Browsing by Subject "eurooppaoikeus"

Äänimerkkien rekisteröinti EU-tavaramerkiksi on ollut jo pitkään mahdollista. EU-tavaramerkeistä säädetään asetuksella. Ennen nykyisen tavaramerkkiasetuksen voimaantuloa EU-tavaramerkeiltä vaadittiin graafista esitystapaa. Äänimerkkien kohdalla graafisen esitystavan vaatimus oli aluksi hankalaa täyttää, mutta lopulta siinä onnistuttiin täydellisten nuottiviivastojen ja sonogrammien avulla. Sittemmin vanhan tavaramerkkiasetuksen graafinen esitystapa on korvattu selkeyden ja täsmällisyyden vaatimuksella eli äänimerkit, kuten muutkin tavaramerkit, tulee kyetä esittämään EU:n tavaramerkkirekisterissä tarpeeksi selkeällä ja täsmällisellä tavalla, jotta suojan tarkka kohde pystytään yksilöimään. Tämä tarkoittaa äänimerkkien osalta sitä, että ne voidaan esittää rekisterissä äänitiedostoina. Äänimerkkien rekisteröintiin liittyy kuitenkin edelleen haasteita. Erottamiskyvyn vaatimuksella tarkoitetaan sitä, että merkin avulla tulee kyetä osoittamaan sillä suojatun tavaran tai palvelun kaupallinen alkuperä. Erottamiskyvyn vaatimuksen täyttäminen voi toisinaan olla äänimerkkien ollessa kyseessä haasteellista. Tutkielmassani pureudun erityisesti erottamiskyvyn vaatimukseen äänimerkkien näkökulmasta. Kategorisoin äänimerkit kolmeen eri lajiin ja pyrin tarkastelemaan erottamiskyvyn vaatimuksen täyttymisen edellytyksiä kunkin kategorian osalta erikseen. Äänimerkki ei saa olla liian tavanomainen ja unohdettavissa oleva, mutta toisaalta se ei voi olla liian pitkä ja monimutkainenkaan. Äänimerkki, kuten muutkin tavaramerkit, voivat lisäksi saavuttaa erottamiskyvyn käytön kautta. Näiden teemojen lisäksi tutustun lyhyesti tavaramerkin ja tekijänoikeussuojan tuottamaan päällekkäiseen suojaan.

Digitalisaation myötä rahoituspalvelut tulevat yhä suuremman joukon saataville. Palvelujen digitaalinen käyttö lisääntyy jatkuvasti, ja markkinatoimijat innovoivat uusia liiketoimintamalleja. Digitaaliset palvelut lisäävät mittakaavaetuja, jolloin yhä laadukkaampia palveluja on saatavilla edullisemmin. EU:n tavoitteena on edistää digitaalisten palvelujen käyttöönottoa kuluttajien ja yritysten eduksi ja tulla johtajaksi digitaaliseksi toimijaksi. Samalla muutokseen liittyviä riskejä on pyrittävä hallinnoimaan sijoittajansuoja varmistaen. Digitalisaation myötä myös sijoitusneuvonta on alkanut automatisoitua. Automatisoidussa sijoitusneuvonnassa sijoitussuosituksen tuottaa algoritmi, eikä ihmisten välistä vuorovaikutusta ole välttämättä ollenkaan. Automatisaatio demokratisoi sijoituspalveluja ja siihen liittyy huomattavia tehokkuusetuja palvelun edullisuuden ansiosta. Toisaalta uudenlainen liiketoimintamalli saattaa tuoda mukanaan sijoittajansuojaa vaarantavia riskejä. Tutkielmassa on pyritty hahmottamaan automatisoitua sijoitusneuvontaa koskeva eurooppaoikeudellinen sääntelykehys, jolloin keskeiseen asemaan nousee rahoitusvälineiden markkinoista annettu direktiivi (MiFID II). Sama sääntely kattaa niin perinteisen kuin automatisoidunkin sijoitusneuvonnan, minkä vuoksi tutkielmassa on pyritty luomaan digitaalisten palveluiden erityispiirteet huomioon ottavia tulkintasuosituksia. Tutkielman ollessa eurooppaoikeudellinen, tulkinnassa korostuvat EU-oikeuden tavoitteet, periaatteet ja EU-oikeudelle tyypillinen tulkintametodiikka, erityisesti teleologinen tulkinta. EU-oikeuden tavoitteiden taloudellisen luonteen vuoksi tutkielmassa painottuu oikeustaloustiede sekä paikoin myös oikeustaloustieteellisesti orientoitunut sääntelyteoria. Sijoituspalvelun tarjoajaan kohdistuvien MiFID II -direktiivin mukaisten velvoitteiden lisäksi tutkielmassa tarkastellaan relevantin sääntelyn roolia