Browsing by Subject "Jacques Rancière"

This master’s thesis explores the paradox human rights that was identified by Hannah Arendt seventy years ago, which will be analysed in view of the critique presented by Jacques Rancière. Despite his critique, it is clear that Arendt has made a significant contribution to Rancière’s own thinking about human rights. Arendt is critical of the concept of human rights. Arendt emphasizes that a human being must be recognized as an equal legal and political subject of a political community in order to be able to effectively claim the rights. Arendt describes the loss of human rights as the loss of a meaningful place in the world and identifies a paradox, which questions the entire concept of human rights. According to Arendt, the most fundamental human right is “the right to have rights” that can be understood as the right to belong to a political community. According to Jacques Rancière, Arendt’s critique of human rights stems from the anti-political and archi-political features of her thinking. I suggest, following Andrew Schaap, that there are some features in Arendt’s thinking that can be interpreted as anti-democratic, but it does not mean that Arendt’s understanding of human rights is as problematic as Rancière suggests. According to Ayten Gündoğdu, Arendt’s understanding of human rights is not as paralyzing as Rancière argues. Rancière’s critique reflects his own understanding of the concepts of politics, the police, dissensus, the axiomatic principle of equality and the process of political subjectification. As Andrew Schaap has argued, despite their similarities, there are significant differences in Arendt’s and Rancière’s understanding of human rights, which appear when analyzing for instance example of the sans papier movement. This thesis has an introduction and six chapters. The second chapter introduces Hannah Arendt’s understanding of human rights and the human condition. The third chapter introduces Rancière’s critique of Arendt, and presents his understanding of the concepts of politics, the political, dissensus, the axiomatic principle of equality and the subject of human rights. The fourth chapter provides an analysis of the Aristotelian influence on Arendt and Rancière and the relevance of speech in their respective theoretical frameworks as well as an analysis of the concept of legal personhood. The fifth chapter provides an analysis of Rancière’s critique of Arendt, according to which she has adopted an archi-political position and a comparison of their respective theoretical frameworks in view of Andrew Schaap. The sixth chapter explores Ayten Gündoğdu’s aporetic reading of Arendt and the possibilities to rethink her understanding of human rights and her strict separation of the political and the social before providing the conclusions in the seventh chapter.

Tutkielma tarkastelee saksanjuutalaisen filosofin Walter Benjaminin (1892–1940) auran käsitettä. Käsite esiintyy tunnetuimmassa muodossaan Benjaminin esseessä ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakautena” (1935–1940). Aura edustaa esseessä merkitystä, joka ilmentää taidetta koskevaa historiallisteknistä kehitystä. Tämän myötä taide menettää alkuperäisen, uskonnollisen arvon luonteensa, jota kuvaa kulttiarvon käsite. Kopioinnin mahdollisuuden myötä korostuu taiteen näyttelyarvo, joka koskee esimerkiksi elokuvaa ja valokuvausta taidemuotoina. Näyttelyarvo ilmentää taiteen yhteiskunnallista muutosta, jossa taide tavoittaa suuremmat ihmisjoukot ja ero alkuperäisen ja kopioidun taideteoksen välillä muuttuu sosiaalisesti merkityksettömäksi. Tutkielman ensisijainen tutkimuskysymys on, voiko aura muodostaa esseetä laajemman käsitteellisen kokonaisuuden osana Benjaminin myöhäistuotantoa? Tutkielma tarkastelee auran käsitteen luonnetta, pyrkien muodostamaan käsitteestä tulkinnan vaihtoehtona Benjaminin reseptiohistoriassa kannatusta saaneelle käsitykselle aurasta autenttisen taideteoksen synonyyminä. Tutkielman toinen tutkimuskysymys pohtii auran suhdetta nykytaiteeseen. Mitä aura voi mahdollisesti kertoa nykytaiteen piirteistä ja taiteesta nykyisyydessä? Tutkielman kirjallisuus muodostuu Benjaminin myöhäistuotannon primäärilähteistä, Benjaminina käsittelevästä kommentaarikirjallisuudesa, paikkasidonnaista teoriaa käsittelevästä kirjallisuudesta sekä nykytaideteoksia taustoittavista verkkolähteistä. Auran tulkitsemisen kannalta tutkielman keskeisimmät lähteet mainitun “Taideteos-esseen” lisäksi ovat Benjaminin hashiksen käyttöä koskevat muistiinpanoista sekä esseet “Pieni valokuvauksen historia” (1931) ja “Silmä väkijoukossa” (1939). Tutkielma käy läpi Benjaminin myöhäiset elämänvaiheet, myöhäisen tuotannon keskeiset teemat sekä esittelee mainittua Benjaminin primäärikirjallisuutta erilisessä luvussaan. Tutkielma käy läpi Theodor W. Adornon esittämän kritiikin koskien auraa “alkuperäisyyden myyttinä”, Giorgio Abambenin Benjaminia koskevan tulkinnan taiteen ja uskonnon välisen suhteen historiallisesta muutoksesta sekä Jacques Rancièren Benjaminia koskevan kritiikin taiteen ja politiikan välisestä suhteesta. Mainitut teemat koskevat myös tutkielmassa käsiteltävää kysymystä nykytaiteen yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta luonteesta. Tutkielman perusteella voidaan väittää, että Benjamin myöhäistuotannosta on mahdollisuus muodostaa auraa koskien ”Taideteos-esseetä” laajempi tulkinnallinen kokonaisuus. Tutkielma väittää, että aura voidaan käsittää taidetta kuvaavan historiallisen muutoksen ohella myös yksilöllisen havainnon kohteena ja taidekokemuksen piirteenä. Aura muodostaa myös teeman inhimillisen kokemuksen yleisestä historiallisesta muutoksesta. Tutkielma esittää auralla olevan yhteys paikkasidonnaisen taiteen historialliseen kehitykseen ja piirteisiin. Näitä ovat paikkasidonnaisen taiteen tapa irtaantua modernin taiteen keskeisistä ideaaleista koskien taideteoksen muotoa, objektikeskeisyyttä sekä taideteoksen mediumiin liittyviä kysymyksiä. Tutkielman mukaan aura ilmentää myös nykytaiteelle ominaisen näyttelykeskeisyyden luonnetta sekä sopii multimediaalisten paikkasidonnaisten taideteosten tarkasteluun. Auran ajallinen yhteys paikkasidonnaiseen taiteeseen perustuu auran sopivuudessa paikkasidonnaisten taideteosten väliaikaisuudelle.