Browsing by Subject "aktivointipolitiikka"

18–24-vuotiaiden nuorten aikuisten työvoimapoliittiset sanktiot ovat tiukempia kuin muulla väestöllä. Tällä yritetään vähentää nuorisotyöttömyyttä ja kiinnittää nuoret aikuiset työn, koulutuksen tai aktivointipalveluiden piiriin. Aiemman tutkimuksen perusteella sanktiot eivät onnistu kannustamaan kaikkia samalla tavalla, vaan sanktioiden mekanismit näyttävät toimivan erityisesti heihin, joilla on muutenkin parhaat edellytykset kiinnittyä työmarkkinoille tai koulutukseen. Tutkielman keskeinen väite on, että julkista valtaa käyttävien TE-palveluiden aktivointipoliittisissa käytännöissä voi olla rakenteita, jotka voivat poiskäännyttää erityisesti haavoittuvimmissa asemissa olevia ihmisiä hyvinvointivaltion etuuksien ja palveluiden piiristä. Tutkielmassa tarkastellaan, miten yleisiä 18–24-vuotiaiden nuorten aikuisten työvoimapoliittiset aktivointi- ja sanktiolausunnot ovat sekä mitkä tekijät ennustavat nuorten aikuisten todennäköisyyttä saada aktivointi- ja sanktiolausuntoja. Aktivointi- ja sanktiolausuntojen kohdentumista peilataan institutionaalisten poiskäännyttämisen kehykseen. Aineistona tutkielmassa on käytetty Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisemaa URA-rekisteriaineistoa, joka on poimittu työvoimahallinnon URA-järjestelmästä vuonna 2017. Tutkielman kohderyhmään kuuluvat 18–24-vuotiaat työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautuneet nuoret aikuiset. Analyysimenetelminä käytetään deskriptiivistä tarkastelua sekä multinomiaalista logistista regressioanalyysiä. Tutkielman taustahankkeena on Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittaman Valmistus 4.0 - ja sen teknologiset, taloudelliset, koulutukselliset ja sosiaalipoliittiset strategiat -hankkeen osahanke. Joko aktivointi- tai sanktiolausuntoja tai sekä että saa yli puolet aineistossa olevista nuorista aikuisista. Kaksi viidestä Työ- ja elinkeinotoimiston asiakkaana olleesta nuoresta aikuisesta on saanut työvoimapoliittisia sanktioita, ja puolella sanktioita saaneista ei ollut lainkaan aktivointilausuntoja. Monimuuttujamallin avulla tehty analyysi osoittaa, että pelkkien sanktioiden saamisen riskiä ennustaa eniten peruskoulutuksen varassa oleminen. Riskiä saada sekä aktivointi- että sanktiolausuntoja kasvattavat peruskoulutuksen lisäksi erityisesti tuntematon tai puuttuva koulutus, muu kuin Suomen kansalaisuus ja osaamisen kehittämisen palvelulinjoilla oleminen. Alueellisesti lähes kaikissa maakunnissa on Uuttamaata suurempi riski saada pelkkiä työvoimapoliittisia sanktioita, kun taas aktivointi on tavallisempaa Uudenmaan ja muiden suurten kaupunkialueiden ulkopuolella. Aktivoinnin riski heijastelee maantieteellisesti työttömien työnhakijoiden osuutta työvoimasta. Nuorten aikuisten tiukempia sanktioita perustellaan syrjäytymisen ehkäisemisellä sekä nuorisotyöttömyyden erityisongelmalla. Tutkielman tulokset haastavat jossain määrin näitä perusteluja. Tutkielman havainnot osoittavat institutionaaliselle poiskäännyttämiselle altistavan reunan erityisesti tilanteessa, jossa työttömyysturvan saamisen ehdot liittyvät koulutukseen, mutta jossa matalasti kouluttautuneella työnhakijalla ei ole kykyä, halua tai muita edellytyksiä vastata kouluttautumisen vaatimukseen. Samalla havainto aktivoinnin yleisyydestä korkean työttömyyden alueilla haastaa käsitystä siitä, että nuorisotyöttömyyteen voitaisiin vastata lähinnä työvoiman tarjontaa lisäävillä politiikkatoimilla.

