Browsing by Subject "eskatologia"

Maisterintutkielmassani tarkastelen Paavalin seksuaalietiikkaa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvuissa 5–7. Tutkimuskysymykseni on, miksi Paavali näissä luvuissa suhtautuu sukupuoliyhteyteen varauksellisesti ja näkee sen potentiaalisesti uhkaavana asiana, johon liittyy monia vaaroja. Käytän sosiaalitieteellisen raamatuntutkimuksen näkökulmaa, joka pyrkii antamaan monipuolisen kuvan Raamatun ajan yhteisöjen elämästä. Käsittelen ennen kaikkea haureutta ja naimattomuutta, sillä nämä ovat Paavalin seksuaalietiikassa vastapareja. Näihin liittyen käsittelen myös himon, ruumiin ja naimattomuuden käsitteitä Paavalilla. Tarkasteluni lähtee Paavalin tekstistä. Lisäksi olen tarvittavissa määrin perehtynyt aiheeseen juutalaisuuden, kreikkalais-roomalaisen kulttuurin sekä joidenkin filosofien ja filosofisten suuntausten näkökulmasta, jotta voin muodostaa aiheestani mahdollisimman kattavan kuvan. Paavalilla haureus on vaarallisia sukupuolisuhteita (esimerkiksi prostituoitujen kanssa), jotka voivat saastuttaa seurakunnan eli Kristuksen ruumiin. Haureutta ja saastetta tulee välttää kaikin keinoin, jopa niin, että yksilön voi uhrata yhteisön puhtaana pitämiseksi. Himo voi johtaa haureuteen, joten himon vähentämiseksi ja haureuden välttämiseksi Paavali suosittelee Korintin seurakunnan jäsenille avioliittoa ja säännöllistä avioseksiä. Paavali itse on naimaton, ja pitää naimattomuutta ihanteena, mutta hänen mukaansa naimattomuuteen pystyvät vain harvat, joilla on siihen erityinen lahja. Maisterintutkielmassani tulen siihen johtopäätökseen, että Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvuissa 5–7 Paavalin seksuaalietiikkaan on eniten vaikuttanut hänen eskatologinen odotuksensa. Paavali odottaa Kristuksen paluuta ja uskovien pelastusta, ja tämä odotus vaikuttaa hänen antamiinsa ohjeisiin. Eskatologinen odotus näkyy Paavalilla esimerkiksi siinä, että hän ei kehota seurakunnan jäseniä hankkimaan jälkeläisiä, vaan avioliiton avulla välttämään haureutta, jotta Kristuksen ruumis ei saastuisi. Koska tarkastelen maisterintutkielmassani rajattua osaa Paavalin säilyneistä kirjoituksista, johtopäätökseni eivät ole ilman jatkotutkimusta yleistettävissä Paavalin ajatteluun laajemmin.

