Browsing by Subject "Rooma"

Tämän tutkielman aiheena on koirat Rooman valtakunnassa. Tavoitteenani on muodostaa kokonaiskäsitys siitä, miksi roomalaisilla oli koiria ja millainen suhde roomalaisilla oli koiriin. Koiria on tutkittu luonnonhistoriallisesta näkökulmasta ja osana antiikin metsästämistä. On olemassa tutkimusta koirien esittelemisestä amfiteattereilla sekä triumfeissa. Koirien haudoista, hautapiirtokirjoituksista ja nimistä on tehty tutkimusta. Tavoitteenani on yhdistää usein aiemmassa tutkimuksessa erillisenä tarkastellut näkökulmat. Tutkimusaineistoni käsittää pääasiassa kirjallisuutta ja joukon piirtokirjoituksia, joita on yhteensä 16 kappaletta. Kirjallisuuslähteiden kartoittamisessa olen hyödyntänyt Thesaurus Linguae Latinae -teosta, käyttäen hakusanaa ’canis’. Tämän menetelmän etu on, että se paljastaa maininnat koirista hyvin monen tyyppisissä konteksteissa. Käsitteet ”Rooma” ja ”roomalainen” ovat tutkielmassa väljiä materiaalin fragmentaarisuuden vuoksi. Varsinaisesti koiriin ja niiden hyödyntämiseen paneutuvia kirjailijoita ovat Varro, Columella, Plinius, Nemesianus ja Grattius. Tämän kirjallisuuden lisäksi haluan tuoda esiin muissa kirjallisuudenlajeissa esiintyviä mainintoja koirista mahdollisimman kattavan esityksen muodostamiseksi. Hautapiirtokirjoitukset eroavat kirjallisuusaineistosta henkilökohtaisuudellaan ja niistä ilmenee erityisen hyvin tunneside koiraan. Johtopäätökseni on, että roomalaisten keskeisimpiä syitä koirien pitämiseen oli niiden käyttäminen metsästämisen apuna, paimenkoirina sekä vartiointitehtävissä. Lisäksi roomalaisilla oli koiria lemmikkeinä. Kysymys roomalaisten käyttämistä sotakoirista on sen sijaan kiistanalainen. Tutkimukseni osoittaa, että antiikin koirat olivat kiintyneitä ihmisiin ja ihmiset koiriin. Kiintymys ilmenee koirien nimeämisenä, jolla oli hyötyfunktion lisäksi eläintä yksilöivä merkitys. Hautaaminen, joskus myös yhdessä ihmisen kanssa, ja koirille laaditut hautapiirtokirjoitukset kuvastavat ihmisen ja koiran läheistä suhdetta sekä tuskaa koiran poismenosta. Tutkimuksen perusteella totean, että koirat esiintyvät uskollisina kumppaneina niin tarinoissa, asiaproosassa kuin hautapiirtokirjoituksissa. Osa koirista eli kadulla, mutta koira saattoi kohota hierarkiassa myös korkealle osana yläluokan elämää joko lemmikkinä tai metsästyskoirana. Aineistossa tulee selkeästi näkyviin, ettei vieraaseen koiraan ei ollut välttämättä luottaminen. Tutkimukseni osoittaa, että roomalaisen suhtautumiseen koiraan vaikutti se, oliko koira tuttu ja ystävä, vai vieras ja pelottava. Roomalaiset tiedostivat hyvin koiran alkukantaiset juuret. Tarinat ja nimet heijastavat käsitystä koirasta osittain eläimenä, joka on toisaalta kesy, toisaalta osa villiä luontoa. Varauksellinen suhtautuminen koiriin liittyi myös koirien rabiekseen, joka oli hengenvaarallinen koirien lisäksi ihmiselle.

