Browsing by Subject "diabetes"

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten tutkittavat jakautuvat peroraalisen sokerirasituksen perusteella käyttämällä k-means-algoritmia ja selvittää, jakautuvatko tutkittavat eri ryppäisiin jo vakiintuneen glukoosinsiedon luokitteluperusteen mukaisesti, vai muodostuuko myös uudenlaisia ryhmiä. Lisäksi tarkasteltiin mihin GCK-kantajat sijoittuivat ryppäissä. Aineisto perustuu Botnia-tutkimukseen ja sen myöhempiin osatutkimuksiin. Tutkittavat olivat diabeetikkoja ja terveitä kontrolleja (N=4319). GCK-kantajia oli 113. Tutkittavat ryhmiteltiin sokerirasituksen kymmenen muuttujan (glukoosi 0 min, 30 min, 60 min ja 120 min; insuliini 0 min, 30 min, 60 min ja 120 min sekä C-peptidi 0 min ja 120 min). Ryhmittelyssä käytettiin K-means algoritmia ja R-ohjelmaa. Syntyneiden ryhmien erojen havaitsemiseen käytettiin Anovaa, ja kahdenväliset erot laskettiin Tukeyn testillä. T-testiä käytettiin vertaamaan ryppään GCK-MODY-kantajien piirteitä vastaavan ryhmän keskiarvoihin. K-means ryhmitteyssä erottui kolme ryhmää glukoosirasituksen perusteella. Ryppäät erosivat toisistaan odotetusti ryhmittelyyn käytettyjen muuttujien suhteen, mutta lisäksi eroavaisuuksia todettiin myös lipiditasoissa ja BMI:ssä, vaikka näitä muuttujia ei ollut ryhmittelyssä käytettykään. GCK-kantajien glukoosirasituskäyrien muoto mukaili koko aineiston vastaavaa, ja he olivat joka ryhmässä keskiarvoa nuorempia ja hoikempia. GCK-kantajat erottuivat kaikista selvimmin vastaavan ryhmän ei-kantajista ryppäässä 1. Ryppäässä 3 GCK-kantajilla oli hieman korkeampi HDL-kolesteroli ja matalampi BMI kuin muilla saman ryppään tutkittavilla, ja ryppääseen 3 päätyivätkin ne GCK-kantajat, joiden glukoosiaineenvaihdunta oli keskimäärin eniten häiriintynyt.

Bakgrund: Avancerade glykerade slutprodukter (AGEs), som uppstår via icke-enzymatiska reaktioner i vävnader har under senare tid varit fokus för mycket forskning. AGEs ackumulering sker under en människas livstid, men accelereras under oxidativ stress och hyperglykemi. AGEs har implicerats i patogenesen i flertalet kroniska sjukdomar och deras komplikationer. Syftet med denna studie är att utreda hur hudens autofluorescens (SAF), som har verifierat att korrelera med AGEs i huden, korrelerar med morbiditet och levnadsvanor. Metoder: Denna studie baseras på ett material på 166 individer som deltagit mätningen av SAF och som varit med i Helsinki Birth Cohort Study (HBCS). HBCS är en kohortstudie av 13 345 personer födda i Helsingfors mellan åren 1934 och 1944. SAF uppmättes med AGE reader™, Diagnoptics. Faktorer som vi undersökte ifall SAF korrelerar med är: diabetes typ 1 och 2, hypertension samt vaskulär sjukdom. Vi undersökte också ifall SAF påverkas av livsstilsfaktorer såsom alkoholkonsumtion, rökning, BMI och fettprocent. Resultat: I denna studie kunde vi visa att SAF korrelerade med diabetes typ 2 samt inom diabetiker hade personer med vaskulär sjukdom högre SAF. Slutsatsen av detta är att i framtiden möjligen SAF skulle kunna användas som en tilläggsriskfaktor för vaskulär risk hos diabetiker.

