Browsing by Subject "harkinta"

Tämän pro gradu -työn teema on sosiaalityön liikkumatila suomalaisessa vastaanottojärjestelmässä. Tutkimuskysymys, johon tutkielma pyrkii vastaamaan, on: millainen on sosiaalityön liikkumatila vastaanottojärjestelmässä? Tutkielma pyrkii selvittämään, millaista harkintaa sosiaalityöntekijät voivat käyttää Maahanmuuttoviraston asettaman tehtävänsä puitteissa. Tutkimuskysymysten käsittelyn ohella tutkielma valottaa lisäksi erityisen haavoittuvuuden ja erityisten tarpeiden käsitteitä. Keskeinen tutkimuskysymysten muotoilua inspiroinut teoria on Karen Healyn dynaaminen malli, joka kuvaa sosiaalityön liikkumatilan muotoutumista organisaatioiden ja sosiaalityöntekijöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Empiirinen materiaali koostuu fokusryhmähaastattelusta, johon osallistui viisi vastaanottopalveluissa työskentelevää sosiaalityöntekijää kolmesta eri vastaanottokeskuksesta. Fokusryhmähaastattelun keskustelukysymykset koskivat sosiaalityön asemaa vastaanottojärjestelmässä, turvapaikanhakijoiden erityistä haavoittuvuutta ja erityistarpeita, sosiaalityöntekijöiden toimintavaihtoehtoja vaikeissa tilanteissa sekä kontrollia turvapaikanhakijoiden kanssa tehtävässä sosiaalityössä. Litteroitu haastatteluaineisto analysoitiin laadullisella sisällönanalyysillä sekä ryhmittelemällä aineistosta nousevia teemoja hermeneuttisen tutkimusotteen mukaisesti. Haastatteluaineiston perusteella voidaan esittää, että sosiaalityöntekijät ottavat muodollista tehtävänkuvaansa laajemman roolin tukeakseen erityisen haavoittuvassa asemassa olevia henkilöitä. Sosiaalityöntekijöiden erityistä aktiivisuuta oikeusturva- ja oikeusapukysymyksissä sekä organisaation linjausten joustavaa tulkintaa perustellaan erityisen haavoittuvaksi tulkittujen henkilöiden erityisillä tarpeilla. Lausunnot lapsen edusta ja erityisen haavoittuvan henkilön tilanteesta näyttävät olevan tärkeä elementti sosiaalityöntekijöiden liikkumatilan kannalta, sillä lausunnot tarjoavat sosiaalityöntekijöille väylän vaikuttaa turvapaikan tarpeen arviointiin. Sosiaalityön tehtävä vastaanottojärjestelmässä koetaan olevan ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien edistäminen sekä puuttuminen epäoikeudenmukaisuuksiin, jotka aineistossa yhdistyvät puutteisiin turvapaikkaprosessien ja turvapaikkapäätösten laadussa. Tulokset tukevat sitä teesiä, että sosiaalityöntekijät voivat ammatillisen harkinnan avulla muuttaa organisaatioita, joissa työskentelevät. Ristiriitaisuudet organisaation antaman tehtävän sekä sosiaalityön ammattietiikan välillä, organisaation linjausten joustava tulkinta haavoittuvien ryhmien suojelemiseksi sekä ammatillisen kompetenssin merkitys valintatilanteissa ovat relevantteja kysymyksiä kaikessa sosiaalityössä, mutta vaikuttavat korostuvan turvapaikanhakijoiden kanssa tehtävässä sosiaalityössä. Tutkielman tulokset eivät ole yleistettävissä kaikkeen Suomen vastaanottopalveluissa tehtävään sosiaalityöhön haastateltujen sosiaalityöntekijöiden ja tutkimuksessa edustettuina olleiden organisaatioiden vähäisen määrän vuoksi.