Tutkielma keskittyy 1400-luvun Italiassa vaikuttaneisiin Leon Battista Albertiin ja Antonio Averlino Filareteen, jotka kirjoittivat ensimmäiset eurooppalaiset arkkitehtoniset tutkielmat puoleentoista vuosituhanteen. Modernissa tutkimuksessa Albertin De re aedificatoriaa ja Filareten Trattato di architetturaa on lähestytty pääasiassa arkkitehtuurin historian näkökulmasta, mutta osoitan tässä tutkielmassa niiden olleen erittäin läheisesti sidoksissa ajan poliittiseen ja humanistiseen ajatteluun. Näytän, että Alberti ja Filarete olivat tutkielmiaan kirjoittaessaan huomattavasti vahvemmin sitoutuneita antiikin kulttuuria ja retoriikkaa korostaneeseen humanistiseen liikkeeseen ja sen koulutusohjelmaan kuin perinteisesti on ajateltu. Näin pystyn tuomaan esille uusia merkityksiä heidän arkkitehtoniselle ajattelulleen. Tässä valossa heidän tutkielmansa muistuttavat tavoitteiltaan ennemmin ajan poliittisia hallitsijan käsikirjoja kuin arkkitehtuurin oppaita, joita kirjoitettiin useita seuraavan vuosisadan aikana. Siten tässä tutkielmassa myös haastetaan tutkimuksessa yleinen käsitys, että varsinkin Alberti olisi ollut ideologisesti tasavaltalainen kirjoittaja. Humanistisen liikkeen edustajille tyypillisesti hän tai Filarete eivät sitoutuneet suoraan mihinkään hallitusmuotoon, vaan heille olennaisempaa oli valtaapitävän kyky toteuttaa heidän suunnitelmansa. Tämän käytännöllisen syyn vuoksi tutkielmat oli osoitettu erityisesti yksinvaltaisille ruhtinaille, joiden hoveissa he pyrkivät tätä kautta päästä korkeampaan asemaan. Albertin ja Filareten humanistinen arkkitehtuuri oli siten omalaatuinen ilmiö. Erityisesti niin sanottua kontekstualistista metodia hyödyntäen pystyn osoittamaan, että Albertin ja Filareten teokset olivat reaktioita 1400-luvun puolivälin Italian poliittisiin kysymyksiin sekä myös heidän henkilökohtaisiin kokemuksiin. Poliittisina teoreettikkoina he etsivät ratkaisuja ajan ongelmiin, humanisteina he pitivät hyvettä ja sen kultivointia ratkaisuna ja arkkitehteina he oivalsivat, että fyysinen rakentaminen saattoi olla keino saavuttaa tämä hyve. Näin he politisoivat arkkitehtuurin ja toisaalta antoivat sille filosofisen perustelun pyrkien samalla nostamaan rakentamisen arvostusta. Mallia he saivat, ja mahdollisesti jopa antoivat, tällaiseen rakentamiseen erityisesti Rooman vahvojen paavien Eugenius IV:n ja Nikolaus V:n rakennusprojekteista, joiden tarkoitus oli vahvistaa arkkitehtuurin avulla paavin poliittista ja kristinuskon hengellistä asemaa. Albertin ja Filareten tavoite oli tehdä käsityön maineessa olleesta arkkitehtuurista yksi vapaista taiteista, eliitin arvolle sopiva älyllinen suoritus, mutta tähän tavoitteeseen he eivät päässeet. Myöhemmät arkkitehtuurin oppaat keskittyivät pitämään alaa teknisenä taitona ja tämä vakiintui vielä pitkäksi aikaa sen asemaksi. Filarete ei myöskään koskaan onnistunut saavuttamaan tavoittelemaansa asemaa hovimiehenä – Alberti menestyi paremmin, tosin hänenkin vaikutuksensa ajan suuriin kaupunkiprojekteihin on epäselvä.

