Browsing by Subject "häpeä"

Digitaidollisuutta ja digitalisaatiota on tutkittu uusliberalismin ja eriarvoisuuden näkökulmista. Hyvinvointivaltioissa niiden on todettu voimistavan toisiaan. Yhteiskehitys tuottaa digitaitopakkoa, kun esimerkiksi kasvokkaista asiointia vähennetään ja se korvataan digipalveluilla. Tutkimukset osoittavat kehityksen vastuuttavan yksilöä, lisäävän sosiaalista stratifikaatiota ja vaikeuttavan yhteiskunnallista osallistumista. Digitalisaatioon tosin liitetään myönteisiä kuvia. Se nähdään uusien toimintamahdollisuuksien ja -vapauksien tuottajana, yhteiskunnallisten toimintojen tehostajana ja sujuvoittajana. Keskustelu digitaidottomista on rajatumpaa ja keskittyen syrjäytymisulottuvuuksiin: palveluiden saatavuuden ja osallistumisen näkökulmiin, muttei syvällisemmin kokemuksellisuuteen. Tutkimuksista tiedetään digitalisaation aiheuttavan ahdistusta, pelkoa ja stressiä. Digitaidottomia on kuitenkin tunteiden sosiologialla tutkittu niukasti. Tämä tutkielma tarkastelee digitaidottomuuden kokemuksellisuutta ja tunneilmapiiriä. Tunneilmaisut ovat metodologinen ikkuna ymmärtämään ihmisten kokemuksia ja heidän artikuloimaansa ajanhenkeä. Tutkielmassa tunteet määritellään kulttuurista opittuina ja ohjattuina konstruktioina. Tutkielman aineisto on vuoden 2020 digitaitokartoituksen 1300 avovastausta ja -viestiä. Niissä kyselyn vastaajat kertovat näkemyksiä digitaidottomista ja digitaidottomuudesta julkishallinnolle. Tutkielmassa tavoitteena on antaa ääni näille vastaajille. Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka vastaajat tuntevat yhteenkuuluvuutta tai millaisia affektiivisia orientaatioita heille on muodostunut. Lisäksi pohdintaan, millaista digitalisaation kritiikkiä voi muodostaa analyysin perusteella. Tutkielmassa aineisto mielletään määrittelevän digitaidollisuutta ja olevan eräänlainen digitaitonormin vahvistaja. Vastaajien näkemyksistä piirtyy vaikutelma, että kartoitus koetaan sekä käden ojennuksena julkishallinnolta että kritiikin kanavana ja osoittajana digitaitojen tarpeellisuudelle. Tutkielman analyysi on laadullinen ja aineistolähtöinen. Analyysissä on lainattu ankkuroidun teorian käsitteitä. Vastaajien vastauksista on luokiteltu näkemyksiä, kuvailuja, kertomuksia ja tunneilmaisuja. Luokittelun pohjalta on luotu teoriaa. Teorian luonnin apuna käytetään Raymond Williamsin tunnerakenteet -käsitettä, jolla abstrahoidaan ajanhengen yhteenkuuluvuutta ja vivahteikkuutta. Tunnerakenteet voivat olla sisäisesti ja toisilleen jännitteisiä. Ne emergoivat vallitsevaa diskurssia. Luokittelun ja teoretisoinnin lopputulemana on luotu hallitsevan, häpeän, pelon ja luottamuksen sekä turhautumisen ja suuttumuksen tunnerakenteet. Ne kannattelevat digitaidottomuuden kokemuksellisuutta. Aineiston vastauksien näkemyksistä välittyy kielteinen tunneilmapiiri ja emotionaalinen taakka. Digitaidottomien mielletään kokevan digitalisoituva yhteiskunta vieraaksi, eikä heitä kuunnella tai ymmärretä. Heidän kerrotaan olevan vaarassa syrjäytyä eri tavoin, kuten asioinnin osalta. Aineistossa ilmenee häpeää puutteista ja riippuvuussuhteista, kun esimerkiksi digitaidoton ei kehtaa osallistua digikoulutuksiin, jotta muut eivät huomaisi hänen taidottomuuttansa. Pelkoa aiheuttavat muun muassa digilaitteiden ja -palveluiden käyttäminen sekä syrjäytymisvaara. Pelko tuottaa riskiajattelua ja uhrautumisvalmiutta. Vastaajat kertovat olevansa valmiita sietämään pelkoa digilaitteiden käytöstä pikemmin kuin pelkoa syrjäytymisestä. Suuttumusta aiheuttaa esimerkiksi se, että julkishallinto tuottaa tarpeen digihoivalle, joka valuu omaisillekin. Itsenäinen toimijuus on näkemyksissä erityisen merkityksellinen. Se on tutkielmassa yhdistetty osaksi eettis-poliittista aktiivikansalaisuusihannetta. Analyysista välittyy, että digitalisaation edistämisessä pitäisi huomioida tiukemmin palvelutarpeen ja -kanavien monimuotoisuus ja digitalisaation vaikutus hyvinvointiin.

Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Sosiaalitieteiden maisteriohjelma Opintosuunta: Sosiaalipsykologia Tekijä: Minna Mannila Työn nimi: ”Ei oo enää hiirulainen, joka haluaa mennä vaan nurkkaan mahollisimman näkymättömänä” Naisvankien häpeäkokemukset ja tanssi- sekä liikeilmaisuun perustuvan vankilateatteritoiminnan vaikuttavuus Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Marraskuu 2021 Sivumäärä: 70+5 Avainsanat: häpeä, häpeäleima, kehollisuus, vankilateatteri, naisvanki, sisällönanalyysi Ohjaaja tai ohjaajat: Anna-Maija Pirttilä-Backman Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkielman tavoitteena on tarkastella tanssi- ja liikeilmaisuun perustuvaan vankilateatteriproduktioon osallistuneiden naisvankien kokemuksia häpeästä sekä vankilateatterin vaikutuksia naisvankien häpeäkokemuksille. Näitä tutkitaan tarkastelemalla sitä, miten vangit kuvailevat kokemuksiaan vankilateatterin edetessä, kolmessa eri vaiheessa. Tutkielman aineisto koostuu vuosina 2019–2020 kolmessa vankilateatteriprojektin eri vaiheessa toteutetuista puolistrukturoiduista teemahaastatteluista. Haastatteluihin osallistui kuusi Vanajan vankilan naisvankia sekä kaksi produktion tuotantoon osallistunutta jäsentä. Näistä naisvankien haastattelut on rajattu tutkimuksen lopulliseksi aineistoksi. Aineistoa analysoitiin laadullisen teoriasidonnaisen sisällönanalyysin keinoin aikaisempaan häpeän parissa toteutettuun tutkimuskirjallisuuteen nojaten. Tulosten perusteella naisvankien häpeäkokemukset ovat eroteltavissa sisäisen ja ulkoisen häpeän ulottuvuuksiin. Nämä häpeäkokemukset kohdistuivat sekä kehoon liittyvään häpeään että ryhmäjäsenyyteen liittyvään häpeään. Vankilateatterilla koettiin kuitenkin olleen vaikutusta naisvankien häpeän ilmenemiseen, sillä naisvangit kokivat vankilateatteritoiminnan omaehtoisen kuntoutumisen välineenä. Vankilateatterin kautta naisvangit kuvailivat vapautuneensa häpeäkokemuksista erityisesti kehoon ja vangin ryhmäjäsenyyteen liittyen. Tutkimuksen tulokset onnistuivat avaamaan ja havainnollistamaan naisvankien häpeäkokemuksia, mikä on tärkeää kuntouttavan toiminnan suunnittelun kannalta. Häpeäkokemuksien tunnistamisen lisäksi tutkimuksen tulokset korostivat vankilateatteritoiminnan merkityksellisyyttä, mistä ilmenee puolestaan vankilateatteritoiminnan jatkuvuuden tärkeys.

