Browsing by Subject "Kant"

Tutkimuksen tehtävänä on analysoida pitkän linjan katolisen ekumeenikon Hans Küngin uusinta uskontoteologista projektia. Sen perusajatuksen voi tiivistää seuraavasti: Uskonnoille on saatava yhteinen perusetiikka globaalin rauhan tavoittamiseksi. Lähdemateriaali koostuu Küngin 1980-luvulla alkaneen uskontoteologisen kauden tuotannosta. Tutkimusmetodina käytetään argumentatiivisesti painottunutta systemaattista analyysiä. Tarkoituksena on analysoida ja punnita premissejä, joilla Küng perustelee maailmaneetos-projektin tarpeellisuuden. Kolme käsitettä nousevat esiin: uskonto, maailmanrauha ja moraali. Nämä argumentit muodostavat samalla kontekstin, jossa Küngin teologiset perusprinsiipit tulevat esille. Küng käyttää sekä pragmatistista että filosofis-teologista metodia maailmaneetos-projektin perustelemisessa. Argumentatiivisen luonteensa vuoksi tutkielman ominaispiirre on keskustelevuus. Keskustelevuuteen liittyen tutkielmassa painottuu kriittinen näkökulma. Kokonaisanalyysissä hyödynnetään laajalti maailmaneetos-projektiin liittyvää kirjallisuutta ja varteenotettavia puheenvuoroja. Alussa esitellään Uskontojen maailmanparlamentin maailmaneetoksen julistus. Tämän asiakirjaan kohdistuvat kommenttipuheenvuorot muodostavat kontekstin, jonka piirissä Küngin projektiin liittyvää keskustelua usein käydään. Luvussa 2 käsitellään maailmaneetos-projektin ensimmäistä argumenttia, joka voidaan tiivistää seuraavasti: uskonto on välttämätön moraalin lähtökohta. Küngin pragmatistinen argumentti uskonnon puolesta on se, että uskonnot ovat käytännössä osoittautuneet parhaiksi moraalin vaalijoiksi. Küngin filosofis-teologinen argumentti puolestaan muodostuu väitteestä, että uskonto on myös teoreettisessa tarkastelussa ainoa kestävä vaihtoehto moraalin perustelemiselle. Küng perustaa jälkimmäisen argumentaationsa Kant-kritiikkiin. Kantin moraaliteorian tarkempi analyysi kuitenkin paljastaa, että maailmaneetos-projektin teologinen ansatsi on pikemminkin Kantin autonomiakäsitykselle analoginen. Luvussa 3 käsitellään toista argumenttia, joka kuvastuu olettamuksessa: maailmaneetos-projektin varsinainen päämäärä on maailmanrauha. Tällainen piirre viittaa reaalipolitiikkaan globaalissa mittakaavassa. Niistä muodostuu maailmaneetos-projektin pragmatistinen metodi tämän argumentin kohdalla. Maailmanrauha-argumenttia voidaan kuitenkin kritisoida sekä pragmatistiselta että filosofis-teologiselta kannalta. Tästä johtuen Küng itsekin viime kädessä hylkää pragmatismin ja nojaa filosofis-teologiseen argumentaatioon. Sen mukaan maailmanrauha ei voi olla ylin päämäärä, vaan moraali. Luvussa 4 moraalin keskeisyys maailmaneetos-projektissa tulee eksplisiittisesti ilmi. Vaikka Küng kritisoi pragmatistisen argumentaation turvin perinteisiä uskontoteologisia positioita epärealistismista,hän kuitenkin itse esittää filosofis-teologisen mallin totuuskriteeriksi kaikille uskonnoille. Tämän kriteerin eettinen osa on olennaisin ja Küng kutsuu sitä nimellä humanum. Tarkemmassa analyysissa humanum osoittautuu peruskantilaiseksi moraaliksi. Humanum on maailmaneetos-projektia strukturoiva filosofis-teologinen keskipiste. Tästä johtuen maailmaneetos-projekti altistuu kuitenkin uskontorealistiselle kritiikille: sen voidaan nähdä ajavan valistukseen perustuvaa klassista moraali-imperialismia vastoin uskontojen omaa itseymmärrystä. Tämä onkin projektin suurin ongelmakohta ainakin eettiseltä kannalta. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että uskonnon rooli on maailmaneetos-projektissä korkeintaan moraalin käytännöllisenä motivaattorina. Maailmanrauha on sinänsä hyvä päämäärä, mutta vain siksi ja sikäli kuin se on sopusoinnussa Küngin humanistisen moraali-ihanteen kanssa. Küngin argumentaatio on pragmatistista ja hän vetoaa maailmaneetos-projektin argumentoinnissaan realismiin sekä poliittisella että uskontoteologisella tasolla. Tosiasiassa maailmaneetos-projektin voidaan nähdä perustuvan pragmatismin kanssa ristiriidassa oleviin ja siten myös epärealistisiin piilotavoitteisiin uskontojen moraalin länsimaistamisesta.

