Browsing by Subject "histomorfometria"

Proteesien, implanttien ja keinonivelten tarve on lisääntynyt viime vuosina niin humaani- kuin eläinlääketieteessäkin. Infektion ohella yleisin komplikaatio humaanilääketieteessä on proteesin ja implantin mekaaninen irtoaminen leikkauksen jälkeen. Aseptinen irtoaminen ei välttämättä aiheuta potilaalle oireita, mutta epästabiili implantti aiheuttaa kulumia luukudokseen. Voimakkaat syöpymät ja kulumat vaikeuttavat uusintaleikkauksen onnistumista ja vaativat usein onnistuakseen kalliita erikoisproteeseja ja –tekniikoita. Mekaaninen irtoaminen on yleistä erityisesti fyysisesti aktiivisilla potilailla sekä lapsilla. Implantin kiinnittymistä luuhun voidaan nopeuttaa erilaisilla pinnoitteilla ja siirrännäisillä. Bioaktiivinen lasi on Suomessa, Åbo Akademissa valmistettu keinotekoinen materiaali, joka muodostaa implantin ja kudoksen välille voimakkaan sidoksen. Tässä työssä tutkittiin, nopeuttaako bioaktiivinen lasi reisiluuhun asennetun segmentaaliproteesin kiinnittymistä. Segmentaaliproteesit asennettiin kahdeksalle (8 kpl) koiralle molempiin reisiluihin. Implanttien toinen pää pinnoitettiin bioaktiivisella lasilla ja toisessa päässä oli tehdasvalmisteisesti titaanipinnoite. Pinnoitettu pää asennettiin satunnaisesti kiertävässä järjestyksessä reisiluun ala- tai yläpäähän. Ydinontelo täytettiin bioaktiivisen lasin ja kaupallisen luusiirrännäisen seoksella ja kontrolliryhmässä kaupallisella luusiirrännäisellä yksinään. Implantin ja luun välisiä histologisia muutoksia tutkittiin histomorfometrialla. Histomorfometria on yleinen tutkimusmetodi niin kliinisessä kuin tutkimustyössä. Sen avulla voidaan diagnosoida mm. osteoporoosia, osteomalasiaa ja munuaisten osteodystrofiaa. Tutkimusta varten tarvitaan luubiopsia, josta valmistetaan histologiset leikkeet. Leikkeet analysoidaan mikroskoopilla tarkoitukseen soveltuvan laskentataulukon lävitse tai kuvankäsittelyohjelmalla. Histomorfometrian avulla voidaan määrittää mm. luun mikroarkkitehtuuria, fysiologiaa, resorptioastetta ja hohkaluun määrää. Tutkimuksessa histologiset leikkeet valmistettiin kolmesta eri tasosta, joita analysoitiin valomikroskooppikuvista kuvankäsittelyohjelman avulla. Leikkeistä määritettiin sekä ydinontelossa että implantin urissa olevan uudisluun ja bioaktiivisen lasin määrä. Lisäksi määritettiin affiniteetti-indeksi uudisluun ja implantin sekä uudisluun ja bioaktiivisen lasin väliselle kontaktille. Histomorfometriatulosten tilastollisessa analysoinnissa ei havaittu merkitsevää eroa käytetyn pinnoitteen ja siirrännäisen välillä. Titaanipinnoitteisten implanttien affiniteetti-indeksi luukontaktille sekä luun määrä implantin urissa oli selvästi suurempi kuin bioaktiivisella lasilla pinnoitettujen implanttien. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että bioaktiivinen lasipinnoite ei parantanut proteesin kiinnittymistä luuhun, mutta osittaisena luusiirteen korvaajana bioaktiivinen lasi voi toimia.