Tutkimukseni käsittelee Filosofian ja teologian tohtori Uuras Saarnivaaran (1908−1998) suhtautumista kommunismiin aatteena. Saarnivaara oli omana aikanaan kiistelty hahmo. Hän oli paitsi kansainvälisesti tunnettu Luther-tutkija myös herätyssaarnaaja ja liberaaliteologian kriitikko. Tutkimukseni kohteena on kuusi teosta, jotka hän kirjoitti vuosien 1960 ja 1977 välillä sekä hänen kirjoituksensa Herää Valvomaan-lehteen, Uusi Tie-lehteen ja Raamatun Ystävä-lehteen. Kolme keskeistä tutkimuskysymystäni ovat: 1. Miten Saarnivaara suhtautui kommunismiin aatteena? 2. Miten hänen suhtautumisensa tuli esille hänen kirjoissaan ja kirjoituksissaan? 3. Miten hänen kannanottoihinsa suhtauduttiin Suomessa? Tutkimukseni aikarajaus pohjaa Saarnivaaran kirjoittamien kirjojen ilmestymisvuosiin tutkimukseni aihepiiristä. Ensimmäinen käyttämäni teos julkaistiin 1960 ja viimeisin 1977. Tutkimuksessani kartoitan myös mitkä taustatekijät, jotka saattoivat vaikuttaa Saarnivaaran näkemyksien syntyyn. Siksi toisen pääluvun teemana ovat Saarnivaaran suhteet amerikkalaiseen antikommunismiin ja fundamentalismiin. Tutkimusmenetelmäni on sisällönanalyysi. Lähestyn tekstejä kriittisellä otteella ja huomioin niiden historiallisen kontekstin. Lähteistä etsin suoria kannanottoja liittyen kommunismiin, kylmän sodan aikaisiin poliittisiin kysymyksiin ja kirkkopolitiikkaan. Etsin lähteistä myös Saarnivaaran perusteluja kannoilleen. Johtopäätöksiä tehdessäni otan huomioon myös Saarnivaaran oman henkilöhistorian ja hänen saamansa teologiset vaikutteet sekä kylmän sodan aikaisen historiallisen kontekstin. Saarnivaaran saamat teologiset vaikutteet, ensin Suomessa ja myöhemmin Yhdysvalloissa, saivat hänet vakuuttumaan kommunismin Jumalan tahdon vastaisuudesta ja sen jopa antikristillisestä luonteesta. Saarnivaaralle kysymys kommunismista liittyi nimenomaan hengellisiin eikä niinkään poliittisiin kysymyksiin. Saarnivaara ei liittynyt missään vaiheessa mihinkään oikeistolaiseen poliittiseen järjestöön, ei Suomessa eikä Yhdysvalloissa, vaikka hänellä olikin läheiset suhteet amerikkalaiseen kylmän sodan aikaiseen fundamentalistiseen kommunismin vastaiseen ICCC-järjestöön ja sen johtajaan Carl McIntireen. Carl McIntire oli jyrkkä antikommunisti, johon jopa FBI suhtautui varauksella. Tutkimukseni perusteella Saarnivaaraa voidaan pitää antikommunistina. Hänen antikommunistisuutensa pohjautui hengelliseen näkemykseen, ei niinkään poliittiseen vakaumukseen. Omana aikanaan hänen näkemyksensä sai kannatusta pääasiassa viidennen herätysliikkeen parissa. Kärkevyydestään huolimatta hänen kommunisminvastaiset näkemyksensä eivät aiheuttaneet juurikaan julkista keskustelua. Suomen evankelisluterilaisen kirkon julkiset kannanotot suhteessa kommunismiin ja Neuvostoliittoon tai kommunistisissa maissa tapahtuneisiin kristittyjen vainoihin olivat hyvin vähäisiä ja pidättyväisiä. Saarnivaara olikin rohkean ja suoran julkisen kritiikkinsä kanssa Suomessa harvoja poikkeuksia.

