Browsing by Subject "historia"

This study focuses on how Swedish-language textbooks in history describe Westerns, especially Europe and European in relation to other parts of the world. Previous research has shown that the textbooks used in Finnish schools focus on a Eurocentric view of the world. Postcolonial theory is used as background information to highlight the issue of an Eurocentric world view and what it leads to. The textbooks are analyzed using norm pedagogical theories to enlighten which norms are presented in the books. The textbooks assume that the reader is from West and that’s why norm pedagogical theory is used together with postcolonial theory. In this study two different series of books in history for grades 5 and 6 in elementary school are analyzed. The sample consists of both text- and workbooks. The method used for the sample was thematic analysis. The method is known for identifying common themes in the sample. Recurring themes confirm the Westerners superior status in the history books. The examples that are presented in the result show that people are put in unequal positions depending on where they come from. When the textbooks talk about religion they refer to Christians, the poor are described poor on a Western scale and men are still portrayed as more superior than women. The textbooks use statements that strengthen the Eurocentric world view.

Pro gradu-tutkielmani tavoitteena oli selvittää ja tutkia kahden teoksen samankaltaisuuksia ja eroavaisuuksia. Leyla- romaanin ilmestyminen aiheutti kuohuntaa kirjallisissa piireissä, ja kirjailijaa syytettiin plagioinnista. Tavoitteenani oli selvittää plagiointiväitteiden todenperäisyyttä. Tutkin ja vertailin myös teosten yhteiskunnallista ja historiallista kuvaa. Tavoitteenani oli tutkia teosten erilaisia ulottuvuuksia. Vertailin tutkimuksessani myös teosten tyylilajeja. Pääasiallisena tutkimusmateriaalinani käytin Emine Sevgi Özdamarin Das Leben ist eine Karawanserei hat zwei Türen aus einer kam ich rein aus der anderen ging ich raus ja Feridun Zaimoglun Leyla romaaneja. Tutkimuksessa vertailin edellä mainittuja teoksia. Itse teosten lisäksi käytin tutkimusmateriaalina kirjallisuuskriitikkojen julkaisuja aiheesta, sekä Tom Cheesmanin ja Karin Emine Yeşiladan vuonna 2012 ilmestynyttä kirjaa Feridun Zaimoglu. Vertailin ja analysoin kirjallisuuskriitikkojen kritiikkejä. Tutkimuksessa kävi ilmi, että osa kirjallisuuskritiikeistä oli asiattomalla pohjalla. Vanhoja orientaaliseen perinteeseen ja uskontoon liittyviä asioita oli tulkittu plagioinniksi. Kun kyseessä on kaksi samankaltaisesta yhteiskunnasta kertovaa teosta on selvää, että paralleelisuuksia syntyy helposti. Ei kuitenkaan voida tietää, että onko Zaimoglu plagioinut osia Özdamarin teoksesta. Analyysini mukaan teokset ovat kirjoitettu täysin erilaisilla tyyleillä. Teokset eroavat toisistaan myös rakenteellisesti.

