Browsing by Subject "harkintavalta"

Tutkielmassa syvennytään parhaillaan käynnissä olevaan automaattista päätöksentekoa koskevan hallinnon yleislain valmisteluun. Oikeusministeriön laatimassa arviomuistiossa automaattisen päätöksenteon käyttöala ehdotetaan rajattavaksi päätöksiin, joihin ei liity harkintavaltaa. Ehdotuksen mukaan myös oppivat tekoälysovellukset tulisi rajata yleislain ulkopuolelle. Tutkimuskysymykset keskittyvät tämän käyttöalan rajauksen mahdolliseen ongelmallisuuteen. Tutkielman pääasiallisena metodina on vaihtoehtoinen (kriittinen) lainoppi yhdistettynä oikeuspoliittiseen de lege ferenda -tutkimukseen. Tutkielma etenee niin, että ensin taustoitetaan tekoälyyn, automaattiseen päätöksentekoon ja harkintavaltaan liittyvää teoriaa ja tutkimusta. Tämän jälkeen syvennytään automaattista päätöksentekoa koskevaan lainsäädäntöhankkeeseen ja siinä ehdotettuun käyttöalan rajaukseen ja arviomuistiosta saatuun lausuntopalautteeseen. Tätä osaa tutkielmasta voidaan kutsua empiiriseksi siinä mielessä, että lausuntopalautetta analysoidaan yhteiskuntatieteellisen sisällönanalyysin keinoin. Teoriaosuuden tarkoituksena on käsitellä niitä muun muassa niitä teemoja ja käsitteitä, jotka nousevat esiin arviomuistiossa sekä lausuntopalautteessa liittyen käyttöalan rajaukseen. Tutkimustuloksina voidaan todeta, että automaattisen päätöksenteon käyttöalan rajaaminen ehdotetulla tavalla ei ole yksiselitteistä, eikä tarkoituksenmukaista. Oppivan tekoälyn käytön sallimista voidaan perustella muun muassa teknologianeutraalisuuden periaatteella sekä oikeuden ja teknologian vuorovaikutuksesta tehdyllä tutkimuksella. Harkintavallan käsite taas on rajausperusteena liian avoin ja tulkinnanvarainen.

Perustoimeentulotuen siirto Kelaan vuoden 2017 alussa kasvatti merkittävästi asiakasmääriä Kelassa ja muutti asiakaskuntaa. Työn kuormittavuus asiakaspalvelussa lisääntyi muutoksen myötä. Näihin haasteisiin pyrittiin vastaamaan pääkaupunkiseudun Kelassa vuoden 2019 aikana toteutetulla palvelutapamuutoksella. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan tämän palvelutapamuutoksen vaikutuksia asiakaskohtaamisiin Kelan asiakaspalvelun työntekijöiden näkökulmasta. Tutkimuksessa pyritään avaamaan sitä, miten käytössä oleva palvelutapa vaikuttaa työntekijän ja asiakkaan väliseen kasvokkaiseen vuorovaikutustilanteeseen. Samalla mietitään sitä, miten vuorovaikutustilanteiden sujuvoittaminen voi parantaa virkailijoiden työhyvinvointia. Konkreettisimmin uusi palvelutapa näyttäytyy asiakkaalle vuoronumeropalvelun poistona ja niin, että asiakkaan asiaa hoidetaan palvelupisteissä vastaanottoaulassa ja ajanvarauksella. Pyrin tutkimuksellani valaisemaan sitä, miten haastavia ja monimutkaisia vuorovaikutustilanteet Kelan asiakaspalvelussa ovat. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä ovat Michael Lipskyn kuvaukset katutason byrokraateista, Erving Goffmanin analyysit ihmisten välisestä kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta, sekä Arlie Russell Hochschildin käsitys tunnetyöstä. Tämä vertaileva tapaustutkimus toteutettiin haastattelemalla pääkaupunkiseudun Kelan kahden palvelupisteen asiakaspalvelun työntekijöitä. Vertailun mahdollisti se, että toinen palvelupiste oli siirtynyt jo ennen haastatteluja uuteen palvelutapaan. Näitä haastatteluja analysoitiin laadullisesti sisällönanalyysin avulla. Analyysia tehtiin muodostamalla ensin oletuksia kerätystä haastatteluaineistosta. Näitä oletuksia koeteltiin käsitteiden kautta, jotka nousivat teoreettisesta viitekehyksestä. Nämä käsitteet ja niihin perustuvat tutkimuskysymykset ohjasivat sisällönanalyysia. Tulokset näyttävät, että tarkasteltavat palvelutavat muovaavat palvelupisteissä tehtävää kasvotyötä. Asiakaspalvelun vuorovaikutustilanteet ovat yksilöllisiä ja niissä käytetään hyväksi työntekijöiden henkilökohtaisia ominaisuuksia, kokemusta sekä palvelutavan raameissa organisaation tarjoamia työkaluja ja apuvälineitä. Tärkein organisaation apuvälineistä on Kelassa käytössä oleva Oiwa-asiakastietojärjestelmä, joka on työntekijöiden käytössä asiakastiskeillä ja taustatilojen tietokoneilla ja josta näkyy muun muassa asiakkaiden etuusratkaisut sekä asiakkaiden Kelaan toimittamat dokumentit. Uusi palvelutapa nähdään