Tutkin maisterintutkielmassani katsomokokemusta Rooman julkisissa huvituksissa erityisesti sosiaalihistorian näkökulmasta. Vertailen työssäni sitä, miten katsomokokemus erosi eri huvitusten välillä. Tarkastelemani huvitukset ovat gladiaattorinäytännöt, eläintaistelut ja kilpa-ajot. Pääasiallisena lähteenäni olen käyttänyt latinankielistä antiikin kirjallisuutta. Tarvittaessa olen hyödyntänyt myös kreikankielistä antiikin kirjallisuutta. Lähteideni joukossa on lisäksi jokunen piirtokirjoitus. Kilpa-ajoissa vaununajajat edustivat circuspuolueita, jotka kantoivat kukin nimikkoväriään. Näitä circuspuolueita kannatettiin suurella intohimolla. Gladiaattoreiden ja eläintaistelijoiden fyysinen olemus sai osakseen ihailua, mutta heidän sosiaalinen asemansa oli muutoin melko alhainen. Kaikista suorasukaisimmin suhtauduttiin areenalle kuolemaan tuomittuihin rikollisiin, joita kohtaan ei osoitettu armoa. Eläimet tapasivat herättää katsojissa lähinnä ihmetystä ja vaikuttuneisuutta. Katsojilla oli erilaisia motiiveja saapua paikalle. Tiedetään esimerkiksi, että katsomoa saatettiin hyödyntää seuranhakupaikkana. Naisten halua katsella huvituksia kyseenalaistettiin, ja heillä ajateltiin olevan taipumusta kevytkenkäisyyteen. Motiivina saapua paikalle toimi niin ikään pelko siitä, että jää paitsi jostain tärkeästä. Keisariaikana keisarille sen sijaan saattoi olla hyödyksi näyttäytyä julkisesti kansan keskuudessa. Katsomo oli ainoa paikka, jossa tavallinen kansa ja keisari olivat suorassa vuorovaikutuksessa keskenään. Katsojat saattoivat tästä syystä osoittaa joskus mieltään keisarille. Katsomossa oli erilaisia normeja, joita katsojan tuli noudattaa. Piti esimerkiksi osata kannustaa sujuvasti muiden katsojien mukana, mikä tuotti toisinaan haasteita kaukaa saapuneille. Katsojat olivat melko aktiivisessa roolissa gladiaattorinäytännöissä ja eläintaisteluissa toisin kuin kilpa-ajoissa. Areenataisteluissa katsojalla oli mahdollisuus vaikuttaa ohjelmaan osallistumisellaan. Gladiaattorinäytännöissä saatettiin kuriositeettina hyödyntää myös marginalisoituihin ryhmiin kuuluvia taistelijoita, kuten lyhytkasvuisia, mistä ei ole näyttöä muiden huvitusten kohdalla.

Tarkastelen maisterintutkielmassani sitä, kuinka bysanttilaiset ja latinalaiset mutta pienissä määrin myös muinaisitäslaavit ja arabit näkivät Bysantin, bysanttilaisuuden ja bysanttilaiset keskibysanttilaisella kaudella vuosina 843‒1204. Lisäksi tarkastelen bysanttilaisten kieltä ja erityisesti, oliko se aikalaisten mukaan kreikan vai ”rooman” kieli. Alkuperäislähteinäni käytän bysanttilaisia Leo VI:n Taktikaa, Konstantinos VII:n De administrando imperiota, Anna Komnenen Aleksiasta sekä joitakin hagiografioita, joista eräät ovat peräisin Symeon Metafrasteen Menologionista ja yksi pidempi on omistettu Pyhälle Neilos Rossanolaiselle. Lisäksi käytän läntisiä Liutprand Cremonalaisen kirjoituksia ja ristiretkikronikoita sekä muinaisitäslaavilaista Nestorin kronikkaa. Arabien näkökulmia olen tuonut ilmi tutkimuskirjallisuuden avulla. Tutkielmani liittyy etenkin Anthony Kaldelliksen tutkimukselliseen kontekstiin, joka pyrkii samaten tarkastelemaan Bysanttia ja bysanttilaisuutta korostaen niiden roomalaisuutta. Tuon työssäni selkeästi ilmi sen, että bysanttilainen johtava maallinen älymystö piti selvästi Bysanttia Roomana ja sen asukkaita roomalaisina, mikä johtui siitä, että Bysantti oli Rooman valtakunnan suora jatkumo. Arabit ajattelivat samaan tapaan, mutta sekä