Browsing by Subject "Nyctereutes procyonoides"

Tämä lisensiaatintutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen lyhytkasvuisuuden merkittävimmistä taustatekijöistä kotieläimillä sekä kliinisen ja patologisanatomisen kuvauksen eräällä turkistilalla esiintyneistä kääpiökasvuisista suomensupeista. Kirjallisuuskatsauksessa kuvataan lyhytkasvuisuuden tutkimusta laumatasolla sekä esitetään yleisimpiä nutritionaalisia, teratogeenisia sekä geneettisiä syitä kotieläimillä esiintyvään kääpiökasvuisuuteen. Kääpiökasvuisuutta ei ole kuvattu suomensupeilla tai luonnonvaraisilla supikoirilla aiemmin kirjallisuudessa. Kääpiökasvuisia supeja oli alkanut ilmestyä tilalle viimeisen muutaman vuoden aikana ja vuonna 2017 tuottajan arvion mukaan kääpiösupeja oli noin 20 %:ssa pentueita. Kääpiökasvuiset supit jäävät muita lajitovereita pienemmiksi eivätkä kasvata turkkiinsa peitinkarvaa normaalisti. Tutkimuksessa tutkittiin kolmea samalta tilalta olevaa kääpiösupipentua sekä yhtä naapuritilalta olevaa normaalikasvuista verrokkipentua. Pennuilta mitattiin IGF-1-, tyroksiini- sekä TSH-pitoisuudet verinäytteistä. Pennut röntgenkuvattiin ja niille suoritettiin ruumiinavaus. Ruho, iho ja karvapeite sekä vatsaontelon ja rintaontelon elimet sekä aivolisäkkeet tutkittiin histologisesti. Tutkimuksen päälöydöksinä havaittiin alentunut IGF-1- sekä tyroksiinipitoisuus kääpiösupien seerumissa sekä nähtiin röntgenkuvissa hidastunut kasvulevyjen sulkeutuminen ja luutumiskeskusten luutuminen raajojen luissa. Röntgenlöydöksissä havaittiin myös kallon rakenteiden puutteellista kehittymistä kääpiösupeilla. Tutkitulla tilalla oli syötetty samaa kaupallista rehua kuin lähitiloilla, joissa ongelmaa ei oltu raportoitu eikä affektoituneiden lukumäärä tilalla sopinut ravintoaineperäiseen kasvuhäiriöön. Tutkittujen eläinten veristä tutkittiin amdovirusta PCR:llä ja ELISA:lla, ja näytteet olivat negatiivisia. Supeilla ei ole raportoitu teratogeenisia viruksia. Tilallinen oli poistanut jalostuksesta sekä sairaat pennut että niiden emät ja muun pentueen ja mahdollisuuksien mukaan myös isän. Tämän myötä sairausinsidenssi oli laskenut. Tämän perusteella epäilemme sairauden olevan luonteeltaan peittyvästi periytyvä. Tässä tutkimuksessa kuvattua tautia ei ole aiemmin kuvattu kirjallisuudessa, joten kyseessä on merkittävä uusi löydös.