Kissojen diabeettinen ketoasidoosi on vakava diabetes mellituksen komplikaatio. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tutkia kissan selviytymiseen vaikuttavia tekijöitä ja vertailla diabeettisen ketoasidoosin hoitoprotokollia kirjallisuuden ja Yliopistollisen Eläinsairaalan välillä. Tavoitteena oli saada tutkimustietoa DKA-kissojen ennusteesta. Työhypoteesi oli se, että vanhoilla kissoilla on huonompi ennuste kuin nuorilla kissoilla. Retrospektiivisen tutkimuksen aineiston muodostivat kissat, jotka tulivat Yliopistolliseen Eläinsairaalaan potilaiksi ensimmäistä kertaa diabeettisen ketoasidoosin takia 01.01.2010-31.12.2011 välisenä aikana. Hakukriteeri oli Yliopistollisen Eläinsairaalan Provet-ohjelmiston potilasyhteenvedosta löytyvä termi "diabeettinen ketoasidoosi". Kriteerit täyttäviä kissoja löytyi 29 kpl. Kustakin kissasta kirjattiin ylös nimi, potilasnumero, rotu, sukupuoli, ikä ja paino. Kissojen sairaalassa saamat lääkkeet ja ensimmäisten verinäytteiden löydökset taulukoitiin. Kissojen diabeettista ketoasidoosia hoidettiin sairaalassa suonensisäisellä nesteytyksellä. Nesteinä käytettiin keittosuolaliuosta, Ringerin asetaattia tai molempia nesteitä. Kissat saivat tarvittaessa glukoosia ja insuliinia. Kissat saivat myös suonensisäisesti kalium- ja fosfaattilisiä tarpeen mukaan. Osalle kissoista annettiin bikarbonaattia. Tarvittaessa kissat saivat muita lääkityksiä taustalla olevan syyn perusteella. Kissojen selviytymistä tarkasteltiin jakamalla kissat neljään ryhmään: heti kotiutetut, heti lopetetut, teho-osastolta selviytyneet ja teho-osastolla lopetetut tai kuolleet kissat. Kissojen tiedoista kirjattiin ylös oliko diabetes diagnosoitu niillä jo aiemmin. Kissojen verinäytetuloksia vertailtiin selviytyneiden ja kuolleiden kissojen välillä. Lisäksi tutkittiin kissan iän vaikutusta selviytymiseen teho-osastolla ja iän vaikutusta hoitopäätökseen. Aineiston analysointi ja tilastollinen käsittely tehtiin PASW Statistics 18-ohjelmalla. Tutkimuksen kissoista 24,1 % selviytyi diabeettisesta ketoasidoosista. Selviytymiseksi määriteltiin se, että kissa lähti kyseisen sairaalajakson päätteeksi elävänä kotiin. Tehohoidossa olleista kissoista selviytyi 50 %. Sairaalaan tullessa otetuista verinäytetuloksista ainoastaan veren pH:lla todettiin olevan tilastollisesti merkitsevä yhteys kissan selviytymisennusteeseen. Veren pH oli 7,24 ± 0,12 selvinneillä ja 7,12 ± 0,13 kuolleilla tai lopetetuilla kissoilla. Tehohoidettujen kissojen iällä ei havaittu olevan tilastollisesti merkitsevää yhteyttä selviytymisennusteeseen. Tulos ei ollut hypoteesin mukainen. Tehohoidettujen kissojen ikä ei näyttänyt vaikuttavan selviytymiseen. Mitä matalampi veren pH oli, sitä huonompi oli kissan ennuste. Tämä tulos on tärkeä, sillä ennustetta voidaan arvioida, vaikkei omistaja olisi heti halukas kalliisiin ja laajoihin jatkotutkimuksiin taustasyyn selvittämiseksi. Tämän tutkimuksen myötä eläinlääkärit voivat kertoa omistajille tutkimukseen pohjautuvaa tietoa kissan ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä kliinisessä työssä.

