Browsing by Subject "demokratia"

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani sosiaalisten liikkeiden visuaalista vasta- ja valtajulkisuutta vertailemalla aktivistien omia Internet-sivustoja ja Helsingin Sanomia. Tutkimukseni tarkoituksena on tuoda uutta tietoa vastademokraattisen toiminnan ja toimijuuden muotoutumisesta vasta- ja valtajulkisuuksissa ja näiden julkisuuksien välisestä suhteesta paikallistasolla Suomessa. Tutkin, minkälaista vastademokraattista toimintaa sosiaaliset liikkeet tuovat esiin kuvissa omilla Internet-sivustoillaan. Näitä kuvia vertaan samoista tapahtumista julkaistuihin Helsingin Sanomien – valtajulkisuuden – kuviin. Analysoin, minkälaista toimintaa tuodaan esiin ja miten toiminnan esittäminen eroaa aineistojen välillä. Lopuksi tarkastelen vastademokraattisen toimijuuden visuaalisia representaatioita sukupuolen ja iän näkökulmista. Tutkielmani aineistona on kolme aktivistien ylläpitämää uutissivustoa, yksi kansalaisjärjestöjen kuvapankki ja vertailuaineistona Helsingin Sanomat. Aineistossani on kuvia yhteensä 443 ja ne on julkaistu vuosina 2000–2010. Kaikissa kuvissa tapahtumapaikkana on Helsinki. Tutkimusmenetelmänä käytän Eeva Luhtakallion soveltamaa Erving Goffmanin kehysanalyysiä, jossa pyritään etsimään aineistolähtöisesti kuvissa esitettyä toimintaa määrittäviä kehyksiä. Teoreettisen lähtökohdan tutkimukselleni muodostavat Pierre Rosanvallonin teoria vastademokratiasta ja Nancy Fraserin määritelmä useasta julkisuudesta. Kuvissa representoidun toiminnan kautta muodostuu kahdeksan eri määräävää kehystä: mielenosoitus, karnevaali, merkintä, valtaus, konflikti, kontrolli, sisäinen toiminta ja tiedotus. Määräävät kehykset kuvaavat aktivistien harjoittamaa vastademokraattista toimintaa ja muiden toimijoiden reaktioita siihen. Mielenosoitus, merkintä, valtaus ja karnevaali kuvaavat erilaisia kollektiivisen protestin muotoja, kontrolli ja konflikti taas tuovat esiin tämän toiminnan seurausta ja eri toimijoiden kohtaamista. Kuvissa näyttäytyy myös liikkeen sisäistä toimintaa ja liikkeestä tiedottamista sinällään ilman varsinaista protestia. Iän kannalta kuvien vastademokraattisesta toiminnasta muotoutui nuorten ja nuorten aikuisten toimintaa. Sukupuolen kannalta toiminta taas osoittautui yllättävän sukupuolittuneeksi: mikäli toimija oli erikseen nostettu valokuvassa esiin, oli tämä useimmiten mies. Miehet olivat toimijoina etenkin liikkeen johdossa ja konfliktin määräävässä kehyksessä. Naisia taas representoitiin vastajulkisuudessa yllättävästi äitiyden kautta. Aktivistiaineistossa ja lehtiaineistossa suhtauduttiin osittain eri tavalla aktivistien toimintaan vaikka kuvat visuaalisesti muistuttivat toisiaan. Tämä ilmeni kuvia ympäröivissä otsikoissa ja kuvateksteissä, jotka vaikuttivat kuvista syntyviin tulkintoihin. Kuvien virittämisessä tekstein liikuttiin hyväksynnästä neutraaliin uutisointiin, siitä taas kohti epäilyttävää toimintaa, josta siirryttiin lopulta toiminnan tuomitsemiseen. Kuvateksteissä välittyi kamppailua vastademokraattisen toiminnan oikeutuksesta: onko kyseessä demokratiaan kuuluvaa kansalaisaktivismia vai yhteiskuntajärjestyksen rikkomista rettelöimällä. Julkisuuksista muodostui visuaalisen kamppailun kenttä, jolla eri toimijat pyrkivät muovaamaan sosiaalisista liikkeistä syntyviä käsityksiä. Sosiaaliset liikkeet ja tiedotusvälineet eivät olekaan tutkielmani perusteella pelkästään toisiaan täydentäviä vastademokraattisia toimijoita, vaan eri julkisuuksien ja vastademokraattisten toimijoiden välillä on sekä legitimiteettikonflikti että määrittelykamppailu: kuka voi esittää kenet ja mistä näkökulmasta.