Tutkimus on historian maisterinohjelman opinnäytetyötutkielma, jossa tarkastellaan Suomen erikoispikajunaliikenteen historiaa. Erikoispikajunat olivat 1970-luvulta 1990-luvulle harjoitettua merkittävien kaupunkien välillä kulkevaa rautateiden nopeaa kaukoliikennettä, ns. intercity-liikennettä. Tutkielmassa taustoitetaan erikoispikajunaliikennettä sekä VR:n aseman että Suomen kaupungistumisen kautta. 1970-luvun alussa, kun erikoispikajunaliikenne alkoi, VR oli valtion virasto, mutta siltä alettiin vaatia yhä enemmän kannattavuutta toiminnassaan, kuten valtion omistamalta liiketoiminnalta muutenkin. 1960-luvulla Suomi oli kaupungistunut voimakkaasti, mikä vaikutti myös maan liikennetarpeisiin. Monessa Länsi-Euroopan maassa tapahtui 1950- ja 1960-luvuilla samanlaista kehitystä kuin Suomessa erikoispikajunien myötä 1970-luvulta lähtien: paikallisliikennettä vähennettiin ja huomio siirrettiin merkittävien kaupunkien välisiin yhteyksiin ja niiden parantamiseen. Erikoispikajunaliikenne asetetaan tässä tutkielmassa kansainväliseen kontekstiinsa. Tutkielmassa käsitellään Suomen erikoispikajunaliikennettä suhteessa yleiseen Suomen liikenteen kehitykseen. Lisäksi käsitellään erikoispikajunaliikenteen muuttuminen sen harjoittamisen aikana. Tutkielmassa käsitellään myös erikoispikajunaliikenteen poliittista kontekstia ja käsitellään suomalaisten poliitikkojen rautatieliikennenäkemyksiä erikoispikajunien aikana. Aiempaa erikoispikajunaliikenteeseen keskittyvää tutkimusta ei ole tehty. Tämän tutkielman lähteinä ovat etenkin Rautatiehallituksen arkiston asiakirjat Kansallisarkistosta.

Tämän narratiivisen kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on perehtyä oppikirjatutkimuksiin viidennen ja kuudennen luokan historian oppikirjoihin liittyen. Tutkimuskysymyksissä haetaan vastauksia kahteen kysymykseen, jotka ovat seuraavat: 1. Mitä viidennen ja kuudennen luokan historian oppikirjoista on saatu selville vuoden 2014 perusopetuksen opetussuunnitelman käyttöönoton jälkeen? 2. Mitä metodeja näissä tutkimuksissa on käytetty ja mitä teemoja tutkittu? Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu vuoden 2014 opetussuunnitelman historian oppiaineen tehtäviin ja tuloksia tarkastellaan historiallisen ajattelun sekä historiatietoisuuden näkökulmasta. Tutkielmassa hyödynnetään sisällönanalyysiä aineiston järjestämisen välineenä. Aineistona toimineiden tutkimusten teemojen kautta tuli esille opetussuunnitelman historian opetukselle asettamat lähtökohdat. Kulttuurien tuntemus tuli esille teemojen osalta suosittuna, sillä monikulttuurisuus oli kahden tutkimuksen teemana, mutta myös vähemmistöihin liittyvät teemat olivat esillä. Useassa tutkielman aineistona toimineessa oppikirjatutkimuksessa mainittiin saamelaisten käsittelyn vähäisyys. Historian oppikirjojen sisältämässä monikulttuurisessa sisällössä oli tutkimusten perusteella laadullisia puutteita. Myöskään mies- ja naishahmoja ei esiintynyt tasapuolisesti oppikirjojen teksteissä ja kuvissa. Oppilaan historiatietoisuuden kehittämisen ja kulttuurien tuntemuksen kannalta sekä vähemmistöjen että sukupuolten tasa-arvoinen käsittely historian oppikirjoissa on tärkeää. Tutkimusten pohjalta myös oppikirjojen sisältötiedoissa näkyi puutteita, mikä on yhteydessä myös historian tekstitaitojen kehittymiseen. Tutkimusten metodien osalta sisällönanalyysi oli vallitseva tutkimusmetodi. Aineiston tutkimuksista vain yksi tutki kuvitusta, kun loput tutkimukset liittyivät oppikirjojen teksteihin, mikä on suomalaiselle oppikirjatutkimuksen perinteelle tavanomaista.

