Browsing by Subject "Vatikaani"

Tutkin tässä pro gradu -tutkielmassani paavi Johannes Paavali I:n eli Albino Lucianin (1912–1978) äkillistä kuolemaa syyskuussa 1978, siitä aiheutuneita ihmisten reaktioita ympäri maailmaa sekä niitä teorioita, joita kuoleman olosuhteista yleisesti esitettiin. Johannes Paavali I:n kuoleman tutkiminen on kirkkohistoriallisesti erittäin ajankohtaista, sillä siitä tulee kuluneeksi 40 vuotta syyskuun lopulla 2018. Johannes Paavali I on ollut katolisessa kirkossa muutenkin esillä, sillä syksyllä 2017 paavi Franciscus edisti hänen pyhimykseksi julistamistaan kohottamalla hänet Kunnianarvoisaksi. Tutkimuksen tarkoitus on tuoda esiin vuosien 1978 ja 1990 välisen ajan kehityslinjat, jotka paavin kuolema aiheutti Vatikaanissa, ulkomaisessa lehdistössä sekä muussa keskustelussa, kuten salaliittoteorioita käsittelevässä kirjallisuudessa. Paavin kuoleman aiheuttamia välittömiä reaktioita ruodin sanoma- ja aikakauslehdissä kirjoitettujen uutisten ja artikkeleiden pohjalta. Paavin kuoleman uutisointi näkyi lehdissä eri tavoin. Sanomalehdissä keskityttiin kuvaamaan tunteita, joita paavin kuolema oli ihmisissä herättänyt. Paavin kirjoitettiin olleen rakastettu ja hänen poismenonsa järkytti siksi monia. Katolisissa aikakauslehdissä näkyi puolestaan kriittisempi ote Johannes Paavaliin ja ne tulkitsivat eritellymmin hänen vaikutustaan paaviuden instituution jatkumossa. Kuolema herätti alusta pitäen epäluuloisuutta ihmisten keskuudessa. Paavin ei uskottu voineen menehtyä luonnollisesti vain 33 päivän virkakautensa jälkeen. Näiden epäluulojen seurauksena syntynyttä keskustelua ja salaliittoja esitteleviä kirjoja käsittelen tutkimukseni pääluvuissa neljä ja viisi. Tällöin erittelen David Yallopin kirjan In God’s Name (1984) ja John Cornwellin kirjan A Thief in the Night (1989) esittelemiä ajatuksia, näkemyksiä sekä selvittelyä koskien paavin kuolemaa. Käsittelen tutkimuksessani Yallopin ja Cornwellin kirjoja, koska ne ovat saaneet vertaisistaan eniten huomiota niin katolisessa kirkossa kuin populaarikirjallisuudessa paavin kuolemaa käsittelevinä kirjoina. Yallopin ja Cornwellin kirjat esittivät yksityiskohtaisia tapahtumalinjoja paavin kuolemasta, mutta jättivät ihmiset edelleen epävarmuuteen kuoleman todellisista syistä.