Tutkielma koostuu kirjallisuuskatsauksesta sekä tutkimusosasta, jonka tavoitteena oli selvittää Yliopistollisessa eläinsairaalassa vuosina 2006-2015 käyneiden koirien rodun ja ylipainon merkitystä sairastua diabetes mellitukseen. Kirjallisuuskatsauksessa selvitettiin lisäksi sairauden etiologiaa, patogeneesiä ja hoitoa. Tutkimus suoritettiin retrospektiivisenä, deskriptiivisenä kohorttitutkimuksena. Koirien diabetes mellitus on yleinen endokrinologinen sairaus. Koiran diabetes muistuttaa ihmisen tyypin 1 diabetestä. Lisäksi on havaittu insuliiniresistenssistä johtuvaa diabetestä sekä narttukoirilla jälkikiiman tai tiineyden aiheuttamaa diabetestä. Kirjallisuuskatsauksessa havaittiin rotualttiuden vaihtelevan eri maissa tehtyjen tutkimusten perusteella. Rotualttius on havaittu esimerkiksi australianterriereillä, samojedinkoirilla, cavalier kingcharlesinspanielilla, pohjoisilla pystykorvaroduilla, kuten suomenpystykorvalla ja jämtlanninpystykorvilla, sekä villakoirilla. Näiden lisäksi oli useita muita rotuja mainittu tutkimuksissa. Matalan riskin rotuja puolestaan ovat esimerkiksi saksanpaimenkoira, kultainennoutaja sekä bokseri. Lihavuuden aiheuttamaa insuliiniresistenssiä ja siitä aiheutuvaa diabetes mellitusta on todettu kissalla ja ihmisellä. Lihavuuden on todettu aiheuttavan insuliiniresistenssiä koirilla, mutta se ei kuitenkaan johda tyypin 2 diabetekseen. Tutkimusosan aineistossa sairastuneita koiria oli kaikkiaan 145 kappaletta, jotka edustivat 50 eri rotua. Rodun ja kuntoluokan ohella tutkimuksessa huomioitiin useita eri tekijöitä kuten ikä ja samanaikaiset sairaudet. Rotujen riskejä sairastua arvioitiin käyttämällä suhteellista riskiä (RR). Tutkimuksessa todettiin 7 rotua, joiden riski sairastua oli tilastollisesti merkitsevä. Nämä olivat australianterrieri, bichon frisé, suomenlapinkoira, kääpiösnautseri, valkoinen länsiylämaanterrieri, cavalier kingcharlesinspanieli sekä sekarotuiset koirat. Suurimman riskin rotu oli australianterrieri 23,6-kertaisella riskillä sairastua diabetes mellitukseen muihin rotuihin nähden. Bichon friséllä riski sairastua oli 4,7-kertainen ja suomenlapinkoiralla 3,4-kertainen muihin rotuihin nähden. Muiden tutkimuksessa huomioitujen rotujen riskit sairastua olivat 2–3-kertaiset. Kuntoluokan ja ylipainon vaikutusta diabetes mellituksen syntyyn ei voitu tarkastella puutteellisen dokumentaation sekä potilasohjelman rajallisuuden vuoksi. Yliopistollisen eläinsairaalan potilastietojen dokumentaatiota tulisi yhtenäistää ja potilasohjelmaa kehittää siten, että se palvelisi jatkossa tutkimusten suorittamista. Tulevaisuudessa ehdottaisin jatkotutkimusena australianterriereillä tehtyä prospektiivista tutkimusta, jonka hypoteesina olisi, että australianterriereillä esiintyy merkitsevästi enemmän diabetes mellitusta kuin muilla roduilla.

Tutkielmassa selviteltiin vuosina 2010 ja 2011 Lastenklinikalla todettujen diabetesdiagnoosien tyyppiä käyttämällä kirjallisuudesta löytyvistä kriteereistä ja niiden yhdistelmistä kehiteltyjä määritelmiä. Tietoja kerättiin 131 lapsen sairauskertomuksesta, josta poimittiin diabetekseen liittyviä laboratoriotutkimustuloksia ja sairauskertomusmerkintöjä. Kirjallisuuden perusteella kehitettiin useampi seula eri diabetestyypeille. Kaikki seuloihin tarvittavat tiedot saatiin 125 lapsesta. Näiden perusteella saatiin parhaimmillaan tyyppi 1:ksi määriteltyä vain 17 tapausta 125:stä. Tyyppi 2:ksi saatiin määriteltyä eri seuloilla muutama tapaus. MODY2-epäilyksi saatiin määriteltyä myös muutama tapaus mutta MODY3:ksi ei yhtään. Yhdestäkään ei ollut saatavilla MODY-diabeteksen varmistavaa geenitestitulosta. Yhtäkään neonataalidiabetesta tai MIDD:iä ei löydetty. Kirjallisuuden perusteella yli 99 % Suomessa todetuista lasten diabeteksista ovat tyyppiä 1, joten tässä tutkielmassa käytetyt seulat ovat olleet liian tiukkoja eivätkä varmastikaan sovi kliiniseen työhön. Tyyppi 2:ksi sopivien diabetestyyppien löytyminen tutkielman aineistosta vähintään lisää epäilyä sen lisääntyvästä trendistä myös lasten keskuudessa. MODY-diabetesepäilyjen löytyminen antaa aihetta lasten diabetesta hoitaville lääkäreille pitää tämän diabetestyypin diagnoosin mahdollisuus mielessä.