Tutkielma tarkastelee puolustuspolitiikkaa ohjaavan strategisen kulttuurin muutoksia Kiinan tasavallassa Taiwanilla vuosien 2006 ja 2009 puolustuspoliittisten selontekojen valossa. Taustana tutkimukselle on maan demokratisoitumiskehitys. Strategisen kulttuurin viitekehys mahdollistaa puolustuspolitiikan kokonaisvaltaisen tarkastelun. Erityisenä tarkastelun kohteena ovat siviili-sotilassuhteet ja puolustusdoktriinit sekä näiden muutokset. Tutkielma paikallistaa maan sotilaallisten instituutioiden synnyn Kiinan vuoden 1911 tasavaltalaisen vallankumouksen jälkeiseen hajaannuksen aikaan, jolloin vallankumouspuolue Kuomintang perusti puoluearmeijan tavoitteenaan maan yhdistäminen. Hävityn sisällissodan jälkeen Taiwanille siirtyneen Kiinan tasavallan kohtaamat ulkoiset ja sisäiset paineet johtivat asevoimien roolin korostumiseen valtion sisäisen vakauden takaajana autoritäärisen hallinnon väkivaltakoneiston keskeisimpänä osana. Osana Taiwanin demokratisoitumiskehitystä 1980-luvulta lähtien myös asevoimiin ja niiden toimintakulttuuriin kohdistui muutospaineita. Demokratisoituminen onkin asevoimien kannalta merkinnyt selkeämpää suuntautumista, ulkoisen uhan torjuntaan ja poliittiseen puolueettomuuteen pyrkimistä. Tutkielman keskeisinä lähteinä käytetyistä puolustuspoliittisista selonteoista käy ilmi, että siviilihallinnon vahvistaminen suhteessa asevoimiin on jatkunut vielä 2000-luvulla. Selonteoissa toistuu myös kokonaismaanpuolustusta koskevan kansallisen konsensuksen luomisen ja vahvistamisen tarve, mikä tutkielmassa liitetään osissa taiwanilaista yhteiskuntaa esiintyvään, autoritäärisen hallinnon ajalta periytyvään epäluuloon asevoimia kohtaan.

Tutkielmassa tarkastellaan demokratian merkityksiä dokumenttiteatteriesityksestä Yhdestoista hetki (2019) luettuna. Tutkielmassa analysoidaan esitysanalyysin keinoin, miten demokratiaa kuvataan ja tuotetaan esityksessä. Dokumenttiteatteri on poliittisen teatterin muoto, joka hyödyntää esitysteksteissään historiallista materiaalia kuten haastatteluja tai asiakirjoja ja muuta dokumentaatiota. Yhdestoista hetki kuvaa ja tuottaa näyttämölle myös tunnelmia ja vaikutelmia aineistoon liittyen. Esitys hyödyntää tragedian ja komedian keinoja sekä draamanjälkeisen nykyteatterin estetiikkaa. Tutkielman yhtenä keskeisenä kiinnostuksen kohteena on esityksen tragedialuonne ja se, miten nykyistä demokratiaa on mahdollista lähestyä tragedian ominaisuuksien läpi nähtynä. Esityksen tunnelmassa on läsnä odotus siitä, että ollaan lähestyvän tuhon partaalla. Esityksestä luettuna näitä tragedian mahdollisuuksia sisältyy siihen, miten kansalaiset ja päättäjät näkevät suhteensa demokratian ihanteeseen ja toteuttamiseen, sekä uusliberalistisen talouspolitiikan suhteessa luonnonvaroihin. Suhde näihin on hybriksen kaltainen. Tämä asenne johtaa kohtalokkaaseen erehdykseen hamartiaan, jonka seurauksena hyvinvointivaltion rakenteita puretaan, yhteiskuntarauha on vaarassa ja luonto alistetaan talouskasvun välineeksi. Näistä seuraa vääjäämätön loppu, katharsis, joka ilmaisee meille kokemuksellisena tietona sen, mihin vallalla olevat yhteiskunnalliset kehityskaaret ovat kulkemassa. Esitys ei kuitenkaan suhtaudu demokratia-aiheeseen pessimistisesti. Analyysin mukaan esitys ehdottaa solidaarisuutta, ylikansallista vastuunkatoa ja taidetta keinoiksi elvyttää demokratiaa ja uudistaa sitä.