Työvoiman työkykyisyyden merkitys tulee painottumaan lähitulevaisuudessa, sillä huoltosuhteen muutoksen vuoksi nykyistä useamman työikäisen panos työelämässä tarvitaan. Vähintään 11 päivän työkyvyttömyydessä maksetaan useimmissa tilanteissa Kansaneläkelaitoksen sairauspäivärahaa. Mikäli hoidon yhteydessä on tarve sairauspoissaololle, muodostaa sairauspoissaolo yleensä suurimman osan hoidon kustannuksista. Monikanavarahoituksen vuoksi sairauspäivärahalla olemisesta muodostuu kustannuksia Kansaneläkelaitokselle, työnantajalle, vakuutetulle itselleen ja veromenetysten vuoksi myös julkiselle taloudelle. Tutkielmassa tarkastellaan asiantuntijoiden näkemyksiä sairauspäivärahakäytännön toimivuudesta, sen mahdollisista ongelmista sekä ratkaisukeinoista toimivuuden parantamiseksi. Lisäksi tarkastellaan asiantuntijoiden näkemyksiä niin sanottujen aktivoivien toimien soveltumisesta sairauspäivärahakäytäntöön. Aiempaa tutkimusta asiantuntijoiden näkemyksistä suhteessa suomalaiseen sairauspäivärahakäytäntöön ei ole juuri olemassa. Aktivoivalla sosiaalipolitiikalla on tutkimuksissa tarkoitettu sosiaalipolitiikan ja työllisyyspolitiikan välimaastoon sijoittuvia toimia, joilla työttömiä on tukitoimien ja sanktioiden avulla pyritty saamaan mukaan työelämään ja sosiaaliturvan kustannuksia on pyritty vähentämään. Työttömien aktivoinnista on paljon tutkimusta, mutta työkyvyttömien ja sairauspoissaolojen osalta tutkimusta ei juuri ole tehty. Tutkimuskysymykset olivat: 1) toimiiko nykyinen Kelan sairauspäivärahakäytäntö asiantuntijoiden mielestä ja millaisia ongelmia siihen mahdollisesti liittyy? 2) Mitä tekijöitä asiantuntijoiden mielestä on sairauspäivärahakausien pitkittymisen taustalla? 3) Mitä mieltä asiantuntijat ovat yksilöön tai rakenteisiin kohdistuvista aktivoivista toimista ratkaisukeinoina sairauspäivärahakauden pitkittymiseen tai esittävätkö he muita ratkaisuehdotuksia sairauspäivärahakäytännössä mahdollisesti havaittuihin ongelmiin? Tutkielman aineistona oli viisi asiantuntijahaastattelua, joista tehtiin laadullinen, induktiivinen sisällönanalyysi. Haastatteluissa käytettiin virikkeitä. Tutkielman keskeinen tulos oli se, että haastatellut asiantuntijat toivoivat sairauspäivärahakäytäntöön kohdistuvan nykyistä enemmän hallintaa. Tällä tarkoitetaan toimia, joilla sairauspäivärahaan liittyviä käytäntöjä ohjattaisiin nykyistä paremmin. Ohjausta voisivat toteuttaa useat eri tahot, kuten valtion tutkimus- ja asiantuntijalaitokset, Kansaneläkelaitos, terveydenhuollon koulutus- ja tutkimusorganisaatiot, potilasyhdistykset, työnantajat ja viime kädessä lakien säätäjätkin. Tulosten perusteella asiantuntijat kaipasivat useiden eri tahojen ja instituutioiden aktivoimista sairauspäivärahakäytännön toimivuuden kehittämiseksi, mutta he eivät juuri kannattaneet sairauspäivärahalla oleviin yksilöihin kohdistuvia aktivoivia toimia. Tutkimustulokset tarjoavat uutta tietoa sairauspäivärahakäytännön ongelmakohdista sekä mahdollisista ratkaisuista ja tuloksia voidaan hyödyntää sairauspäivärahakäytännön uudistamisessa osana suomalaisen sosiaaliturvan uudistamista.