kansallisessa täytäntöönpanossa. Automatisoitua sijoitusneuvontaa rasittaa palvelun rajat ylittävän luonteen vuoksi korostunut sääntelyarbitraasin riski, joka johtuu kansallisen täytäntöönpanon eriävyydestä jäsenvaltioiden välillä. Lisäksi oikeuksien täytäntöönpanoon liittyy tiettyjä teknologian käytöstä johtuvia ongelmia, kuten uudenlaisia vastuukysymyksiä ja algoritmin läpinäkymättömyydestä johtuvia ongelmia näytön esittämisessä. Tältä osin tutkielma esittelee MiFID II -direktiiville tulkintatapoja, jotka johtavat mahdollisimman yhdenmukaiseen oikeuksien täytäntöönpanoon. Tutkielmassa päädytään esittämään, että teleologisesti tulkiten sama sääntely voi onnistuneesti olla sovellettavissa niin perinteiseen kuin automatisoituun sijoitusneuvontaan. Tulkinta ei kaikissa tapauksissa ole ongelmatonta, mutta uutta EU-sääntelyä on aiheen tiimoilta jo tulossa. Tuleva sääntely saattaa vähentää niin tutkielmassa havaittuja tulkintaongelmia kuin sääntelyarbitraasin riskiä.

Euroopan puolustusrahasto on vuonna 2021 voimaan tulleella EDF-asetuksella perustettu rahoitusinstrumentti, jonka kautta EU:n talousarviosta kanavoidaan varoja jäsenvaltioiden puolustusteollisen tutkimus- ja kehittämistoiminnan tukemiseen. Tässä tutkielmassa pyritään ensisijaisesti selvittämään, miten ja minkä tahojen toimesta puolustusrahastoa tosiasiallisesti hallinnoidaan. Toissijaisesti tutkielmassa arvioidaan rahaston hallintomallin implikaatioita yhtäältä rahaston omien tavoitteiden, toisaalta EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (YUTP) yleisen tason kehityksen kannalta. Puolustusrahaston hallinnointiin kohdistuvan yksityiskohtaisen tutkimuksen raison d’être onkin rahaston läheinen kytkös YUTP:n alaan ja sen hallintomallin kontrasti ulko- ja turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa perinteisesti noudatettuihin lainalaisuuksiin. Puolustusteollinen sektori on kiinteästi yhteydessä valtioiden kansalliseen turvallisuuteen, mikä voidaan puolustusrahastonkin kohdalla havaita hallintorakenteisiin liittyvänä läpinäkymättömyytenä ja saatavilla olevan lähdeaineiston niukkuutena. Tutkielmassa tähän metodologiseen haasteeseen pyritään vastaamaan aineisto- ja menetelmätriangulaation keinoin. Metodologisesti tutkielmassa yhdistellään elementtejä oikeusdogmatiikasta, oikeussosiologiasta ja kriittisestä lainopista sekä vieraillaan myös empirian puolella. Tutkielman johtopäätöksenä puolustusrahaston todetaan olevan komissiovetoinen, SEUT 291 artiklan mukaisilla täytäntöönpanosäädöksillä johdettu instrumentti. Komission vastavoimana toimii rahaston hallintorakenteeseen integroitu kaksoiskomitologiajärjestelmä, jonka puitteissa yksittäisten suurten jäsenvaltioiden argumentoidaan nousevan komission rinnalla erittäin merkittäviksi vallankäyttäjiksi. Tämäntyyppinen hallintomalli poikkeaa merkittävästi myös YUTP:n konventioista, joiden mukaan päätökset tehdään jäsenvaltioiden välillä yksimielisesti ja EU:n ylikansallisten toimielinten rooli on pääosin marginaalinen. Tutkielmassa päädytään kyseenalaistamaan puolustusrahaston hallintomallin soveltuvuus EDF-asetuksessa säädettyjen tavoitteiden saavuttamiseen. Puolustusrahaston keskeisimmän potentiaalin argumentoidaan sitä vastoin piilevän mahdollisuudessa tarkastella sen sisäistä päätöksentekoa eräänlaisena uudenlaisen YUTP:n mikrokosmoksena. Tämän ajatuksen mukaan rahaston hallintomallin potentiaalisesti ongelmalliset ominaispiirteet on kyettävä tunnistamaan ja nostamaan päivänvaloon, jottei niitä erehdytä toisintamaan rahastoakin perustavanlaatuisempien ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksenteon uudistamista tavoittelevien hankkeiden yhteydessä.