haastavana, sillä Oiwa-järjestelmään ei ole aulasta nopeaa tai helppoa pääsyä. Organisaation apuvälineiden käyttö on sallittua, mutta vaatii enemmän työntekijän henkilökohtaista harkintaa. Uudessa palvelutavassa virkailijoiden harkintavalta lisääntyy ja korostuu. Vaikka työ koetaan rankkana, työntekijät osaavat pitää oman persoonansa erillään työroolista siinä mielessä, etteivät tunteet kuormita työntekijöitä merkittävästi kummassakaan palvelupisteessä. Uudessa palvelutavassa asiakkaita kohdataan vastaanottoaulassa samassa tilassa muiden asiakkaiden kanssa. Tämä asettaa uusia haasteita kasvotyölle. Myös tietoturvaan liittyvistä asioista käydään keskustelua, kun samassa tilassa kohdataan useita asiakkaita. Työntekijöiden kuormittumisen helpottumista ja työhyvinvoinnin parantumista palvelutavan muutoksen jäljiltä on liian aikaista arvioida vielä tässä vaiheessa. Palvelutapamuutos on kuitenkin prosessi, jota viedään jatkuvasti eteenpäin ja toteutetaan eri tavoilla eri Kelan palvelupisteissä myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella.

Tämän tutkimuksen tavoitteena selvittää, mitä edunvalvonnalla tarkoitetaan lastensuojelussa. Suomessa lastensuojelun edunvalvonnasta sellaisenaan on säädetty ensimmäistä kertaa vuonna 2008 voimaan tulleessa lastensuojelulaissa. Lapselle on määrättävä edunvalvoja lastensuojeluasiassa käyttämään huoltajan sijasta puhevaltaa, silloin kun on perusteltu syy olettaa, ettei huoltaja voi puolueettomasti valvoa lapsen etua asiassa ja edunvalvojan määrääminen on tarpeen asian selvittämiseksi tai muutoin lapsen edun turvaamiseksi. Lastensuojelun edunvalvonnan määräämiselle ei ole säädetty yksiselitteisiä perusteita, vaan tilanteisiin liittyy merkittävällä tavalla viranomaisen harkintaa siitä, milloin edunvalvojan katsotaan olevan kyseisen lapsen edun mukaista. Käytännöt edunvalvojan määräämiseksi vaihtelevat eri puolilla Suomea ja todellisuudessa se on melko vähän käytetty lastensuojelun toimenpide. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen. Sen tutkimusaineisto koostuu asiakirjoista; käräjäoikeuden päätöksistä ja niihin liittyvistä hakemuksista lastensuojelun edunvalvojan määräämiseksi. Päätökset (15) ovat vuosilta 2012 ja 2013. Tutkimuksessa tarkastellaan, millaisissa tilanteissa lastensuojelun edunvalvojia on haettu. Toisena ja yksityiskohtaisempana tavoitteena on selvittää, mikä näissä tilanteissa on ollut juuri sellaista, että on päädytty hakemaan lapsen luonnolliselle edunvalvojalle sijaista. Aineiston analyysissa on hyödynnetty sekä laadullista sisällönanalyysia että diskurssianalyysin tarjoamia tekstinanalyysivälineitä. Aineistoa tulkitessa keskeisenä teoreettisena käsiteparina on toiminut kaltoinkohtelu ja laiminlyönti. Aineiston perusteella voi todeta, että lastensuojelun edunvalvojia määrätään kaiken ikäisille lapsille, mutta enemmistö tapauksista liittyi nuorten lastensuojeluasioihin. Päätöksissä lastensuojeluasioina korostuivat kodin ulkopuolelle sijoittamiseen ja huostaanottoon liittyvät kysymykset. Aineiston avulla päädytään neljään kuvaukseen lastensuojelun edunvalvojan määräämisestä: Vanhempi on estynyt hoitamasta huoltajan tehtäviä, vanhemman epävakaa elämäntilanne heikentää arviointikykyä, erimielisyydet lapsen tarvitsemasta tuesta sekä vanhemman vahva epäluottamus lastensuojeluviranomaista kohtaan. Ensimmäisessä kuvauksessa huoltajan ja lapsen välillä vallitsee selvä eturistiriita. Kolmea muuta kuvausta yhdistää lapsen edun tulkintaa koskeva ristiriita vanhemman ja viranomaisen välillä. Keskeisinä johtopäätöksinä esitetään, että lastensuojelun edunvalvojan määrääminen on perusteltua erityisesti huostaanottoon ja sijoituksiin liittyvissä tilanteissa. Kyseisissä lastensuojeluasioissa käytetään julkista valtaa suhteessa lapsen ja vanhemman perusoikeuksiin. Lastensuojelun edunvalvojan määrääminen tulee kysymykseen silloin, kun vanhemman elämäntilanne on niin kuormittunut, ettei hän pysty arvioimaan lapsen tilannetta lapsen edun vaatimalla tavalla tai lastensuojelun prosessin eri osapuolten välillä on asioista niin vahva erimielisyys, että se haittaa lapsen edun puolueetonta arviointia. Näissä tilanteissa lastensuojelun edunvalvoja voidaan nähdä yhtenä lapsen osallisuuden vahvistaminen välineenä.

