Browsing by Subject "antropologia"

Tämä tutkielma on etnografia Viipurin Koirat ry -järjestöstä ja sen aktiiveista, jotka auttavat ja tuovat adoptoitavaksi venäläisiä katukoiria Suomeen Viipurista ja Svetogorskista. Tutkielma pohtii ja syventää ymmärrystämme sukulaisuudesta, humanitarismista ja ihmisten ja eläinten välisistä suhteista. Tutkielman aineisto on kerätty monipaikkaisen etnografian menetelmällä. Kenttätyöhön sisältyi neljä matkaa yhteensä kolmelle koiratarhalle Viipuriin ja Svetogorskiin informanttien kanssa sekä yksi matka Vaalimaan rajatarkastusasemalle, minkä lisäksi työhön sisältyi vierailuja järjestön tapahtumiin ja koirien luovutustilaisuuksiin. Aineistona on myös kymmenen semistrukturoitua haastattelua, kahdeksan Viipurin koirien aktiivien ja kaksi rajaeläinlääkäreiden kanssa, minkä lisäksi aineistoon kuuluu lukuisia lyhyitä epäformaaleita haastatteluja kentältä. Tutkielmassa on myös tarkasteltu ja käytetty aineistona Viipurin Koirien nettisivuja. Tutkielma analysoi tapoja joilla Viipurin Koirien aktiivien kohtaamiset löytökoirien kanssa saavat heidät omaksumaan erityisen vastuuseen ja huolenpitoon perustuvan etiikan, joka syntyy vastauksena lukuisiin moraalisiin dilemmoihin joita aktiivit kohtaavat tarhojen rankassa arjessa. Toiminnassaan koiratarhoilla aktiivit ovat omaksuneet monia humanitaarisia käytäntöjä, kuten myötätunnon ja kärsimyksen merkityksen korostamisen, mutta he myös horjuttavat ja kieltäytyvät monista humanitarismin piirteistä, kuten sen epäpoliittisuudesta ja keskittymisestä ennen kaikkea ruumiilliseen kärsimykseen. Aktiivit sen sijaan keskittyvät hyvän elämän edellytysten luomiseen koirille. Tutkielma osoittaa miten aktiivit käyttävät humanitarismia ennen kaikkea strategisesti herättääkseen mahdollisten adoptoijien myötätunnon koiria kohtaan ja luomaan koirista adoptoijien silmissä potentiaalisia sukulaisia, mutta käytännön työssään kieltäytyvät toisintamasta humanitarismin pääpiirteitä. Tutkielma väittää että Viipurin Koirien aktiivien toiminta kokonaisuudessaan luo sukulaisuutta ihmisten ja koirien välille. Tämä sukulaisuus syntyy ruokkimalla, hoivaamalla, nimeämällä ja muilla käytännöillä, jotka muuttavat nimettömistä katukoirista suomalaisia perheenjäseniä.Tämä sukulaisuutta luova työ on analogista monien sellaisten yhteisöjen sukulaisuusjärjestelmien kanssa, joissa sukulaisuus perustuu jatkuvalle hoivatyölle, joka luo ja uusintaa sukulaisuutta toiminnan kautta. Tutkielma tarkentaa tätä analyysiä sukulaisuudesta ja humanitarismista käsittelemällä ja kuvaamalla tapahtumasarjaa joka alkoi toukokuussa 2017: Viipurin Koirien tukemilta tarhoilta ja Suomeen adoptoiduista koirista löytyi antibiooteille resistenttejä bakteerikantoja. Tutkielma kuvaa näistä löydöksistä syntynyttä julkista keskustelua, viranomaisten reaktioita ja sitä miten Viipurin Koirien aktiivit sopeutuivat muuttuneeseen tilanteeseen joka uhkasi heidän koko toimintansa jatkuvuutta. Tutkielma esittää miten aktiivit omaksuivat lääketieteellisen diskurssin perustellakseen toimintaansa, mutta joka kuitenkin oli ristiriidassa heidän sukulaisuuteen ja hoivaan perustuvan diskurssinsa kanssa. Tutkielma kuvaa miten muutos koiriin kohdistuvassa humanitaarisessa diskurssissa muutti koirat julkisuudessa kärsivistä ja viattomista yksilöistä tunkeutuviksi toisiksi, jotka uhkaavat Suomen suvereniteettia ja kansanterveyttä. Tutkielma osoittaa miten venäläisten löytökoirien tuonnissa Suomeen tulevat yhteen kysymykset sukulaisuuden luonteesta, humanitaarisen käytännön mahdollisuuksista ja rajoista sekä biopolitiikan suhteesta eläimiin.

