotettavaan kertojuuteen, ja paljastaa Ian McEwanin metafiktion luonteen, sen eettiset kysymykset fiktion mahdollisuuksista. Kerronnan analyysissa hyödynnetään ertyisesti James Phelanin näkemystä epäluotettavasta kerronnasta. Analyysi keskittyy lopulta Atonementin kaikkitietävän kerronnan ironiseen vireeseen, jolla on romaanissa Brionyyn liittyvä tunnustuksellinen motiivi. Tutkimuskysymyksen toinen osa koskee Atonementia itseoikeutettuna sovituksena ja lopulta fetissiteoksena, ja ammentaa psykoanalyyttisesta subjekti- ja kirjallisuusteoriasta. Sen lähtökohtana on psykoanalyytikko Jacques Lacanin luenta Edgar Allan Poen ”The Purloined Letter” (1844) –novellista. Lacanilainen analyysi Atonementista huipentuu näkemykseen Brionyn taiteilijahybriksen lacanilaisittain ilmaistuna ”perversiivisestä” luonteesta. Samalla analysoidaan mahdollisuutta lukea Atonementia Briony Tallisin autofiktiona, sillä Serge Doubrovskyn määritelmä autofiktiosta tangeeraa lacanilaista määritelmää kirjeestä Poen ”The Purloined Letterissä”. Lacanilaisen analyysin jälkeen tutkielmassa jäljitetään Brionyn puolesta anteeksi saamisen mahdollisuutta peilaamalla Atonementia filosofi Emmanuel Levinasin etiikkaa vasten. Tämä muodostaa tutkielman tutkimuskysymyksen kolmannen osan, sen, miten fetissiteoksesta on mahdollista siirtyä etiikkaan. Briony tunnistaa lopulta toisten ihmisten absoluuttisen toiseuden ja oppii näkemään toisten kasvot ja lopulta astuu levinasilaisittain eettiseen tilaan. Pro gradu –työ päättyy analyysiin kahden metafiktion kysymyksestä. Onko 1900-luvun lopun 2000-luvun alun postmoderni, itsetietoinen metafiktio – jota Atonement tietyin varauksin edustaa, vaikka avautuukin uudenlaisen metafiktion mahdollisuudelle - erilaista kuin 2010-luvun autofiktiivisiä piirteitä hyödyntävissä romaaneissa esiintyvä metafiktio? Samalla esiin nostetaan esimerkkejä nykyautofiktioiden metafiktiosta ja etiikasta.

The War on Terror has been waged for almost two whole decades now. President Barack Obama pledged to end the “boundless Global War on Terror” during his tenure but there are still US troops present in Middle East and North Africa. Despite the rhetoric on ending the war, the war got even more violent in terms of air strikes and the military budget kept on rising from that of president Bush under Obama’s first term as president. Since these circumstances suggest that there was no considerable change to be perceived in the outcome of the war from Bush to Obama, there seems to exist a process of political meaning-making through which the meanings attached to the US engagement in the Middle East are altered. Thus, this study aims at analysing the underlying fantasmatic logics through which the War on Terror was legitimized to the public during Obama’s presidency. This study contributes to the study of international relations through Lacanian-Žižekian framework, which has only recently been introduced to the study of international politics. The theoretical and methodological background of this thesis is rooted in Lacanian psychoanalysis, discourse theory of Laclau and Mouffe and Lacanian-Žižekian theorizations on ideological fantasies. By adapting the logics approach of discourse theory as a qualitative method, this thesis analyses 105 speeches on terrorism that Barack Obama delivered in 2009–2016. The analysis is focused at analysing discursive articulations, nodal points and master signifiers that partake in structuring the fantasies regarding War on Terror. In this thesis I will argue that it is through the fantasmatic logics that the ideological grip of Obama’s War on Terror becomes intelligible: By structuring the fantasmatic objects of desire at least on three levels, Obama succeeds at granting the illusion that the unachievable and impossible enjoyment – that the subjects of War on Terror desire – is achievable. However, Obama organizes the fantasy in a way that keeps the realization of the ultimate fantasy of lasting peace, safety, prosperity and security always at a distance. The desire is sustained by articulating enemies, such as al Qaeda, Taliban, Osama bin Laden, Assad’s regime and ISIL, as inferior objects of desire that are “forgotten” and replaced by one another in the signifying chain of enmity. In addition to this “forgetting” of inferior objects of desire, there exists a process of “reminding” or “remembering” that sustains the desire of War on Terror’s subjects. I then argue that some of these objects of desire are used to remind the subjects of what the possible enjoyment would feel like when it is finally achieved. These enemies are also articulated as “the constitutive othesr” that prevent the subjects of War on Terror to realize their fantasy of lasting peace. The results show that the signifier “terrorists” functions as a subtle epithet through which various and differential groups can be articulated as enemies.