Lastensuojelun tulee pohjautua ajatukselle yhteistyöstä, sillä tuloksellisen lastensuojelun edellytyksenä ovat integroidut palvelukokonaisuudet. Nykyisin sosiaali- ja terveydenhuollossa kohdataan yhä monimutkaisempia ongelmia, minkä vuoksi ammattilaiset ovat entistä riippuvaisempia toisistaan. Päällekkäinen ja ristiriitainen työskentely johtaa sekaannuksiin ja on tehotonta. Ongelmalliseksi on todettu, että viranomaisten välinen yhteistyö perustuu lähtökohtaisesti asiakkaan suostumukseen. Käytännön toimijat ovat kertoneet pelkäävänsä salassapitosäännösten loukkaamista. Moniammatillisen yhteistyön voidaan katsoa olevan lapsen oikeuksien sopimuksen turvaaman lapsen edun toteutumisen edellytys. Moniammatillisen yhteistyön keinoin tulee toteuttaa lastensuojelua yhteisesti, siten että sen tavoitteena on turvata kaikki lapsen oikeuksien yleissopimuksen oikeudet täysimääräisesti. Tämä edellyttää, että moniammatillisen yhteistyön keinoin voidaan puuttua lapsen ja perheen kohtaamiin ongelmiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, mikä taas edellyttää sitä, että viranomaisella on ajoissa riittävät tiedot tilanteen arvioimista varten. Lainsäädännön on siis ensinnäkin mahdollistettava jouheva tietojen tallentaminen ja luovuttaminen, jonka arvioinnin keskiössä on oltava lapsen etu. Tässä on edelleen parantamisen varaa. Nähtäväksi jää auttaako edes 1.1.2024 voimaan tuleva laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen käsittelystä tietojenkulkua koskevaan liittyvään problematiikkaan moniammatillisessa yhteistyössä. Toisekseen lainsäädännöltä on edellytettävä, että moniammatillisen yhteistyöhön velvollisten tahojen ja toisaalta myös niiden, keillä on oikeus osallistua asian käsittelyyn, henkilöpiiri määritellään mahdollisimman täsmällisesti. Erityisen tärkeää henkilöpiirin täsmällinen määrittely on kaikista eniten lapsen ja perheen asioihin puuttuvien lastensuojelutoimien osalta, eli erityisesti huostaanoton ja sijaishuollon valmistelun osalta, sekä oikeudenkäyntien osalta. Ns. EHO-jakson osalta sääntely on onnistunutta; lastensuojelulain 72 §:ssä määrätään täsmällisesti neljän asiantuntijatahon (kasvatuksellinen, sosiaalityö, psykologinen ja lääketieteellinen). Laki velvoittaa siis tältä osin täsmällisesti, ettei ilman näiden tahojen vuorovaikutuksellista yhteistyötä voida tehdä päätöstä erityisen huolenpidon järjestämisestä. Muilta osin lastensuojelulain ja sosiaalihuoltolain moniammatillista yhteistyötä koskevassa lainsäädännössä on useissa kohdin parantamisen varaa henkilöpiirin määrittelyn ja harkintavallan käytön suhteen.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen ensimmäisen, vuoden 1984 ulkomaalaislain valmistelun ja säätämisen yhteydessä käytyä kiistaa turvapaikkapäätöksenteon luonteesta yhtäältä poliittisena ja toisaalta oikeudellisena vallankäyttönä. Poliittisen kamppailun lopputuloksena pakolaisuus ei oikeudellistunut, vaan turvapaikkapäätöksenteko jäi yhä poliittisen tarkoituksenmukaisuusharkinnan varaan aina vuoteen 1999 saakka. Oikeudellista muuttumattomuutta analysoimalla tutkielmassa pyritään monipuolistamaan keskustelua oikeudellistumisesta ja avartamaan hallinnollisen oikeussuojan ulottuvuuden tarkastelun näkökulmia. Samalla tutkielmassa pohditaan kylmän sodan vaikutusta suomalaiseen oikeuskulttuuriin. Laajaa valtiopäivä-, lainvalmistelu- ja