Mitä kirkko tekee, kun sen omat jäsenet taistelevat toisiaan vastaan? Tässä tutkimuksessani selvitän sitä, miten Libanonin maroniittikirkon johdon ja Vatikaanin toimet näkyvät kansainvälisessä lehdistössä, ennen kaikkea The New York Timesissa ja Le Mondessa Libanonin sisällissodan lopussa 1985–90. Maroniitit ovat idän uniaattikirkkoihin kuuluva kirkkokunta eli autonominen osa katolista kirkkoa. Maroniitit ovat suurin kristitty ryhmä Libanonissa. Kaikkiaan Libanonissa on 18 virallista uskontokuntaa, joista suurimmat ovat maroniittien lisäksi sunni- ja shiiamuslimit. Libanon oli ennen 1975–90 sisällissotaa esimerkki valtiosta, jossa uskontokunnat elivät rinnakkain. Rajussa sisällissodassa kuoli lähes 200 000 ihmistä ja satoja tuhansia joutui pakenemaan kodeistaan. Tutkimuksessani on kaksi päälinjaa: toisaalta maroniittikirkon ja sen johdon toiminta Libanonissa ja toisaalta Vatikaanin toiminta sekä kansainvälinen ulottuvuus. Päätutkimuskysymykseni on se, kuinka maroniittikirkon patriarkan poliittinen vaikuttaminen välittyy kansainväliselle yleisölle. Millaista retoriikkaa patriarkka käytti pyrkiessään hillitsemään taisteluosapuolia? Miten lähteiden perusteella voi sanoa sen muuttuneen vuosien aikana? Miten patriarkan toiminta muuttui? Toinen tärkeä pääkysymys on myös maroniittikirkon ja Vatikaanin suhde. Tutkin ennen kaikkea sitä, millaisina Libanonin suhteet Vatikaaniin näkyivät lehdissä. Miten Vatikaanin II kirkolliskokouksen linja näkyi Libanonin sisällissodan loppuvuosina? Mikä oli paavi Johannes Paavali II:n henkilökohtainen panos Libanonin rauhanneuvotteluissa? Käsittelen aiheita kronologisessa järjestyksessä siten, että kummatkin pääteemat pysyvät mukana käsittelyssä koko ajan. Tutkimukseni ajankohdaksi olen rajannut sisällissodan loppuvuodet 1985–90. Nuo vuodet ovat kirkon kannalta kaikkein kiinnostavin jakso, sillä tuolloin voidaan tarkastella kirkkopolitiikan muutosta patriarkan vaihdettua ja sisällissodan lopussa. Noina vuosina maroniittikristityt myös taistelivat keskenään. Tutkimukseni päälähteet ovat The New York Timesissä ja Le Mondessa julkaistut uutisartikkelit ja analyysit. Nämä ovat kieliryhmissään valtalehtiä. Kumpikin seurasi laajasti Libanonin tilannetta ja Vatikaania. Lisäksi käytän lähteenäni paavi Johannes Paavali II:n Libanonia koskevia kirjeitä ja viestejä sekä muita lehtiä. Tässä tutkimuksessani käy selvästi ilmi se, miten maroniittikirkon patriarkan suhtautuminen politiikkaan muuttui sisällissodan kuluessa ja se näkyi myös kansainvälisissä lehdissä. Politiikasta syrjässä pysytellyt patriarkka Antoine Pierre Khoreiche joutui eroamaan tehtävistään tavalla, jota kutsuttiin jopa Vatikaanin palatsivallankumoukseksi. Sitten uuden patriarkan valinnasta syntyi kiista. Lopulta valittu patriarkka Nasrallah Butros Sfeir oli kompromissiratkaisu, joka aivan aluksi oli pettymys. Sfeirin poliittinen vaikuttaminen alkoi kuitenkin näkyä yhä enemmän hänen uransa edetessä. Erityisesti Ta’ifin rauhansopimuksen aikaan hänen roolinsa nousi merkittäväksi. Lähteistä välittyy kansainvälisesti erittäin mielenkiintoinen kuva maroniittikirkon sisäpolitiikasta ja toisaalta suhteista Vatikaaniin. Aineistostani käy myös selkeästi ilmi, että Sfeirin toimien taustalla oli hyvin usein Vatikaanin ilmiselvä ohjeistus. Sfeirin suhde Vatikaaniin ei ollut yksiselitteinen ja ongelmaton, sillä hän joutui tasapainottelemaan paavin toiveiden ja omien maanmiestensä välillä. Tämä johti joskus niin väkivaltaisiin purkauksiin kirkkoa vastaan, että niitä seurattiin myös ulkomaisessa lehdistössä.