Tutkielmani käsittelee lukion vuoden 1994 opetussuunnitelman perusteita ja sitä miten voimakkaasti taloushistoria dominoi kyseistä tekstiä. Vuoden 1994 opetussuunnitelman laatiminen osuu kansalliseen murrokseen, jolloin Opetushallitus siirsi opetussuunnitelmien laatimisen osittain kouluille. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että Opetushallituksen laatima vuoden 1994 opetussuunnitelman perusteet oli hyvin joustava dokumentti, joka mahdollisti yksittäisille kouluille paljon valtaa soveltaa ja tulkita kyseistä dokumenttia. Tutkielmani tarkoitus on selvittää minkälaista osaa taloushistoria näytteli vuoden 1994 lukion opetussuunnitelman perusteissa, ja toisaalta mikä oli taloushistorian painoarvo käytännössä. Voidakseni muodostaa kokonaiskuvan nimenomaan siitä mikä opetussuunnitelmauudistuksen vaikutus käytäntöihin oli, tarkastelen tutkielmassani opetussuunnitelman perusteiden mukaan laadittuja oppikirjoja ja vertaan niiden sisältöä edellisen opetussuunnitelman (1985) mukaan laadittuihin teoksiin. Näin kykenen selkeästi analysoimaan taloushistorian näkyvyyttä sekä kansallisessa opetussuunnitelmassa että sen mukaan laadituissa oppikirjoissa, joita ovat olleet työstämässä lähinnä lukion opettajat. Lähdeaineistona käytän lukion opetussuunnitelmia vuosilta 1985 ja1994 sekä vuoden 1985 opetussuunnitelman osalta Gummerus Oy:n Muuttuva maailma –oppikirjasarjaa sekä vuoden 1994 opetussuunnitelmaan pohjautuvaa WSOY:n Ajasta aikaan –sarjaa ja Kirjayhtymä Oy:n Kronos –sarjaa. Tutkimusmetodinani toimii diskurssianalyysi, joka mahdollistaa sen todellisuuden ja historianäkemyksen tarkastelun, joka oppikirja- tai opetussuunnitelmatekstissä tuodaan esille. Osoitan tutkimuksessani, että opetussuunnitelmissa tapahtunut murros on johtanut taloushistorian roolin merkityksen kasvamiseen oppikirjoissa. Tämä tulee esille lukuisissa historiaa käsittelevissä kappaleissa, joissa vuoden 1985 opetussuunnitelman mukaan laadituissa teoksissa painotetaan enemmän sosiaali- tai kulttuurihistoriaa, mutta vuoden 1994 opetussuunnitelman pohjalle syntyneissä kirjoissa painotus on selkeästi taloudessa. Tutkimukseni perusteella voidaan myös todeta, että uudemmissa oppikirjoissa tuodaan positiivisessa valossa esille esimerkiksi konservatiivisen taloudenpidon hyveitä. Tällä tarkoitan sitä, että oppikirjoissa annetaan ymmärtää, että oikeanlaisella talouspolitiikalla voi korjata asioita, jotka liittyvät enemmänkin ympäristö- tai kulttuurihistoriaan. Tutkimuksessani käy myös ilmi, että vuoden 1994 opetussuunnitelman mukaan laadittu historian ensimmäinen lukiokurssi painottuu erittäin voimakkaasti taloushistoriaan, vaikka kurssin tulisi olla myös väestö- ja ympäristöhistorian kurssi.