Tutkielman tarkoituksena on analysoida Kalifornialaisen Bethel-seurakunnan johtajan Bill Johnsonin teologiaa, ja erityisesti hänen käsitystään Jumalan hyvyydestä ja kärsimyksestä. Bethel-seurakunnasta on tullut helluntaikarismaattisten kristittyjen maailmanlaajuisesti suosima herätyksen keskus. Johnsonia pidetään arvostettuna apostolina myös uusapostolisen liikkeen keskellä. Johnson ei pyri muotoilemaan yhtenäistä systemaattista teologiaa. Hän on pastori ja kirjailija, joka tuottaa materiaalia seurakuntalaisten hengellisiin tarpeisiin. Pyrkiessään motivoimaan seurakuntaa liikkeelle kohti yliluonnollista ja voimallista uskon elämää, hän tulee samalla kuitenkin synnyttäneeksi uutta populaariteologiaa. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi ja päälähteenä on Johnsonin God is Good –teos. Lisäksi muita hänen julkaisemia kirjojaan käytetään täydentävinä lähteinä. Tarkempana tutkimuskysymyksenä on, miten Johnsonin ymmärrys Jumalan hyvyydestä ja kärsimyksestä tulee ilmi hänen sairaiden parantamista koskevassa teologiassaan. Kysymystä tarkastellaan perinteisen helluntaiteologian kontekstissa ja suhteessa klassiseen uskonnonfilosofiseen kysymykseen teodikeasta. Tutkimuksessa Johnsonin teologiasta löytyi sekä sisäisiä jännitteitä että eroavuuksia suhteessa perinteiseen helluntaiteologiaan ja kristologian osalta myös suhteessa klassisten uskontunnustuksien kautta määrittyvään kristinuskoon. Ensimmäisessä analyysiluvussa tarkasteltiin Johnsonin teologian yleisiä linjoja. Johnson näkee seurakunnan tehtäväksi ”tuoda taivas maan päälle.” Uskovien tehtävänä on Jeesuksen antaman esimerkin mukaisesti parantaa sairaat, herättää ennenaikaisesti kuolleet, syrjäyttää pimeyden valtakunta ja aikaansaada sosiaalinen transformaatio yhteiskunnassa. Johnson nojautuu pragmatismissaan niin voimakkaasti kenoottiseen kristologiaan, että käytännössä hän tulee korvanneeksi logoksen Pyhällä Hengellä Kristuksen persoonassa. Soteriologian osalta risti on hänelle pelastuksen alku, niin että pelastushistorian huipentuma ei tapahdu ristillä eikä ylösnousemuksessa vaan Pyhän Hengen vuodatuksessa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että Johnsonin teologiassa on ylitoteutuneen eskatologian piirteitä. Toisessa analyysiluvussa tarkasteltiin Johnsonin käsitystä Jumalan hyvyydestä suhteessa sairaiden paranemiseen. Johnson ymmärtää Jumalan ehdottoman hyvyyden tarkoittavan, että Jumalan tahto on parantaa kaikki sairaat jo nyt, eikä paraneminen jää koskaan Jumalan puolelta kiinni. Uskovien tulee rukouksessa ja mielen uudistumisen kautta tavoitella yhä suurempia läpimurtoja, sillä sairaudet ovat hänen mukaansa vihollisesta ja uskovien vastuulla on tuoda Jumalan hyvyys maailmassa esille. Kolmannessa analyysiluvussa tarkasteltiin Johnsonin käsitystä kärsimyksestä. Johnson nojautuu kärsimyksen ongelmaa käsitellessään luotujen vapaaseen tahtoon, ja puolustaa Jumalan syyttömyyttä kärsimyksen aiheuttamiseen. Hän ei näe kärsimykselle roolia kristityn elämässä, vaikka toisaalta toteaa, että uskon testit ja koettelemukset ovat tarpeellisia valmistamaan meitä kantamaan Jumalan siunaukset. Johnsonin mukaan se, miksi kaikki eivät parane rukouksista huolimatta, on mysteeri, jota tulee vain kunnioittaa: yritykset selittää sitä, miksi Jumala sallii kärsimystä tuottavat hänen mukaansa huonoa teologiaa. Tutkimukseni osoittaa, että Johnsonin keinot varjella Jumalan mainetta hyvänä Jumalana saattavat kuitenkin jopa lisätä kärsimyksen aiheuttamaa psyykkistä taakkaa, sillä hän tulee siirtäneeksi koko ongelman ihmisen vastuulle. Teodikeat, vaikka ne eivät selitäkään kaikkea, voivat kuitenkin auttaa ihmisiä elämään kärsimyksen täyttämässä maailmassa.