Tiivistelmä Referat Katolisen kirkon opin puhtautta valvoo Vatikaanissa uskonopin kongregaatio, joka on vaikutusvaltaisimpia toimijoita kirkon sisällä. Sen tehtävänä on antaa ohjeita erilaisista uskoa koskevista kysymyksistä ja siten turvata ja edistää katolista uskoa. Vuonna 2012 se antoi tutkinnan jälkeen notifikaation yhdysvaltalaisen teologin ja nunnan Margaret Farleyn kirjasta Just Love. Farley tutkii kirjassaan sukupuolisuutta ja seksuaalisuutta ja pyrkii luomaan kristillisen seksuaalietiikan normit, joita noudattamalla jokainen parisuhde olisi oikeudenmukainen ja kaikenlainen seksuaalisuuden toteuttaminen olisi eettistä. Kongregaation mukaan kirjassa on useita virheellisiä näkemyksiä, eikä se siten ole katolisen kirkon opin mukainen. Yleisiksi puutteiksi kongregaatio näkee Farleyn käsitykset kirkon auktoriteettiasemasta ja luonnollisen lain väärästä tulkinnasta. Erityisiksi ongelmiksi kongregaatio nostaa Farleyn mielipiteet masturbaatiosta, homoseksuaalisuudesta ja avioeron mahdollisuudesta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, kuinka uskonopin kongregaatio suhtautui kirjan argumentteihin ja Farleyn esittämiin eettisiin ja teologisiin käsityksiin. Toisena tutkimuskysymyksenä selvitän, millaisiin asioihin kongregaatio on kiinnittänyt huomiota ja toisaalta onko sen linjassa seksuaalieettisiin kysymyksiin tapahtunut muutoksia yli 50 vuoden aikana. Onko kongregaation johtajan tai istuvan paavin muutos aiheuttanut muutoksia myös kongregaation antamiin ohjeisiin? Toteutan tutkimuksen käyttämällä käsite- ja argumentaatioanalyysia, sillä osapuolet käyttävät usein samoja termejä, mutta antavat niille erilaisen merkityksen. Varsinkin käsitys luonnollisesta laista nousee tutkimuksessa tärkeäksi erimielisyyksiä aiheuttavaksi käsitteeksi. Farley ja kongregaatio argumentoivat erilaisilla aineistoilla, Farley nojaa eri tieteenalojen tutkimuksiin ja erityisesti kokemukseen moraalikäsitystensä pohjana, kongregaatio sen sijaan vetoaa pääosin kirkon traditioon. Pääasiallisina lähteinä käytän Farleyn kirjaa ja uskonopin kongregaation notifikaatiota, mutta myös muita notifikaatioita sekä katolisen kirkon muiden toimijoiden moraaliteologisia kannanottoja. Tutkimus osoittaa, että luonnollisen lain tulkinnassa molemmilla osapuolilla on horjuntaa ja että maallisten tieteiden nykyiset tulokset eivät ole muuttaneet katolisen kirkon näkemyksiä hyväksyttävästä tavasta ilmaista seksuaalisuutta. Uskon ja tieteen välinen suhde on edelleen vaikea katolisessa kirkossa, sillä tutkimuksessa käy ilmi, että Farleyn näkemyksiä vastustetaan edelleen melko yksipuolisilla argumenteilla kirkon traditioon, Raamattuun ja uskonopin kongregaation omiin julkaisuihin vedoten. Kongregaation linjassa ei ole havaittavissa muutoksia seksuaalietiikan suhteen, toisaalta seksuaalieettiset kysymykset ovat olleet vain pieni osa kongregaation käsittelemistä aiheista.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Rooman Pietarinkirkon 1300- ja 1400-lukujen liturgisia kalentereita. Euroopan kirjastoissa on tuhansia keskiaikaisia liturgisia kalentereita, useimmiten osana liturgisia käsikirjoituksia, joita on hyödynnetty historiantutkimuksessa vain marginaalisesti. Koska hierarkkinen kontrolli paikallisista pyhimyskulteista ja liturgisten käsikirjoitusten tuotannosta oli 1500-luvun jälkipuolelle heikkoa, heijastaa aineisto paikallisten yhteisöjen ja yksittäisten uskovien näkemyksiä ja tarpeita. Kalentereiden