Rooman Britannian valloitus päättyi 410 jaa. Hyvin pian tämän jälkeen anglosaksit aloittivat oman Britannian valloituksensa. Tutkimus on pitkään pyrkinyt selvittämään mitä briteille tapahtui jälkimmäisen valloituksen yhteydessä. Aikalaislähteet kertovat kansanmurhasta ja mm. paikannimitutkimuksen perusteella brittiasutus onkin kadonnut nopeasti anglosaksien valtaamilta alueilta. Toisaalta tuoreempi geenitutkimus osoittaa, että Englannin asukkaista, sekä nykyisistä että aikalaisista, vain noin 40% on ollut anglosakseja. Britit eivät siis ole voineet kuolla sukupuuttoon anglosaksien valloittamalla alueella. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää mitä briteille tapahtui. Koska jokaisen mainitun kansan toimeentulo perustui maatalouteen ja valloitukset muutenkin realisoituvat maan valloittamisen kautta, on tutkimuksen näkökulmaksi valittu maan omistaminen ja erityisesti sitä säätelevä lainsäädäntö, jota käsittääkseni ei ole hyödynnetty aiemmin tämän ongelman selvittämisessä. Aiempi tutkimus, johon käsillä oleva työ pääasiassa perustuu, on kirjallisen, arkeologisen ja muun lähdeaineiston pohjalta selvittänyt maan omistamisen käytäntöjä ja periaatteita. Jokainen kansoista on myös tehnyt useampia lakikokoelmia ja näiden käsitykset maan omistamisesta käydään työssä läpi. Alkuperäislähteitä ei ole paljon ja ne ovat fragmentaarisia, joten tulokset rakentuvat pitkälti hypoteesien varaan, tämä tosin on tyypillistä myös aiemmalle tutkimukselle. Myöhäinen roomalainen lainsäädäntö suosi kansantaloudellisista syistä suurtilojen syntyä pienviljelijöiden kustannuksella. Suuritilalliset roomalaistuivat ja etääntyivät viljelijöistä, jotka puolestaan olivat yhä enemmän maahan sidottuja. Brittien omien maanomistusta ja sen hallintaa säätelevien lakien noudattaminen kävi mahdottomaksi ja samalla rikkoutui perinteinen, niin roomalaisten kuin brittien tuntema klienttijärjestelmä, jossa varakkaampi henkilö tai sukunsa päämies tukiessaan vähäisempää sai puolestaan tarvitessaan tämän tuekseen. Tätä tukea olisi tarvittu, kun anglosaksit saapuivat. Anglosaksit valtasivat nopeasti Britannian roomalaiset ydinalueet, mutta eteneminen hidastui, kun vastaan tulivat vanhat lojaliteettinsa (ja maanomistuskäytäntönsä) säilyttäneet britit lännessä ja pohjoisessa. Anglosaksien valloituksen brutaalia jälkimainetta voi puolestaan selittää toinen maan omistuksen käytännöistä nouseva tekijä. Eric John tulkitsee anglosaksien varhaisen omistuksen (folkland) olleen maata, jota kuningas jakoi seuraajilleen palkkiona sankariteoista taisteluissa; Charles-Edwards puolestaan painottaa maalahjasta seuraavan vastalahjan, lojaaliuden päättymättömyyttä. Perheen perustaminen ja sosiaalinen eteneminen yhteisössä edellyttivät myös maan omistamista. Hierarkialtaan matalassa ja suhteellisen tasa-arvoisessa yhteisössä kaikilla miehillä oli mahdollisuus osoittaa sankaruutensa ja lojaaliutensa - ja usein. Jokainen saattoi omalla toiminnallaan saavuttaa sankari-runojen ylistämät palkkiot, joten valloituksen alku on varmasti ollut verinen. Edellä mainitut ilmiöt vaikuttivat anglosaksien etenemiseen valloituksen alkuvaiheessa. Sen tuloksena todennäköisesti Kaakkois-Englannin brittien määrä väheni merkittävästi. Kun valloitus alkoi saavuttaa roomalaisen Britannian ydinalueen reunoja, eteneminen hidastui. Tässä vaiheessa valloitus siirtyi toiseen vaiheeseen, jossa yhteiselo brittien kanssa oli jo jossain määrin mahdollista, kuten lait ja muut lähteet osoittavat. Ajan mittaan anglosaksiyhteisön hierarkkisuus kasvoi ja kun maata ja muuta saalista ei enää ollut loputtomasti jaettavissa kaikille, alkoi yhteisön alemmilla tasoilla olevan väestön into sotia laantua. Ideaali jaloista taisteluista kuitenkin säilyi, mutta mahdollisesti vain ylempien luokkien ihanteena. Näitä tutkimuksen tuloksena syntyneitä teorioita olisi kuitenkin syytä selvittää lisää.