Perustoimeentulotuen myöntäminen siirtyi vuonna 2017 Kelaan. Perustoimeentulotuen myöntäminen oli aiemmin kuntien vastuulla. Kela-siirron taustalla on nähty siirtyminen hallinnollisesti yksinkertaisempaan ja hakijoiden näkökulmasta yhdenvertaisempaan toimintamalliin. Kela-siirron myötä sosiaalityöntekijöiltä otettiin pois oikeus myöntää perustoimeentulotukea. Tutkimukseni tarkoitus oli selvittää, minkälaista on ollut sosiaalityöntekijän ammatillinen harkinta perustoimeentulotuen myöntämisessä sekä minkälaista on Kelan työntekijän tekemä harkinta perustoimeentulotuen myöntämisessä. Tavoitteena oli myös pohtia sosiaalityön roolia viimesijaisen taloudellisen tuen myöntämisessä. Tutkimuskysymykset ovat mistä sosiaalityön harkinta perustoimeentulotuessa koostuu ja mistä harkinta Kelan työntekijän vastuulla koostuu. Tutkimuksen teoriaosassa läpikäydyt keskeiset käsitteet ovat sosiaalityö, ammatillinen harkinta ja (perus)toimeentulotuki sekä Kela-siirto. Tutkimuksen tieteenfilosofisen pohjan muodostaa kriittinen realismi, joka teoriaosuuden lopussa kytketään tutkimuksen metodologiaan. Tutkimuksen aineisto koostuu äänitetyistä puolistrukturoiduista yksilöhaastatteluista. Aineisto on hankittu haastattelemalla seitsemää pääkaupunkiseudulla aikuissosiaalityössä työskentelevää ja perustoimeentulotukea myöntänyttä sosiaalityöntekijää sekä kahdeksaa Kelassa toimeentulotukea myöntävää työntekijää. Aineiston analyysi on toteutettu pääasiassa sisällönanalyysin avulla sekä aineistolähtöisesti että osin teoriaohjaavasti, mutta myös diskurssianalyysiä on hyödynnetty. Aineisto luokiteltiin eri teemoihin käyttäen väljästi haastattelukysymyksiä ikään kuin aineistorunkona. Haastatteluaineistosta nousi esiin myös omia teemojaan, jotka luokiteltiin erikseen pelkistettyinä ilmauksina. Apukysymykset sekä esiin nousseet aineistolähtöiset eli aineistosta löydetyt ilmiöt ja käsitteet muodostivat analyysirungon. Harkinnan tekijöiden selvittämisen lisäksi tutkimuksen tarkoituksena oli kuvailla ja verrata työntekijäryhmien harkintaa. Haastatellut sosiaalityöntekijät pohjasivat harkintaa tehdessään asiakkaan tilanteeseen, minkä avulla korostettiin yksilöllisen tilanteen merkitystä. Asiakkaan ymmärtäminen ja asiakkaaseen tutustuminen syvemmin nousivat esiin keskeisinä asiakkaan tilanteesta muodostettavan kuvan rakentamisen edellytyksinä. Yksi keskeinen tekijä sosiaalityöntekijöiden harkinnassa oli sosiaalityön ammatillinen osaaminen, joka koostuu muun muassa kyvystä ymmärtää asioita laajasta näkökulmasta ja monipuolisesti, voimaannuttaminen, taito nähdä hetkellisiä tilanteita pidemmälle sekä kyky muuttaa myös omaa toimintaa asiakkaan tarpeiden mukaan. Myös oikeudellinen osaaminen, arvomaailma ja eettiset kysymykset ohjasivat sosiaalityöntekijöiden harkintaa. Auttaminen nousi esiin sosiaalityöntekijöiden keskeisenä tavoitteena perustoimeentulotuen myöntämisessä. Kelan ratkaisuasiantuntijoiden harkinnassa korostuivat ensisijaisesti asiakkaan tilanne ja Kelan ohjeet. Asiakkaan tilanteeseen tutustuminen aloitetaan laskelman tekemisestä, tutustumalla liitteisiin ja selvittämällä asiakkaan tuloja. Haastatelluista Kelan ratkaisuasiantuntijoista suurin osa korosti arvomaailman merkitystä harkinnassa. Kelan ratkaisuasiantuntijan harkinnassa korostuivat ammatilliset taidot ja ammatissa tärkeäksi nähdyt ominaisuudet kuten esimerkiksi elämänkokemus. Myös sosiaalityöntekijöiden lausuntoja käytettiin harkinnan pohjana. Muutama haastateltava koki, että osan perustoimeentulotuen harkinnasta olisi hyvä olla sosiaalityöntekijän vastuulla. Erityisenä Kelan työntekijöiden harkintaan vaikuttavana tekijänä nousi esiin kiire. Haastateltavat molemmista ammattiryhmistä