pyhimysjuhlia käytetäänkin usein paitsi paikallisten liturgioiden ja kulttien tutkimuksessa, myös käsikirjoitusten ajoittamisen ja paikantamisen keskeisenä apuna. Käsikirjoitusten suuresta määrästä ja tutkimuskentän hajanaisuudesta johtuen suuri osa keskiaikaisista liturgisista käsikirjoituksista on kuitenkin edelleen heikosti katalogisoitua ja sitomatta ajalliseen ja paikalliseen kontekstiinsa. Lisäksi aiemman tutkimuksen huomio on keskittynyt varhaisimpiin vuosisatoihin, vaikka ylivoimaisesti suurin osa säilyneestä aineistosta on peräisin 1300- ja 1400-luvuilta. Tämä pitää pakkansa myös Pietarinkirkon, yhden latinalaisen kristikunnan tärkeimmän keskuksen, kohdalla. Päätavoitteinani on identifioida yhtäältä Pietarinkirkon kirjastokokoelman käsikirjoituksia, jotka on joko tuotettu tai muokattu kirkon käyttöön; toisaalta pyhimysjuhlia, jotka erottavat sen kalenteritradition muusta aineistosta. Tutkimukseni edistää näin sekä Pietarinkirkon kokoelman tuntemusta – saattaen kirkon oman aineiston laajemman tutkimuskentän tietoisuuteen – sekä kartoittaa paikallisen pyhimyskultin erityispiirteitä, mikä mahdollistaa jatkossa identifioitavien Pietarinkirkon kalentereiden kytkemisen asianmukaiseen kontekstiinsa. Tutkielma siis hyödyttää kirkon käsikirjoituksista ja pyhimyskultista kiinnostuneita tutkijoita mm. hagiografian, liturgian, paleografian, kodikologian sekä materiaalisen kulttuurin, musiikin, miniatyyritaiteen ja keskiajan uskonelämän tutkimuksen saroilla. Tutkimukseni lisätavoitteet ovat metodologiset. Varhaisempaa tutkimusta vaivaa sekä kapea lähdepohja että laaja-alaisten johtopäätösten tekeminen pieniin subjektiivisesti valittuihin yksityiskohtiin perustuen. Taustalla on viime kädessä inhimillisen tiedonkäsittelykapasiteetin ylittyminen laajan aineistomassan edessä: jo tutkielmaani varten transkriboimani 21 kalenterin aineisto käsittää 5388 kalenterimerkintää. Analyysin monipuolistamiseksi ja tehostamiseksi täydennän perinteistä analyysia digitaalisin metodein. Koska aineistoani varten ei ole kehitetty omia digitaalisia työkaluja, etsin parhaita keinoja olemassa olevien digitaalisen stemmatologian metodien hyödyntämiseksi. Analyysin luotettavuuden arvioimiseksi sovellan myös yleistajuista matemaattista metodologiaa. Tutkielmani tuloksena esitän uusia paikannuksia Pietarinkirkon kirjastokokoelman liturgisille käsikirjoituksille. Lisäksi korjaan joitakin tutkimustraditiossa pitkään – jopa vuosisatoja – esitettyjä virheellisiä tulkintoja ja nostan esiin varhaisempia, tutkimustraditiosta syrjään jääneitä asianmukaisia paikannuksia. Nämä sekä kattava lista kirkon indikatiivisista liturgisista juhlista löytyvät tutkielmani kahdesta liitteestä tiivistetyssä muodossa. Viimeksi mainittu lista edustaa sitä, mikä tekee Pietarinkirkon juhlasyklistä omalaatuisen ja tarjoaa työkalun jatkotutkimukselle esimerkiksi käsikirjoitusten paikantamisen, liturgis-maantieteellisten yhteyksien ja yksittäisten kulttien tutkimuksen saralla. Digitaalisten metodien avulla identifioin aineistostani paitsi Pietarinkirkon omat käyttökalenterit, myös joukon muita kalenteritraditioita. Jatkotutkimuksessa näitä on mahdollista joko hyödyntää itsessään tai suhteuttaa ne osaksi Rooman vanhimman säilyneen ja suurimman kapitulaarisen kirjastokokoelman historiaa. Lisäksi esitän suuntaviivoja nykyisten digitaalisten työkalujen tehokkaaseen hyödyntämiseen ja metodien potentiaaliin tulevan tutkimuksen kannalta.