Tutkimukseni käsittelee Suomen Norden-yhdistyksen historian oppikirjojen tarkastuslautakunnan toimintaa 1930-luvulla. Suomen Norden-yhdistys ryhtyi vuonna 1933 yhdessä muiden Pohjoismaiden Norden-yhdistysten kanssa tarkastamaan Pohjoismaiden historian oppikirjoja. Jokainen Norden-yhdistys muodosti oman kansallisen tarkastuslautakuntansa, jonka tehtävänä oli muiden Pohjoismaiden historian oppikirjojen tarkastaminen oman maan historian osalta. Tarkastustoiminnan myötä suomalaiselle historian oppikirjojen tarkastuslautakunnalle syntyi mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten Suomen historiaa muiden Pohjoismaiden historian oppikirjoissa esitettiin. Suomalainen tarkastuslautakunta ryhtyi lisäksi tarkastamaan suomalaisia historian oppikirjoja Pohjoismaiden historian esitysten osalta. Tutkimuksessani analysoin tarkastuslautakunnan historiakäsityksiä ja niiden taustalla vaikuttaneita historiapoliittisia motiiveja. Tarkastuslautakunnan historiakäsityksiä ja historiapoliittisia motiiveja tarkastelen historian käytön näkökulmasta. Tutkin tarkastuslautakunnan Suomen historian esittämistä koskevia kannanottoja siitä lähtökohdasta, että tarkastustoiminnassa on ollut kyse historian käytöstä siten, kuin se ymmärretään tietoisena ja tarkoituksellisena toimintana. Tärkeimpänä lähteenä olen työssäni käyttänyt Pohjola-Norden ry:n arkistomateriaalia, jota säilytetään Kansallisarkistossa Helsingissä. Suomen Norden-yhdistyksen historian oppikirjojen tarkastuslautakunnan toiminnasta ei ole tehty aiempia tutkimuksia. Oman tutkimusaiheeni kannalta tärkeimmän edeltävän tutkimuksen on tehnyt Monika Janfelt, joka on teoksessaan Att leva i den bästa av väridar tutkinut pohjoismaisuudelle annettuja merkityksiä Norden-yhdistysten toiminnan ensimmäisenä vuosikymmenenä. Tarkastuslautakunnan historiakäsityksissä korostui toisaalta erityislaatuisen suomalaisuuden olemassaolo ja toisaalta Suomen pohjoismaisen aseman korostaminen. Nämä kaksi identiteettiä eivät tarkastuslautakunnan silmissä sulkeneet toisiaan pois, vaan kansallisen erityislaatuisuuden katsottiin ennen kaikkea vahvistavan pohjoismaisen identiteetin olemassaoloa. Tutkimukseni osoittaa, että historian oppikirjojen tarkastustoiminnan avulla suomalainen tarkastuslautakunta käytti tietoisesti hyväkseen mahdollisuutta vaikuttaa muissa Pohjoismaissa vallitsevaan Suomi-kuvaan. Tarkastuslautakunnan muodostamaan Suomi-kuvaan vaikutti tarkastustoiminnassa mukana olleiden ja Suomen Norden-yhdistyksessä vaikuttaneiden henkilöiden kuuluminen poliittiseen keskustaan. Tarkastustoiminnan avulla Suomen asemaa Pohjoismaana pyrittiin vahvistamaan samalla kun Pohjoismaista pyrittiin Suomessa muokkaamaan maan luonnollista viiteryhmää.