EU:n ja jäsenvaltioiden välillä on jännite liittyen oikeus- ja sisäasioihin, viime vuosina erityisesti kansainväliseen muuttoliikkeeseen. Euroopan valtiot ovat toisistaan riippuvaisia kolmansista maista tulevien maahanmuuttajiin ja turvapaikanhakijoihin liittyvissä kysymyksissä ja joutuvat koordinoimaan yhdessä esimerkiksi sisäistä turvallisuutta ja maahanmuuton hallintaa, joiden on perinteisesti ymmärretty kuuluvan yksin suvereeneille kansallisvaltioille. Vuosituhannen vaihteessa luonnosteltiin unionille aktiivisempaa, laaja-alaisempaa ja osin myös liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa. Sen sijaan, että ainoastaan torjuttaisiin Eurooppaan kohdistuvaa muuttopainetta, oli hyväksyttävä, että kansainvälinen muuttoliike jatkuu ja edellyttää asianmukaista sääntelyä. Vuonna 2015 nopeasti lisääntynyt turvapaikanhakijoiden määrä paljasti puutteita EU:n maahanmuuttopolitiikassa, -lainsäädännössä ja niiden täytäntöönpanossa. Vuoden 2015 jälkeen Pohjoismaat jakautuivat uusien maahanmuuton hallinnan suhteen. EU:n oikeus- ja sisäasioiden ulkopuoliset Tanska ja Norja omaksuivat kaikki EU-lainsäädäntöön perustuvat muuttoliikkeen hallinnan keinot, minkä ohella ne kiristivät ulkomaalaislainsäädäntöä kansallisilla laeilla. Lisäksi molemmat ottivat etäisyyttä kansainväliseen muuttoliike- ja pakolaisoikeuteen ja ilmaisivat toiveensa avata uudelleen kansainvälisten sopimusten sisältö tai muuttaa niiden tulkintaa. Ruotsi ja Suomi kiristivät myös maahanmuuttolainsäädäntöään, mutta EU-oikeuden vaikutuksen vuoksi lopputulos oli maltillisempi. Ruotsin pyrkimys saada muut jäsenvaltiot kantamaan vastuunsa muuttoliikekriisissä ei ole toteutunut. Pohjoismaat kiirehtivät lisäämään maahanmuuton kontrollia ja estämään turvapaikanhakijoiden tulon omien rajojensa sisä-puolelle. Maahanmuuton ja erityisesti kansainvälisen suojelun kytkeytyminen yleisen järjestyksen ja turvallisuuden teemoihin on lähtöisin sisärajatarkastusten poistamisesta ja siitä seuranneesta hallinnan tunteen menettämisestä. Eurooppaan kohdistuva muuttoliike nähdään territoriaalisesta rajavalvonnan näkökulmasta ja sisäisen turvallisuuden kysymyksenä, mikä on nähtävissä sekä EU-lainsäädännössä ja -instituutioissa että jäsenvaltioiden tasolla. Eurooppaa arvostellaan säännöllisesti Fortress Europe -mentaliteetista, jolla viitataan siihen, että samalla, kun luodaan vapaan liikkuvuuden alue tiettyjen valtioiden kesken, jätetään toiset ulkopuolelle ja pyritään aktiivisesti pitämään heidät siellä. Fortress Europe edellyttäisi kuitenkin yhteistä eurooppalaista identiteettiä, jotain mitä jäsenvaltiot pyrkisivät yhdessä suojaamaan. Pohjoismaat ovat kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten lainsäädännön eurooppalaistuminen voi olla valikoivaa ja vinoutunutta: EU:lta otetaan se, mikä sillä hetkellä sopii kansallisiin ratkaisuihin, mutta muuten unionin oikeuden vaikutusta torjutaan. Vuodesta 2015 alkaen Pohjoismaita on yhdistänyt pyrkimys rajoittaa kolmansista maista tulevaa maahanmuuttoa ja torjua erityisesti sellaiset maahanmuuttajat, jotka ovat saapuneet Schengen-alueelle turvapaikanhakijoina. Tätä tavoitetta toteutetaan Fortress Europe -hengessä kehystämällä maahanmuuttajat kansallisen turvallisuu-den, yleisen järjestyksen ja hyvinvointivaltion uhkaksi. Euroopan unionin tai Pohjoismaiden muuttoliikelainsäädäntö ja jäsenvaltioiden käytännöt eivät heijasta kosmopoliittista tai edes eurooppalaisesta lähestymistapaa. Sen sijaan, että Pohjoismaat olisivat