Tutkielmassa tarkastelen Riikka Pelon teoksia, Taivaankantajaa (2006) ja Jokapäiväistä elämäämme (2013), häpeän, häpäisemisten ja häpeämättömyyden näkökulmista. Kohdeteoksissa päähenkilöiden ylle yritetään langettaa häpeää: häpeää siitä, että on avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi tai jo aikuistunut vanhempiensa lapsi, jonka vanhemmat ovat toimineet ympäröivän yhteisön silmissä väärin. Molemmissa teoksissa keskeisiä elementtejä häpeän kannalta ovat päähenkilöitä ympäröivä, häpeää tuottava yhteisö tai yhteiskunta sekä äiti–tytär-suhde ja siihen kietoutuva häpeä. Myös häpeämättömyyden tematiikka nousee esille, sillä päähenkilöt välttelevät häpeän omaksumista omilla keinoillaan. Erittelen näitä keinoja Taivaankantajan päähenkilön osalta pääluvussa kolme. Pääluku neljä on suppeampi ja keskittyy Jokapäiväisen elämme analysointiin. Myös neljännessä luvussa käsittelen sitä, miten päähenkilö vastustaa mielessään häpeän langettamista. Teoreettinen viitekehys rakentuu tunteidentutkimuksen lähdeteoksista. Lähdeteokset käsittelevät häpeää eri näkökulmista. Keskeisimpiä teoksia tutkielmani kannalta ovat Siru Kainulaisen ja Viola Parente-Čapkován toimittama Häpeä vähän! Kriittisiä tutkimuksia häpeästä (2011) ja Sara Ahmedin (suom.) Tunteiden kulttuuripolitiikkaa (2018). Lestadiolaisuuteen liittyvät häpeän rakenteet ovat osa Taivaankantajaa. Tuota ulottuvuutta tarkastellessani lähdeteokseni olen käyttänyt muun muassa Paavo Kettusen teoksia Kätketty ja vaiettu. Suomalainen hengellinen häpeä (2011) ja Häpeästä hyväksyntään (2014) . Tutkimuksessani päädyn siihen, että häpeän ilmapiiri seuraa sukupolvelta toiselle. Molempien teosten päähenkilöt pysyvät toiveikkaina, vaikka molempien suhteisiin kietoutuu häpäisyjä: Toinen joutuu kokemaan rakastettunsa tekemää väkivaltaa. Toinen taas kohtaa lestadiolaisyhteisön tuottamia häipäisyjä, vaikka on vasta lapsi. Kumpikaan ei kuitenkaan suostu alistumaan häpäisyjen myötä – nöyrtymään ja sisäistämään langetettua häpeää.

Tutkielma keskittyy Unkarin ainoan kirjallisuuden Nobelin saaneen Imre Kertészin pääteokseen Kohtalottomuus (Sorstalanság, 1975) ja siinä ilmeneviin häpeän ja ulkopuolisuuden kuvauksiin. Kohtalottomuuden toistuvia teemoja ovat ulkopuolisuus ja toiseus, joita on tarkasteltu jo aiemmissa tutkimuksissa varsin kattavasti. Tämä tutkimus lähestyy kuitenkin ulkopuolisuutta siihen kietoutuvien häpeän ilmentymien kautta ja pyrkii käsittelemään häpeän ilmenemismuotoja yhtenä teosta määrittävänä kokonaisuutena. Tutkimuskysymyksiä ovat: onko romaanissa laajoja häpeän ilmenemismuotoja, millaisia häpeän ilmenemismuotoja romaanissa on ja liittyykö häpeä ulkopuolisuuteen – ja jos liittyy, millä tavoin? Hypoteesit ovat, että Kohtalottomuudessa on toistuvia, merkittäviä ja toisistaan erillisiä häpeän ilmenemismuotoja, ja että häpeä liittyy ulkopuolisuuteen syy-seuraussuhteen kautta, ollen joko syy ulkopuolisuuteen tai seuraus ulkopuolisuudesta. Tutkielmassa häpeä määritellään psykologi Tomkinsin häpeän affektin mukaisesti. Häpeä sisältää tuntemukset syyllisyydestä, häpeästä ja ujoudesta tai noloudesta, ja siihen voi liittyä myös häpäisyjä. Tutkielma ei kuitenkaan noudata tarkasti Tomkinsin affektin