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ikäihmisten kokemuksia tieto- ja viestintätekniikan (eli uusmedian), käytöstä. Väestön ikääntyminen ja yhteiskunnan läpäisevä digitalisaatio ovat ajankohtaisia ilmiöitä. Kiinnitän huomiota ikäihmisten uusmedian käyttöön sosiaalisten suhteiden, käyttöön liittyvien haasteiden ja sosiaalisten käytäntöjen näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni on, millaisia digitaalisia käytäntöjä ikäihmisillä on, ja miten he ylittävät digitaalisia kuiluja sosiaalisten suhteidensa avulla. Tutkimuksessa keskitytään noin 70–80-vuotiaiden suomalaisten miesten ja naisten kokemuksiin. Tarkastelun kohteena ovat älypuhelinten, tablettitietokoneiden, perinteisten kännyköiden ja tietokoneiden käyttö viestinnän ja sähköisen asioinnin, etenkin pankkiasioinnin, välineinä. Aineisto on kerätty teemoitettujen yksilö- ja ryhmähaastattelujen sekä osallistuvan havainnoinnin keinoin. Osallistuva havainnointi toteutettiin neljässä ikäihmisille suunnatussa digityöpajassa. Ikäihmiset käyttävät uusmediaa eri tavoin kuin nuoremmat ikäryhmät, ja he suosivat eri välineitä. Uusmedian omaksuminen tapahtuu sosiaalisissa suhteissa muun muassa työpaikalla, perhepiirissä ja ystävien kesken. Läheisten ihmisten rooli lämpiminä asiantuntijoita ja ikäihmisten digitaalisen elämän fasilitoijina nousee vahvasti esiin. Uusien digitaalisten käytäntöjen omaksumiseen liittyvät myös laitteiden käyttöön vaikuttavat mediaideologiat ja yhteydet aikaisempiin käytäntöihin ja kompetensseihin. Tiedollisten, ruumiillisten ja kielellisten kompetenssien puute syventävät digitaalisia kuiluja. Haasteista huolimatta ikäihmisillä kuitenkin on toimijuutta ja kyky löytää luovia ratkaisuja. Tutkimus vahvistaa käsitystä, että teknologiat omaksutaan sosiaalisesti. Jos ikäihmisten digitaalista osallistuttua yhteiskunnassa halutaan vahvistaa, tulee omaksumisen ja käytön sosiaalisuus ottaa vakavasti. Tämä tarkoittaa kasvokkaisia yhteisöjä, joissa digitaalisuus on osa arjen käytäntöjä.

