Browsing by Subject "autofiktio"

Lucia Berlin (1936–2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, joka on saanut laajempaa tunnustusta vasta kuolemansa jälkeen, kun hänen valikoiduista novelleistansa toimitettiin uusi kokoelma, A Manual for Cleaning Women (2015). Maisterintutkielmassani tutkimuskysymykseni on, miten ja millä perustein Lucia Berlinin novellikokoelmaa voidaan lukea osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tradition jatkumoa. Omaelämäkerrallisesta kirjallisuudesta tyypillisiä esimerkkejä ovat omaelämäkerta ja autofiktio. Tutkijat ovat osoittaneet, että naiskirjailijoilla ei ole yhtä vahvaa perinnettä omaelämäkerrassa tai sen sisarlajeissa. Päivi Kososen mukaan tyylipuhtaan omaelämäkerran sijaan naiskirjailijoilla on ollut tapana turvautua fiktioon, kun he ovat kirjallisuuden avulla kertoneet omista elämistänsä. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajikaanonin ulkopuolelle, myös tutkimus on jättänyt huomiotta teokset, jotka poikkeavat omaelämäkerrallisen kirjallisuuden ihanteista ja normeista. Sen lisäksi, että naiskirjailijoiden omaelämäkerrallinen kirjallisuus on historiallisesti marginalisoitu lajin kaanonin ulkopuolelle, väitän, että omaelämäkerrallisen kirjallisuuden tutkimus on vastaavasti ja kategorisesti marginalisoinut ”näennäisesti” fiktiiviset teokset. Tutkielmani lähtökohta on, että Berlinin novellit muodostavat omaelämäkerrallisen kokonaisuuden, jota voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona. Omaelämäkerta ja autofiktio muodostavat tutkielmani teoreettisen lähtökohdan. Omaelämäkerran näkökulmasta merkittävää on, millainen omaelämäkertasopimus teoksessa on, ja miten tekijän, kertojan ja henkilöhahmon jaettu identiteetti ilmenee siinä. Hyödynnän myös Päivi Kososen feminististä omaelämäkertakritiikkiä sekä hänen käsitettänsä epäjatkuvista omaelämäkerroista. Lisäksi erittelen, mitä Berlin itse ajatteli totuudesta ja vilpittömyydestä oman kirjoittamisensa kontekstissa ja tarkastelen sitä, miten totuudellisuutta ja sepitteellisyyttä kuljetetaan rinnakkain novelleissa. Analysoin novelleja fiktion valossa ja tutkin sitä, miten kaunokirjalliset keinot (kuten kerronta, metafiktio, paralleelit ja fragmentaarisuus) tukevat ja rakentavat Berlinin novelleiden omaelämäkerrallisuutta. Lopuksi osoitan, miten novellikokoelmasta on erotettavissa kokonainen elämänkaari. Osoitan tutkielmassani, että novellikokoelmaa voi lukea niin omaelämäkertana kuin autofiktiona, ja että Berlinillä on kiistatta paikkansa osana omaelämäkerrallisen kirjallisuuden traditiota.