muiden arkistoasiakirjojen kokonaisuutta tulkitaan pääosin historiantutkimuksen ja oikeustieteen tutkimustuloksista sekä aikalaistoimijoiden muistelmista muodostettua kontekstia vasten. Tutkielmassa valotetaan niitä syitä, intressejä ja arvostuksia, jotka vaikuttivat käsityksiin oikeuden ja politiikan erottelusta pakolaisten hallinnollisen oikeussuojan taustalla. Kontekstuaalisessa tarkastelussa selvitetään myös, mitkä tekijät saivat aikaan noissa käsityksissä tapahtuneita muutoksia aiheuttaen vaatimuksia pakolaisuuden oikeudellistamiseksi. Itsenäisyyden alkuajoista lähtien pakolaisiin kohdistuneen vallankäytön oikeudellista rajoittamattomuutta perustellut sisäinen turvallisuus vaihtui toisen maailmansodan jälkeen ulkoiseen turvallisuuteen. Neuvostoliiton etupiiriin sidottu Suomi tasapainoili universaaleiksi kehystettyjen läntisten ihmisoikeusperiaatteiden ja idänsuhteiden välillä. Tutkielmassa tunnistetaan ulkomaalaislakihankkeeksi kulminoituneiden pakolaisuuden oikeudellistamisvaatimusten taustalta viisi toinen toistaan täydentänyttä ilmiötä; läntiset suomettumisspekulaatiot, oikeusturvan nouseminen yhteiskunnalliseksi kysymykseksi uusvasemmistolaisen kontrollivaltaa kritisoineen liikehdinnän seurauksena, oikeustieteen herkistyminen etenkin vallankäyttöön liittyneille aiheille sekä antikommunistisen oikeiston tasavallan presidentti Urho Kekkoseen ja tämän ulkopolitiikkaan kohdistama arvostelu. Tutkielmassa havaitaan, että pakolaisuuden oikeudellistumattomuuden taustalla vaikuttivat ennen kaikkea ulko- ja turvallisuuspoliittiset tekijät. Aikaisempia tulkintoja tarkentaen tutkielmassa väitetään Neuvostoliiton vaikuttaneen vähintään välillisesti suomalaiseen oikeuskulttuuriin. Vasta Neuvostoliiton romahtaminen vuonna 1991 loi Suomessa poliittis-rakenteelliset edellytykset pakolaisuuden käsittämiseksi poliittisen sijaan oikeudellisena kysymyksenä. Tutkielmassa esitetty antaa aiheen pohtia perus- ja ihmisoikeuksien läpimurtoa suomalaisessa oikeuskulttuurissa monisyisempänä prosessina, kuin uudeksi valtiosääntöistymiseksi tai eurooppalaistumiseksi kutsuttuna kehityksenä.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä, soveltuvatko turvapaikkapäätösten automatisointi harkintavallan näkökulmasta. Lainsäädäntöhankkeissa sekä viranomaisten keskusteluissa on tuotu vahvasti esille se, etteivät turvapaikkapäätökset sovellu automatisoinnin piiriin, koska ne ovat laajaa harkintavaltaa sisältäviä päätöksiä. Tutkielmassa on tarkoitus haastaa tätä näkemystä ja saada vastauksia, joiden avulla yleinen olettamus joko pystytään vahvistamaan oikeaksi taikka sitten kumoamaan. Tutkielman lähtökohtaisena metodina on lainoppi. Tarkoitus on pohtia turvapaikkapäätöksiä eri näkökulmista kuitenkin lainsäädännön osoittamin reunaehdoin. Tutkielmassa osoitetaan se, että harkintavalta on monialainen ja haastava käsite. Lisäksi on tuotu esille se, että myös turvapaikkapäätökset ovat moninaisia ja selkeää linjausta ei voida heti tehdä. Päätöksentekoprosessi sisältää osa-automatisoinnille sopivia kehityskohteita, mutta yleisesti ottaen turvapaikkapäätöksien automatisointi on haastavaa ja joissain tilanteissa jopa mahdotonta. Osaltaan tutkielma päätyy samaan lopputulokseen siitä, etteivät turvapaikkapäätökset sovellu automatisoinnin piiriin, mutta osaltaan pystymme tämän väitteen myös kumoamaan.