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Väinö Lassilan (1896–1939) tasa-arvo- ja ihmisoikeusajattelua. Lassila oli Helsingin yliopiston anatomian professori ja lääkäri, joka puhui samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta 1930-luvun puolivälistä lähtien. Tutkimuskysymykseni on, miksi Lassila käytti samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä poliittisessa retoriikassaan vuosina 1934–1939. Aatteet olivat uhattuina 1930-luvulla, mitä kuvastaa natsi-Saksan synty vuonna 1933. Lassilasta tuli vuosikymmenen puolivälissä yksi näkyvimmistä fasismin ja rotuhygienian vastustajista. Hän toimi myös Ihmisoikeuksien liiton puheenjohtajana vuosina 1935–1939. Tutkielman tavoitteena on avata Lassilan kautta uusi näkökulma 1930-luvun aatehistoriaan. Tutkin, millaista vastarintaa rotuhygienia ja fasismi herättivät suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa 1930-luvulla. Samalla tarkastelen, miten ihmisoikeudet ymmärrettiin Suomessa ennen Yhdistyneiden kansakuntien (YK) jälkeen syntynyttä kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää. Otan työssäni kantaa vallitsevaan akateemiseen keskusteluun ihmisoikeuksien historiasta. Sovellan aatehistorioitsija Quentin Skinnerin näkökulmaa aatehistoriallisten tekstien tutkimiseen. Skinner on esittänyt, että aatehistorialliset tekstit olivat puhetekoja, jotka oli tarkoitettu kommunikatiivisiksi teoiksi menneisyyden yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lähestyn Lassilan tekstejä ja muita puheenvuoroja puhetekoina selvittämällä, mikä oli hänen tekojensa kommunikatiivinen tarkoitus aikalaiskeskustelussa. Tarkastelen Lassilan tapaa käyttää samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä siitä näkökulmasta, mikä merkitys niillä oli puheteon argumentaatiolle. Käsitteet ovat Skinnerin mielestä argumentaation työkaluja, minkä vuoksi hänelle on keskeistä se, mitä niillä voi tehdä argumentissa. Tämän lisäksi selvitän Lassilan puhetekojen motiivin tarkastelemalla, millaiset arvot ohjasivat hänen poliittista toimintaansa. Aineistoni koostuu kolmesta eri lähdekategoriasta. Ensimmäinen kategoria, lehdistö ja kirjallisuus, koostuu pääasiassa Lassilan lehdistössä julkaistuista teksteistä ja muista puheenvuoroista sekä hänen poliittisten vastustajiensa teksteistä. Toinen lähdekategoria koostuu Kansan arkistossa sijaitsevien Väinö Lassilan arkiston ja Ihmisoikeuksien liiton arkiston muodostamasta materiaalista. Kolmannen kategorian muodostavat sellaiset valtion virallisjulkaisut, kuten hallituksen esitykset, komiteamietinnöt sekä lait, joihin Lassila otti puheenvuoroissaan kantaa. Argumentoin tutkielmassani sen puolesta, että Lassilan ajattelun peruslähtökohta oli ihmisarvon kunnioitus, jonka pohjalta hän teki poliittisia johtopäätöksiä. Demokratia oli paras poliittinen järjestelmä, sillä se kunnioitti ihmisarvoa. Lassilan mielestä demokratia perustui ihmisten väliseen samanarvoisuuteen sekä yksilön vapauteen. Puheteoissaan Lassila pyrki puolustamaan demokratiaa fasismia ja rotuoppia vastaan sekä kehittämään sitä tasa-arvoisempaan suuntaan sosiaalisten olojen parantamisen kautta. Samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteet olivat hänelle demokratian puolustamisen ja kehittämisen työkaluja taistelussa rotuoppia ja fasismia vastaan.