etsineet eurooppalaista, solidaarista, humaania linjaa ja ihmisoikeudet huomioon ottavia keinoja, ne päätyivät ratkaisuihin, jotka olivat ja ovat edelleen kyseenalaisia sekä kansainvälisen oikeuden että SEU 2 artiklan perus-arvojen kanssa. Muuttoliikeoikeuden selkärangan Euroopassa muodostavat kansallisvaltioiden rajat, kansallinen maahanmuuttolainsäädäntö ja sisäiseen ja kansalliseen turvallisuuteen keskittyvä maahanmuuttopolitiikka. Maahanmuuttokysymyksissä, joissa korostuu maantieteellinen, poliittinen ja kulttuurinen läheisyys, Pohjoismaat ovat rajanaapureina toistensa keskeisin viiteryhmä, Fortress Norden.

Tutkielmassa analysoidaan kontekstuaalisen lainopin metodilla Lissabonin sopimuksen (LS) vaikutuksia Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) sananvapautta koskevaan oikeuskäytäntöön viestintäoikeuden näkökulmasta. Tutkimushypoteesina on EU:n perusoikeuskirjan (POK) ja siinä suojatun sananvapauden oikeudellisen aseman vahvistuminen, sillä LS:n voimaantulon myötä 1.12.2009 POK:lla on primäärioikeudellinen asema EU-oikeudessa. Tutkimuskysymykset perustuvat Mikko Hoikan alkuvuonna 2009 ilmestyneen väitöskirjan “Sananvapaus Euroopan unionin oikeudessa” johtopäätöksiin. Tutkielmassa tutkitaan, punnitaanko sananvapautta LS:n jälkeen edelleen osana EU:n perusvapausrajoituksia. Toiseksi tutkitaan, onko sananvapautta suojattu EUT:n sananvapaustapauksissa yhtenevästi vai ristiriitaisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytännön kanssa. Tutkimustulokset kootaan taulukkoon kunkin EUT:n sananvapaustapauksen osalta. LS:lla muutettu SEU 6 artikla selkeyttää ja vahvistaa harmonista perusoikeussuojaa EU-oikeudessa, joka koostuu POK 11 artiklassa suojatusta sanan- ja tiedonvälityksen vapaudesta, jota tulkitaan POK:n horisontaaliartikloiden ja POK:n 11 artiklan selityksen mukaisesti. Sen lisäksi EIS 10 artiklassa taattu ja yhteisestä valtiosääntöperinteestä johtuva sananvapaus ovat yleisinä periaatteina osa unionin oikeutta, mikä rikastuttaa ja luo joustavuutta EU-oikeuden sananvapaussuojaan. SEU 6 artikla sääntelee EUT:n sananvapaustulkintoja, jotka liittyvät pääsääntöisesti POK 11(2) artiklan median moniarvoisuuden turvaamiseen. POK 11(2) artikla tiedonvälityksen vapaudesta perustuu EUT:n sisämarkkinaperusteiseen oikeuskäytäntöön, jossa painotetaan kaupallisten toimijoiden sananvapauden suhdetta EU:n sisämarkkinoiden perusvapauksiin eli tavaroiden, palveluiden, henkilöiden ja pääomien vapaaseen liikkuvuuteen. EUT:n sananvapausrajoitusten suhteellisuusperiaatteen arviointi ja tulkinta ovat pääosin yhteneviä EIT:n EIS 10(2) artiklaa koskevan oikeuskäytännön kanssa. Sananvapausrajoituksen välttämättömyyttä arvioidaan EUT:ssa EIT:sta poiketen sisämarkkinaperusteisesti EU:n yleisen edun ja tavoitteiden sekä POK:ssa suojattujen muiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi, mikä mahdollistaa myös ristiriitaisen sananvapaustulkinnan EUT:n ja EIT:n välillä. EU-oikeuden LS:n jälkeinen välineneutraali kaupallinen sananvapauskäsitys monipuolistaa EUT:n sananvapaustulkintaa ja hälventää sananvapauden aikaisempaa vastakkainasettelua sisämarkkinoiden perusvapauksien kanssa. Uusimmissa EUT:n sananvapaustapauksissa sananvapautta tulkitaan poikkeuksellisesti perusoikeuskollisiossa varallisuusarvoisten oikeuksien kuten elinkeinovapauden tai immateriaalioikeuksien kanssa eikä ainoastaan suhteessa sisämarkkinoiden perusvapauksiin. EUT:n sananvapaustulkinnassa ei voida enää ohittaa perusoikeuspunnintaa