This thesis discusses an alternative interpretation of the ethical theoretical system established by Immanuel Kant – the Kantian Nonideal Normativity; and assesses the morality of nuclear related practices conducted by parties in the North Korean Nuclear Security Complex. This thesis interprets Kantian moral philosophy from a double-level perspective, indicating that while Kantian ideal theory is presenting an ideal moral goal for human beings to live up to in an ideal world; Kantian nonideal theory works as practical guidance in nonideal circumstances to maximally approach the ideals for historical human development. This thesis assesses the morality of North Korea’s acquiring nuclear military capability on the right of self-defence. It examines domestic analogies of the right of self-defence as the grounding of national defence, the right to lie in specific circumstances, and the partial state of nature; argues that the acquisition of nuclear military capability is morally permitted in a specific circumstance under strict conditions. Contemporary North Korean history after Korean War was examined to determine the conditions North Korea had been in when it developed its nuclear capability. First key finding of this thesis is that North Korea is morally permitted to acquire nuclear military capability in order not to become a means. Second key finding is that the punitive actions done to North Korea by other parties in the Complex aiming its nuclear capability acquisition are to be morally scrutinized for violation of duty of nonintervention. North Korea is entitled to its right of nonintervention as it does not belong to either categories of exception. Its violation of NPT cannot be the excuse for other actors to violate their moral duties. And punitive actions should not be used by states to seek their own ends. The moral obligation for North Korea and the US to join a union of states constitutes the third key finding of this thesis. The decision to join must be an autonomous one. The establishing of such union is the key to solving the nuclear issue in Korean Peninsula. Kantian morality is exceptionally strict in keeping peace among states, yet it holds even higher freewill and justice. Kantian perpetual peace does not come from unilateral disarmament of several states, but from a systematic change of nuclear mindset and current non-proliferation institution.

This thesis deals with Kant’s doctrine of apperception, as presented in the Transcendental Deduction, in the second edition of the Critique of Pure Reason. The research question examined in the thesis is to what extent and how the doctrine of apperception can be interpreted as analytic, and to what extent and how it can be interpreted as synthetic. The aim of the thesis is to show that the doctrine can be interpreted as inherently ambiguous, between an analytic account which presents a conceptual analysis of a unified subject’s activities of cognition, and a synthetic account which explains how the subject’s unity of consciousness, or the identity of apperception, is possible in the first place. This is achieved through (1) an examination of Allison’s interpretation of apperception, (2) close readings of the relevant passages in the Critique of Pure Reason, and (3) an interpretation of Hegel’s reading of Kant in Faith & Knowledge. It is argued in the thesis that an accurate interpretation of the doctrine of apperception must include accounts of both its analytic and synthetic dimensions. The proposed view is that the synthetic account explains how the analytic account is itself possible. So, on the one hand, it follows analytically from the thought of a single subject’s thinking an object, as containing diverse representations, that the subject synthesizes those diverse representations as an identical subject. On the other hand, Kant sometimes seems to think that the identity of apperception must itself be produced by synthesis and consciousness of it. This provides the basis for a synthetic account of apperception, expressed by Hegel’s view that the doctrine of apperception implies an identity of subject and object. In the thesis, Hegel’s view is interpreted to mean that insofar as the identity of apperception must be produced through synthesis and consciousness of synthesis, the distinction of subject and object cannot be justified, when it comes to that synthesis and consciousness of it. The view advanced in the thesis is that the process through which consciousness becomes unified, relative to synthesis, is a necessary condition of the analysis of the unified subject’s activities of cognition. Moreover, it is held that the ambiguity which gives rise to this view is inherent to the doctrine of apperception. So, although Allison’s analytic interpretation presents a generally plausible and internally consistent account of apperception, it is not fully supported by the text. Consequently, to avoid begging the question, a synthetic interpretation must also be given. In this thesis, such an interpretation is formulated on the basis of an interpretation of Hegel’s reading of Kant.