Tutkimus selvittää, millaisia rooleja eri sukupuolet saavat katolisen Fides-lehden kuvituksessa. Minkälaisia universaalin kirkon äänenkannattajan viestit sukupuolten rooleista ovat, kun lehteä tehdään tasa-arvon mallimaana pidetyssä Suomessa? Samalla tutkimus tarkastelee sitä, mitä teologisia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia taustoja Fideksen ilmaisemilla käsityksillä on. Fides ilmestyy Helsingin hiippakunnan julkaisemana 11–14 kertaa vuodessa. Aineisto kattaa 10 vuosikertaa ajalta 2009–2019. Tutkimus pohjautuu uskontotieteen, mediatutkimuksen, sukupuolentutkimuksen, teologian ja taidehistorian tieteenaloihin. Keskeisenä tuloksena on havainto, että Fides on poikkeuksellisen mieskeskeinen esimerkiksi paavi Franciscuksen lausuntoihin verrattuna. Miehet esiintyvät Fideksen kuvituksessa johtajina ja asiantuntijoina. Naiset ovat äitejä ja ahkeria puurtajia. He hoivaavat muita ja toimivat taustalla. Kymmenen vuoden aikana Fideksessä on julkaistu vain yksi kansikuva itsenäisestä, yksinään esiintyvästä naisesta. Tutkimuksen metodina on sisällönanalyysi, johon liitetään diskurssianalyysin piirteitä. Diskurssianalyyttistä lähestymistapaa edustaa valtasuhteiden ja implisiittisten viestien huomioiminen. Teoreettisena lähtökohtana on sosiaalinen konstruktioteoria. Sen mukaan media kuvastaa, tuottaa, muokkaa ja vahvistaa käsityksiä esimerkiksi sukupuolten rooleista. Toisena teoriana tutkimus hyödyntää tekijän kehittämää amatöörikuvan autenttisuuden teoriaa. Keskeisenä ajatuksena on, että amatöörikuvaajan ominaislaatu tuottaa kuviin piirteitä, jotka antavat arvokasta tietoa. Amatöörikuviin sisältyy tahattomia viestejä, joita kuvaaja ei ole tarkoittanut alleviivata. Fideksen tapauksessa kyseiset viestit kertovat muun muassa sukupuolten rooleihin liittyvistä asetelmista. Tutkielma osoittaa amatöörikuvan autenttisuuden teorian avulla, että amatööriys voi tuottaa journalistiseen kuvaan kiinnostavia ominaisuuksia. Aiemman tutkimuksen huomio on kohdistunut sellaisiin amatöörikuviin, jotka julkaistaan poikkeustapauksessa, kun ammattimaisesti tuotettua toimituksellista aineistoa halutaan syystä tai toisesta täydentää. Fideksen kuvitus sen sijaan koostuu pääosin tai kokonaan amatöörikuvista. Kuvia julkaistessaan Fides ei mainitse, että ne ovat lukijan ottamia. Vastaavaa kuvituskäytäntöä tapaa yhdistysten, seurakuntien ja muiden yhteisöjen julkaisutoiminnassa. Yhdistyksillä on Suomessa noin 15 miljoonaa jäsentä. Amatöörikuvalla on siten median kentässä suuri merkitys ja paljon vaikutusvaltaa. Tutkielma pyrkii laajentamaan valokuvantutkimuksen teoriapohjaa kiinnittämällä huomiota amatöörikuvaan, jota käytetään tiedotusvälineen yksinomaisena kuvituksena.