Tämän tutkielman aiheena on Jürgen Moltmannin sosiaalinen triniteettioppi, ja siihen liittyvä ykseyden ongelma, joka muodostuu hänen lähtökohdastaan: Jumalan ykseys on ennen kaikkea kolmen persoonan yhteyttä, ei ensisijaisesti substanssin ykseyttä. Tutkielmassani selvitän, minkälaisia edellytyksiä ja haasteita siihen liittyy. Käyn ensin läpi Moltmannin jumalaopin peruslähtökohdat ja sen jälkeen tarkastelen hänen käsitystään Kolminaisuudesta ja sen ykseydestä. Moltmannin mukaan erityisesti läntistä teologiaa vaivaa Jumalan ykseyden korostuminen moneuden sijaan. Syynä tähän hän näkee hellenistisen filosofian ja siihen liittyvät jumaluuden attribuutit, kuten muuttumattomuuden ja kyvyttömyyden kärsimykseen. Seurauksena on ollut Jumala, joka ei kärsi vaan on kaikkivaltias Herra, mikä on osaltaan oikeuttanut maanpäälliset hierarkiat, puhumattakaan siitä, että sen vastareaktiona on syntynyt moderni ateismi. On siis välttämätöntä korjata vinouma jumalaopissa, ja siksi kysymys Jumalan kärsimyksestä on Moltmannille keskeinen kolminaisuusteologinen kysymys, joka avautuu teodikean ongelmasta käsin. Hänen teologiansa keskiössä on solidaarinen ja kärsivä Jumala, joka rakastaa maailmaa, jopa tarvitsee sitä. Rakkaus ja kärsimys kuuluvat yhteen, ja Moltmann edellyttääkin eräänlaista mukautettua impassibiliteettia. Ajatus, että Jumala kärsii olemuksessaan, yhdessä sen kanssa, että pelastushistorian tapahtumat jollain tavalla konstituoivat Jumalaa, aiheuttaa kuitenkin uhan Kolminaisuuden ykseydelle. Näyttää siltä, että ristillä Kolminaisuus vähintään hetkellisesti hajoaa, eikä ole selvää, että Moltmann pystyy säilyttämään Jumalan ykseyden. Moltmannin teologiassa näkyy vaikutteita hegeliläisestä metafysiikasta: maailma ja Jumala ovat kietoutuneet eräänlaiseen yhteiseen vapautusprosessin, ja maailman historia on samalla myös Kolminaisuuden historiaa. Vaikka Moltmannin sosiaalinen analogia perustuu ennen kaikkea persoonien perikoreettiseen ja tasaveroiseen yhteyteen, hän tekee eron Kolminaisuuden ikuisen konstituution, jossa yllättäen vallitsee Isän monarkia, ja sisäisen, tasa-arvoisen ja suhteista riippuvan elämän välillä. Niinpä hän päätyy puhumaan myös ykseydestä monesta näkökulmasta. Jumalan ykseys osaltaan perustuu Isään jumaluuden alkulähteenä, mutta samalla se on myös kolmen persoonan aitoa yhtä olemista, ikuista rakkauden prosessia, johon myös maailma otetaan mukaan. Jumalan ykseys on siis myös eskatologinen kysymys, ja tietyllä tavalla Jumala tarvitseekin maailmaa saavuttaakseen täydellisen onnen ja ykseyden. Historia tähtää siihen, että maailma on saatettu täydellisesti Jumalan yhteyteen. Kun ”Jumala on kaikki kaikessa”, Kolminaisuuden historia on saavuttanut täyttymyksen.