Maisterintutkielmassani tarkastelen V. S. Luoma-ahon "deleten", Pontus Purokurun "Römaanin" ja Harry Salmenniemen “Viitteiden” paratekstuaalisuutta ja metafiktiota. Tutkielman tavoitteena on eritellä paratekstuaalisuuden ja metafiktion rakentumisen keinoja sekä funktioita, joita paratekstuaalisilla ja metafiktiivisillä piirteillä on. Paratekstillä tarkoitetaan kaunokirjallista teosta kehystävää tekstiä. Metafiktio on kirjallisuuden laji ja keino, jossa teos viittaa itseensä. Tutkielmassani metafiktiota tarkastellaan nimenomaan keinona. Paratekstuaalisuutta ja metafiktiivisiä keinoja analysoidaan suhteessa teosten rakentumistapoihin ja tematiikkaan. Metafiktiivisyyttä luodaan teoksissa monesti paratekstuaalisuuden kautta, mistä syystä teoreettiset lähestymistavat toimivat yhdessä. Aineiston teokset liitetään yhteen kokeellisen kirjallisuuden lajimääritelmän kautta. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavat ranskalaisen strukturalistin Gérard Genetten paratekstuaalisuuden käsitteistö ja pääasiallisesti 2000-lukuinen metafiktion tutkimus. Metafiktion ohella käsitellään autofiktiota. Tutkielmassa tarkastellaan myös kriittisesti Genetten terminologian soveltamista kokeelliseen nykykirjallisuuteen. Tutkielma osoittaa, että aineiston teokset hyödyntävät monia paratekstuaalisia keinoja, joilla on yhteyksiä toisiinsa. Keinoja ovat esimerkiksi (kuvitteellisten) haastattelujen, lehtiartikkeleiden, arvostelujen, mainosten ja lähteiden hyödyntäminen osana kaunokirjallista tekstiä. Esitän, että erilaisten tekstilajien tehtävänä on nostaa esille kysymyksiä kaunokirjallisen teoksen rakentumisesta ja hämärtää rajaa tekstin ja sitä kehystävien tekstien välillä. Aineiston teokset muodostavat poikkeuksellisilla tekstilajeilla myös kirjailijoiden nimisiä subjekteja, mikä tuo teoksiin autofiktiivisiä tai autofiktiivisyydellä leikkiviä piirteitä. Tutkielma osallistuu kokeellista kirjallisuutta käsittelevään tutkimukseen. Se osoittaa, että aineiston paratekstuaalisuudella ja metafiktiivisyydellä on paljon yhtymäkohtia. Toisaalta se osoittaa teosten eroja esimerkiksi suhteessa autofiktion lajiin. Tutkielman lopussa tarkastellaan aineistossa esiintyvää yhteiskuntakriittistä tematiikkaa. Tutkielma näyttää, että paratekstuaalisten ja metafiktiivisten keinojen avulla vahvistetaan teosten yhteiskuntakriittisiä teemoja. Se osoittaa Genetten terminologian soveltamisen mahdollisuuden nykykirjallisuuden kontekstissa mutta tuo esille tietyt rajoitteet sen käytössä. Paratekstuaalisuuden käsitteistöä ei pysty soveltamaan aivan sellaisenaan, sillä Genette ei itse juurikaan kiinnitä huomiota esimerkiksi paratekstuaalisuuden funktioihin.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani kerronnan epäluotettavuutta Milja Sarkolan autofiktiivisiksi tulkittavissa esityksissä Jotain toista – henkilökohtaisen halun näyttämö (Q-teatteri 2015) sekä Allt som sägs (Viirus 2016). Kysyn työssäni, miten Sarkolan teosten kerronnalliset ratkaisut poikkeavat toisistaan ja mitkä tekijät paljastavat kerronnan epäluotettavuuden. Miten kerronnan epäluotettavuus vaikuttaa teosten tulkintaan? Mikä on autofiktiivisyyden ja epäluotettavan kerronnan suhde toisiinsa? Työni yhdistää teatterintutkimusta ja kirjallisuudentutkimukseen kuuluvaa narratologiaa. Epäluotettavan kerronnan teorian on luonut Wayne C. Booth vuonna 1961, ja käytän tutkimukseni lähteinä Boothin lisäksi häntä kritisoineita tai hänen teorioitaan täydentäneitä tutkijoita, esimerkiksi Ansgar Nünningia ja Shlomith Rimmon-Kenania. Teatterintutkimukseen narratologiaa on ylipäänsä sovellettu niukalti, ja oma tutkimukseni täyttääkin puuttuvaa aukkoa kotimaisen teatterin epäluotettavan kerronnan tutkimuksessa. Tutkimukseni on esitysanalyysi kahdesta Milja Sarkolan käsikirjoittamasta ja ohjaamasta esityksestä. Aineistona käytän esitystallenteita sekä niiden tukena teosten käsikirjoituksia. Käsikirjoitukset eivät kuitenkaan