korostivat perustoimeentulotukeen sisältyvän paljon harkintaa. Sosiaalityöntekijöiden harkintaa ohjasivat sosiaalityön tavoitteet, joista korostui ennen kaikkea auttaminen. Asiakkaan yksilöllinen tilanne, oli selkeästi esiin noussut yksittäinen tekijä, johon molempien ammattiryhmien harkinta oli pohjannut. Kelan ratkaisuasiantuntijoiden harkinnan taustalla korostui lisäksi Kelan ohjeet. Kun harkinta pohjaa asiakkaan yksilölliseen tilanteeseen, korostuu perustoimeentulotuen päätöksenteossa ammatillinen osaaminen sen suhteen, kuinka tämä käytännössä tulisi suorittaa. Perustoimeentulotuen myöntämisen käytäntöjen yhdenmukaistaminen ei ole mahdollista, sillä päätöksenteko edellyttää runsaasti harkintaa. Asiakkaiden yksilölliset tilanteet vaihtelevat paljon ja yksittäinen työntekijä voi tehdä erilaisia johtopäätöksiä. Sosiaalityöntekijät suhtautuivat asiakaskuntaan eri tavoin kuin Kelan ratkaisuasiantuntijat. Kelan ratkaisuasiantuntijoiden haastatteluissa tuli esiin, että osaaminen, mitä Kelan ratkaisuasiantuntijana vaatiminen edellyttää on sosiaalialan erityisosaamista tai sitä jopa kuvailtiin samankaltaiseksi kuin sosiaalityöntekijän osaaminen. Perustoimeentulotuen Kela-siirron myötä on palattu aikaan, jolloin viimesijaisen sosiaalihuollollisen avustamisen harkintavalta on siirretty työntekijäryhmälle, jolta ei edellytetä korkeakoulutusta eikä sosiaalialan koulutusta. Tutkimukseni perusteella voidaan tulla siihen johtopäätökseen, että perustoimeentulotuessa on harkintaa paikoin paljonkin ja tuon harkinnan olisi, jopa harkintaa nykyään käyttävän ammattiryhmän mielestä, olla sosiaalityöntekijän vastuulla.

Tutkimuksen tarkoitus on selvittää kunnallisten katutason byrokraattien harkintavallan muutosta perustoimeentulotuen siirryttyä Kelalle 1.1.2017 sekä toimeentulotukiuudistuksen merkitystä kuntien katutason byrokraattien näkökulmasta aikuissosiaalityön toimeentulotukityössä. Harkintavallan muutosta tarkastellaan ennen toimeentulotukiuudistusta, implementointivaiheessa sekä toimeentulotukiuudistuksen jälkeen. Tutkimuksessa on haastateltu fokusryhmähaastatteluin sosiaalitoimen työntekijöitä, joita tutkimuksessa nimitän Michael Lipskyn (1980) käsitteellä kunnallisiksi katutason byrokraateiksi. Aineisto on kerätty vuosina 2016, 2017, 2018 ja 2019 neljästä pienestä ja keskisuuresta kunnasta. Tutkimus on pitkittäistutkimus, jossa kiinnostuksen kohteena on erityisesti muutos. Aineisto on analysoitu tulkinnallisesti teoriaohjaavalla sisällönanalyysillä. Tutkimuksen keskeinen käsite on harkintavalta, jota kunnalliset katutason byrokraatit käyttävät työssään. Tutkimuksen tieteenfilosofiset lähtökohdat ovat harkintavallan käsitteen kontekstisidonnaisuuden sekä fokusryhmähaastattelujen luonteen vuoksi sosiaalisessa konstruktionismissa. Tutkimuksen tulosten mukaan kunnallisten katutason byrokraattien harkintavalta on toisaalta kaventunut, koska täydentävän ja ehkäisevän toimeentulotuen hakemukset käsittelevät usein menoja, joita Kela ei ole myöntänyt perustoimeentulotuessa. Toisaalta kunnallisten katutason byrokraattien harkintavalta on laajentunut, koska valtakunnallisia ohjeita täydentävän tai ehkäisevän toimeentulotuen myöntämiselle ei ole tehty ja Kelan kapeasta harkintavallan käytöstä perustoimeentulotuessa johtuen kunnissa on jouduttu käyttämään enenevästi harkintavaltaa ehkäisevässä ja täydentävässä toimeentulotuessa. Toimeentulotukiuudistus on muuttanut kunnallisten katutason byrokraattien roolin asiakkaiden oikeusturvan varmistajiksi ja asianajajiksi. Asiakkaiden näkökulmasta toimeentulotukiuudistus on eriarvoistanut asiakkaiden asemaa ja tosiasiallinen yhdenvertaisuus toimeentulotukiuudistuksen jälkeen ei vaikuta toteutuvan.