This thesis is about determine the meaning of inclusion in Finnish education system and policies. Defining inclusion is culturally challenging, because it has its own forms in every country and every country has their own educational system with their own history in education policies. Inclusion is the latest newcomer in modern educational discourse and has not yet been generally accepted by common consent. Topic is hot potato in education field and there is a lot of demand defining inclusion in educational sciences, to deeper the understand behind it. My research is founded on valued Finnish scientific publications. My data is collected from Kasvatus- lehti, from which I picked 10 articles among approximately 400 publications. My research methods rely upon content analyse, hermeneutical and phenomenological approaches. Use of my methods require proper review of my background as a researcher to make my study credible, which can be found in this thesis. This way reader can justify my results. The results of this study made even clearer the challenge of defining the word inclusion in Finland is a challenge. Results showed that it is in clear relation to word integration, almost acting as synonym. This confusion of between different ideology and concept has big impact on educational policy, wasting time and resources on developmental projects towards inclusive education in Finland. In brief, in through my comprehensive data, inclusion in Finland would constite to be democratic, accessible and social construct, that welcomes everybody to join in multiprofessional work community, no matter their qualities or disabilities. Importance of this study is to bring definition and continue the debate about inclusive education in Finland and internationally, and how inclusive education would progress in Finnish education system.

Tutkielma käsittelee ranskalaisen filosofin Jacques Rancièren demokratiakäsitystä, joka rakentuu Rancièren tasa-arvon ja politiikan käsitteiden uudelleen muotoiluille. Tutkielma rinnastaa Rancièren erimielisyyttä korostavan politiikan teorian deliberatiivisen politiikan konsensuaalisen ajattelun kanssa korostaen näkemysten eroja, mutta samalla niiden yhtymäkohtia. Tutkielman argumentti rakentuu kahden teesin varaan, joita tutkielma havainnollistaa ja perustelee. Ensiksi Rancièren tasa-arvon käsitteen uudelleen muotoilu ja problematisointi tuovat esille deliberatiivisen politiikan muotoileman tasa-arvon puutteellisuuden ja epätasa-arvoiset ennakko-oletukset. Toiseksi Rancièren erimielisyyden politiikka ei ole täysin vastakkainen konsensuaaliselle politiikalle, vaan se sisältää konsensuaalisisa piirteitä sekä tasa-arvon, politiikan että demokratian käsitteiden tasolla. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa käsittelee tasa-arvoa, joka muodostaa Rancièren ajattelun kulmakiven ja tarkastelee tasa-arvon käsitteen muotoutumista Rancièren ajattelun keskeiseksi viitepisteeksi. Toinen osa käsittelee Rancièren politiikan käsitettä sekä sen eroa perinteisesti ymmärrettyyn politiikkaan. Erityisesti osa käsittelee keskeistä politiikka-poliisi erottelua sekä poliittisen subjektin muotoutumista. Kolmas osa keskittyy Rancièren demokratiakäsitykseen, joka rakentuu tasa-arvon sekä politiikan muodostaman käsitteellisen kontekstin varaan. Tässä osassa Rancièren erimielisyyteen perustuva demokratiakäsitys asemoituu suhteessa deliberatiivisen demokratiaan ja konsensusajatteluun. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä on, että tasa-arvo kaikkia koskevana ja yleisenä oletuksena toimii minimaalisena konsensuaalisena kiinnekohtana Rancièren ajattelussa. Rancièren politiikan käsite puolestaan haastaa näennäisen konsensuaalisuuden ja avaa mahdollisuuden luoda aito konsensus, joka ottaa huomioon myös ne, jotka jäävät näennäisen konsensuksen ulkopuolelle. Pyrkimys aitoon konsensukseen antaa Rancièren demokratiakäsitykselle tehtävän luoda entistä parempi ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta uuden konsensuksen kautta. Erimielisyys säilyy kuitenkin keskeisenä demokratian elementtinä, joka on edellytys aidon konsensuksen toteutumiselle. Juuri tässä mielessä Rancièren demokratiakäsityks voidaan nähdä sensitiivisempänä tasa-arvon kysymyksen tarkastelussa, kuin deliberatiivinen demokratia.