latinalaiset että muinaisitäslaavit pitivät Bysanttia Kreikkana ja bysanttilaisia kreikkalaisina, mikä johtui pääasiassa siellä käytetystä kielestä mutta myös sen maantieteellisestä sijainnista. Käyttämäni bysanttilaiset hagiografiat muodostavat oman bysanttilaisen johtavan eliitin kirjoituksista eroavan ryhmänsä, joka ei keskity maallisiin asioihin ja joka saattaa liittää kotimaan valtion sijaan kaupunkiin. Tutkielmani osoittaa, että bysanttilaiset olivat oman käsityksensä mukaan kansoista tärkein, mikä oli merkittävä osa heidän maailmankatsomustaan. Bysanttilainen identiteetti muodostui muun muassa kielen ja itäisen kristinuskon lisäksi vaatetuksesta. Bysanttilainen ja ulkomaalainen huomasi bysanttilaisen tämän vaatteiden perusteella. Bysanttilaiset myös selvästikin liittivät kansansa antiikin roomalaisiin ja esiintyivät heidän jälkeläisinään. Työssäni kerron myös, mitä kieltä bysanttilaiset mielestään puhuivat. Leo VI, Konstantinos VII sekä Neilos Rossanolaisen hagiografia kutsuvat latinaa roomalaisten kieleksi, mutta jälkimmäinen paljastaa myös kutsuvansa kreikan kieltä kreikaksi. Huomattavasti näiden kirjoittajien ja tekstien jälkeen kirjottanut Anna Komnene taas kutsuu kreikan kieltä sekä kreikaksi että väliin myös ”roomaksi.” Ulkopuolisista lähteistäni vain latinalainen Liutprand Cremonalainen kiinnittää huomiota Bysanttilaisten kieleen kutsuen sitä loogisesti kreikaksi ja omaa kieltään latinaksi.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Ceres-jumalan temppeliä, myyttiä ja rituaaleja Rooman kaupungissa tasavallan ajalla (509-44 eaa.). Vanharoomalainen Ceres oli kasvun ja maan hedelmällisyyden suojelija sekä ihmisyhteisön, lakien ja senaatin päätösten vartija, ja hänellä oli yhteyksiä myös kuolleiden maailmaan Manalaan. Cereen temppeli oli yksi varhaisimmista tasavallan ajan temppeleistä. Ceres samaistettiin kreikkalaiseen Demeteriin, jonka rituaaleihin kuului vain naisten kesken harjoitettu Thesmoforia. Se jäljitteli Demeterin ja tämän tyttären Persefoneen myyttiä, joka oli erityisen suosittu Etelä-Italian ja Sisilian kreikkalaissiirtokunnissa, Magna Graeciassa. Tätä vastaavaa sacrum anniversarium Cereris -rituaalia harjoitettiin myös Roomassa, jossa sukupuolen perusteella rajoittavat rituaalit eivät muuten olleet tavallisia. Keskityn työssäni Cereeseen liittyviin ilmiöihin toisaalta naisten toiminnan, toisaalta kreikkalaisuuden näkökulmista. Kreikkalaisuus tarkoittaa tässä yhteydessä pääasiassa Magna Graeciasta tulleita vaikutteita. Roomalaisilla oli sinne tiiviit yhteydet viljakaupan vuoksi jo varhaisen tasavallan ajalla. Tutkimuskysymykseni muodostuvat näiden teemojen ympärille. Miten Cereen temppeli esitetään roomalaisen historiankirjoituksen traditiossa, ja mitä kreikkalaista siihen liittyy? Millainen oli Cereen kreikkalainen myytti Roomassa, ja millainen siihen liittyvä naisten kesken suoritettu uskonnollinen rituaali? Lähteinä käytän antiikin kirjallisuutta ja kuvallista aineistoa. Tarkastelen näitä lähdekriittisesti huomioiden eron lähteiden syntykontekstin ja niiden kuvaileman ajan välillä. Lähestymistapani on sosiaalihistoriallinen. Tällä tarkoitan ilmiöiden tarkastelua yhteisön näkökulmasta silloin, kun tavoitteena on sen sisäinen vakaus ja jatkuvuus. Uskonnollisen toiminnan ymmärrän sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkielmani koostuu kahdesta analyysiosasta. Luvussa kolme tarkastelen Cereen temppeliä muun muassa Vitruviuksen ja Pliniuksen kirjallisten