Metsokantojen (Tetrao urogallus) huomattava taantuminen Suomessa ja etenkin maan eteläosassa on liitetty metsä- ja maatalouden aiheuttamaan metsien pirstoutumiseen. Pirstoutuminen muokkaa elinympäristöä voimakkaasti vähentäen sopivan elinympäristön määrää ja vaikuttaen siten saatavilla olevan ravinnon, sopivien pesäpaikkojen sekä soidinpaikkojen määrään. Elinympäristön rakenteen muuttuminen ja pirstoutumisen aiheuttama reunavaikutus voivat myös suosia erilaista petoyhteisöä kasvattaen saalistuspainetta, ja etenkin pesäaikaisen saalistuksen eli pesäpredaation on havaittu olevan yleisempää peltojen ja hakkuuaukkojen pirstomissa metsissä. Pesäpredaatio on monille lintulajeille tärkein syy pesinnän epäonnistumiseen, ja huono pesintämenestys puolestaan tuottaa tappioita koko populaation lisääntymismenestykselle. Luontaisten petojen lisäksi saalistuspaine myös vieraslajien toimesta voi olla suurempi pirstoutuneessa ympäristössä. Haitalliseksi vieraslajiksi määritelty supikoira (Nyctereutes procyonoides) on nykyään Suomessa jo yleisin keskikokoinen peto, ja pesäsaalistajana se voi runsastuessaan vaikuttaa myös lintukantoihin. Myös Etelä-Suomessa sijaitsevan Nuuksion metsokanta on taantunut, mutta syytä ei tunneta. Tarkoituksenani oli selvittää, mikäli pesäpredaatio tai vieraslajin läsnäolo voisivat olla Nuuksion metsokannan ongelmia. Tutkimuksen tavoite oli selvittää 1) muistuttaako Nuuksio pesäpredaatioasteeltaan Keski-Suomeen sijoittuvan Karstulan karua yhtenäistä metsäaluetta vai pääkaupunkiseudun pirstoutuneita viherkäytäviä, 2) vaikuttaako ympäristön rakenne maisematasolla pesien selviytymiseen, ja 3) vaikuttaako ympäristön rakenne maisematasolla supikoiran vierailuihin koepesillä. Toteutin tutkimuksen Nuuksiossa pesäpredaatiokokeilla, ja mittasin petojen paikallista tiheyttä ja aktiivisuutta hajupostikokeella. Koepesiä ja hajuposteja seurattiin riistakameroilla. Vertasin Nuuksion pesäkoe- ja hajupostiaineistoa Karstulasta ja pääkaupunkiseudun viherkäytäviltä vuotta aiemmin saatuihin pesäpredaatiokoeaineistoihin. Pesäpredaatioaste oli Nuuksiossa matala, noin kahdeksan prosenttia. Kolmesta tutkimusalueesta Nuuksion pesäpredaatioaste oli alhaisin, ja kaupungin viherkäytävillä puolestaan korkein, sillä pesistä saalistettiin lähes puolet. Nuuksiossa havumetsällä oli negatiivinen vaikutus pesäpredaatioon pienemmällä mittakaavalla, ja viherkäytävillä puuttoman alueen osuuden vaikutus pesäpredaatioon oli positiivinen. Maisemalla ei sen sijaan ollut vaikutusta supikoirahavaintoihin Nuuksion hajuposteilla, eikä supikoiria havaittu Nuuksion koepesillä lainkaan. Hajupostien supikoirahavainnot vaikuttivat painottuvan yhtenäisen metsäalueen reunoille, mutta tutkimuksen aineistolla reunavaikutus ei ollut havaittavissa. Viherkäytävien koepesillä supikoira oli kuitenkin yleisin vierailija. Yhdistettäessä Nuuksion ja viherkäytävien pesäkoeaineistot maisema vaikutti supikoirahavaintoihin koepesillä, mutta vaikutus riippui tarkasteltavasta mittakaavasta. Maisematasolla havumetsä vaikutti negatiivisesti supikoirien vierailuihin koepesillä, mutta pienemmällä mittakaavalla kosteikot vetivät supikoiria puoleensa. Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, ettei pesäpredaatio yksinään olisi syy Nuuksion metsokannan taantumiseen. Pesäpredaatio vaikuttaakin olevan verrattain pieni ongelma karuilla metsäalueilla, kuten Nuuksiossa ja Karstulassa, johon Nuuksio on hyvin verrattavissa huolimatta sijainnistaan lähellä pääkaupunkiseutua. Nuuksion metsokannan pienenemisen taustalla saattaakin pesäpredaation sijaan olla muita, vaikeammin ratkaistavia ongelmia, joita on syytä tutkia metsojen säilyttämiseksi Nuuksiossa.

Trikinellatartunta lihasioilla oli erittäin harvinainen Suomessa 1980-luvulle asti. 1980-luvun alkuvuosina teurastamoissa todettujen trikinellapositiivisten sikojen määrä alkoi nousta. Sikaloiden trikinellatartunnat olivat sporadisia. Tilat sijaitsevat kaukana toisistaan ja tartuntojen esiintymisalue on hajanainen. Trikinellapositiivisia sikoja löydetään yleensä yhdeltä tilalta vain yksittäisiä kappaleita ajoittain. Todennäköistä onkin, etteivät siat olekaan trikinelloosin reservuaari, vaan reservuaarina toimivatkin villieläimet. Suomessa on villeistä lihansyöjistä tavattu muuta Skandinaviaa useammin trikinelloja. Erityisesti supikoira on yleinen trikinellan kantaja. Sillä epäilläänkin olevan keskeinen rooli trikinellan leviämisessa villieläimistä kotieläimiin Suomessa. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Trichinella spiralis- ja T. nativa- lajien predilektio- eli kohdelihakset supikoiralla. Tarkoituksena oli selvittää lihakset, josta lievääkin trikinellatartuntaa epäiltäessä todennäköisimmin löydetään trikinellan toukkia. Trikinellojen predilektiolihasta ei ole aikaisemmin tutkittu supikoiralla. Tutkimusta varten hankittiin 18 urossupikoiraa, joista muodostettiin kolme kuuden supikoiran ryhmää. Yksi ryhmä infektoitiin Trichinella spiralis- ja toinen T. nativa –lajien toukilla, kolmas ryhmä jätettiin kontrolliryhmäksi. Infektioannos oli molemmissa ryhmissä 1000 trikinellan toukkaa elopainokiloa kohden. 12 viikon kuluttua infektoinnista eläimet lopetettiin ja niistä otettiin lihasnäytteitä 11 poikkijuovaisesta lihaksesta sekä sydämestä ja ohutsuolesta. Kaikista poikkijuovaisista lihaksista löytyi trikinellatoukkia. Sydämessä ja ohutsuolessa niitä ei ollut lainkaan. Trichinella spiralis –ryhmän eläimissä toukkamäärät grammassa (lpg) lihasta vaihtelivat välillä 71-1091 mediaanin ollessa 352 lpg. Trichinella nativa –ryhmässä vaihteluväli oli 194-1151 lpg ja mediaani 343 lpg. Kaikilla eläimillä kummassakin ryhmässä suurimmat toukkamäärät olivat ranteen kyynärluun puoleisessa koukistajalihaksessa (Musculus flexor carpi ulnaris). Myös silmän liikuttajalihaksissa sekä kielessä oli runsaasti trikinellatoukkia.