Browsing by Subject "YYA-sopimus"

Tutkielmassa tarkastellaan kuinka Suomen ja Venäjän federaation välinen sopimus suhteiden perusteista syntyi. Tutkielma keskittyy etenkin sopimuksen kymmenenteen, niin kutsuttuun vähemmistöartiklaan ja siihen millaisia motiiveja Suomella oli ehdottaa kyseistä artiklaa sopimukseen. Toiseksi tutkimuksessa tarkastellaan etenkin sopimuksen vähemmistöartiklan muotoutumisen kautta sitä, millainen Suomen ulkopoliittiseen asemaan liittyvä tilannekuva ja odotushorisontti Suomen ulkopoliittisella johdolla oli suhteessa Suomen itäiseen naapuriin kyseisessä historiallisessa murroskohdassa. Apuna käytetään Reinhart Koselleckin käsitteitä odotushorisontista (horizon of expectations) ja kokemusavaruudesta (space of experience). Tammikuussa 1992 allekirjoitettu Suomen ja Venäjän välinen sopimus korvasi Suomen ulkopolitiikkaa vuosikymmeniä hallinneen Suomen ja Neuvostoliiton välisen yya-sopimuksen. Pohja Suomen ja Venäjän välisille sopimussuhteille luotiin kesäkuussa 1991 tasavallan presidentti Mauno Koiviston ja Venäjän federaation presidentti Boris Jeltsinin tapaamisessa. Tuolloin kuitenkin kaavailtiin vain Suomen ja Venäjän sopimussuhteiden luomista. Kesällä 1991 Suomen ulkopoliittinen johto ei tehnyt aloitetta yya-sopimuksen korvaamisesta. Tilanne muuttui Moskovan elokuun 1991 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen. Kuukauden sisällä vallankaappauksesta Suomi teki aloitteen myös yya-sopimuksen korvaamisesta. Taustalla vaikutti etenkin arvio siitä, että yya-sopimus oli este Suomen EY-integraatiolle. Syntyivät kaksiraiteiset sopimusneuvottelut, joissa Suomen ja Venäjän välille kaavailtu sopimus oli alisteinen Suomen ja Neuvostoliiton väliselle sopimukselle. Sopimukset laadittiin pitkälti samansisältöisiksi, joskin Suomen ja Venäjän sopimukseen sisällytettiin myös yksityiskohtaisempia yhteistyötä käsitteleviä artikloita, kuten vähemmistöartikla. Suomen ulkopoliittisen johdon prioriteetti oli pitkään korvata yya juuri Neuvostoliiton kanssa tehtävällä sopimuksella. Joulukuussa Neuvostoliiton olemassaolo kuitenkin lakkasi. Suomen ja Neuvostoliiton jo parafoima sopimus ja Suomen ja Venäjän välillä aiemmin neuvoteltu sopimus yhdistettiin sopimukseksi suhteiden perusteista. Käytännössä tämä sopimus perustui kuitenkin lähes täysin Venäjän kanssa jo aikaisemmin neuvoteltuun sopimukseen. Sopimuksen vähemmistöartikla kuvaa sitä uudentyyppistä ulkopoliittista pyrkimystä, johon kylmän sodan päättyminen oli Suomen ulkopoliittisen aseman osalta johtamassa ja johon myös ulkopoliittinen johto pyrki. Uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa ihmisoikeuksien ja vähemmistöjen asema korostui. Vähemmistöartikla, jossa luvataan edesauttaa suomensukuisten ja suomalaisten kansojen omaperäisyyttä ja kulttuuria Venäjällä sekä vastavuoroisesti Venäjältä tulleiden kansojen omaperäisyyttä Suomessa, osoittaa sopimusosapuolten sitoutumista YK:n peruskirjaan ja ETYKin asiakirjoihin ja uudentyyppiseen sopimuskieleen. Toisaalta vähemmistöartiklan voi nähdä myös jatkumona heimo-, tai sukulaiskansojen tukemiselle, jota oli toteutettu Suomessa osana kansallista identiteettiprojektia 1800-luvulta lähtien. Vähemmistöartikla oli myös osa etenkin ulkoasiainministeri Paavo Väyrysen korostamaa 1990-luvun alussa syntynyttä lähialuepolitiikkaa, jossa haluttiin edistää rajat ylittävää kanssakäymistä. Lähialueyhteistyön korostaminen ja osana tätä vähemmistöartikla liittyivät myös yya-sopimuksen korvaamisen yhteydessä odotettavissa olleeseen julkiseen kiinnostukseen Karjalan palauttamista ja