Suomalais-karjalaisen kansanuskon harjoituksesta puhutaan yleensä nostalgisesti jonain kadonneena tai katoavana, sillä ajatellaan, että historiallinen kehitys voi kulkea vain eteenpäin eikä autenttista kansanuskon kontekstia ole enää mahdollista palauttaa. Samalla voidaan kuitenkin jatkuvuutta painottavasta näkökulmasta esittää, että yhteyttä perinteeseen ei ole täysin menetetty, sillä perinteen jatkumo on yhä havaittavissa suomalaisessa kulttuurissa. Suomalaiset kansanperinnearkistot ovat myös poikkeuksellisen kattavat, mikä tekee mahdolliseksi vanhojen tapojen ymmärtämisen sekä niiden ottamisen osaksi omaa arkea. Tämän haastattelututkimuksen kohteena on Taivaannaula-niminen yhdistys, joka toiminnassaan pyrkii kansanperinteen ja kansanuskon kokonaisvaltaiseen käsitteelliseen ja käytännölliseen revitalisaatioon. Liikkeen pyrkimys määritellä itsensä erilleen uuspakanuus-käsitteestä tuo sen lähemmäksi alkuperäiskulttuureja sekä dekolonisaatiota koskevaa keskustelua. Vanhaa suomalaista kansanuskoa on tutkittu runsaasti, mutta sen uusia ilmenemismuotoja on tarkasteltu tieteellisesti vasta melko vähän. Tämän tutkielman tarkoituksena on tuoda lisää tietoa aiheesta ja samalla aktiivisesti kyseenalaistaa uskontotieteelliselle ja uuspakanuustutkimukselle ominaisia käsitteellisiä rajoitteita. Uuspakanuustutkimuksen sisällä ollaan havaittu kasvavissa määrin, että useat kansanuskojen harjoittajat ottavat etäisyyttä yleismaailmalliseen uuspakanuus-käsitteeseen perinteen ajallisen jatkumon korostamiseksi. Perinteisyydestään huolimatta monet rekonstruktionistiset liikkeet pyrkivät samalla selvästi erilleen nationalismista. Kansanuskoisten kuten aasauskoisten keskuudessa näyttää olevan yleistymässä taipumus pyrkiä erilleen myös institutionaalisen uskonnon luomista oletuksista sekä painottaa konkreettista ja kokonaisvaltaista toimintaa uskon tai teologisesti rajatun opin sijaan. Kansanusko tällaisessa muodossaan voidaan ymmärtää uskonnon sijaan enemmän tai vähemmän pysyväksi kehykseksi, joka kuitenkin sallii samalla variaation. Tärkeimpänä aineistona tässä työssä on seitsemän Taivaannaulan toimintaan aktiivisesti osallistuneen jäsenen syvähaastattelua, joissa esiintyvää monipuolista argumentaatiota tarkastellaan antropologisen ja sosiaalitieteellisen tutkimuksen valossa. Työhön sisältyy myös kuvaus kenttätyöstä Taivaannaulan kekrijuhlassa, jossa perinteen toteuttaminen yhdistyi luontevasti sen yhdessä opetteluun. Marshall Sahlins esittää, että kansankulttuurien uutta nousua tulisi tarkastella ”keksityn kulttuurin” tai ”vastakulttuurin” sijaan ”kulttuurin vastustuskyvyn” ja ”kulttuurin kekseliäisyyden” näkökulmasta. Christy Wampole taas argumentoi, että ihmisellä on yleismaailmallinen tarve omiin ”juuriin” jotka merkitsevät kuulumista sosiaaliseen, kulttuuriseen sekä luonnon muodostamaan kokonaisuuteen. Työssä esitetään, että haastatteluissa esiintyvät käsitteelliset kehykset ilmaisevat tiedostettua, refleksiivistä ja kokonaisvaltaista suhtautumista perinteeseen, joka ottaa huomioon samanaikaisesti sekä perinteen pysyvyyden että muutoksen. Kansanuskon revitalisaatio ei tarkoita tässä työssä vain vanhan tapaperinteen rekonstruktiota ja