Eräs tarkkanäköisimmistä niistä valistuksen kriitikoista, jotka uskoivat selkeään kausaaliseen ketjuun ulottuen valistuksesta aina Ranskan vallankumouksen lopun terroriin ja yhteiskuntarauhan järkkymiseen, oli eurooppalaisen konservatismin oppi-isänä pidetty savoijilainen Joseph de Maistre. Hän esitti vallankumouksen olevan Jumalan rangaistus valistuksen synneistä. Näin ollen valistus merkitsi hänelle pimeyttä, tuhoa ja vertaansa vailla olevaa pahuutta – valistusajattelijoiden korostaman järjen, valon ja edistyksen sijaan. Maistre on tyypillisesti nähty antimodernina konservatismin, vastavalistuksen ja vastavallankumouksellisuuden henkilöitymänä – dogmaattisena väkivaltaa ja yhteiskunnallista hierarkiaa ihannoivana ajattelijana sekä periksiantamattomana katolisen uskon ja monarkian puolestapuhujana. Viimeaikaisessa tutkimuksessa tällainen perinteinen kuva on kuitenkin kyseenalaistettu ja sen sijaan on korostettu Maistren ajattelun maltillisia, jopa moderneja piirteitä. Provokatiivisimmin Maistren moderniudesta puhuessa on tämän jopa esitetty ennakoineen 1900-luvun postmodernismia. Tutkielma käsittelee Maistren poliittista ajattelua. Lisäksi työ tarkastelee kysymystä siitä, miten Maistren poliittinen ajattelu sopii tutkimuskirjallisuudessa esitettyihin näkemyksiin tämän väitetystä moderniudesta tai toisaalta sen vastakohdasta. Työn keskeiset alkuperäislähteet ovat kolme, aiheeni kannalta keskeisintä Maistren 1790-luvulla kirjoittamaa poleemista kirjoitusta. Niissä hän hyökkää paitsi Ranskan vallankumousta, myös sen taustalla hahmottamaa valistusta ja erityisesti sen poliittisia implikaatioita vastaan. Vaikka savoijilaisajattelijaa on tutkittu, ei hänen poliittista ajatteluaan ole systemaattisesti kartoitettu. Tämän työn tavoitteena onkin luoda tarkka ja perusteellinen syväanalyysi siitä, mistä Maistren poliittisessa ajattelussa oli pohjimmiltaan kysymys. Lisäksi tutkielma pyrkii hahmottamaan, mikä on Maistren potentiaalinen relevanssi nykyaikana leviävän konservatiivisen ja äärioikeistolaisen populismin suosion kasvussa ja sen syiden ymmärtämisessä. Tutkielmassa aihetta lähestytään tekstianalyysiä ja lähilukua hyödyntäen. Työn keskeinen ja edeltävään tutkimukseen nähden uusi teesi on se, että siinä missä viimeaikaisessa Maistren ajattelun maltillisuutta painottavassa tutkimuksessa on lähinnä korostettu tämän yllättävää samankaltaisuutta vasemmistoon ja postmodernisteihin, mitä tulee näkemyksiin historiasta tai järjen rajallisuudesta, voidaan tämän ajattelusta havaita yllättävästi myös poliittiselta sisällöltään pikemminkin vasemmistoon kuin konservatismiin tai vastavalistukseen tavallisesti yhdistettäviä argumentteja. Erityisesti Maistren näkemykset edustuksellisen demokratian puutteista ja kontrolloimattoman eliitin vallan vaaroista muistuttavat hämmästyttävän paljon niin Karl Marxin, Friedrich