Tutkin Henri Bergsonin suhdetta Immanuel Kantin ajatteluun. Olen valinnut metodikseni argumentaatioanalyysin, ja käyn läpi kaksi osiota Bergsonin kirjassa Creative Evolution (1911), joka on Bergsonin itse huolellisesti tarkastama englanninnos hänen ranskankielisestä teoksestaan L’évolution créatrice (1907). Näissä osioissa hän käsittelee Kantin teosta Puhtaan järjen kritiikki ja nostaa siitä esiin muutamia seikkoja, joista hän on Kantin kanssa eri mieltä. Näitä seikkoja haluan tässä tutkielmassa pohtia. Lähden liikkeelle esittelemällä molemmat filosofit erikseen, koska oletan, että myös tausta ja aikakausi ovat vaikuttaneet kummankin filosofin ajatteluun. Myös valitsemani metodiopas suosittelee hermeneuttista taustoitusta, jota ei aina oteta riittävästi huomioon. Kantin esittelyssä käyn läpi Puhtaan järjen kritiikin ja transsendentaalisen idealismin sisältöä, ja Bergsonin osalta taas hänelle tärkeitä käsitteitä kuten kesto (durée, duration). Argumentaatioanalyysissa esittelen tutkimuslähteeksi valitun tekstin teoksesta Creative Evolution systemaattisesti kappale kappaleelta. Analyysin perusteella totean, että Bergson on halunnut kommentoida tai oikaista etenkin seuraavia seikkoja Kantin järjen kritiikissä: Tietoteorian alueella Kant ei Bergsonin mukaan tunnusta sitä, että kognitio ja materia voivat mukautua yhteen ja hakea yhteistä muotoa. Tämä johtuu siitä, että Kant rajaa mielen toiminnan ymmärrykseen eikä tunnusta mielen virtaavan yli ymmärryksen. Kant ei myöskään attribuoi tosi kestolle absoluuttia olemassaoloa, vaan asettaa ajan samalle tasolle avaruuden kanssa. Kant pitää myös niin tiukasti kiinni suksessiosta eli perättäisyydestä molempien intuition muotojen, avaruuden ja ajan, kohdalla, että ajautuu pitämään avaruuden ohella myös aikaa pelkästään homogeenisena ympäristönä tai välineenä, eikä tunnusta ajan heterogeenisuutta, mikä estää liikkeen syvyystasolla. Edelliseen liittyen Kant ei myöskään ymmärtänyt ulotteisuuden merkitystä eikä myöntänyt intuition dualiteettia. Bergsonin mukaan Kant oli lopulta hyvin lähellä edeltäjiään, vaikka oli lähtenyt hakemaan heistä irtiottoa. Itse päättelen tämän tutkimukseni ja analyysin tulosten perusteella, että Kantin ja Bergsonin intressit olivat selkeästi eri suunnilla, ja tämä johtui osittain myös heidän aikakausiensa erilaisuudesta. Kant teki vahvaa työtä ajattelun vapauden, ihmisarvon ja etiikan hyväksi, kun taas Bergson halusi palauttaa industrialisoituneen aikakauden keskellä filosofiaan henkisen, psykologisen ja psykofyysisen näkökulman.