jatkamista, vaan myös samanaikaista pyrkimystä korjata ja vahvistaa elävänä säilynyttä perinnettä sekä palauttaa perinteitä suuren yleisön tietoisuuteen. Revitalisaatio sisältää ajatuksen, että myös tavat, joiden perimmäinen merkitys on unohdettu tai joiden muoto on muuttunut esimerkiksi kristillistämisen seurauksena voivat kuitenkin olla osa maanläheisen perinteen jatkumoa. Voidaan esittää, että Suomessa erityisen hyvin tallennetun kansanperinteen arkistojen avulla on mahdollista palauttaa käytäntöön paitsi unohdettuja tapoja, myös uudistaa ja vahvistaa niiden elinvoimaisuudelle tärkeitä käytännöllisiä ja käsitteellisiä konteksteja. Perinne luonnollisesti muuttuu elinolosuhteiden mukana – länsimaisen kehitysuskon ajauduttua kriisiin, on kuitenkin aiheellista kysyä, olisiko modernisaation kielteisiä vaikutuksia mahdollista estää ammentamalla historiasta kokonaisvaltaisempia tapoja elää osana ympäröivää sosiaalista, kulttuurista ja ekologista kontekstia. Kansanuskon revitalisaation tarkastelu modernisoituneissa yhteiskunnissa voi merkitä antropologiselle keskustelulle paitsi mahdollisuutta välttää tieteenalalle ominaista eksotisointia ja toiseuttamista, myös soveltaa kansankulttuureja koskevaa tietoa kestävien käytännön ratkaisujen luomiseksi.

Maisterintutkielmassani selvitän Helsingin yliopiston historian opiskelijoiden ainejärjestön Kronoksen piirissä vuonna 1984 tehdyn The Heimola Story – elokuvan taustaa ja maineen syntyä. Tutkielmani jakautuu kahteen osaan: elokuvassa näkyviä ilmiöitä analysoivaan ensimmäiseen osaan ja elokuvan maineen syntyä tutkivaan toiseen osaan. Johdannossa esittelen itse elokuvan, joka yhdessä muiden elokuvaan liittyvien materiaalien kanssa ovat tärkeitä lähdeaineistoja. Käytän lisäksi tutkimuskirjallisuutta, Kronoksen ainejärjestölehden Kronikan numeroita, haastatteluja ja internetlähteitä tutkielmassani. The Heimola Story – elokuvassa näkyvät akateemisen maailman ilmiöt, materiaaliset ja materiattomat, ovat 1980-luvun vaihteen historianopiskelijoille tuttuja, mutta kaikkia heille tuttuja ilmiöitä ei elokuvassa näy, sekä elokuvantekijöiden tahdosta että siitä riippumatta. Elokuvassa näkyviä ilmiöitä on myös muuteltu tai vedetty pois asiayhteydestä. Tätä on tehty huumorin, elokuvakerronnan, propagandan ja jopa ohittamattomien olosuhteiden vuoksi. Elokuva on oman aikansa tuote, mutta sitä on suodatettu sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti linssin läpi. The Heimola Story – elokuvan maine luotiin tietoisesti sekä elokuvan aikana että sen jälkeen. Elokuvan mainetta luotiin mainostamalla elokuvaa tekovaiheessa aktiivisesti Kronikan sivuilla ja luomalla elokuvan ympärille materiaalia, joka ylisti elokuvaa ja lisäsi sen ympärille mystiikkaa. Elokuvan maine lisääntyi myös useiden, maineikkaiden ja väkirikkaiden näytäntöjen myötä, joita valmistuneelle elokuvalle pidettiin vuosikausia elokuvan valmistumisen myötä. Vuosituhannen vaihteen molemmilla puolilla elokuvaa esitettiin erityisesti Kronoksen tai elokuvan juhlavuosina, jolloin elokuva sai mainetta juhlahetkien erityisenä ohjelmana. Viime vuosina elokuvan maine on lisääntynyt ja on puhuttu jopa jatko-osan tekemisestä elokuvalle.