Browsing by Subject "erikoiskieli"

Englannin kielen vakiintunut asema tieteen kielenä ja käyttö kansainvälisessä asiantuntijoiden välisessä viestinnässä on johtanut lisääntyneen lainautumisen myötä latinan- ja kreikankielistä alkuperää olevien vierasperäisten prefiksien käytön kasvuun suomen kielessä. Vierasperäisellä prefiksillä tarkoitetaan vieraasta kielestä lainautunutta sananalkuista morfeemia. Tutkielmassa tarkastellaan vierasperäisiä prefiksejä ja sellaisia sisältävien termien ominaisuuksia suomen erikoiskielissä. Tutkimuksen aineisto koostuu Tieteen termipankin tietokannasta poimituista 11 eri vierasperäisen prefiksin sisältävistä termeistä. Prefiksit on valittu nimeämisen analogisuuden ja vierasperäisten prefiksien merkitysten vastakohtaisuuksien perusteella. Aineisto on jaettu kahteen osaan niihin termeihin, joilla on määritelmä Tieteen termipankissa ja kaikkiin niihin termeihin, joilta löytyy nimityssivu Tieteen termipankista. Näistä ensimmäinen aineisto toimii fokusaineistona tutkimuksessa ja toinen aineisto vertailuaineistona termien produktiivisuuden tarkastelussa. Fokusaineisto koostuu yhteensä 383 termistä, jotka ovat 26 tieteenalalta. Työn tavoitteena on erityisesti termein kompositionaalisuutta ja analysoituvuutta tarkastelemalla tutkia, millaisia vierasperäisen prefiksin sisältävät termit rakenteeltaan ovat ja analysoituuko vierasperäinen prefiksi itsenäiseksi, merkitystä rakentavaksi elementikseen termeissä. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään, millaisia merkityksiä vierasperäisillä prefikseillä suomen erikoiskielissä on sekä mitkä tekijät ovat vaikuttaneet vierasperäisen prefiksin sisältävien termien nimeämiseen eri tieteenalojen erikoissanastoissa. Tutkimuksessa hyödynnetään sosiokognitiivisen terminologiaopin teoriaa, kognitiivista kielioppia ja sanasemantiikka sekä sananmuodostusoppia termien tarkastelussa. Tutkimusmenetelmältä työ on kvantitatiivis-kvalitatiivinen. Ensisijaisesti tulokset esitetään määrällisessä muodossa, minkä lisäksi tuloksia perustellaan kvalitatiivisen tarkastelun avulla. Tutkimuksen tulokset osoittavat vierasperäisten prefiksin sisältävien termien muodostavan jo varsin laajan ja yhtenäisen ryhmän suomen erikoiskielissä. Termien rakenteeseen ja merkitykseen vaikuttaa vahvasti vierasperäisestä prefiksistä koostuva alkuosa. Sanaluokaltaan lähes kaikki aineistoon kuuluvat termit ovat erikoiskielille tyypilliseen tapaan olioita kuvaavia substantiiveja. Suurin osa termeistä jakautuu osiin, ja alkuosa sekä loppuosa analysoituivat omiksi, merkitystä luoviksi elementeikseen. Termien elementteihin jakautumiseen ja merkitysten yksiselitteisyyteen vaikuttaa sekä alkuosan merkitys että morfeemin tyyppi lainanantajakielessä. Käsitteiden nimityksiin on puolestaan vaikuttanut lainanantajakieli sekä käsitteen sijainti käsitejärjestelmässä. Myös tieteenaloilla ja niiden luonteella on nähtävissä vaikutusta termien merkityksen rakentumiseen sekä termien kuvauksen kohteeseen.