Ilmestyskirjassa on kaikista Uuden testamentin kirjoista eniten viittauksia Vanhaan testamenttiin. Kirjan kirjoittaja, Johannes, on vahvasti argumentoinnut ja käyttänyt sitä kuvaillessaan ilmestymiskokemusta, Kristus-näkyä. Tämä pro gradu – tutkimus perehtyy siihen, miten Johannes on käyttänyt näitä lähteitään. Johanneksella on viitteitä myös muusta traditiosta, mutta tämä tutkimus sen rajallisuuden vuoksi keskittyy erityisesti masoreettiseen tekstiin. Vertailussa tulevat esiin vahvasti Septuaginta, ja jossain määrin Theodotion. Ilm. tutkiminen on toisenlaista kuin muiden Uuden testamentin kirjojen, sillä se on näistä ainoa apokalyptinen teos. Kirjallisuusgenrelle on tyypillistä tapahtumia paljastavat kuvaukset, joissa käytetään mystistä ja salaperäistä ilmaisua ja epäsuoria lainauksia Raamatusta, aikansa kirjallisuudesta ja perinteestä. Perinteisestä apokalyptiikasta poiketen Ilmestyskirjan tekijä esittelee itsensä profeetta Johanneksena. Hänet on usein yhdistetty apostoli Johannekseen, vaikka hän ei itse sano kuuluvansa apostolien joukkoon. Ilmestyskirja on alusta alkaen ollut hyvin kiistanalainen kirja, erityisesti sen edustaman hiliasmin takia. Tämän takia kirja hyväksyttiin viimeisenä Uuden testamentin kaanoniin, vasta noin 500 jaa. Ilmestyskirjalle on luonteenomaista myös profetia, ennustaminen ja eskatologia, oppi ja käsitys lopun ajan tapahtumista. Johannes viittaa runsaasti Vanhan testamentin teksteihin kuvatessaan näkemäänsä ja kuulemansa ilmestystään, sekä kirjan muissa luvuissa taisteluja hyvän ja pahan välillä, lopun ajan tapahtumia. Ilmestyskirjassa käytetyt epäsuorat viittaukset, alluusiot ja kaiut, aiheuttavat erimielisyyksiä, tutkimus – ja tulkintakiistoja. Ensimmäinen kiistakysymys liittyy edellä mainittujen termien määrittelyyn: täyttä yksimielisyyttä niistä ei ole saavutettu. Tästä johtuen tutkimustuloksia on lähes yhtä monta kuin tutkijoita. Perinteinen tekstikriittinen tutkimus on osana intertekstuaalista tutkimusta, mutta etenkin alluusiotapauksissa sen käyttö on ongelmallista. Tämän lisäksi tarvitaan muita historiallis-kriittisiä metodeja, kuten muoto – ja traditiokritiikkiä. Tutkimuskysymyksessä selvitetään miten Johannes on käyttänyt aiempaa traditiota uudessa kontekstissa. Ikuinen kiistakysymys onko hänen Vanhan testamentin kirjojen käyttö tietoista vai alitajuntaista. Johanneksen käyttämä kreikan kieli on hyvin heprealaisvaikutteista, mikä lisää tutkimuksen haasteellisuutta. Johanneksen ajan kristillisyys on ollut monimuotoista, muun muassa gnostilaisuus ja erilaiset profetialiikkeet kuuluvat aikakauteen Rooman keisarikultin lisäksi. Johannes on vahvasti ollut tietoinen etenkin apokalyptisesta kirjallisuudesta, sillä hän viittaa runsaasti Danielin, Jesajan, Hesekielin ja Sakarjan kirjoihin. Viime vuosikymmeninä Ilm:n tutkimuksessa on tullut esille retoriikan tutkimus, sekä sosiologinen lähestymistapa. Retoriikalla on ollut suuri merkitys varhaiskristillisellä ajalla, jolloin lukutaito oli vielä harvinaisuus. Vaikuttava esittäminen, esiintyminen ja argumentoinnin taito ovat olleet välttämättömiä oman uskottavuuden vakuuttelussa. Nykyihmiselle Johanneksen argumentoinnit ja viittausten käyttö voivat vaikuttaa vaikealta käsittää. Sen tähden tutkimusta pitää tehdä huomioiden tekstin syntyajan lähihistoria ja sen konteksti. Antiikin maailma on ollut hyvin erilainen kuin nykymaailma. Kuvailen siksi Ilm:n maailman ja taustan pääpiirteissään, jotta lukijalle syntyy ymmärrettävä kuva kirjan syntyajan kulttuurista. Uskonto ei synny eikä vaikuta erillään muusta kulttuurista ja elämästä. Sen tähden pyrin tutkimuskysymyksen kokonaisvaltaiseen ja monipuoliseen käsittelyyn. Vertailen ja käytän useita tutkimuksia ja erilaisia näkökantoja, jotta tulee esille tutkimuksen kirjo ja moninaisuus.