sisämarkkinoiden perusvapauksien eduksi. EUT:n uusimman sananvapaustapauksen perusoikeuspunnintaa koskevalla tulkintaohjeella pyritään perusoikeuksien väliseen tasapainoon ja yhteensovittamiseen, mikä vahvistaa perusoikeuksien asemaa ja lisää perusoikeustulkintojen ennakoitavuutta EUT:n LS:n jälkeisissä sananvapaustulkinnoissa. Siitä huolimatta, että LS vahvisti sananvapauden oikeudellista asemaa ja monipuolisti sananvapauskäsitystä, sananvapautta ja sen rajoittamista tulkitaan EUT:ssa edelleen pääsääntöisesti suhteessa EU:n perusvapauksiin niin kuin aikana ennen LS:ta.

Unionin tuomioistuin on toistuvasti luonnehtinut SEUT 267 artiklan mukaista ennakkoratkaisumenettelyä unionin tuomioistuimen ja jäsenvaltioiden tuomioistuinten väliseksi vuoropuheluksi. Tutkielmassa tarkastellaan tätä vuoropuhelua ja sen toteutumista käytännössä. Näkökulmiksi tutkielmaa jäsentämään on valittu neljä unionin oikeusperiaatetta: oikeusvarmuuden periaate, oikeusvoiman periaate, unionin oikeuden etusijaperiaate ja unionin oikeuden oikeussuojakeinoja edellyttävän vaikutuksen periaate. Tutkielmassa vuorottelevat yhtäältä teoreettisemmat osuudet, joissa syvennytään näihin oikeusperiaatteisiin ja niiden merkitykseen unionin oikeudessa, ja toisaalta käytännönläheisemmät osuudet, joissa keskitytään unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön ja erityisesti muutamiin tutkielman aiheen kannalta erityisen kiinnostaviin oikeustapauksiin ja tuomioistuinten välisen vuoropuhelun toteutumiseen niissä. Tutkielmassa todetaan, että vuoropuhelu toimii enimmäkseen hyvin, mistä kertoo jo sekin, että kansalliset tuomioistuimet tekevät satoja ennakkoratkaisupyyntöjä vuosittain. Joissakin tapauksissa kansallisten tuomioistuinten on kuitenkin ollut vaikeaa hyväksyä saamiaan ennakkoratkaisuja, ja muutamissa yksittäistapauksissa niitä on jopa jätetty noudattamatta. Ennakkoratkaisumenettely on kuitenkin avainasemassa unionin oikeuden yhtenäisen tulkinnan ja perussopimuksilla luodun oikeuden ominaisluonteen turvaamiseksi. Tutkielmassa todetaan, että muun muassa oikeusvaltiollisuuden toteutumisen varmistaminen on ennakkoratkaisumenettelyn suojaamiseksi keskeisen tärkeää. Unionin tuomioistuimen asemaa ennakkoratkaisujen antajana ja unionin oikeuden yksinomaisena tulkitsijana ei voida horjuttaa ilman, että koko unionin oikeusjärjestys horjuu.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan nosti parrasvaloihin pitkään kyteneet heikkoudet eurooppalaisessa puolustuskyvykkyydessä. Budjettileikkauksista, päällekkäisyyksistä ja yleisestä tehottomuudesta kärsinyt eurooppalainen puolustus on muodostunut heterogeeniseksi ja osiensa summaa heikommaksi kokonaisuudeksi. EU:n pyrkimys kehittää vapaalle kilpailulle perustuvia yhteiseurooppalaisia puolustusmarkkinoita on nojannut vuodesta 2011 lähtien puolustus- ja turvallisuushankintoja säätelevään ”PUTU-direktiiviin” 2009/81/EY, jonka soveltamista jäsenvaltiot ovat kuitenkin tehokkaasti kiertäneet vetoamalla perussopimusten määräykset ohittavaan SEUT 346 artiklan turvallisuuspoikkeukseen. Tutkielmassa analysoidaankin lainopillisesti ja sisämarkkinaintegraation teleologiset tavoitteet huomioiden EU:n puolustusmateriaalimarkkinoiden sisäistä jännitettä selvittämällä SEUT 346 artiklan soveltamisalaa puolustushankinnoissa. Tutkielman alussa SEUT 346 artiklan tulkintataustaa pohjustetaan perehtymällä yleisen järjestyksen ja turvallisuuden oikeuttamisperusteisiin sisämarkkinoilla. EUT:n tulkintalinjan kehitystä jatketaan