ole varsinaista aineistoa, vaan suhtaudun niihin enemmänkin esitysten materiaalina. Tallenteista analysoin valittuja kohtauksia ja etsin merkkejä, jotka paljastavat epäluotettavuuden teosten kerronnassa. Vaikka analysoimissani teoksissa on näennäisesti paljon samaa ja Sarkolan tyyli on tunnistettava, erilaiset kertojaratkaisut vaikuttavat siihen, ettei kerronnan keinoja voi tutkia täysin samoista lähtökohdista. Jotain toista -teoksessa on selkeä, fyysisen kertojahahmo, joka ohjaa esityksen sisällä esitystä ja on täten vastuussa kaikesta materiaalista. Olennaisinta epäluotettavuuden paljastumisessa on kertojan vallan horjuttaminen. Tämä tapahtuu asetelmaa eri tavoin kyseenalaistamalla: kertoja kyseenalaistaa luomaansa esitystä, ja muut henkilöt kyseenalaistavat todellista osuuttaan kertojan hallitsemassa teoksessa. Allt som sägs -teoksessa epäluotettavuus ei henkilöidy fyysiseen kertojaan, vaikka esityksessä sellainen onkin. Epäluotettavuus liittyy siihen, kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Esityksessä päähenkilön rooli on jaettu useammalle näyttelijälle, ja hahmojen erilaisuus ja ristiriitaisuus sekä näkökulman epävarmuus ohjaavat kohti tulkintaa epäluotettavuudesta. Myös hahmon sisäisen maailman näyttämöllistämisellä osoitetaan näkökulman subjektiivisuutta ja kyseenalaisuutta esityksessä. Tutkielmani osoittaa, että kerronnan käsittely sekä epäluotettavuuden näkökulmasta että ylipäänsä on relevanttia myös teatterintutkimuksessa. Teatterin kerronnan tutkimiseen oman lisänsä tuovat kerronnan moninaiset muodot ja mahdollisuudet sekä kerroksellisuus, jonka ohjaajat, näyttelijät ja muut tekijät teokseen luovat. Sarkolan teoksissa autofiktiivisyys ja metateatterillisuus tuovat kerrontaan uusia tasoja, mutta myös muunlaista kerrontaa olisi syytä tutkia tulevaisuudessa enemmän.

Tutkimuksen kohteena on pseudonyymikirjailija Tuomas Vimma (s. 1979). Tutkin Vimman kirjailijabrändin rakentumista, tekijyyttä ja tuotantoa. Tähänastinen romaanituotanto käsittää teokset Helsinki 12 (2004), Toinen (2005), Gourmet (2008), Raksa (2011), Ruutukymppi (2013) ja Firman mies (2014). Teoreettisena lähtökohtana tutkimukselle on tekijyys- ja bränditutkimus. Tekijyystutkimuksen osalta keskityn postmoderniin tekijyyteen ja ajatukseen tekijän merkityksellisyydestä suhteessa tekstiinsä. Postmodernin tekijän läsnäolo on normi ja tekijästä tulee osa tarinaa – kuin yksi henkilöhahmoista. Vimma ja varsinkin hänen kaksi ensimmäistä teostaan ovat malliesimerkkejä postmodernista tekijyydestä. Teokset ovat autofiktioita. Vimman pseudonyymi-identiteetti ja teosten Tuomas Vimma -minäkertoja-henkilöhahmo nivoutuvat yhteen tekijyysleikiksi. Tämä tekijyysleikki on olennainen osa Vimman kirjailijabrändiä. Kirjailijabrändi on erikoislaatuinen henkilöbrändi, mutta sen rakennuksessa on sama idea kuin minkä tahansa brändin rakennuksessa. Nykyaikaisen kirjailijabrändikäsitteen taustalla vaikuttavat kirjallisen kulttuurin medioituminen ja muuttuneiden kirjamarkkinoiden vaatimukset. Vimma on medianatiivi kirjailija, joka on ollut uransa alusta lähtien julkisuudessa ja suhtautunut kirjailijuuteen myös bisneksenä. Kuten monet muut nykykirjailijat, Vimma tekee muitakin töitä kuin kirjailijan töitä. Systemaattisesti hän on hakenut brändinsä tunnettuuden avulla muita kirjallisia töitä ja tuloista kirjamyynti on vain murto-osa. Tutkimus antaa kokonaiskuvan Tuomas Vimman kirjailijabrändin synnystä ja tähänastisesta kehityksestä sekä hänen tähänastisesta tuotannostaan. Tutkimuksella todennetaan, miten nykyaikaista, medianatiivia kirjailijabrändiä rakennetaan ja mikä on romaanituotannon rooli brändin rakennuksessa. Brändi ja tuotanto ovat vuoropuhelussa ja kehittävät toisiaan. Tutkimus osoittaa, että Tuomas Vimman kaltainen tekijä ja hänen tuotantonsa ovat symbioosissa, jolloin tekijällä on merkitystä. Sekä kirjailijaidentiteetti että tuotanto taas rakentavat osaltaan brändiä.