Matriksin metalloproteinaasi 8 on kollageenia hajottava ihmisen elimistön erittämä entsyymi. Se osallistuu normaaliin kudosten muokkaamiseen ja tulehduksellisiin sairauksiin, kuten syöpään, parodontiittiin ja sydän- ja verisuonitauteihin. Tässä tutkimuksessa aineistona ovat Pubmedistä haetut artikkelit ja FINRISK-tutkimuksessa vuonna 1997 kerätty aineisto 8349 henkilöltä. MMP-8-pitoisuus määritettiin tutkimushenkilöiden seerumista IFMA-menetelmällä. FINRISK-tutkimusaineistoa analysoitiin IMB SPSS Statistics-ohjelman avulla. Tulokseksi saatiin, että seerumin matriksin metalloproteinaasi 8:n pitoisuus on terveillä korkeampi kuin sairailla, kun tarkastellaan koko väestöä. Ikäryhmittäin tarkasteltuna ikäryhmien sisällä pitoisuus on kuitenkin sairailla korkeampi kuin terveillä. Matriksin metalloproteinaasi 8:n pitoisuus laskee iän myötä. Erot pitoisuudessa terveiden ja sairaiden välillä pienentyvät iän myötä. Viitearvot määritettiin tässä tutkimuksessa, ja ne ovat 5,33-241,2 ng/ml kaikille, naisille 5,61-250,1 ng/ml ja miehille 4,96-217,9 ng/ml. Terveillä ja sairailla tupakoitsijoilla pitoisuudet ovat käytännössä samat. Tupakoinnin lopettaneilla erot pitoisuudessa ovat terveiden ja sairaiden välillä suhteellisen suuret. Henkilöillä, joilla on metabolinen oireyhtymä, on matala matriksin metalloproteinaasi 8:n pitoisuus. Pitoisuus on tilastollisesti merkitsevästi matalampi myöhemmin puhkeavan diabeteksen suhteen. Tässä tutkimuksessa MMP-8:n pitoisuudet olivat sydän- ja verisuonisairauksia sairastavilla tutkittavilla henkilöillä matalat. Matriksin metalloproteinaasi 8:n pitoisuus korreloi positiivisesti CRP:n ja erityisen voimakkaasti fibrinogeenin kanssa. Vaikuttaa siltä, että kroonisesti sairailla pitoisuudet ovat matalat, akuutissa tilanteessa pitoisuudet nousevat ja ajan kuluessa laskevat takaisin mataliksi. Tämä koskee erityisesti sydän- ja verisuonitauteja. Hypoteesi tarvitsisi lisää tutkimusta, jotta pystyisimme MMP-8:n avulla seuraamaan ja ennustamaan taudinkulkua paremmin. (212 sanaa)

Diabetes is a group of chronic metabolic disorders caused by the inability of the body to produce or utilize insulin efficiently. Globally, diabetes affects over 422 million people (WHO 2014) and one third of the patients suffer from diabetes-related complications, which cause a considerable economic burden on the healthcare. Diabetic kidney disease (DKD) is one of the most severe complications, since one in five patients develop end-stage renal disease, which requires dialysis or kidney transplantation for survival. In addition, diabetes is a risk factor for cardiovascular disease (CVD), the most common cause of mortality among individuals with diabetes. Conventional clinical risk factors for both DKD and CVD have been established and include an altered lipoprotein profile, an abnormal glucose balance and hypertension. While the clinical risk factors are fairly well recognized, the genetic background of both DKD and CVD is rather unknown. The aim of this thesis was to study the effects of rare genetic variants altering lipids and other cardiometabolic risk factors and to determine their impact on diabetic complications. This study focused on loss of function and missense variants from whole exome- (N=500) and whole genome sequencing data (N=600) in type 1 diabetics from the Finnish Diabetic Nephropathy Study cohort. Single variant and gene-based association analysis were used to detect lipid-associated genetic variants and suggestive genes involved in lipid metabolism. Meta-analysis of whole exome- and whole genome single variants was performed to increase the sample size and detect additional lipid-associated variants. Three lipid-associated variants were genotyped in a cohort of 3000 patients to confirm the detected associations. Single variant association analysis detected a novel, previously unpublished, 21bp deletion located in the RBM47 gene, which was associated with lower apoC-III serum concentrations. To fully understand the impact of the 21bp deletion in RBM47 on apoC-III, further studies investigating the role of RBM47 in lipid metabolism are requested. Furthermore, single variant meta-analysis detected several lipid-associated variants. We showed that the rs451195 in PPIC was significantly associated with DKD. This study sheds light on the genetic background of diabetic dyslipidemia.