Engelsin kuin 1900-luvun eliittiteoreetikoiden ja 2000-luvulla radikaalidemokratiasta puhuneen Chantal Mouffenkin huomioita edustuksellisen demokratian ongelmakohdista. Lisäksi tutkimus esittää, että Maistren poliittista ajattelua määrittävä tekijä on dogmatistisen monarkian, katolisen uskon ja yhteiskunnallisen hierarkian itseisarvoisuuden puolustamisen sijaan pragmaattinen, poliittista realismia edustava pyrkimys turvata yhteiskuntarauha ja siten ihmisten onnellisuus. Vaikka tutkielmassa esitetään, ettei Maistrea voi rehellisyyden nimissä olla käsittelemättä muutoin kuin osana konservatiivista traditiota, osoitetaan siinä, ettei tämän ajattelu ole suinkaan itsestäänselvää. Lisäksi työ ehdottaa, että kenties Maistren ajattelun tutkiminen voisi myös tarjota paremman ymmärryksen vallitsevasta poliittisesta kahtiajaosta, jossa yhdellä puolella ovat ne, jotka vankasti luottavat, tai ainakin haluaisivat luottaa valistuksen optimismiin sekä liberaaleihin ideaaleihin – kun taas toisella puolella ne, jotka jakavat Maistren pessimistisen maailmankuvan ja kokevat, että valistuksen ja siitä kumpuavan liberalismin lupaukset jatkuvasti lisääntyvästä hyvinvoinnista ja onnellisuudesta ovat olleet silmänlumetta ja hyödyttäneet vain harvoja. Maistren katkera valistuskritiikki toimii myös varoittavana historiallisena esimerkkinä siitä, kuinka rajuja ja epätoivoisiakin reaktioita voi ilmetä, kun ihmisten todellisia pelkoja ja huolia ei oteta huomioon, mistä ajankohtainen esimerkki on nykyisten populististen liikkeiden suosio.

Julkiso-termiä on ehdotettu 1990-luvun lopulla suomalaisessa viestinnän tutkimuksessa englannin ’public’-substantiivin käännökseksi, termin yleisö vastinpariksi. Julkisolla on viitattu ennen kaikkea aktiiviseen, julkiseen elämään astuvaan, kriittisesti keskustelevaan kansalaisuuteen. Tutkielmassa pyritään kehittämään ja tarkentamaan julkison käsitettä, sillä sen käyttö tutkimuskäsitteenä on osoittautunut aiemmassa tutkimuksessa haasteelliseksi. Julkiso analyyttisena käsitteenä sekoittuu tutkimuksen kohteeseen eli julkiseen toimintaan ryhtyneisiin kansalaisten ryhmiin; tutkimuksen kohteesta tulee analyyttisen käsitteen kaltainen. Ongelmanasettelua tutkielmassa ohjaa myös pyrkimys siirtää julkisuusteorian näkökulma pois erilaisista julkisen elämän ja julkisuuden ihannemalleista. Tutkielman aloittavan kriittisen katsauksen perusteella erilaiset pluralistiset julkisuuden teoriat ymmärtävät julkisot kansalaisyhteiskunnasta nouseviksi, toimintaan ryhtyviksi ryhmiksi, joita yhdistää jokin identiteetti, intressi tai puheenaihe sekä aikomus tuoda itsensä osaksi julkista elämää. Julkison käsite siis samastuu tutkimuksen kohteena oleviin ryhmiin. Tutkielmassa kehitettävä uusi näkökulma julkison käsitteeseen poikkeaa viestinnän tutkimukselle tavanomaisesta julkisuuden teoriasta. Tieteen- ja