kuvausten avulla. Temppelin kuvaohjelmaa hahmottelen tekemällä vertailua pääosin eteläitalialaisen kuvallisen aineiston perusteella, sillä temppelistä ei ole löydetty arkeologisia jäänteitä. Tämä osa tutkielmasta keskittyy 400-luvun eaa. alkuun, joka on temppelin oletettu rakentamisajankohta. Tutkielman toisessa osassa, luvussa neljä, analysoin Cereen myyttiä ja rituaalia pääasiassa Ovidiuksen kirjallisen kuvauksen pohjalta. Käsittelen erityisesti 200-lukua eaa. soveltamalla Jörg Rüpken teoriaa rituaalien rationalisoinnista. Rationalisointi tarkoittaa tässä tietoista rituaalien avulla vaikuttamista yhteisössä, jossa valtaa käyttivät ylipapit ja senaatti. Rüpken mukaan tämä oli reaktio aikakaudella käytyjen ensimmäisen ja toisen puunilaissodan (vuosien 264-222 eaa. välillä) aiheuttamaan lisääntyneeseen sosiaaliseen eriytymiseen, joka edellytti entistä tarkempaa sisäistä kontrollia. Yhdistän tämän kontrollin ulottuneen naisiin, kun sacrum anniversarium Cereris toisen puunilaissodan aikana vuonna 216 eaa. peruutettiin. Tutkimuksen perusteella Cerellä oli jo temppelinsä rakentamisesta lähtien vahva yhteys kreikkalaiseeen maailmaan. Kreikkalaisuus toi myöhemminkin arvovaltaa yhdelle Rooman tärkeimmistä jumalista. Tulkintani mukaan Cereen merkitys yhteisölle oli kahtalainen. Cereen kylvön, korjuun ja sadon varastoinnin rituaalit edistivät yhteisön jatkuvuutta takaamalla hyvinvoinnin materiaaliset edellytykset agraariyhteisön vuodenkierrossa, mutta ennen kaikkea Cereen naisten rituaali oli koko yhteisöä lujittavaa ja sen yhteisiin tavoitteisiin sitouttavaa kommunikaatiota, jonka avulla määriteltiin yhteisön jäsenten rooleja ja uusinnettiin vallalla olevia käsityksiä, esimerkiksi sukupuolesta.

Synoptisissa evankeliumeissa esiintyy perikooppi, jossa Jeesukselta kysytään, onko oikein maksaa veroa Rooman keisarille (Matt. 22:15–22; Mark. 12:13–17; Luuk. 20:20–26). Uudemmassa tutkimuksessa tässä perikoopissa on nähty piilotettua kritiikkiä Rooman imperiumia kohtaan. Tällaisen tulkinnan tueksi on esitetty sosiaalitieteellisiä malleja, joiden mukaan verotus ensimmäisen vuosisadan Palestiinassa oli kohtuuttoman raskasta ja sortavaa, mikä johti vastarintaan. Veronmaksukysymyksen ajatellaan kumpuavan tästä tilanteesta. Tässä tutkimuksessa haastetaan imperiumikriitinen lukutapa veronmaksuperikoopin osalta. Tavoitteena on kyseenalaistaa se sosiaalinen konteksti, joka perikoopin taustalle on sosiaalitieteellisten mallien avulla luotu ja josta veronmaksukysymyksen on nähty kumpuavan. Tutkimuksessa osoitetaan, että tämä konteksti ei ole riittävän uskottava veronmaksuperikoopin tulkinnan lähtökohdaksi, kun sitä tarkastellaan aikalaislähteiden valossa. Tärkeimmät lähteet ovat historioitsija Flavius Josefuksen teokset, etenkin Juutalaissodan historia ja Juutalaisten muinaisajat, joihin myös kritisoitavat tutkijat tukeutuvat paljon. Tutkimuksessa osoitetaan, että lähteiden perusteella verotus ei vaikuta olleen niin riistävää, kuin K.C. Hanson ja Douglas E. Oakman väittävät, eikä Josefuksen teoksissa esiintyvillä lainsuojattomilla ole todennäköisesti mitään tekemistä verotuksen tai sen raskauden kanssa. Tutkimuksessa tarkastellaan myös Josefuksen kuvausta Juudas Galilealaisen vuoden 6 jaa. verokapinasta, johon viitataan toistuvasti veronmaksuperikooppia koskevassa tutkimuksessa ja etenkin imperiumikriittisessä tulkinnassa. Tutkimuksessa osoitetaan, että tapaus ei ole historiallisesti täysin uskottava, minkä vuoksi siihen on