analysoimalla SEUT 346 artiklan rajallinen oikeuskäytäntö, jonka jälkeen kriittinen huomio kiinnitetään PUTU-direktiivin relevantteihin säännöksiin sekä erityisesti sen puutteisiin suomalaisen huoltovarmuusajattelun näkökulmasta. Lopuksi analyysi tuodaan menneisyydestä nykyisyyteen ja teoriasta käytäntöön käsittelemällä Puolustusvoimien strategisia suorituskykyhankkeita SEUT 346 artiklan soveltamiskäytännön näkökulmasta. Tutkielman johtopäätöksenä SEUT 346 artiklan soveltamisala todetaan de jure varsin suppeaksi, mutta jäsenvaltiot voivat de facto vedota siihen yhä jatkuvalla menestyksellä. EUT:n voidaankin olettaa puuttuvan ainoastaan jäsenvaltioiden selkeästi suhteettomiin toimenpiteisiin, mistä syystä PUTU-direktiivin vaikutus yhteiseurooppalaisten puolustusmarkkinoiden avaamisessa on jäänyt torsoksi. PUTU-direktiivin epäonnistuminen sekä SEUT 346 artiklan kestosuosio on moderni ilmentymä Euroopassa vuosikymmeniä kuiskitun puolustusintegraation perusongelmasta, jossa omien kansalaistensa turvallisuuden priorisoivat jäsenvaltiot eivät ole valmiita tätä perusvelvoitetta uhkaaville integraatiomyönnytyksille. Ilman epätodennäköistä vastuunvaihtoa kansallisen turvallisuuden järjestämisvelvoitteessa jäsenvaltioiden ja hypoteettisen EU-liittovaltion välillä SEUT 346 artiklan rooli puolustushankinnoissa tulee pysymään siis olennaisena myös tulevaisuudessa.

Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin tuomioistuimen tavaramerkin tehtäviä eli funktioita koskevaa oikeuskäytäntöä yleisen edun vaatimusten, erityisesti kilpailun vapauden asettamien reunaehtojen näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää, ottaako EUT:n oikeuskäytäntö riittävästi huomioon tavaramerkkioikeudellisissa tapauksissa konkretisoituvia erisuuntaisia intressejä ja pyrkiikö tuomioistuin saattamaan niitä tasapainoon. Tutkielmassa keskitytään EU-tasoisen lainsäädännön ja oikeuskäytännön arvioimiseen ja tarkoituksena on osallistua keskusteluun, jossa selvitetään immateriaalioikeuksien suhdetta perus- ja ihmisoikeusvelvoitteisiin. Tutkielman metodi on lainopillinen. EUT on harmonisoidun tavaramerkkioikeuden tulkinnasta antamillaan ratkaisuilla muokannut oleellisesti oikeudenalan yleisiä oppeja. Oikeuskäytännön perusteella tavaramerkin loukkaukseen voidaan vedota, vaikka kolmas ei ole käyttänyt väitetysti loukkaavaa merkkejä omien tavaroidensa tai palveluidensa alkuperän osoittamiseen, eli tavaramerkinomaisesti. Erilaisia viittaavan käytön tilanteita arvioidaan näin ollen tavaramerkkioikeudellisesti. Tämä on johtanut ns. identtisyyssuojan kohdalla tuomioistuimen käytännössä luotuun vaatimukseen, jonka mukaan tavaramerkin loukkauksen toteaminen edellyttää tavaramerkin tehtävien eli funktioiden vahingoittumista, jotta kanne voidaan hyväksyä. Yleisemmällä tasolla tämä on merkinnyt tavaramerkkioikeuden ja vilpillisenä kilpailuna arvioitavan menettelyn rajojen hämärtymistä. Tutkielmassa osoitetaan, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö suosii lähtökohtaisesti tavaramerkin haltijan etuja eikä mahdollista avointa eri intressien punnintaa. Tulkintasuosituksena on esitetty, että tavaramerkin tehtävien vahingoittumisen analyysistä siirryttäisiin hyvän liiketavan mukaisuuden arvioinnin suuntaan. Tämä on mahdollista nykyisten, vuonna 2015 uudistettujen EU:n tavaramerkkisäädösten perusteella. Tutkielmassa ehdotetaan rationaalista intressien tasavertaista punnintaa, joka kytketään tavaramerkkioikeuden tarkoitukseen ja päämääriin.