Diabeettinen mikroangiopaattinen hemolyyttinen anemia (DMHA) on hyvin harvinainen ja vakava diabeteksen aiheuttama komplikaatio. Maailmalla on julkaistu vain tapausselostuksia, joista yksi oli raskaudenaikainen. Pitkään diabetesta sairastaneen verisuonistossa on vaurioita, myös punasolujen rakenne on poikkeava. Nämä yhdessä voivat johtaa jopa henkeäuhkaavaan pilkkoutumishemolyysiin. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää raskaudenaikaista diabeettista mikroangiopaattista hemolyyttistä anemiaa tyypin 1 diabeetikoilla. Vastaavanlaista tutkimusta ei ole tehty Suomessa aikaisemmin. Tutkimusmenetelmänä oli retrospektiivinen potilasasiakirjatutkimus ja aineistona on käytetty Helsingin Naistenklinikan diabetestutkimuksen rekisteriä vuosilta 1988−2008. Tutkimukseen otettiin mukaan White F –luokan potilaat (n=138) ja heidän verikoevastaukset kerättiin Excel-taulukkoon. Löytyi kaksi DMHA:han sopivaa potilasta, joiden potilaspapereihin perehdyttiin tarkemmin. Toisen potilaan kohdalla autoimmuunihemolyyttistä anemiaa ei voitu poissulkea. Ensimmäisen potilaan hemolyysi vaati useita punasolusiirtoja, toinen sai vain yhden kerran. Molemmille potilaille tehtiin suunniteltu keisarinleikkaus 3. trimesterin alkupuolella ja heidän anemia korjaantui spontaanisti noin kuukauden kuluttua synnytyksestä. Tutkimus osoitti, että harvinaisen DMHA−komplikaation mahdollisuus tulee muistaa kliinisessä työssä. Jatkossa voisi tutkia raskaudenaikaista DMHA:n esiintyvyyttä Suomen muissa sairaaloissa.

Cholesterol-lowering statins are well-tolerated and effective in prevention of cardiovascular diseases. One of the target groups in treatment of dyslipidaemia is type 2 diabetics, who benefit from reducing cholesterol levels even without a history of cardiovascular disease or high cholesterol levels. Common adverse events associated with statins are myopathy and an increase in liver enzymes. Statins have also been shown to slightly increase the risk of developing type 2 diabetes and increase blood glucose levels. The risk seems to increase with higher doses. Higher doses, however, prevent cardiovascular events more than moderate doses. In this cohort study we assessed the relationship between statins and development of diabetes in a Finnish diabetes prevention study. In addition, we assessed the effects of statins on blood glucose levels. The diabetes risk associated with statins was evaluated by a parametric survival-analysis and the impact on blood glucose levels by a mixture model. The material consisted of the follow-up data from the Diabetes Prevention Study (DPS) from year 1993 to 2009 and along with that statistics on reimbursements for prescription medicines from Kela's reimbursement database. The purpose of DPS was initially to determine if type 2 diabetes can be prevented or delayed by lifestyle intervention. Participants with impaired glucose tolerance were randomly assigned to the intervention group or the control group. The intervention group received intensive and individual counseling on healthy lifestyle while the control group was given general information on health behavior. The study revealed that 36,8 % (n = 182) of the participants had used statins during follow-up. Statin use was more common in the intervention than the control group. Simvastatin was the most used statin and statins had been used for four years on average. Statins were associated with a slight increase in risk of developing diabetes and an increase in fasting plasma glucose and 2 h glucose levels. The risk of diabetes was slighter in the intervention group. Further research is needed to determine the mechanism causing the increase in risk of diabetes, if different statins differ in the extent of risk and if a specific patient group or characteristic is more vulnerable to develop diabetes when exposed to statins. The diabetes risk associated with statins should be taken into account when designing a statin trial. Develoment of diabetes should be a pre-specified endpoint and blood glucose and insulin levels monitored during follow-up.