tulkinnassa viitattava varauksella. Lisäksi Juudaksen kapinan taustalla ei ole verotuksen sortavuus, vaan ensimmäisen käskyn tulkinta. Kun veronmaksuperikooppia tarkastellaan osana kunkin evankeliumin kokonaiskertomusta, käy ilmi, että kyse on juutalaisuuden sisäisestä kysymyksestä, eikä Rooman ja verotuksen kritisoimisesta. Kysymys on osa jaksoa, jossa juutalaiset johtohahmot haastavat Jeesuksen valtuudet opettaa ja tulkita kirjoituksia. Samalla evankeliumit todistavat, että toisin kuin Jeesuksen vastustajat yrittävät osoittaa, Jeesus opettaa Jumalasta totuudellisesti. Jeesus ei kiellä veronmaksua, koska Rooman keisari ei ole vakavasti otettava haastaja Jumalan suvereniteetille. Tämä imperiumikriittinen näkökulma ei kuitenkaan ole evankeliumien keskiössä, vaan syntyy sivutuotteena niiden kokonaissanomasta.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Rooman Forum Romanumilla sijaitsevan Lapis nigerin ja sen alla olevien rakenteiden vaiheita vuosien 800–44 eaa. välillä. Lapis niger on musta kivetys Rooman vanhimman kansankokouspaikan, Comitiumin, laidalla ja sen alla on kolme eri aikakausille sijoitettavaa rakennetta, joista vanhin on vuosien 575–550 eaa. välille ajoitettava kivipaasi eli cippus. Rakenne G, mahdollisesti alttari, ja rakenne K, pylvään kappale, ovat ajoitettavissa vuosien 350–100 eaa. välille. Musta kivetys, joka peitti alla olevat rakenteet, asetettiin paikoilleen vuosien 80–44 eaa. välisenä aikana. Tutkimuskysymyksenäni on, miksi rakenteet peitettiin mustalla kivetyksellä ja mitkä syyt motivoivat peittämistä. Selvitän myös rakenteiden peittämisaikaa, sillä syyt peittämiseen ovat ajankohtaan sidottuja. Lähteinä käytän antiikin kirjallisuutta ja arkeologisten kaivausten tuloksia. Hyödynnän tutkimuksessa muistitutkimusta ja kollektiivisen muistamisen teorioita. Lapis niger ja sen alla olevien rakenteiden vaiheet liittyvät tiiviisti ympäröivän comitiumin vaiheisiin ja siksi on myös tarpeellista tarkastella ympäröivän alueen kehitystä. Toinen luku keskittyykin alueen arkeologiaan ja eri vaiheiden ajoittamiseen. Kolmannessa luvussa tarkastelen vuosien 80–44 eaa. Comitiumilla ja laajemmin Roomassa tapahtuneita rakennusten ja monumenttien muokkausta ja uudelleenrakentamista niihin liittyvien muistojen muokkauksen kautta. Erityisesti comitiumin alueen rakennusten muokkaus ja niihin liitettävien muistojen muokkauksen tarve vaikuttivat Lapis nigerin alla olevien rakenteiden peittämiseen diktaattorina toimineen Lucius Cornelius Sullan ja hänen liittolaistensa aikana (82–78 eaa.) ja myöhemmin Gaius Julius Caesarin tehdessä muutoksia 40-luvulla alueella. Neljännessä luvussa käsittelen Lapis nigerin ja sen alla oleviin rakenteisiin liitettäviä antiikin kirjallisuuden mainintoja. Antiikin kirjallisuudessa ainoa maininta Lapis nigeristä tulee Festukselta 100-luvun loppupuolelta jaa. ja maininnassa Lapis nigerin kerrotaan merkitsevän Romulukselle tarkoitettua hautaa tai Faustuluksen, Romuluksen ja Remuksen kasvatti-isän, tai Hostus Hostiliuksen, Romuluksen aikalaisen, hautaa. Tutkin Festuksen maininnan pohjalta paikkaan antiikin kirjallisuudessa liitettäviä muistoja, jotka ovat vaikuttaneet rakenteiden peittämiseen ja mustaan kivetykseen liitettäviin tietoihin. Tutkimuksen perusteella musta kivetys asetettiin paikoilleen vuosien 82–78 eaa. välillä. Roomalaisten yhdistäessä Lapis nigerin alla olevat rakenteet Romulukseen, Faustulukseen ja Hostus Hostiliukseen, jotka olivat kaikki mahdollista