Browsing by Subject "hiekkakeräymä"

Paksusuolen hiekkakeräymät ovat yleinen hevosten ähkyoireiden aiheuttaja. Hiekkakeräymiä diagnosoidaan yleisesti alueilla, joissa maaperä muodostuu irtonaisesta hiekasta, esimerkiksi Suomessa. Syy miksi hiekkaa keräytyy juuri tiettyjen hevosen suolistoon, on epäselvää. Oireet vaihtelevat yksilöiden välillä, eikä oireiden yhteyttä hiekan määrään ole juurikaan tutkittu. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, korreloivatko esitiedoissa kuvantamisen syyksi ilmoitetut oireet röntgenkuvista mitatun paksusuolen hiekkakeräymän pinta-alan kanssa ja ovatko jotkin oireista erityisen tyypillisiä suurille hiekkakeräymille. Lisäksi tavoitteena oli selvittää, minkälainen on tyypillinen hiekkaähkypotilas ja onko mahahaavalla tai verinäytemuutoksilla ja hiekkakeräymien koolla yhteyttä. Myös vuodenajan ja hiekkakeräymien koon yhteyttä selvitettiin. Kirjallisuuskatsauksessa perehdyttiin hiekkaähkyn etiologiaan, oireisiin ja diagnosointiin sekä hoitovaihtoehtoihin. Tutkimuksen aineistona oli 649 Yliopistollisen eläinsairaalan Hevossairaalan potilasta, joiden vatsaontelo oli röntgenkuvattu vuosina 2008-2012. Ulkopuolelle jätettiin vuosina 2008-2010 röntgenkuvatut hevoset, joiden hiekkakeräymän pinta-ala oli alle 25 cm2. Röntgenkuvissa havaitun hiekan pinta-ala (cm2) määritettiin kuvankatseluohjelman avulla, ja pinta-aloja verrattiin Mann-Whitney ja Kruskall-Wallis -testejä käyttäen hevosten kliinisten oireiden, rodun, kuvausvuodenajan, mahahaavalöydösten ja verinäytetulosten suhteen. Tässä aineistossa hoitoon tulosyyksi mainituista oireista aiempi hiekan esiintyminen, laihtuminen ja hevosen epänormaali käytös olivat yhteydessä hiekan suureen määrään (p < 0,05). Roduista suomenhevosilla oli suurempia hiekkakeräymiä kuin muilla roduilla (p < 0,01) ja syksyllä todettiin muihin vuodenaikoihin verrattuna suurempia hiekkakeräymiä (p < 0,01). Hevosilla, joilla ei ollut diagnosoitu mahahaavaa, oli suurempi paksusuolen hiekkakeräymä kuin hevosilla, joilla oli mahahaava (p = 0,02). Verinäytemuutosten ja hiekan pinta-alan suuruuden välillä ei todettu tilastollisesti merkitsevää yhteyttä (p = 0,17). Tuloksissa oli yllätyksellistä, että ähky ja epänormaali uloste eivät olleet yhteydessä suuriin hiekkakeräymiin, sekä se, ettei mahahaavapotilailla todettu suurempia hiekkakeräymiä kuin hevosilla, joilla ei ollut mahahaavaa. Tämä tutkimus toi näyttöä sille, että vuodenaika ja rotu voivat altistaa paksusuolen hiekkakeräymille. Jos hevosen laihtumiselle tai epänormaalille käytökselle ei löydy muuta selitystä, on syytä epäillä hiekkakeräymää ja hakeutua tutkimuksiin. Hiekan määrä vaihteli kuitenkin paljon yksilöiden välillä ja erityisesti epänormaali käytös on oireena niin epämääräinen, että sen syyksi voi epäillä monia muitakin sairauksia. Aineiston perusteella kerran diagnosoitu ja hoidettu hiekkakeräymä altistaa uusille keräymille, joten hiekan syömisen estäminen on tärkeää lääkkeellisen hoidon lisänä.

Tutkimuksen materiaali koostui Yliopistollisessa eläinsairaalassa röntgenkuvatuista hevosista, joilla oli vuosina 1996-2000 todettu röntgenologisesti suuri ( > 5 cm x > 15 cm) hiekkakeräymä paksusuolessa. Tutkimuksen mukaanottokriteerit täytti 58 hevosta. Keväällä 2002 saatiin 52 hevosen omistajat haastateltua hevosen nykytilanteen ja tehtyjen olosuhdemuutosten selvittämiseksi. Yhteensä 23 hevoselle saatiin joulukuussa 2001 – syyskuussa 2002 tehtyä kontrollitutkimus joko röntgen- tai ultraäänitutkimusta käyttäen. Seuranta-ajan pituus oli 14-65 kk. Hypoteesina oli, että hiekkakeräymä voi olla hevoselle pitkäaikainen ongelma ja uusia keräymiä muodostuu herkästi. Hevosista oli suomenhevosia 37 (64%), pv- tai lv-ratsuja 9 (16%), poneja 6 (10%) ja loput yksittäisiä muiden rotujen edustajia. Suurin osa hevosista oli pieneltä, 2-6 hevosen tallilta. Hevosten ikä vaihteli yhdestä kuukaudesta 24 vuoteen. Kaikki hevoset oli tuotu klinikalle ähkyn, ripulin ja/tai epäspesifisten oireiden (laihtuminen, huono karvapeite, huonokuntoisuus) vuoksi. Suurin osa hevosista oli ollut kokopäivätarhauksessa hiekkatarhassa, ja hevosille oli annettu tarhassa ainakin heinät maahan. Yleensä hevosten ei ollut nähty syövän hiekkaa. Ensisijaisena hiekkakeräymän hoitona käytettiin psylliumia, johon tarvittaessa yhdistettiin magnesiumsulfaatti. Pieni osa hevosista sai rutiinihoidosta poikkeavaa lääkehoitoa, ja kolmella hevosella huono vaste medisiiniseen hoitoon johti hiekan kirurgiseen poistoon. Kahdeksan hevosista lopetettiin viikon sisällä hoitoon tulosta, ja lähes kaikilla näillä oli hiekkakeräymän lisäksi myös muu sairaus tai tilaa komplisoiva tekijä. Kotiutetuista 50 potilaasta neljä lopetettiin puolen vuoden sisällä, mutta yhdelläkään näistä lopettamisen syynä ei ollut hiekkakeräymä. Haastatteluhetkellä hevosista tiedettiin olevan elossa 42. Jos hevonen oli pystytty hoitamaan psylliumilla ± magnesiumsulfaatilla, oli eloonjäämisennuste merkitsevästi parempi kuin muita hoitoja saaneilla hevosilla. Kontrollitutkimuksessa seitsemällä hevosella (30 %) ei todettu hiekkaa, kahdeksalla (35 %) oli jonkin verran hiekkaa ja kahdeksalla (35 %) oli selkeä hiekkakeräymä. Vaikka yksittäisten toimenpiteiden ja kontrollitutkimuksen löydösten välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää yhteyttä, vähiten hiekkalöydöksiä todettiin aktiivikäytössä olevilla hevosilla, jotka ruokittiin pelkästään talliin, ja jotka tarhattiin yksin 1-6 h/pv. Ennaltaehkäisevinä toimenpiteinä omistajat olivat tehneet ruokinnallisia muutoksia, lisänneet tarhoihin ajanvietettä, vähentäneet maahanruokintaa tarhassa ja antaneet vaihtelevan pituisia psyllium-kuureja.