Over the past few years antidiabetic agents have contributed significantly to the total drug expenditure. The increased prevalence of type 2 diabetes and market entry of new and more expensive antidiabetic agents have led to increases in the diabetes drug expenditure. On the other hand, several cost containment policies have been implemented over the years to curb the increasing expenditures. The aim of this study is to decompose and quantify the increase in the diabetes drug expenditure in Finland between 2003 and 2015. Understanding the specific cost dynamics underlying the total diabetes drug expenditure is important for policymakers. All reimbursed outpatient diabetes drug purchases in Finland between 2003 and 2015 were extracted from the national Prescription Register, which is maintained by the Social Insurance Institution of Finland (Kela). Purchases of antidiabetic agents were identified from the register based on the Anatomical Therapeutic Chemical (ATC) classification system. Using Fisher’s ideal indexes, the change in the per capita diabetes drug expenditure was decomposed into six different determinants: (1) purchase volume; (2) purchase size; (3) therapeutic choices between drug classes; (4) drug choices between different active ingredients; (5) unit costs; and (6) changes between packages. The decomposition was conducted separately for insulins and non-insulin antidiabetic drugs. From 2003 to 2015, the per capita diabetes drug expenditure increased by10.38 euros for insulins and by 14.83 euros for non-insulins. The expenditure growth for insulins was mainly driven by volume effects: the increase of the number of purchases increased the per capita expenditure by €4.30 and the increase in the size of purchases by €3.98. Changes in therapeutic choices increased the per capita expenditure by €3.74. For non-insulins, the main components of the expenditure increase were changes in therapeutic choices and changes in purchase volume, which increased the per capita expenditure by €9.59 and €9.48, respectively. Changes in purchase size increased the non-insulin per capita expenditure by €1.38. Price effects, measured as changes in cost per Defined Daily Dose (DDD), as well as changes in product mix, i.e. substitutions between different packages within the same active ingredient, had decreasing effects on the expenditure of both insulins and non-insulins. For insulins, the decreasing effect of price changes was €0.95, and the substitutions to cheaper alternatives at the package level decreased the expenditure by €1.07. For non-insulins, the decreases were €4.18 and €0.97, respectively. For both insulins and non-insulins, the main component of the expenditure increase were volume effects. The increase expenditure resulting from increases in volume effects is likely explained by the increased incidence of type 2 diabetes. The increased incidence of type 2 diabetes is also reflected in the consumption of insulins since as the disease progresses type 2 diabetes is also treated with insulin. Therapeutic choices from older to newer drugs and more expensive drugs have increased expenditures in both drug classes. Given the impact of therapeutic choices on drug expenditure, further research is required to ensure that investments in the use of newer drugs result in proportionate improvements in treatment outcomes. Price effects had a decreasing effect on expenditures, but their impact was modest in comparison to increases from other components. In conclusion, the main determinants of expenditure increase are similar for both insulins and non-insulins. However, the relative impact of the determinants varied between them. Therefore, from the cost containment perspective, different policy measures may be considered. For insulins, due to their relatively high unit cost, the introduction and uptake of biosimilar products is a key measure to influence expenditure growth. For non-insulins, concentrating on the non-price components of the drug expenditure is encouraged.