Tiedekunta: Valtiotieteellinen Koulutusohjelma: Filosofian maisteriohjelma Opintosuunta: Käytännöllinen filosofia Tekijä: Hannu Kovalainen Työn nimi: Vankkaa metanormatiivista etiikkaa – David Enochin näkemys korvaamattomuudesta ja normatiivisista totuuksista kriittisen tarkastelun kohteena Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Kesäkuu 2021 Sivumäärä: 57 Avainsanat: Etiikka, metaetiikka, normatiivisuus, harkinta Ohjaaja: Teemu Toppinen Säilytyspaikka: Keskustakampuksen kirjasto David Enoch esittää, että matematiikan filosofiasta ja tieteenfilosofiasta tuttu selitysvaatimus voidaan korvata metanormatiivisessa keskustelussa harkintaprojektilla. Siinä missä selitysvaatimus on korvaamaton esimerkiksi luonnontieteessä, on harkintaprojekti rationaalisesti ei-valinnaista ja täten korvaamaton normatiivisessa päätöksenteossa. Lisäksi Enoch päätyy johtopäätökseen, jonka mukaan normatiivisten tosiasioiden olemassaolo on korvaamatonta. Voimme siis todeta, että Enochin mukaan redusoimattomien normatiivisten tosiasioiden olemassaolo on välineellisesti korvaamatonta sisäisesti korvaamattomassa harkintaprojektissa. Enoch tiivistää argumenttinsa vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassaan, Taking Morality Seriously, sen kolmosluvussa , seuraavasti: (1) Jos jokin asia on välineellisesti korvaamaton sisäisesti korvaamattomalle projektille, silloin olemme episteemisesti oikeutettuja uskomaan tämän asian olemassaoloon. (2) Harkintaprojekti on sisäisesti korvaamaton. (3) Redusoimattomat normatiiviset totuudet ovat välineellisesti korvaamattomia harkintaprojektille. (4) Täten olemme episteemisesti oikeutettuja uskomaan, että on olemassa redusoimattomia normatiivisia totuuksia. Tämän maisterintutkielmani tehtävänä on arvioida Enochin argumenttia harkintaprojektin korvaamattomuudesta (deliberative indispensability) normatiivisessa keskustelussa ja perustelua normatiivisten totuuksien olemassaolosta sekä James Lenmanin, Tristram McPhersonin ja David Plunkettin, Brendan Clinen sekä Alex Worsnipin esittämiä vastauksia. James Lenman esittää, että suurin osa siitä, mikä on sisäisesti korvaamatonta harkintaprojektissa, on selvästi ”ohutta harkintaa”, jossa normatiiviset totuudet eivät ole alkuunkaan korvaamattomia. Lenmanin mukaan harkinta ei kuitenkaan ole mielivaltaista, voimme menestyä siinä eri tavoin. Lenmanin mukaan ”normatiivisuus” nousee omista haluistamme ja toiveistamme. Lenman kuitenkin hyväksyy sen näkemyksen, että harkintaprojekti on sisäisesti korvaamaton. McPhersonin ja Plunkettin mukaan se, että jokin entiteetti on harkintaprojektille korvaamatonta, voi tarjota eettisen perusteen uskomukselle, mutta tämä uskomus ei täytä episteemistä vaatimusta entiteetin olemassaolosta. Pohtiminen, ”mitä tehdä,” ei kerro siitä, että siinä olisi mukana episteemisesti perusteltua uskoa tosiasioihin. Tarvitsisimme relevantin positiivisen yhteyden harkintaprojektin korvaamattomuuden ja siinä tarvittavien totuuksien välille. Harkintaprojektilla ei kuitenkaan ole heidän mukaansa yhteyttä totuuteen. He ovat skeptisiä harkintaprojektin korvaamattomuuteen. Brendan Cline pyrkii esittämään vastineessaan, kuinka harkintaprojektin korvaamattomuus ja selitysprojektin korvaamattomuus eivät ole symmetrisiä keskenään, ja kuinka täten normatiivisten totuuksien ontologinen perusta on perusteeton. Clinen mukaan Enochin tulisi tehdä työtä, joka selittäisi ilmiötä. Täten saataisiin selville, mitä todella on olemassa, edellyttäen, että löydämme aktuaalisia selityksiä. Tähän selittävään strategiaan Enoch oli siis nimenomaan pidättäytynyt ryhtymästä. Cline ei kuitenkaan tuo kritiikissään esille, mitä pitäisi selittää eikä sitä, milloin selityksestä tulee aktuaalinen. Alex Worsnipin mukaan selitysprojekti ja Enochin esittämä harkintaprojekti eivät ole analogisia keskenään, koska harkintaprojektilta puuttuu kelvollinen metodi ja koska meillä ei ole perusteita uskoa normatiivisten totuuksien olemassaoloon. Enochilla on vaikeuksia vakuuttaa siitä, että harkintaprojekti ja selitysprojekti olisivat analogisia. Vielä suuremmaksi haasteeksi hänelle muodostuu vakuuttava episteeminen perustelu normatiivisten totuuksien olemassaolosta.