Työttömyys - erityisesti pitkäaikaistyöttömyys - on suomalaisessa nyky-yhteiskunnassa merkittävä ongelma sekä taloudellisessa että inhimillisessä mielessä. Esimerkiksi työttömien hyvinvointi on tutkitusti keskimäärin muuta väestöä matalammalla tasolla, ja tämän juurisyyksi arvellaan työttömien toimeentulo-ongelmia. Joillain työttömyyden seurauksilla on myös itseään kehämäisesti vahvistava luonne, jolloin pitkittyvä työttömyys on erityisen haitallista työttömille. Muun muassa edeltävistä syistä työttömyyden hoitaminen työvoimapolitiikalla on jo pitkään ollut tärkeä osa yhteiskuntapolitiikkaa. Näkemykset tehokkaasta työttömyyden hoidosta ja työttömyyden juurisyistä ovat kuitenkin vaihdelleet suuresti historian saatossa, ja tästä syystä myös työvoimapolitiikka on ollut jatkuvassa muutoksessa. Viimeisimpänä työvoimapoliittisena suuntauksena on ollut työttömien aktivointipolitiikka, jossa työttömyyttä yritetään torjua työttömiä aktivoimalla. Aktivointipolitiikan vähintään implisiittinen lähtökohta on, että työttömyys johtuu viimekädessä työttömien passiivisuudesta, mikä johtaa työttömien aktivointitarpeeseen. Tätä tutkielmaa motivoivat erityisesti viimeisimmät muutokset Suomen aktivointipolitiikassa, jonka voi nähdä olevan siirtymässä tukea tarjoavasta, luottamussuhteeseen perustuvasta ja pitkäaikaista hyvinvointia ja kyvykkyyttä kehittävästä inhimillisen pääoman mallista työkeskeiseen suuntaan painottamalla nopeaa työllistymistä ja määrällistä työnhakua sekä lisäämällä sanktioiden ja taloudellisten kannustinten merkitystä. Kun Suomessa keväällä 2022 otetaan käyttöön pohjoismaisen työnhaun malli määrällisine työnhakuvelvoitteineen, tiheine haastatteluineen ja monitorointi- ja sanktiojärjestelmineen, on hyvä selvittää, millaisia seurauksia näiden aktivointikeinojen mahdollisilla motivaatioimplikaatioilla on. Tämän tutkielman tavoitteena on ensinnäkin kyseenalaistaa aktivointipolitiikan lähtökohdat työttömien motivoimiseen, ja tuoda esiin työnhakumotivaatiotutkimuksen näkemys työttömien motivaation luonteesta ja vaikuttavasta motivoimisesta. Toisena tavoitteena on tutkia empiirisesti, miten itsemääräämisteorian määrittelemä motivaation laatu on yhteydessä suomalaisten pitkäaikaistyöttömien työnhakuaktiivisuuteen ja hyvinvointiin, ja sitä kautta edelleen valottaa parhaita tapoja motivoida työttömiä. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimiva itsemääräämisteoria erottelee toisistaan autonomisen, eli työnhakijan sisäisten arvojen ohjaaman, ja kontrolloidun, eli ulkoisten kannustimien määrittämän motivaation. Jo aiemmassa tutkimuksessa oli havaittu, että autonominen työnhakumotivaatio oli yhteydessä paitsi korkeampaan työnhakuaktiivisuuteen, myös laadukkaampaan työnhakuun ja parempiin lopputuloksiin kuin kontrolloitu työnhakumotivaatio. Samansuuntaisia tuloksia saatiin myös tässä tutkielmassa suomalaisten pitkäaikaistyöttömien kohdalla, joilla autonominen työnhakumotivaatio oli yhteydessä korkeampaan työnhakuaktiivisuuteen kuin taloudellisen niukkuuden kautta mitattu kontrolloitu työnhakumotivaatio. Havaittiin myös, että taloudellinen niukkuus oli negatiivisessa yhteydessä hyvinvointiin. Tulosten pohjalta päädyttiin suosittelemaan, että työttömien aktivoinnin tulisi pääsääntöisesti keskittyä autonomista työnhakumotivaatiota lisäävään ja ylläpitävään vapaaehtoiseen ja tukevaan aktivoimiseen, vaikkakin joissain tapauksissa myös kontrolloidun työnhakumotivaation lisääminen sanktioilla uhkaamalla voi olla toimiva ratkaisu. Kaiken kaikkiaan aktivoinnissa tulisi siirtyä kohti yksilöllisesti räätälöityä palvelua, jossa aktivointikeinot määrittyvät muun muassa työnhakijan työkyvyn, elämäntilanteen ja motivaatiotilan mukaan.