liittää Rooman varhaisvaiheissa sattuneisiin veritekoihin ja sotaan, oli paikan kautta mahdollista kommentoida Roomaa repineitä liittolaissotaa ja ensimmäistä sisällissota. Sullan selviydyttyä ensimmäisen sisällissodan voittajaksi, rakenteiden peittäminen oli yritys puhdistaa paikkaan liitettäviä muistoja. Caesarin aikana pätevät samat perustelut, mutta lisäksi Romuluksen kuvaus oli saanut negatiivisia sävyjä ja Romuluksen surmaamisen kautta oli mahdollista myös kommentoida Caesarin murhaamista ja hänen poikkeuksellisen laajoja oikeuksia.

Tutkielma käsittelee lasten erilaisia rooleja antiikin Rooman julkisen uskonnon parissa. Aiheesta ei ole tehty aiemmin kattavaa tutkimusta, joten tässä työssä perehdytään keskeiseen lähdemateriaaliin ja luodaan sen perusteella kokonaiskuva lasten julkisesta uskonnollisesta toiminnasta. Yleiskuvan lisäksi muita huomionkohteita ovat uskonnossa toimivien lasten yhteiset piirteet, sukupuolen merkitys sekä muutokset käsiteltävänä ajanjaksona, joka ulottuu 200-luvun lopulta eaa. 200-luvun lopulle jaa. Työssä keskitytään erityisesti Rooman kaupungissa ja sen lähialueilla tapahtuneeseen kulttitoimintaan. Aihetta koskevaa lähdemateriaalia löytyy ripotellen erilaisista antiikintutkimuksen lähdetyypeistä. Keskeisimpinä lähteinä toimivat antiikin kirjailijoiden kuvaukset sekä latinan ja kreikankielinen piirtokirjoitusmateriaali. Näiden tukena käytetään visuaalista materiaalia, kuten antiikin kuvataidetta ja numismatiikkaa. Työ on jaettu lasten uskonnollisten roolien mukaan kolmeen käsittelylukuun, joista ensimmäisessä perehdytään lasten tehtäviin erilaisissa papistoissa ja kollegioissa. Näitä ovat esimerkiksi Vestan neitsyet ja Salii-papisto sekä tietyt muut uskonnolliset seurat, joista on säilynyt vain yksittäisiä esimerkkitapauksia. Seuraavassa luvussa käsitellään lapsia avustavissa rooleissa, joista aluksi käydään läpi camilli- ja camillae-avustajat, sitten arvaaliveljiä avustaneet lapset ja lopuksi yksittäiset maininnat lapsista erilaisissa muissa avustustehtävissä. Kolmannessa käsittelyluvussa käydään läpi lasten tehtäviä erilaisissa lepytys- ja puhdistusrituaaleissa ensin yleisemmällä tasolla, sitten ludi saeculares -vuosisataisjuhlissa ja lopuksi lusus Troiae -kisoissa. Tämän jälkeisessä luvussa summataan yhteen, mitä aiemman analyysin perusteella on mahdollista päätellä lasten toiminnasta roomalaisen julkisen kultin parissa. Käsittelystä nousee muun muassa esiin, että suurimmassa osasta tapauksista lasten molempien vanhempien tuli olla elossa (patrimi et matrimi). Tämä liittyy muihinkin vaatimuksiin lasten täydellisyydestä ja rituaalisesta puhtaudesta, jota läheisten kuolemantapaukset eivät olleet saastuttaneet. Lisäksi käy ilmi, että eri sosiaaliluokkia ja sukupuolia edustaville lapsille oli eri tehtäviä uskonnon parissa. Lasten uskonnolliset tehtävät saattoivat monesti liittyä poliittiseen elämään, jossa lapsen perhe halusi tehdä nimeään tunnetuksi. Toisaalta jotkut lasten tehtävät johtuivat lähinnä käytännön syistä ja mahdollistivat uskonnollisten traditioiden eteenpäin välittämisen. Joissain yhteyksissä taas tarvittiin rituaalisista syistä juuri lapsia vain heille määrätyissä uskonnollisissa rooleissa edustamaan koko yhteisöä. Lapsilla ei siis ollut vain yhtä uskonnollista roolia ja syytä uskonnossa toimimiselle. Roomalainen uskonto oli luonteeltaan koko yhteisön huomioivaa ja täten myös lapset toimivat sen parissa kiinteästi jäämättä marginaaliseen asemaan.

