Browsing by Subject "arkkipiispa"

Tämä työ käsittelee katolisen kirkon opettaja, doctor communis ecclesiae, Isidorus Sevillalaisen käsitystä kristillisistä harhaopeista ja kirkon johtamisesta. Isidorus eli 560–636, ja toimi Sevillan arkkipiispana vuodesta 600 lähtien. Työn rajauksena toimii Isidoruksen pääteos Etymologiae, jota käytettiin tietokirjana läntisessä maailmassa aina 1700-luvulle asti. Kyseinen teos valmistui vuonna 633. Pyreneiden niemimaalla Isidorus oli aikanaan voimakas kirkon vaikuttaja kirjoitustyönsä ja aktiivisen osallistumisensa ansiosta. Kirkon johtaminen oli jakautunut kirkolliskokouksille ja piispoille. Kirkolliskokousten tehtävänä oli luoda suuntalinjat ja tehdä viralliset päätökset kirkon oppiin liittyvistä asioista. Yleiset kirkolliskokoukset alkoivat vasta vuonna 325, minkä takia paikalliset johtajat eivät pystyneet toimimaan tehokkaasti harhaoppisia liikkeitä vastaan. Vasta yleiset kirkolliskokoukset muodostivat selkeän kristillisen opin ja mahdollistivat harhaoppisten ryhmien erottamisen kirkosta. Piispojen tehtävänä oli toimia kirkon johtajina omilla alueillaan. Piispoja oli eritasoisia ja jokaisella tasolla oli toistaan enemmän valtaa ja vastuuta. Patriarkat olivat korkeimmalla, minkä jälkeen tulivat arkkipiispat, metropoliitat ja viimeisenä normaalit piispat. Harhaoppiset olivat tehneet valintansa uskoa ja opettaa eritavalla kuin katolinen kirkko. Tämä harhainen valinta aiheutti sen, että jokainen joutui vastaamaan itse syytteeseen ja saamaan tuomion. Isidoruksen mukaan eivät apostolitkaan voineet valita mihin uskoa ja mitä opettaa, vaan kaiken piti olla Jeesuksen sanojen mukaista. Samalla tavalla kristittyjen piti uskoa siihen mitä Jeesus sanoi ja kirkko opettaa, ei muuttaa ja valita asioita mihin uskoa. Harhaisten liikkeiden käsittelyssä oleellisin osa on harhaiset opit joista heitä syytetään. Kaikille Isidoruksen kirjasta löytyneille 69 eri liikkeelle löytyivät syytetyt opit, joiden mukaan liikkeet voitiin jakaa ryhmiin. Kristinuskon tärkeimmät opit Jumalasta, maailmasta ja elämästä olivat suurimpia syytöksiä joita nostettiin harhaoppeja vastaan. Opit päätettiin ja syytökset harhaoppisten liikkeiden opettajia vastaan esitettiin kirkolliskokouksissa. Ajallisesti harhaopit nousivat aina ensimmäiseltä vuosisadalta 500-luvulle ulottuvalla ajalla. Monen vuosisadan ajalta on huomattavissa tiettyjen aikojen tuottaneen muita enemmän harhaoppisia liikkeitä. Kristinuskon alkutaipaleella harhaoppien syntyyn vaikutti selkeiden linjojen ja auktoriteettien puuttuminen, joka korjaantui 300-luvulta lähtien. Rooman imperiumi kattoi suurimmillaan alueita Britanniasta Irakiin, ja Isidoruksen listan harhaoppisten liikkeiden syntyalueita löytyy melkein yhtä laajalta alueelta. Kuitenkin suurin osa liikkeistä joille löytyi vaikutusalue, oli peräisin itäisen Välimeren alueelta. Tällä kreikankielisellä alueella oli myös suurin osa patriarkoista. Määrällisesti suurelle osalle liikkeistä ei löytynyt aluetta, jolta ne olisivat peräisin.

Tutkimus selvittää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virassa olevien piispojen henkilökohtaisia näkemyksiä piispainkokouksen asemasta kirkossa ja sitä kenellä on valtaa kirkossa. Valitsin virassa olevat piispat tutkimuksen kohteeksi, koska he muodostavat piispainkokouksen ja heidän näkemyksensä perusteella syntyy näkemys ”sisältäpäin” tästä kirkon keskeisestä toimielimestä. Haastattelut suoritettiin anonyymisti alkuvuodesta 2017 ja tutkimusmenetelmänä on kvalitatiivinen, laadullista sisällönanalyysi. Ajankohtainen tutkimustulos liittyi piispainkokouksen muutokseen. 1.1.2016 lähtien sen jäseninä olivat vain piispat ja kenttäpiispa. Samalla sille tuli uusina asioina muun muassa kirkon ykseyteen, ekumeniaan ja lähetystehtävään liittyvät asiat. Tätä muutosta pidettiin tutkimuk-seni mukaan hyvänä. Johtopäätöksistä tärkeimmäksi arvioin ristiriidan kirkkolain ja käytännön välillä koskien kirkon antamia lausuntoja valtionhallinnolle. Piispainkokous linjaa kirkon eettisiä ja opillisia kantoja mutta kirkkohallituksen tehtävänä on antaa lausunnot valtioneuvostolle. Käytännössä kuiten-kin tutkimukseni mukaan kiireessä kirkkohallituksen virkamiehet antavat kyseiset lausunnot. Kirkkolakia tulisi muuttaa niin, että piispainkokous olisi se toimielin, joka antaa kyseiset lausunnot. Piispainkokous on valmis ottamaan vastaan suurempaa vastuuta kirkon yhteiskunnallisista suhteista kuten kirkon tulevaisuuskomitea esitti mutta se edellyttäisi nykyistä parempia resursseja. Tutkimustuloksista akuutti on se, että piispojen mukaan juridinen valta kirkossa on liian harvojen käsissä. Tämä johdosta he esittivät, kirkko antaisi tukea yliopistoille kirkko-oikeuden koulutukseen ja kutsuisi kirkon työryhmien ja toimikuntien sihteereiksi juristeja. Ekumenian merkitys on kasvanut huomattavasti viime vuosikymmenten aikana ja se kävi ilmi useasta asiayhteydestä tutkimuksessani. Tämän perusteella esitän jatkotutkimuksen aiheeksi, miten ekumenia on vaikuttanut ja vaikuttaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uskoon ja opetukseen? Kirkon hallinto on hajautettu tietoisesti ja siksi puolet piispoista sanoi, että on mahdotonta sanoa, kenellä on kirkossa valtaa. Kuitenkin puolet nimesi vallan käyttäjiä ja tärkeimmiksi he nostivat arkkipiispan ja kirkolliskokouksen.