Levitysoikeuden sammuminen kehittyi työkaluksi tekijänoikeuden ja EU:n sisämarkkinoiden väliseen tasapainotteluun. Nykyään se on kirjattu useampaan tekijänoikeutta koskevaan direktiiviin, joista tutkielman keskiössä on tekijänoikeusdirektiivin 4 artiklan 2 kohta. Oikeudenhaltijan yksinoikeus levittää teoskappale sammuu, kun hän tai joku hänen suostumuksellaan on saattanut kyseisen teoskappaleen ensimmäistä kertaa unionin markkinoille myymällä se tai siirtämällä omistusoikeus muutoin. Käytännössä sammuminen mahdollistaa teosten jälkimarkkinat. Kun oikeudenhaltija on laskenut teoskappaleen liikkeelle ja saanut tästä kohtuullisen korvauksen, ei hänen ole perusteltua kontrolloida sen edelleen luovuttamista ja vaatia lisäkorvausta. Nopea tekninen kehitys on mullistanut markkinoita, mikä haastaa myös 90-luvulta juurensa juontavan sammumissäännöstön. Oikeustila on epäselvä sen suhteen, soveltuuko tekijänoikeusdirektiivin 4 artiklan 2 kohta myös digitaalisten teosten levitystoimiin verkossa? Tästä tutkielmassa käytetään termiä digitaalinen sammuminen, jota käsitellään tarkastelemalla aihetta koskevaa oikeuskäytäntöä. Tutkielman kannalta merkittävimmät tapaukset ovat ohjelmistoja koskeva C-128/11 UsedSoft sekä tuorein e-kirjoja koskeva C-263/18 Tom Kabinet. Tarkoituksena on kartoittaa haasteita, joita tekijänoikeusdirektiivin 4 artiklan 2 kohdan soveltamisesta digitaaliseen ympäristöön aiheutuu, ja niiden syitä. Tutkielmassa esitetään, että digitaalinen sammuminen kohtaa useita kipukohtia, jotka liittyvät levitysoikeuden rajankäyntiin muiden tekijänoikeuden taloudellisten oikeuksien kanssa. Nämä ovat puolestaan oireita, jotka liittyvät EUT:n teknologiasokeaan tapaan pakottaa uudet teknisen kehityksen mahdollistamat tilanteet analogisen maailman raameihin. Tutkielmassa tarkastellaan myös Tom Kabinet -ratkaisun vaikutuksia digitaalisen sammumisen oikeustilaan, sillä se on ainoa puhtaasti tekijänoikeusdirektiivin sammumissäännöstä koskeva tapaus. Kriittisen tarkastelun jälkeen tapaus osoittautuu ylläpitävän levitysoikeuden sammumisen vanhentunutta status quota, jossa merkitystä on teoksen fyysisellä luonteella. Kun lainsäädännön kohteena oleva todellisuus muuttuu myös oikeusvarmuuteen liittyvät kysymykset ajankohtaistuvat. Oikeusvarmuudella ei ole kuitenkaan yhtä vakiintunutta määritelmää, vaan sillä voidaan perustella myös toisilleen vastakkaisia näkemyksiä. Tutkielmassa operationalisoidaan dynaaminen oikeusvarmuus, jonka avulla ylläpidetään vakautta eli sammumisen taustalla olevaa etujen tasapainoa muutoksen keskellä. Lopuksi päädytään siihen, että dynaaminen oikeusvarmuus edellyttää lainmuutosta.