Tutkimuksessa tarkastellaan asiakkaiden osallisuuden mandollisuuksia vammaispalvelujen järjestämisestä, kun sosiaalityöntekijät käyttävät harkintaansa. Tutkimuskysymykset ovat: miten asiakkaat kokevat päässeensä vaikuttamaan omiin asioihinsa, kun heille suunnitellaan ja järjestetään vammaispalveluja ja miten he kokevat palvelujen järjestämiseen liittyvän harkinnan. Tutkimuksen lähtökohtana ovat hyvinvointivaltiossa tapahtuneet muutokset ja kansalaisten muuttunut rooli aktiivisiksi toimijoiksi. Osallisuus ja harkinta ovat tutkimuksen teoreettisia avainkäsitteitä. Tutkimuksessa on haastateltu kymmentä vaikeavammaista henkilöä, jotka on tavoitettu Helsingin sosiaaliviraston vammaisten sosiaalityön kautta. Kohderyhmän valintakriteerinä oli se, että henkilölle on myönnetty vammaispalvelulain mukainen palveluasuminen omaan kotiin henkilökohtaisen avustajan turvin. Tähän kohderyhmään kuuluvia asiakkaita oli tammikuussa 2008 Helsingissä 166. Haastattelut on tehty ennen 1.9.2009 voimaan tullutta vammaispalvelulain osittaisuudistusta. Haastatellut olivat pääosin tyytyväisiä osallistumis- ja vaikuttamismandollisuuksiinsa vammaisten sosiaalityössä. Haastatelluista löytyi kuitenkin myös niitä, jotka kokivat, että heidän näkemyksiään ei aina kuunneltu riittävästi. He olivat yrittäneet käyttää ääntään, mutta se oli syystä tai toisesta sivuutettu. Näissä tilanteissa sosiaalityöntekijät näyttäytyivät palvelun saamisen portinvartijoina, jotka määrittelivät asiakkaiden tarpeet ja palvelujen toteuttamisen. Haastatellut kokivat vammaispalvelujen hakemisen ja vammaispalvelujen myöntämiskriteerit ajoittain hankaliksi. He toivoivat sosiaalityöntekijöiden käyvän syvällisesti läpi heidän kanssaan vammaispalvelulain mukaisten palvelujen ja tukitoimien myöntämiskriteereitä ja eri palveluvaihtoehtojen vaikutuksia heidän yksilöllisiin tilanteisiinsa. He kokivat myös sosiaali- ja terveyspalvelujen toimijakentän hankalaksi. Edes vuosia kestänyt vammaisuus tai sosiaali- ja terveyspalvelujen käyttö ei aina taannut sitä, että heille olisi ollut selvää, mistä esimerkiksi erilaisia apuvälineitä hankitaan. Haastatellut arvioivat, että sosiaalityöntekijät eivät voi käyttää kovin paljon harkintaa päätöksenteossa, vaan noudattavat pitkälti sosiaaliviraston ohjeita. He pitivät hyvänä kuitenkin sitä, että sosiaalityöntekijät eivät tee yksin päätöksiä, vaan niihin ottavat kantaa myös muut työntekijät. Kaikki haastatellut olivat asiakkaina myös Kelassa, terveysasemalla ja erikoissairaanhoidossa. Muutama henkilö oli asiakkaana myös toimeentulotuessa. TE-toimiston palveluja käytettiin pääasiassa henkilökohtaisten avustajien etsimiseen. Osallisuuden kokemuksia esti Kelassa etenkin henkilökohtaisen kontaktin puuttuminen päätöksentekijään. Toimeentulotuen joustamattomuus vaikeutti haastateltujen osallisuuden kokemuksia omien asioiden hoitamisessa. Terveydenhuollossa asiantuntijoiden tekemät yksipuoliset päätökset hoitoon pääsystä tai sen lopettamisesta nousivat suurimmaksi esteeksi osallisuuden kokemiselle. Asiakkaiden osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia on kehitetty useiden lakien turvin, mutta silti asiakkaiden asema ja vaikutusmandollisuudet näyttävät aineistossa ajoittain ongelmallisilta. Mikäli asiakkaiden mielipiteitä ei kuunnella, luottamus hyvinvointivaltiota ja sosiaalipalveluja kohtaan voi vaarantua.