Asioimistulkin ammattitutkinnon (ASTA) näyttötutkintotilaisuudessa arvioidaan asioimistulkin toimintavalmiudet, työkielten hallinta ja tulkkaustaito. Yksi työkielten hallinta -tutkinnonosan arvioinnin kohteista on tulkattavien aihepiirien käsitteiden ja termien sekä alalla käytettävän fraseologian hallinta eli alan erikoiskielen tuntemus. Osaamisensa tutkinnon suorittaja osoittaa tekemällä annetuista aihepiireistä kaksi sanastotehtävää, joista toinen on A-työkielestä B-työkieleen ja toinen B-työkielestä A-työkieleen. Asioimistulkin ammattitutkinnon järjestäjät ovat pyrkineet siihen, että näyttötutkinnossa käytettävät sanastotehtävät ovat yhdenmukaisia ja kaikille tutkinnon suorittajille samanlaisia. Sanastotehtävien laadinnasta ovat vastanneet eri kielten tulkit ja kääntäjät ASTA-hankkeen puitteissa. Sanastotehtävien laatimisessa on tullut ilmi, että termien poiminta annettuun aiheeseen liittyvästä erikoisalan tekstistä siten, että termeille löytyy toisesta työkielestä vastine tai tarkka selitys, on ollut haasteellista. Laadintaprosessin haasteet ovat nostaneet esiin seuraavia kysymyksiä: minkä tyyppisiä termejä asioimistulkin ammattitutkinnon sanastotehtävissä on, kuinka suuri osa tutkinnon suorittajien vastauksissa on keinotekoisia vastineita ja onko niissä variaatiota sekä osaavatko tutkinnon suorittajat käyttää kontekstitietoa hyväkseen vastineen valinnassa. Tässä tutkimustyössä analysoin sanastotehtäviä, joita käytettiin asioimistulkin ammattitutkinnossa Tampereen aikuiskoulutuskeskuksessa vuosina 2011–2013. Tutkinnon suorittajien vastineita ja pisteytystä tarkastelen esittämieni kriteerien mukaan, jotka pohjautuvat suurilta osin ASTAn perusteissa esitettyihin arviointikriteereihin. Yleisessä terminologiassa termillä tarkoitetaan jollakin erikoisalalla yleiskäsitteen nimityksenä käytettävää kielellistä ilmausta ja termejä luokitellaan niiden kielellisen rakenteen mukaan eri termityyppeihin, kuten yhdistämättömiin termeihin, johdostermeihin, yhdyssanatermeihin, sanaliittotermeihin ja lyhenteisiin. Analysoimani asioimistulkin ammattitutkinnon sanastotehtävät ovat monipuolisia, sillä ne sisältävät erityyppisiä termejä ja ilmauksia. Tutkimuksessa on kuitenkin selvinnyt, etteivät kaikki termit vastaa niille sanastotehtävien laatimisohjeissa asetettuja kriteerejä. Sanastolistoista löytyy synonyymejä tai monimerkityksisiä termejä. Tulkattavassa tekstissä termille on löydettävä oma käännösratkaisu eli vastine. Vastineiden analyysissa olen käyttänyt Vehmas-Lehdon (2010) luokittelua luontaisiin ja keinotekoisiin vastineisiin. Luontaiset vastineet vastaavat lähtökielisen termin käsitettä kokonaan tai osittain ja ovat vastinekieleen vakiintuneita termejä (tuhkarokko ja ven. корь). Tutkimuksessa on ilmennyt, että konteksti voi vaikuttaa vastineen valintaan. Kun lähtökieliselle termille puuttuu vastine vastinekielestä, silloin luodaan keinotekoisia vastineita (isyysraha tai ven. материнский капитал 'äitiyspääoma, äitiysavustus'). Tulkin työn kannalta omaan ryhmään voidaan eritellä tilannevastaavuutta edustavia termejä eli tilannevastineita, jotka heijastavat lähde- ja kohdekielisten käsitteiden erilaisuutta. Tutkinnon suorittajien vastaukset osoittavat, että kulttuuri- ja yhteiskuntasidonnaisille termille keinotekoinen vastine on luontaista yleisempi. Tässä tutkimustyössä esitettyjä termien ja vastineiden analyysikriteerejä on mahdollista soveltaa esimerkiksi tulevien sanastotehtävien laadintaan tai arviointiin ja liitteessä 2 olevaa sanastoa tulkkaukseen valmistautumiseen.

Tämä tutkielma käsittelee suomen ja ranskan kielen kiipeilyn erikoiskieltä ja sen termien muodostustapoja kiipeilytekniikoista käytettävien termien osalta. Kiipeily on kansainvälinen harrastuslaji, joka kasvattaa jatkuvasti suosiotaan. Harrastajamäärän kasvun ja kansainvälisyyden myötä lisääntyy myös lajin harrastajien keskinäinen monikielinen viestintä, jossa käytetään kiipeilyn erikoiskieltä. Suomen kiipeilyn erikoiskielen termistö koostuu pitkälti englannin kiipeilyn erikoiskielestä peräisin olevista lainasanoista, minkä vuoksi lajiin perehtymättömän voi olla vaikea tai lähes mahdotonta ymmärtää kiipeilijöiden käyttämää kieltä. Tutkimuksessa pohditaankin, ovatko myös ranskan kielen kiipeilytermit muodostuneet englannin kielen pohjalta vai oman kielen aineksista. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia terminmuodostustapoja suomen- ja ranskankielisten kiipeilytermien muodostamiseen on käytetty. Analysoimalla termien muodostustapoja pyritään selvittämään termien koto- tai vierasperäisyys. Lisäksi selvitetään, ovatko suomen- ja ranskankieliset termit muodostuneet samoilla terminmuodostustavoilla. Lähtöoletuksena on, että suomenkieliset termit on muodostettu vieraannuttavilla terminmuodostustavoilla ja ranskankieliset termit kotouttavilla tavoilla. Suomen ja ranskan kiipeilytermien tarkastelussa hyödynnetään terminologian teoriaa sekä kotouttamisen ja vieraannuttamisen periaatteita terminmuodostuksessa. Tutkielmassa tarkastellaan kiipeilyn erikoiskieltä deskriptiivisestä näkökulmasta eli pyritään kuvaamaan todellista kielenkäyttöä. Tutkimusaineisto koostuu suomen- ja ranskankielisistä kiipeilyoppaista, kiipeilyseurojen ja harrastajien laatimista verkkosanastoista sekä alan lehdissä ilmestyneistä ja harrastajien kirjoittamista verkkoartikkeleista. Tutkittavat termit on valittu aineistosta käsiteanalyysilla, jonka jälkeen käsite- ja termianalyysin avulla on tutkittu käsitteiden suhteita ja terminmuodostustapoja sekä muodostettu käsitteiden nimityksistä termijärjestelmät. Suomen ja ranskan kiipeilytermien terminmuodostustapoja on vertailtu tarkastelemalla eri tavoin muodostettujen suomen- ja ranskankielisten termien määriä. Analyysissa kävi ilmi, että suomessa ja ranskassa kiipeilytermit ovat muodostuneet selkeästi eri tavoin. Ranskan kielessä kiipeilytermejä on muodostettu enimmäkseen kotouttavilla muodostustavoilla termittämällä ja yhdistämällä kun taas suomessa kiipeilytermejä on muodostettu yksinomaan vieraannuttavilla tavoilla lainaamalla englannin kiipeilyn erikoiskielestä. Suomenkieliset termit ja ranskankieliset vastineet on koottu määritelmäehdotuksineen termitietueisiin, jotka muodostavat suomi−ranska-sanaston kiipeilytekniikan termeistä.

Tutkielma käsittelee mielenterveys- ja päihdetyön hoitajainkoulutuksen oppikirjojen termejä. Tavoitteena on selvittää, millaisia käsitejärjestelmiä tutkimissani oppikirjoissa esiintyy. Työssä tutkitaan myös sitä, millä tavoilla termejä selitetään ja mitä selityksissä esiintyvät modaali-ilmaukset kertovat. Tarkasteluun on valikoitunut 13 yleisimmin mielenterveys- ja päihdetyössä vastaantulevaa termiä, joista osa on diagnoosinimikkeitä ja osa hoitotyöhön liittyviä käsitteitä. Tutkimuksen ote on vertaileva, joten siinä hyödynnetään sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia menetelmiä. Diskurssintutkimusta yhdistellään perinteiseen terminologiaan sekä terminologian uudempiin suuntauksiin. Tutkielman taustalla on ajatus kognitiivisesta kieliopista ja kielenkäytön kontekstisidonnaisuudesta. Keskeisimpiä käsitteitä työssä ovat diskurssiyhteisö, käsitejärjestelmä ja toimintokuvio. Analyysin perusteella voidaan todeta, että oppikirjoissa on sekä eroja että yhtäläisyyksiä termistössä ja sen selittämisessä. Kummassakin teoksessa termien välillä esiintyy hierarkkisia suhteita, koostumussuhteita sekä funktiosuhteita. Kummassakin teoksessa termejä selitetään eniten sellaisilla toimintokuvioilla, joissa selitys lähtee liikkeelle termistä, eli termi esitetään uutena tietona lukijalle. Näitä kuvioita kutsutaan tarkentamiskuvioiksi. Eroa sen sijaan on siinä, missä määrin termejä selitetään nimeämis- ja jaottelukuvioiden kautta: toinen teos hyödyntää enemmän nimeämiskuvioita, ja toinen taas enemmän jaottelukuvioita. Termien selityksissä esiintyvät modaali-ilmaukset voidaan jakaa kolmeen tyyppiin. Voida + A-infinitiivi -rakennetta esiintyy eniten diagnoosinimikkeiden selityksissä oirekuvauksissa. Voidaan + A-infinitiivi -rakenne taas kaiuttaa ennen kaikkea diskurssiyhteisön ääntä ja asettaa diskurssiyhteisön auktoriteettiasemaan lukijaan nähden. Nesessiivirakenteita esiintyy vain toisessa teoksessa, ja niiden tarkoitus on esittää, kuinka tulevan hoitajan on työssään toimittava. Tutkimustulokset antavat tietoa hoitajainkoulutuksen oppikirjojen termeistä sekä niiden esittämistavoista. Samalla saadaan tietoa siitä, millä tavoin ne kaiuttavat diskurssiyhteisön ääntä ja osaltaan sosiaalistavat opiskelijaa osaksi tuota diskurssiyhteisöä. Tutkimustuloksia on mahdollista hyödyntää jatkotutkimuksissa: on mahdollista tutkia esimerkiksi laajempaa termijoukkoa vastaavista oppikirjoista. Lisäksi tämän tutkimuksen tuloksista voi olla hyötyä oppikirjailijoille tai hoitoalalla työskenteleville henkilöille, jotka ovat kiinnostuneita termeistä ja vuorovaikutuksesta ja haluavat kehittää työtään näiltä osin.