Browsing by Subject "Kallio"

Maisterintutkielmassa tarkastellaan Helsingin Kallion asuinalueen kehitystä ravintolapalveluiden näkökulmasta. Kallion kaupunginosa sijaitsee Helsingin itäisessä kantakaupungissa. Asuinalueella on ollut varsin värikäs historia ja ominaispiirteensä, jonka 1900-luvun alkupuoliskon kehityskulkua Heikki Waris avaa perusteellisesti teoksessaan Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle I-II (1932 & 1934). 1900-luvun alussa Kallio leimaantui vahvasti työväenluokan asuinalueeksi pienine, ahtaine asuntoineen. Suomessa gentrifikaatiotutkimuksen pioneerina voidaan pitää Pasi Mäenpäätä, jonka teos Kallion kaupunginosan keskiluokkaistuminen 1980-luvulla. Työläisyhteiskunnan tuho? julkaisiin vuonna 1991. Mäenpään mukaan jo 1980-luvulla Kalliossa oli nähtävissä keskiluokkaistumista, joka alkoi murentaa Kallion imagoa työväenluokan asuinalueena. Tästä huolimatta alueen villi maine ja rosoinen elämänmeno olivat vahvasti voimissaan vielä 1990- ja 2000-luvulla. Vasta 2010-luvulla asuinalueen muutos keskiluokkaisempaan suuntaan on ollut kuuma puheenaihe ja sen seuraukset havaittavissa myös asuntojen hintakehityksessä. Sharon Zukin (1995) on lähestynyt gentrifikaatiota (karkeasti suomennettuna alueen keskiluokkaistumista) kulttuurisen kulutuksen lisääntymisen näkökulmasta. Hänen mukaansa materiaalisesta kulutuksesta ja sen ihannoinnista on siirrytty kohti elämyskulttuuria ja ”symbolista taloutta”, joka näkyy ravintoloiden, museoiden ja ylipäätänsä kulttuurin arvostuksen ja käytön nousuna. Mäenpää (2005) on tutkinut kulutuskulttuurin ja julkisen tilan välistä suhdetta sekä 1980-luvulla alkanutta kaupunkikulttuurin murrosta Suomessa, kuvaillen ilmiötä kulutuskeskeiseksi kaupunkikulttuuriksi. Kaupunkielämän ydin on kuluttaminen, joka näkyy sekä uudessa kaupunkikuvassa että kaupunkikulttuurin kasvavassa merkityksessä. Zukinin ja Mäenpään esiintuoma kulttuurisen kulutuksen ja elämyskulttuurin lisääntyminen ovat havaittavissa myös Kalliossa. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys on tarkastella Kallion gentrifikaatiota juuri tästä näkökulmasta. Työväenluokkainen ja perinteisesti varsin huonomaineinen Kallio on viimeistäänkin 2000-luvulla siistiytynyt ja rauhoittunut asuinalueena. Tämän tutkimuksen tavoitteena on kuvata ja analysoida Helsingin Kallion ravintolakulttuurissa ja -palveluissa tapahtuneita muutoksia. Tutkimukseni pohjautuu kahdeksaan ravintola-alan toimijan haastatteluun, jotka on tehty syksyllä 2018.

Tutkielman aiheena on julkisilla paikoilla tapahtunut nuorisoväkivalta Kallion kaupunginosassa Helsingissä vuonna 1928. 1900-luvun alussa nuorta väkivallantekijää kutsuttin usein huligaaniksi tai sakilaiseksi. Työssä nuori väkivallantekijä pyritään näkemään kuitenkin ilman tällaista leimaa tai stereotypiaa. Tutkimuksen kohteena on paitsi väkivallantekijä myös itse väkivallanteko. Nuorten väkivaltaa tarkastellaan aikakaudelle leimallisten olosuhteiden kontekstissa. Tällaisia ovat väkivallan kasvu 1920-luvulla ja vuodet 1919-1932 voimassa ollut kieltolaki. Lisäksi työssä arvioidaan Kallion poliisipiirin mahdollisuuksia kontrolloida julkista tilaa. Itse väkivallantekoja lähestytään tarkastelemalla niiden rituaalisia piirteitä. Tutkielman pääaineisto koostuu Kansallisarkistossa säilytettävistä Helsingin poliisilaitoksen rikososaston kuulustelupöytäkirjoista. Kuulustelupöytäkirjoista kerätyllä tiedolla hahmotellaan nuoren väkivallantekijän ja väkivallanteon profiilia. Kuulustelupöytäkirjoista muodostuu myös kunkin väkivaltatapauksen kuulustelukertomus. Tilannelähtöisessä tutkimusotteessa aineistosta havainnoidaan rituaalisia piirteitä. Metodologisena apuvälineenä tässä käytetään Pieter Spierenburgin ajatuksia väkivallan positiivisista ja negatiivisista rituaaleista. Rituaalien keskiössä on ajatus väkivallan kunniakoodeista ja ruumiin symboliikasta. Toinen tutkielmassa käytettävä aineisto on Kallion poliisipiirin kirjelmät kaupungin poliisimestarille. Ne kertovat piirin julkisen tilan kontrolliongelmista, mikä osaltaan loi mahdollisuuksia väkivallantekoihin julkisilla paikoilla. Kolmantena aineistona tutkielmassa hyödynnetään vuonna 1931 valmistunutta Komiteamietintöä, jonka tehtävänä oli selvittää väkivallan kasvun syitä 1920-luvulla. Tutkielman keskeisin tulos on, ettei Kallion nuorten väkivallassa ollut juurikaan rituaalisia piirteitä. Tappeluissa ei noudatettu tasavertaisen puukkotappelun kunniakoodistoa, vaan tappelut olivat pääosin jo lähtlkohtaisesti aseellisesti epätasapainoisia. Väkivalta oli paitsi kunniatonta myös paikoitellen raukkamaista. Koska kunniakoodistoa ei noudatettu, tappeluiden edetessä vastapuolen merkkejä tulkittiin väärin ja osapuolten roolit saattoivat vaihtua kesken tappelun. Väkivalta ei myöskään ollut symbolisesti nöyryyttävää tyylittelyä missä tarkoitus ei ole vahingoittaa, vaan jopa hengenvaarallista ja kuolemaan johtanutta silmitöntä väkivaltaa. Väkivallan rituaalisten piirteiden vähyys selittyy ainakin osapuolten humalatilalla, mikä kuulustelupöytäkirjojen perusteella oli yleistä. Runsas alkoholinkäyttö ennen tappeluun ryhtymistä teki väkivallasta arvaamatonta ja impulsiivista. Aineiston nuoret eivät myöskään olleet kovinkaan kokeneita väkivallantekijöitä, sillä vain muutamalla oli pahoinpitelyitä kontollaan. Näin rituaalisia kunniakoodistoja oli mahdoton sisäistää, kun itse tappelukokemus puuttui. On todennäköistä, että perinteisten sakilaisten rinnalle muodostui satunnaisemmin väkivaltaan turvautuva nuorten joukko, joita valtaosa aineiston nuorista edustaa. Kenties kokeneemmaat väkivallantekijät harjoittivat rituaalisempaa väkivaltaa tietoisen salaisesti viranomaisten ulottumattomissa.