Pro gradu-tutkielmani käsittelee fragmentaatiota minä-narratiivin sirpaloitumisena sekä kerrontatekniikan että sisällön tasolla Juan José Millásin romaanissa El mundo (2007). Lukijalle rikkinäisenä palapelinä hahmottuva autofiktiivinen, omaelämäkerrallinen romaani El mundo kertoo kirjailija-kertoja-päähenkilö Juan José Millásin (synt. 1946) osittaisen elämäntarinan kokoamalla irtonaisia palasia tämän lapsuudesta, nuoruudesta sekä El mundon kirjoittamisen hetkistä. Millásin kirjallisessa tuotannossa identiteetin ja sen mahdottomuuden pohtiminen ovat keskeisellä sijalla, ja El mundoa pidetään kirjailijan omaelämäkerrallisena avainteoksena. Genrenä autofiktio haastaa perinteisen omaelämäkerran kertomalla rikkinäisiä elämänkulkuja, pieniä elämiä suurten merkkihenkilöiden minä-narratiivien sijaan. Autofiktion isän, Sergei Doubrouvskyn mukaan autofiktio kertoo todellisista tapahtumista fiktion muodossa. Käsittelen fragmentaatiota minuuden ja elämäntarkoituksen sirpaloitumisena, joka paljastuu El mundossa sekä kerrontatekniikkana että elämänkulun sisältönä. El mundo koostuu muistoista traumaattisista elämäntapahtumista ja muodostaa kirjailija-kertoja-päähenkilönsä minä-narratiivin. Trauma tuodaan esiin postmodernissa kirjallisuudessa usein juuri fragmentaation muodossa. Tutkielmani metodologia pohjautuu pääosin Päivi Kososen Elämät sanoissa -teoksessa (2000) esitettyyn teoriaan epäjatkuvista omaelämäkerrallisista teksteistä. Toisaalta analyysini nojaa myös traumateoriaan ja selvittää trauman yhteyttä minä-narratiivin fragmentaatioon. Fragmentaatio tulee El mundossa esiin usealla eri tavalla. Ensinnäkin se näyttäytyy autofiktiolle lajityypillisesti monisyisenä horjuntana fiktion ja todellisuuden välillä, mikä vaikuttaa tekstin tulkintaan omaelämäkertana. Toiseksi fragmentaatio konkretisoituu kerronnan tasolla lyhyinä tekstimuotoina ja leikkauksina, jotka haastavat perinteisen omaelämäkerran kronologian ja jatkuvuuden. Omaelämäkerran konventionaaliset kohdat syntymä, käännekohta ja lopetus sivuutetaan El mundossa ja omaelämäkerran kirjoittaminen tematisoituu. Kolmanneksi trauma vaikuttaa elämäntarinan, minä-narratiivin fragmentoitumiseen ja elämäntarkoituksen sirpaloitumiseen. Trauma aiheuttaa jatkuvan katkoksen El mundon päähenkilön elämässä, saa hänessä aikaan ulkopuolisuuden ja epätodellisuuden tunteita sekä estää häntä tuntemasta itseään. Autofiktiivisena omaelämäkertana El mundo ei muodosta ehjää minä-narratiivia kirjailija-kertoja-päähenkilö Juan José Millásista, vaan pakenee itsetuntemusta ja kieltää eheän identiteetin mahdollisuuden. Tutkimuksen antamaa tietoa voidaan soveltaa erilaisissa omaelämäkerrallisten tekstien tulkintaan ja laatimisiin liittyvissä yhteyksissä.