Tutkielmassa käsitellään kolmen antiikin roomalaisen myyttisen naisen kuolemaa. Nämä kolme naista ovat Lucretia, Verginia ja Dido. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten sukupuoli näkyy heidän kuolemiensa kuvauksissa. Tutkimus käsittelee myös sitä, mikä tekee kuolemasta erityisen roomalaisen ja miten roomalainen kuolema, romana mors, näyttäytyy. Lisäksi tutkimus ottaa kantaa siihen, millaisia tunteita hahmot näyttävät kokevan, miten hahmoja toiseutetaan ja miten hahmojen tarinoita on käytetty antiikin jälkeen. Lucretian, Verginian ja Didon tarinat ovat esimerkkejä naisten kuolemista roomalaisessa kirjallisuudessa. Tarinoista selkeimmin esille nouseva teema tämän tutkimuksen näkökulmasta on hahmojen kuolemien seksualisointi. Hahmoja seksualisoidaan esimerkiksi kuvailemalla heitä kauniiksi ja himoittaviksi ja assosioimalla heitä seksuaalisina pidettyihin esineisiin. Romana mors-termiä käsitellään usein miesten kautta, mutta myös naiset saattoivat roomalaisessa kirjallisuudessa kokea romana morsin. Romana mors oli kunniakas kuolema, jossa tärkeää oli näyttäytyä jalona ja päättäväisenä. Myös itsemurhan tekeminen saattoi osoittaa näitä hyveitä. Tutkimuksessa käsitellyistä hahmoista kaksi, Dido ja Lucretia, tekevät itsemurhan. Lucretia esiintyy tarinassa ideaalimatroonan tavoin ja kokee kuoleman, joka edustaa romana morsin arvoja. Dido taas ei ole roomalainen, mutta hänenkin kuolemassaan ovat läsnä jotkin romana morsin piirteet, kuten päättäväisyys. Myös Verginia kokee kunniakkaan kuoleman, joka noudattelee romana morsin arvoja. Hahmojen seksualisoinnin lisäksi hahmojen toimijuuden aste tarinoissa on tärkeä teema tässä työssä. Koska hahmot ovat naispuolisia, on perusteltua kysyä, poikkeaako heidän toimintansa roomalaisesta ”normaalista” edusti, jota miesten toiminta edusti. Hahmot käyttäytyvätkin tarinoissa sekä feminiinisesti että maskuliinisesti. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaisia tunteita hahmot kokevat, miten hahmoja toiseutetaan ja miten tarinoita on käytetty antiikin jälkeen. Toiseus on teema, joka nousee esille etenkin Didon tarinassa hänen edustaessaan viholliskansaa, karthagolaisia. Tunteet ovat niin ikään esillä Didon tarinassa hänen käyttäytyessään tunteidensa vallassa. Kuitenkin myös Lucretian voidaan nähdä toimivan tunteikkaasti. Tämän jälkeen tutkitaan lyhyesti sitä, miten tutkimuksessa käsitellyt tarinat elävät edelleen länsimaisessa populaarikulttuurissa.