Tämä työ käsittelee uskontoa nykypäivän Taiwanissa. Se pureutuu erityisesti kansanuskonnon tutkimukseen ja erinäisiin teorioihin, joita on hyödynnetty tutkittaessa kansanuskontoa Taiwanissa ja Manner-Kiinassa. Aikaisempia tutkimuksia ja teorioita peilaillaan antropologisen Taipeissa tehdyn kenttätutkimuksen pohjalta. Tutkimuskohteena oli Taipeissa oleva temppeli ja siellä palvottava HLBTQ-ihmisille tarkoitettu jänisjumala. Tutkimus on ainutlaatuinen, sillä kukaan muu ei ole vielä tutkinut jänisjumalaa ympäröivää uskonnollisuutta yhtä paljoa. Tutkimus toteutettiin vuosina 2018-2019, jolloin tutkija asui Taipeissa. Kentällä hyödynnettiin tyypillisiä antropologisia tutkimusmetodeja, kuten osallistuvaa havainnointia ja haastatteluja. Teemahaastatteluita tehtiin yhteensä 11 kappaletta. Työssä kentältä kerättyä aineistoa hyödynnetään monipuolisesti nostattamaan kysymyksiä uskonnosta Taipeissa ja tarkastelemaan jänisjumalaa ympäröivää uskonnollisuutta. Työ porautuu laajemmista uskontoteoreettisista kysymyksistä ihmisten henkilökohtaisiin kokemuksiin uskonnosta. Työssä keskitytään kahteen eri aihepiiriin: ensimmäiseksi tarkastellaan uskonnollisuutta ja uskontoa Taiwanissa yleensä. Historia ja temppelin uskonnollinen tausta kertovat paljon, lokerointi tiettyihin uskointoihin ei ole tarpeeksi hyvä lähestymistapa. Työssä ehdotetaankin, että uskonnollisuus on parhaiten ymmärrettävissä keskityttäessä erilaisiin uskonnon harjoittamisen tapoihin, joita tarkastelemalla on helpompi ymmärtää Taiwanin uskonnollinen monimuotoisuus. Toiseksi pohditaan sitä, kuinka ihmiset hakevat apua jumalilta taiwanilaisessa kansanuskossa. Avun pyytämiseen liittyy keskeisesti uskonnon aineelliset puolet, joiden hyödyntäminen on erittäin yleistä Taiwanissa. Tämän pohjalta argumentoidaan, että kaupungistuvassa nykypäiväsessä Taipeissa uskonnossa korostetaan ihmisten ja jumalten välisiä suhteita, jotka luovat pohjan uskonnollisille kokemuksille ja ylläpitävät uskonnollista järjestelmää. Lisäksi työssä ehdotetaan, että vaikka jänisjumala on poikkeuksellinen jumala Taiwanissa ja koko maailmassa, on siihen liittyvä uskonnollisuus pitkälti tyypillistä kansanuskoa, jota on tutkittu jo pitkään antropologisesti.

Suomalais-karjalaisen kansanuskon harjoituksesta puhutaan yleensä nostalgisesti jonain kadonneena tai katoavana, sillä ajatellaan, että historiallinen kehitys voi kulkea vain eteenpäin eikä autenttista kansanuskon kontekstia ole enää mahdollista palauttaa. Samalla voidaan kuitenkin jatkuvuutta painottavasta näkökulmasta esittää, että yhteyttä perinteeseen ei ole täysin menetetty, sillä perinteen jatkumo on yhä havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Suomalaiset kansanperinnearkistot ovat myös poikkeuksellisen kattavat, mikä tekee mahdolliseksi vanhojen tapojen ymmärtämisen sekä niiden ottamisen osaksi omaa arkea. Tämän haastattelututkimuksen kohteena on Taivaannaula-niminen yhdistys, joka toiminnassaan pyrkii kansanperinteen ja kansanuskon kokonaisvaltaiseen käsitteelliseen ja käytännölliseen revitalisaatioon. Liikkeen pyrkimys määritellä itsensä erilleen uuspakanuus-käsitteestä tuo sen lähemmäksi alkuperäiskulttuureja sekä dekolonisaatiota koskevaa keskustelua. Vanhaa suomalaista kansanuskoa on tutkittu runsaasti, mutta sen uusia ilmenemismuotoja on tarkasteltu tieteellisesti vasta melko vähän. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda lisää tietoa aiheesta ja samalla aktiivisesti kyseenalaistaa uskontotieteelliselle ja uuspakanuustutkimukselle ominaisia käsitteellisiä rajoitteita. Uuspakanuustutkimuksen sisällä ollaan havaittu kasvavissa määrin, että useat kansanuskojen harjoittajat ottavat etäisyyttä yleismaailmalliseen uuspakanuus-käsitteeseen perinteen ajallisen jatkumon korostamiseksi. Perinteisyydestään huolimatta monet rekonstruktionistiset liikkeet pyrkivät samalla selvästi erilleen nationalismista. Kansanuskoisten kuten aasauskoisten keskuudessa näyttää olevan yleistymässä taipumus pyrkiä erilleen myös institutionaalisen uskonnon luomista oletuksista sekä painottaa konkreettista ja kokonaisvaltaista toimintaa uskon tai teologisesti rajatun opin sijaan. Kansanusko tällaisessa muodossaan voidaan ymmärtää uskonnon sijaan enemmän tai vähemmän pysyväksi kehykseksi, joka kuitenkin sallii samalla variaation. Tärkeimpänä aineistona tässä työssä on seitsemän Taivaannaulan toimintaan aktiivisesti osallistuneen jäsenen syvähaastattelua, joissa esiintyvää monipuolista argumentaatiota tarkastellaan antropologisen ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen valossa. Työhön sisältyy myös kuvaus kenttätyöstä Taivaannaulan kekrijuhlassa, jossa perinteen toteuttaminen yhdistyi luontevasti sen yhdessä opetteluun. Marshall Sahlins esittää, että kansankulttuurien uutta nousua tulisi tarkastella ”keksityn kulttuurin” tai ”vastakulttuurin” sijaan ”kulttuurin vastustuskyvyn” ja ”kulttuurin kekseliäisyyden” näkökulmasta. Christy Wampole taas argumentoi, että ihmisellä on yleismaailmallinen tarve omiin ”juuriin” jotka merkitsevät kuulumista sosiaaliseen, kulttuuriseen sekä luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Työssä esitetään, että haastatteluissa esiintyvät käsitteelliset kehykset ilmaisevat tiedostettua, refleksiivistä ja kokonaisvaltaista suhtautumista perinteeseen, joka ottaa huomioon samanaikaisesti sekä perinteen pysyvyyden että muutoksen. Kansanuskon revitalisaatio ei tarkoita tässä työssä vain vanhan tapaperinteen rekonstruktiota ja jatkamista, vaan myös samanaikaista pyrkimystä korjata ja vahvistaa elävänä säilynyttä perinnettä sekä palauttaa perinteitä suuren yleisön tietoisuuteen. Revitalisaatio sisältää ajatuksen, että myös tavat, joiden perimmäinen merkitys on unohdettu tai joiden muoto on muuttunut esimerkiksi kristillistämisen seurauksena voivat kuitenkin olla osa maanläheisen perinteen jatkumoa. Voidaan esittää, että Suomessa erityisen hyvin tallennetun kansanperinteen arkistojen avulla on mahdollista palauttaa käytäntöön paitsi unohdettuja tapoja, myös uudistaa ja vahvistaa niiden elinvoimaisuudelle tärkeitä käytännöllisiä ja käsitteellisiä konteksteja. Perinne luonnollisesti muuttuu elinolosuhteiden mukana – länsimaisen kehitysuskon ajauduttua kriisiin, on kuitenkin aiheellista kysyä, olisiko modernisaation kielteisiä vaikutuksia mahdollista estää ammentamalla historiasta kokonaisvaltaisempia tapoja elää osana ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kontekstia. Kansanuskon revitalisaation tarkastelu modernisoituneissa yhteiskunnissa voi merkitä antropologiselle keskustelulle paitsi mahdollisuutta välttää tieteenalalle ominaista eksotisointia ja toiseuttamista, myös soveltaa kansankulttuureja koskevaa tietoa kestävien käytännön ratkaisujen luomiseksi.