teknologiantutkimuksen (Science and Technology Studies) sekä toimijaverkkoteorian (actor-network theory) avulla julkison käsitteen fokus pyritään vaihtamaan niihin ongelmiin ja huolenaiheisiin, jotka saavat aikaan poliittista toimintaa. Lähtökohtia eivät olisikaan siis normatiiviset demokratian ihanteet tai ennakko-oletukset yhteiskunnan eri ryhmien intresseistä, identiteeteistä tai arvoista. Päinvastoin, niiden rakentuminen tieteellisten ja poliittisten ongelmien käsittelyn käytännöissä on ilmiö, jota tulisi kuvata. Tutkielmassa analysoidaan tieteentutkimuksen piirissä 1990-luvulta asti käytyä, julkisen osallistumisen demokraattista merkitystä pohtivaa keskustelua. Tieteentutkimuksessa julkiso ymmärretään tiedettä ja politiikkaa välittäväksi tekijäksi, takeeksi tieteellis-poliittisten ongelmien määrittelyn ja käsittelyn demokraattisuudesta. Merkittäväksi nousee monien tieteentutkijoiden vaatimus siitä, että julkisoilla on oltava mahdollisuus vaikuttaa ongelmien määrittelyyn – siihen, mistä sekä tieteellisissä ongelmissa että poliittisessa päätöksenteossa itse asiassa on kyse. Toimijaverkkoteorian ja sen kehittäjän Bruno Latourin ajattelun avulla julkison käsite irrotetaan yksinomaan inhimillisestä poliittisesta subjektiviteetista ja yhteisöllisyydestä. Niiden sijaan julkisen elämän kirvoittajiksi nähdään ongelmat ja huolenaiheet. Huolenaiheilla toimijaverkkoteoriassa tarkoitetaan kiistattomien faktojen vastakohtaa, vielä määrittymätöntä inhimillisten ja ei-inhimillisten toimijoiden verkkoa. Sen muodostuminen julkiseksi, yhteiseksi poliittiseksi ongelmaksi vaatii kokoonpanoa, jossa tieteellistä tietoa ja poliittisia arvoja ei ole lähtökohtaisesti erotettu toisistaan, vaan ne muodostuvat suhteessa toisiinsa. Lopuksi tutkielmassa analysoidaan tieteentutkimuksellisella ja toimijaverkkoteoreettisella otteella kahta julkisuuden teorian klassikkoa, John Deweya ja Walter Lippmannia sekä heidän julkisokäsityksiään. Heidän ajattelustaan uutetaan julkiso, joka on yhteiskunnan uusiin, määrittelyä ja käsittelyä vaativiin ongelmiin tarttuva ja uutta luova olio. Deweylle ja Lippmannille julkison tehtävä demokratiassa on ottaa haltuun ja tehdä näkyviksi ongelmia, joihin muilla yhteiskunnan instituutioilla ei ole ratkaisua. Tutkielman merkittävimpänä kontribuutiona muotoillaan tieteentutkimuksen, toimijaverkkoteorian sekä Deweyn ja Lippmannin debatin motivoima ongelmalähtöisen julkison käsite. Ongelmalähtöisyys irrottaa julkison viittaussuhteesta aktuaalisiin julkisesti toimiviin sosiaalisiin yhteisöihin aiempaa suomenkielistä tutkimusta korostetummin. Ongelmalähtöinen julkiso on yhteiskunnan ongelmiin tarttumisen ja määrittelyn seuraus ja efekti – yksinomaan analyyttinen käsite. Demokratian toteutumisen kannalta ratkaisevaksi muodostuu se, kulkeeko yhteiskunnan ongelmien käsittely julkison kautta.