suomensukuisia kansoja kohtaan. Suomen ulkopoliittisen johdon tilannekuvassa erottuu sopimusneuvottelujen aikana kaksi linjaa. Ensinnä kokemukset Neuvostoliiton kanssa olivat opettaneet varovaisuuteen ja etenkin presidentti Koiviston johdolla ulospäin korostettiin tätä pidättyväistä linjaa. Toiseksi ulkopoliittista toimintaa ohjasi odotus käänteestä, jossa Suomen ulkopolitiikka perustuisi yhteistyöhön ja kasvavaan keskinäiseen riippuvuuteen muun maailman ja etenkin lännen kanssa. Neuvostoliiton jatkuvasti muuttuvassa ja sekavassa tilanteessa syksyllä 1991 Suomen ulkopoliittinen johto pyrki Neuvostoliiton lopulliseen hajoamiseen asti varmistamaan hyvän pohjan suhteille sekä Neuvostoliiton että Venäjän kanssa, ettei Suomi ”istuisi tuolien väliin”. Kuvaavaa on, että mikäli Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus olisi ehditty allekirjoittaa, olisi se ollut Neuvostoliiton viimeiseksi jäävä sopimus. Suomen ja Venäjän sopimus oli puolestaan Venäjän federaation ensimmäinen valtiona allekirjoittama sopimus

Tässä pro gradu- tutkielmassa pyritään selvittämään, miten Suomen erityisasema muodostui Ison-Britannian ulkopolitiikassa vuosina 1948–1950 ja kuinka Suomen Lontoon-lähetystö raportoi tästä. Suomen erityisaseman muodostumisen kannalta oli tärkeää, että itä ja länsi molemmat tunnustivat Suomen erityistapaukseksi. 1940-luvun lopulla Iso-Britannia oli vielä merkittävä suurvalta ja sen antama epävirallinen tunnustus Suomen erityisasemalle oli tärkeä. Tutkimuksessa sovelletaan sisältö- ja diskurssianalyysiä Suomen Lontoon-lähetystöraporttien analysointiin. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytetään kansainvälisen politiikan realismia, joka auttaa ymmärtämään raporteissa tehtyjä johtopäätöksiä ja ehdotettuja toimija. Lähetystöraporteista välittyy selkeä kuva, miten britit suhtautuivat Suomeen ja millaisia odotuksia tai epäluuloja heillä oli Suomea kohtaan. Tutkimuksessa tehdyt havainnot pyritään liittämään osaksi aiempaa tutkimusta Suomen kansainvälisestä asemasta 1940-luvun lopulla. Tutkimuksen keskeisimpiä havainto on, että Suomen Lontoon-lähettilään Eero A. Wuoren raporttien ansiosta Suomen ulkopoliittinen johto sai tiedon, että vaikka Foreign Office tunnusti Suomen YYA-sopimuksen eroavan Itä-Euroopan maiden kanssa tehdyistä sopimuksista, ei Iso-Britannia vielä tässä vaiheessa pitänyt Suomea erityistapauksena. Erityisasemalle saatiin Foreign Officen epävirallinen tunnustus vasta kesän 1948 eduskuntavaalien jälkeen, kun SDP muodosti Suomeen vähemmistöhallituksen. Lähetystöraporteista käy myös ilmi, ettei Iso-Britannia aikonut harjoittaa myönnytyspolitiikkaa Neuvostoliittoa kohtaan edes akuuttien kriisien (kuten Berliinin saarron) aikana. Lisäksi raporteista käy ilmi, että Suomen erityisasema oli mahdollinen ainoastaan rauhanaikana ja Ruotsin avustuksella. Huomion arvoista on myös Wuoren toteamus, että vuoden vaihteessa 1949–1950 Foreign Officessa ymmärrettiin, ettei Iso-Britannia ollut enää Yhdysvaltoihin ja Neuvostoliittoon rinnastettava suurvalta. Lähetystöraportit osoittavat, että Suomea kohdeltiin erityistapauksena ja että Iso-Britannia suhtautui ymmärtävästi ja myötämielisesti Suomen harjoittamaan ulkopolitiikkaan. Lähetystöraporttien pohjalta voidaan tarkalleen määritellä, milloin Suomi saavutti erityisasemansa, mitkä olivat tämän erityisaseman ehdot ja mitä Foreign Office odotti Suomelta. Reaalipoliittinen viitekehys auttaa ymmärtämään eri toimijoiden ratkaisuja ja ajattelua. Lisäksi se selittää muuten ristiriitaiset ja epäjohdonmukaisuudet ulkopoliittiset ulostulot.