This Master s thesis analyses the politisation of collective memory in the Cuban Museum of Art and Culture founded in 1973 in Miami. The museum was established by Cubans who exiled after the revolution of 1959. The goal of the museum was to maintain Cuban culture and tradition until the return to homeland. The purpose of this thesis is to find out why an auction that took place at the museum in 1988 polarised the internal relations in the museum and why the functions of the museum slowly ceased after the auction. The research methods are anthropological participant observation, ethnographic fieldwork and archive research. The data is mainly gathered during the two months of field work in 2006 in Miami. The archive data comprises of 49 documents from the archives of the Cuban Museum, derived from the Cuban Heritage Collection of the University of Miami. The interview data includes five in-depth interviews with key figures from Miami, three of which were central actors in the case of the museum. Furthermore, field notes and 71 media texts concerning the Cuban Museum collected from the Cuban Heritage Collection are analysed. The thesis demonstrates that the tensions between processes of counter-memory and official history are negotiated in the operations of the museum as the collective memory of a community becomes public. The thesis depicts how the politics of memory are apparent in the efforts of the Cuban community to institutionalise memory and participate in the processes of constructing Cubanness. The tight institutional structure and political and cultural unity of the Cuban community of Miami, and especially of the first, golden generation of exiles, have made possible a parallel public sphere local to Miami. This definition of Cubanness is based on a specific projection of time, where the authentic Cuba is recognised as the Cuba before revolution, and the socialist Cuba is considered a context of the disfigurement of Cubanness. Victoria Boym s concept of restorative nostalgia explains the nostalgic nationalism of Cubans forced to settle outside the borders of the homeland, as the negotiations of past in the operations of the museum aim at a reproduction of the home and at overcoming the temporal distance from the idealised Cuba of the past. This thesis proposes that the Cuban Museum of Art and Culture can be considered an institution that reproduces counter-memory, understood after Johannes Fabian and John R. Eidson as social action that makes collective memory public. The museum participated in the production of collective memory and discussion of authentic Cubanness as opposed to the State of Cuba s official understanding of history. The conclusion is that through the exile ideology of the Cuban community in Miami, the public representations of memory are controlled in such a way that the historicity produced in the museum did not sufficiently represent the Cuban community, and as such, did not gain general support. This may be one reason for the termination of the operations of the museum, even as the Cuban community continues to wait for the possibility of return.

Tutkielmassani analysoin ja arvioin filosofi-teologi J. Wentzel van Huyssteenin poikkitieteellisen järkeilyn (engl. interdisciplinary reasoning) menetelmiä, erityisesti sellaisina kuin ne ilmenevät hänen pääteoksessaan Alone in the World? Human Uniqueness in Science and Theology (2006). Se on merkittävä ja monipuolinen puheenvuoro keskustelussa kristinuskon teologisten ihmiskäsitysten ja tieteellisen antropologian suhteista, ja siinä yhdistetään omintakeisella tavalla hyvin monien eri alojen tutkimustietoa. Pääkysymykseni ovat: Millaisille filosofisille periaatteille van Huyssteenin poikkitieteellinen järkeily perustuu? Noudattaako hän kuvaamiaan periaatteita johdonmukaisesti tässä teoksessa? Tekeekö hän joitakin episteemisesti epäuskottavia ratkaisuja, ja jos tekee, miten niin? Näiden selvitysten lisäksi kuvaan, kuinka van Huyssteen vertaa uskonnollisuuden historiallista kehkeytymistä teologiseen ideaan ihmisen ja Jumalan suhteesta. Tämäkin palvelee osaltaan hänen metodinsa ymmärtämistä, mutta avaa samalla hänen teologista ajatteluaan. Esittelen ensiksi van Huyssteenin filosofisia käsityksiä tiedon ja järkeilyn luonteesta, jotka yhtäältä korostavat kaiken tiedon tulkinnallista taustaa sekä järkevyyden (engl. rationality) sosiaalisia sidonnaisuuksia. Samalla hän kuitenkin pyrkii osoittamaan, että eri konteksteissa tapahtuvalla tiedon hankinnalla ja järkeilyllä on väistämättä paljon yhteisiä piirteitä, mikä tarjoaa myös vuorovaikutuksen mahdollisuuksia eri tiedonalojen välille. Hänen tietoteoriaansa kuvaamaan käytän hänen omaa termiään ”postfoundationalismi” (engl. postfoundationalism). Toiseksi käyn läpi ajatusta, että orgaaninen evoluutio itsessään on analoginen tulkitsemisen ja järkeilyn prosessille. Tämän niin sanotun evolutiivisen epistemologian (engl. evolutionary epistemology) kautta van Huyssteen pyrkii ennen kaikkea puoltamaan uskonnollisen ajattelun mahdollisuutta tulla tunnustetuksi luonnollisena ja rationaalisenakin ajattelun alueena. Toisaalta hän haluaa laajemmin osoittaa, että kaikki inhimillinen ajattelu jakaa saman biologisen perustan, joka yhdistää hyvinkin erilaisia ja eri tavalla koettuja kognitiivisia toimintoja. Kolmas pääasiallinen aihe on uskonnollisuuden kehkeytyminen ihmiskunnan esihistoriassa ja tämän suhde kristilliseen oppiin, jonka mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Tuon erityisesti esiin, millä tavalla van Huyssteen vaikuttaa ymmärtävän uskonnon käsitteen sinänsä sekä miten hän tulkitsee esihistoriallisista kulttuureista saatavaa tietoa pyrkiessään ymmärtämään uskonnollisen ihmisen kehittymistä.