Tutkielma käsittelee blogeja toimittajien lähteenä. Tutkielman tarkoitus on selvittää, miten toimittajat käyttävät blogeja lähteenä ja miten kansalaisten ajatuksilla ja ideoilla on mahdollisuuksia blogin välityksellä saavuttaa laajempi yleisö kuin vain blogin lukijat. Tutkielma tarkastelee sitä, miten blogosfäärin ja journalismin välille voisi muodostua suhde, joka toisi monipuolisempia näkemyksiä valtajulkisuuteen. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostaa verkostojen, kansalaisjournalismin ja toimituskäytäntöjen tutkimus. Verkostojen tutkimuksessa näkökulma painottuu horisontaalisen viestinnän lisääntymisen myötä internetin demokraattiseen potentiaaliin sekä näkemykseen deliberatiivisesta demokratiasta. Kansalaisuuden näkökulma nojaa vahvasti John Deweyn edustamaan pragmatismiin ja julkisoita korostavaan näkemykseen, jotka vaikuttivat keskeisesti kansalaisjournalististen ideoiden syntyyn. Blogien käyttö lähteenä eroaa monella tapaa kansalaisjournalistista kokeiluista, mutta blogeilla voi nähdä potentiaalia toteuttaa samoja kansalaisen asemaa vahvistavia ideoita, jotka vaikuttivat kansalaisjournalismin heräämiseen 1990-luvulla. Toimituskäytäntöjen näkökulmasta tarkastelussa on tiedonkeruurutiinit sekä journalistin ja lähteen suhde. Tutkielman empiirinen osuus muodostuu kahdeksan printtimediaa edustavan toimittajan teemahaastattelusta, joiden tavoitteena on testata aikaisempia havaintoja sekä löytää erityispiirteitä blogien hyödyntämisestä suomalaisessa mediakentässä. Haastattelut rakentuvat neljän pääteeman varaan, joita ovat blogien ymmärtäminen, lähteen kriteerit, lähteen luotettavuus ja erilaiset tavat käyttää blogeja lähteenä. Tutkielman tärkeimmät tulokset ovat viisi blogien hyödyntämisen tapaa sekä se, että kansalaisblogien hyödyntäminen journalistisessa prosessissa on vielä kaukana ideaalista, jossa kansalaisblogien aktiivinen seuraaminen ja lähteenä käyttäminen olisi toimittajien arkipäiväinen rutiini. Blogien hyödyntämisen tavoista tärkein on kiinnostavien aiheiden kalastelu, jota hyödynnetään kuitenkin vaihtelevasti. Muita blogien hyödyntämisen tapoja ovat kommenttien saaminen vakiintuneelta lähteeltä sekä vaihtoehto poliittisesti sitoutuneen median seuraamiselle. Blogit ovat myös kanava tavoittaa ruohonjuuritason kommentointia sekä löytää erityistä asiantuntijuutta. Kansalaisblogien kannalta blogeja hyödynnetään eniten juuri ruohonjuuritason näkemyksiä kartoittaessa. Suurin este kansalaisblogien hyödyntämiselle toimittajan näkökulmasta on se, että ne eivät ole toimittajan kannalta riittävän luotettavia lähteitä. Tutkielma tarjoaa myös näkemyksen siitä, miten kansalaisblogit voisivat saavuttaa paremmin toimittajat ja tarjota uudenlaisia näkökulmia ja tulkintoja todellisuudesta, jolloin kansalaisblogeihin viittaaminen toisi monipuolisuutta vakiintuneiden lähteiden hallitsemaan julkisuuteen.

Aim of the study. Educating students to become active citizens has become more and more common in Finnish comprehensive schools. Civic knowledge and skills training is not a separate subject in Finnish primary schools (grades 1-6). In the 2004 national core curriculum for basic education civic knowledge and skills training is integrated within the other subjects. To what extent the civic education is included in everyday teaching depends a lot on the teacher. For this reason the amount of civil education can differ a lot depending on a particular class and school. Teacher's own knowledge, skills and attitude towards civic education has a strong influence on how civic education can be seen in the classroom. The aim of the study is to find out how a class of sixth graders and their teacher from the Helsinki metropolitan area see civic education in their classroom. Methods. 25 sixth graders and their teacher from a school in the Helsinki Metropolitan Area participated in the study. This study is a qualitative case study that includes different types of research data. The research data from the teacher was collected by interview. Students had written earlier essays about democracy that used in the study. The students also answered a questionnaire with open-ended questions that included questions about their possibilities to influence in matters of the classroom. research data was analysed by using qualitative content analysis. Both theory and content based analyses were used in this study. Results and conclusions. The results shows that the teacher and the students both feel that democracy is a relevant and important issue to be considered in the classroom. The students had a very positive view of democracy and how it worked in the classroom. Although the students participation in decision making was usually limited to matters outside teaching, most students felt that they had enough influence in the classroom. Based on the results, it can be said that the teacher has with teaching successfully supported her students to become active citizens.