Maisterintutkielmassa analysoidaan työttömien aktivoinnin ja työttömien toimijuuden suhdetta. Tavoitteena on tuottaa tietoa aktivointipolitiikan käytännöistä työttömien näkökulmasta. Tutkielmassa kysytään, minkälaisia ovat työttömien toiminnan mahdollisuudet ja rajoitukset aktivoivissa palveluissa, miten työttömät käyttävät mahdollisuuksiaan ja toimivat rajoitteiden puitteissa sekä miten työttömät määrittävät omaa aktiivisuuttaan. Aktivointipolitiikka on ratkaisuyritys työttömyyteen. Siinä pyritään työllistämään työttömiä työkykyisiä kansalaisia niin, että he palaisivat työmarkkinoille, eikä heidän pääasiallinen toimeentulonsa koostuisi pitkiä aikoja sosiaalietuuksista. Aktivoivat keinot perustuvat oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Parin viime vuosikymmenen aikana työttömien aktivoinnin kansainvälinen suunta on ollut korostaa velvollisuuksia, mikä on tarkoittanut sosiaaliturvan saantiehtojen sekä sanktioinnin kiristämistä. Toimijuuskäsityksen kautta tarkastellaan työttömän toimijuuden suhdetta aktivointipolitiikan konkreettisiin toimiin. Toimijuus hahmotetaan Mustafa Emirbayerin ja Ann Mischen tapaan: yksilön toimijuus tapahtuu rakenteiden ja suhteiden ehdollistamassa tilanteessa, mutta yksilö on tilanteen puitteissa kykenevä valitsemaan toiminnan suunnan, jota ohjaa yksilön suhde omaan menneisyyteensä, nykyisyyteensä ja kuviteltuun tulevaisuuteensa. Näkökulmaa toimijuuteen täydennetään Michel de Certeaun teorialla tuottajista ja kuluttajista, joka tuo olennaisesti vallan (strategian) ja vastarinnan (taktiikat) elementin tilanteelliseen toimintaan. Tutkimusaineistona käytetään vuonna 2018 kerättyä työttömän tarina -kirjoituskilpailuaineistoa. Aineistosta on rajattu 44 vastausta, ja analyysi toteutettiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysilla. Alaluokat on muodostettu aineistolähtöisesti, mutta yläluokkien laatimisessa on hyödynnetty aiempaa tutkimuskeskustelua ja teoriaa. Pääluokat on jaettu Michel de Certeaun teorian mukaan, joka myös palvelee tutkielman analyysilukujen rakennetta. Tutkielmassa havaitaan, että aktivointi ohjaa työttömien toimijuutta suuntautumaan tulevaisuuden tavoitteiden sijaan enimmäkseen nykyhetken toimintaan. Työttömien toimijuus kietoutuu olennaisesti aktivoinnin vaatimuksiin, mutta se ei pelkisty aktivoinnin kontrolloiman tekemisen tasolle. Työttömien tavat käyttää palveluita ja osoittaa aktiivisuutta palvelevat heidän omaa tavoitteellisuuttaan. Tavoitteellinen toiminta ei kuitenkaan ole täysin vapaata, sillä aktiivisuuden osoittaminen vaatii työttömiltä ajoittain toimia, jotka ovat ristiriidassa tavoitteiden kanssa. Tuloksissa korostuu työttömien vastarinta, jossa oman toiminnan kontrollia tai aktiivisuuden määrityksiä ei suostuta luovuttamaan muiden käsiin. Vaikka työttömillä ei ole aina valinnanvaraa aktiivisuuden osoittamisen suhteen, he toteuttavat omaa aktiivista toimintaansa tavalla, joka tekee eroa viralliseen aktiivisuuden määritykseen. Omien tavoitteiden ylläpitäminen luovalla toiminnalla ja aktiivisuuden määrityksien kyseenalaistaminen ovat de Certeaun termein sitkeyden etiikkaa, jossa omaa kohtaloa ei luovuteta ulkopuolisen entiteetin valtaan. Aktivoivat palvelut pääosin keskittyvät aktiivisuuden osoittamiseen nykyhetkessä. Aineistossa on kuitenkin viitteitä siitä, kuinka aktivoivissa palveluissa keskitytään myös työnhakijan menneeseen työuraan tai ohjataan tulevaisuuden tavoitteita realistisempaan suuntaan. Täten on perusteltua ehdottaa jatkotutkimusta hyödyntämään Emirbayerin ja Mischen teoriaa toimijuuden ajallisesta suuntautumisesta ja tutkia, miten aktivoivissa palveluissa pyritään muokkaamaan työnhakijan suhdetta omaan menneeseen tai tulevaisuuteen.