Using the methodology of linguistic anthropology and the anthropology of literature, this thesis draws links between the works of prolific Serbian authors’ works, the social unrest and unease present in late stage Yugoslavia, and the Balkan Wars of the nineties. By applying the theories of Russian philosopher Mikhail Bakhtin, works by Danilo Kiš, Milorad Pavić and Borislav Pekić are analyzed by style and content, which despite not being directly linked, unite the works of the authors, and lend credence to the question posed by the thesis: what do the authors express about their time, and how do they present alternatives to it? Fernando Poyatos, in ‘Literary Anthropology’ already laid out the feasibility of treating fiction novels as anthropological artefacts, but it is by analyzing the works using Bakhtin’s concept of the chronotope, dialogism and Hanks’ textuality that we can make sense and grasp at a link between the works under analysis. It is through Bakhtin that this dissertation is able to analyze and theorize on the temporal dimension of the novels being analysed. The conclusion of the thesis is that the attempt to draw attention to a stagnated society and in their way, theorize about the social order to follow. This is done though indirect critique of the ruling order and the presentation of alternatives.

Tämä tutkielma tarkastelee Suomen julkista velkaa ja sen takaisinmaksuun liittyviä moraalikäsityksiä Helsingin Sanomien verkkokeskustelupalstalla. Tutkielma lähestyy aihetta talous- ja moraaliantropologisesta tutkimustraditiosta ja nojautuu David Graeberin kriittiseen näkökulmaan, joka kyseenalaistaa rahavelan takaisinmaksuun liitetyn moraalisen ulottuvuuden. Graeberin mukaan velassa ei ole todellisuudessa mitään tekemistä moraalin kanssa, vaan moraalikäsitykset ovat ujuttautuneet osaksi velkakäsitystä uskonnon ja laskennallisen kielen seurauksena. Tutkielma havainnoi minkälaisia moraalikäsityksiä verkkokeskustelijat liittävät Suomen julkiseen velkaan ja sen takaisinmaksuun, sekä minkälaisia ulottuvuuksia velkapuheesta voi havainnoida. Tutkielman aineisto on kerätty Helsingin Sanomien verkkokeskustelupalstalta. Helsingin Sanomien verkkoartikkeleiden yhteydessä lukijoiden on mahdollista kommentoida artikkeleiden sisältöä ja keskustella aiheesta. Aineisto on rajattu verkkoartikkeleihin ja verkkokeskusteluun, jotka käsittelevät Suomen julkista velkaa. Tutkielman aineistoa on analysoitu kriittisen diskurssianalyysin avulla, joka on yksi diskurssitutkimuksen tyyppi. Metodin avulla on mahdollista havaita valtaan ja epätasa-arvoon liittyviä rakenteita. Tutkielma liittää yhden paikallisen verkkoyhteisön käsitykset osaksi laajempaa historiallista kehityskulkua ja yhteiskunnallista muutosta, sillä velkaan liitetyt käsitykset ovat muotoutuneet tietyssä ajassa ja paikassa. Globaali markkinatalous on levittänyt velkaan liittyviä, vallitsevia käsityksiä maailmanlaajuisesti, jolloin vain tietyillä käsityksillä on merkitystä. Tutkielma esittää, että vaatimus Suomen julkisen talouden velkojen takaisinmaksusta nojaa vallitsevaan hegemoniseen diskurssiin, jota uusinnetaan verkkokeskusteluissa. Hegemoninen diskurssi on kuitenkin avoin muutokselle, jota myös haastetaan ja horjutetaan kilpailevien ideologioiden kautta. Hegemonisen diskurssin haastaminen paljastaa moraalisen romahduksen, joka liittyy Suomen julkisen velan kasvuun globaalin koronapandemian seurauksena. Tutkielmassa todetaan, että velka ei ole ”hyvä” tai ”paha, vaan aineiston perusteella velka näyttäytyy ambivalenttina. Velkaan liitetyt merkitykset kytkeytyvät kolmeen ulottuvuuteen, jotka vastaavat kysymyksiin siitä, miten velka maksetaan takaisin (tuottavuus), milloin velka maksetaan takaisin (ajallisuus) ja mitä tapahtuu, jos velkaa ei makseta takaisin (suvereniteetti). Ulottuvuudet ilmentävät verkkokeskustelussa havaittavaa implisiittistä ja eksplisiittistä moraalikäsitystä siitä, että velka on aina maksettava takaisin. Tutkielma argumentoi, että velkaan liittyvät merkitykset ovat verkkokeskusteluissa keskustelijoiden jatkuvan neuvottelun kohteena. Luonnollisena pidettyä velan takaisinmaksun hegemonista diskurssia ja sen taustalla häilyvää uusliberalistista ideologiaa tehdään näkyväksi ja haastetaan kilpailevien ideologioiden kautta. Velan takaisinmaksu määrittää niin kansainvälisillä markkinoilla kuin verkkokeskustelupalstalla valtioiden ja näiden kansalaisten moraalisuutta ja moraalittomuutta, vaikka velalla ei todellisuudessa ole mitään tekemistä moraalin kanssa.