Tämän pro gradu –työn aiheena on tekijän anteeksipyyntö ja kerronnan etiikka Ian McEwanin romaanissa Atonement. Atonementia lukiessa hahmottuu ajatus kahden Atonementin, Briony Tallisin (romaanin osat I-III) ja Ian McEwanin Atonementin (romaanin osat I-IV) metafiktion eli itsetietoisuusuuden eroavuuksista. Näiden metafiktioiden eroavuudet paikantuvat pro gradu –työn mukaan autofiktiivisen metafiktion ja postmodernin metafiktion eroihin ja avaavat tien asettamaan kysymyksen 2010-luvun romaanitaiteen metafiktiosta ja myös etiikasta. Tutkimuskysymys jakaantuu tässä tutkielmassa kolmeen osaan, joista ensimmäinen toimii väylänä toisten kysymysten asettamiselle, ja koskee romaanin kerrontaratkaisua. Jotta perusteellinen analyysi kahden toisiinsa kietoutuvan Atonementin – sekä Brionyn että McEwanin - etiikan ja metafiktioiden nyansseista voidaan esittää, tehdään aluksi syvällinen narratologinen selonteko Atonementista. Narratologinen analyysi avaa näkymän Brionyn poikkeuslaatuiseen epäluotettavaan kertojuuteen, ja paljastaa Ian McEwanin metafiktion luonteen, sen eettiset kysymykset fiktion mahdollisuuksista. Kerronnan analyysissa hyödynnetään ertyisesti James Phelanin näkemystä epäluotettavasta kerronnasta. Analyysi keskittyy lopulta Atonementin kaikkitietävän kerronnan ironiseen vireeseen, jolla on romaanissa Brionyyn liittyvä tunnustuksellinen motiivi. Tutkimuskysymyksen toinen osa koskee Atonementia itseoikeutettuna sovituksena ja lopulta fetissiteoksena, ja ammentaa psykoanalyyttisesta subjekti- ja kirjallisuusteoriasta. Sen lähtökohtana on psykoanalyytikko Jacques Lacanin luenta Edgar Allan Poen ”The Purloined Letter” (1844) –novellista. Lacanilainen analyysi Atonementista huipentuu näkemykseen Brionyn taiteilijahybriksen lacanilaisittain ilmaistuna ”perversiivisestä” luonteesta. Samalla analysoidaan mahdollisuutta lukea Atonementia Briony Tallisin autofiktiona, sillä Serge Doubrovskyn määritelmä autofiktiosta tangeeraa lacanilaista määritelmää kirjeestä Poen ”The Purloined Letterissä”. Lacanilaisen analyysin jälkeen tutkielmassa jäljitetään Brionyn puolesta anteeksi saamisen mahdollisuutta peilaamalla Atonementia filosofi Emmanuel Levinasin etiikkaa vasten. Tämä muodostaa tutkielman tutkimuskysymyksen kolmannen osan, sen, miten fetissiteoksesta on mahdollista siirtyä etiikkaan. Briony tunnistaa lopulta toisten ihmisten absoluuttisen toiseuden ja oppii näkemään toisten kasvot ja lopulta astuu levinasilaisittain eettiseen tilaan. Pro gradu –työ päättyy analyysiin kahden metafiktion kysymyksestä. Onko 1900-luvun lopun 2000-luvun alun postmoderni, itsetietoinen metafiktio – jota Atonement tietyin varauksin edustaa, vaikka avautuukin uudenlaisen metafiktion mahdollisuudelle - erilaista kuin 2010-luvun autofiktiivisiä piirteitä hyödyntävissä romaaneissa esiintyvä metafiktio? Samalla esiin nostetaan esimerkkejä nykyautofiktioiden metafiktiosta ja etiikasta.