This is a study on resistance to gentrification in Brooklyn, New York. The premise of the study is to look at the 21st century city through an anthropological lens. From the 1980s on neoliberal capitalism has led to cities around the world to become playgrounds for the hyper-healthy where private property and profit rates trump people’s right to their city. In this study gentrification is understood as a process where marginalized low-income communities of color are disproportionately threatened by displacement as new development and people appear in their neighborhoods. Thus, this study has used gentrification as a context for analyzing how urban inequalities are systematically produced on the one hand, and lived, negotiated and resisted in everyday life on the other. It examines the city as a multiplicity of layered lived realities charged with antagonisms between ‘us’ and ‘them’, and in constant renegotiation between conflict and compromise. This thesis is a contribution to anthropology of, and in, the city. As over half of humanity now lives in towns and cities, this thesis speaks to the importance of urban anthropology in understanding the human condition. In order to assemble a more comprehensive picture, the thesis combines the concept of urban cosmopolitics and anthropological theories of landscape, art, and resistance with critical urban theory that has demanded cities for people, not for profit. This thesis is based on ethnographic fieldwork carried out in New York City between April and June 2017. The main research methods included participant observation in various events and settings, and semi-structured interviews with six activists and artists all in their own way engaged in resistance to gentrification. All of the participants had lived all or most of their lives in New York, and had personal experience with the pressures of being priced out of their neighborhoods. Supplementary information was gathered online from social media posts, blogs, websites and articles. Also, countless ethnographic encounters in and with the city have contributed to the analysis. This thesis analyzes how gentrification changes the urban landscape wherein people dwell and have formed their sense of belonging, community and identity. The urban landscape is seen as consisting of physical, political, social, historical and cultural layers. It is suggested that resistance to gentrification in New York City is resistance to systemic racism inherent in urban development. Moreover, social movements across the city have drawn an analogy between gentrification and colonialism, which is also factored into the analysis. Thus, connecting it to historical urban policies and practices the study suggests that gentrification in New York City is not merely an inevitable part of life in the city but a result of urban planning; zoning and housing policy have protected the segregation of neighborhoods and enabled the displacement of low-income communities of color. These unequal power relations that shape the city without regard to its people have been central in identifying and analyzing why people are engaged in resistance. This thesis examines various kinds of acts of resistance that vary from individual to collective, from overt to covert, and from demonstrations to imagining and circulating alternative futures and narratives. Special attention is given to art as resistance: it is analyzed as empowering the community, creating spaces of dissent, and making visible different life-worlds within the city. Finally, the thesis analyzes how resistance involves people in the politics of the city; exclusion from decision-making, unsustainable urban development, and co-optation of culture are issues that particularly disenfranchised communities across the city are facing in their struggle to assert their right to their city.