määritelmää, vaan puhuu tunteista nimityksillä tuntemus ja tunne, seuraten kulttuuriteoreetikko Ngain esimerkkiä välttää tunteiden jaottelua kahteen selvärajaiseen luokkaan. Tämä mahdollistaa kaunokirjallisen teoksen tulkitsemisen yhtenäisenä taideteoksena eikä vain yksittäisinä ilmauksina häpeästä. Häpeän ilmenemismuotoja lähestytään kirjallisuudentutkimuksessa yleisesti käytetyllä metodilla, teoslähtöisellä tekstianalyysilla. Analyysin kautta on ilmeistä, että häpeä on Kohtalottomuudessa laajalti esiintyvä tunne. Teoslähtöinen tekstianalyysi osoittaa, että häpeä on myös monisyistä ja selkeästi eroteltavissa eri alakategorioihin, joista jokaisesta on romaanissa useita esimerkkejä. Häpeään liittyvät tekijät ovat romaanissa lähes jatkuvasti läsnä ja kietoutuvat ulkopuolisuuden tematiikkaan, ja häpeä on vahvasti läsnä romaanin käännekohdissa. Ulkopuolisuuden ja häpeän suhde on romaanissa tiivis. Niiden välinen suhde ei kuitenkaan ole analyysin perusteella selkeä. Häpeä ei nouse ulkopuolisuuden yksiselitteiseksi syyksi, eikä ulkopuolisuus yksin selitä häpeää, vaan suhde tuntuu olevan molemminpuolinen.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani häpeän ja ulkopuolisuuden motiiveja Saara Turusen romaaneja Rakkaudenhirviö (2015) ja Sivuhenkilö (2018). Pyrin analyysissani selvittämään, millaisten motiivirakenteiden avulla häpeä tunteena kietoutuu sivullisuuden kokemukseen ja ulkopuoliseen identiteettiin. Tutkimuskysymyksiäni ovat seuraavat: Miten häpeä motiivina tulee romaaneissa esiin? Miten häpeä tunteena liittyy sivullisen ja ulkopuolisen identiteetteihin? Onko teoksissa muita teemaan liittyviä motiivirakenteita? Rakentuvatko teemat kahden romaanin välillä paradigmaattisesti eli siirtyvätkö teemat romaaniparin välillä? Käytän analyysini metodina kirjallisuudentutkimuksessa paljon käytettyä lähilukua ja teoslähtöistä tekstianalyysia, joiden avulla pyrin löytämään teoksista häpeää ilmentävät motiivit. Teoreettinen viitekehykseni on temaattisessa tutkimuksessa ja tunteiden tutkimuksessa. Luen teoksia parina ja pyrin todistamaan tutkielmassa teeman rakentumisen paradigmaattisesti teosten välillä. Tunteiden tutkimus liittyy kirjallisuuden affektiiviseen käänteeseen ja tarjoaa mahdollisuuden kontekstualisoivalle ja yhteiskunnalliselle tulkinnalle. Hyödynnän myös sosiologisia häpeä- teorioita, joista tärkein analyysilleni on Silvan Tomkinsin affektiteoria, jossa häpeä asettuu jatkumolle innostuksen vastapariksi. Käsittelen häpeää tutkielmassani laaja-alaisena tahmeana tunteena, johon tarttuu helposti myös syyllisyyttä, noloutta, ylimielisyyttä ja ilkeyttä. Tutkielmassani osoitan, että häpeä on oleellinen osa tutkimiani teoksia, ja niihin liittyvät motiivirakenteet liittyvät selvästi myös ulkopuolisuuden tunteeseen ja sivullisuuden kokemukseen. Teosparissa on käytetty osin päällekkäisiä motiiveja, joista tärkeimmäksi osoittautui sukupuoleen liittyvä häpeä, joka tiivistyy Rakkaudenhirviössä lehmänaisen hahmoon ja Sivuhenkilössä pohdintaan äitiydestä. Kertojan äidin vaikutus on molemmissa teoksissa vahva. Häpeän ja ulkopuolisuuden suhde ei teoksissa kuitenkaan ole täysin suoraviivainen, häpeä aiheuttaa ulkopuolelle jättäytymistä, mutta ulkopuolisuus aiheuttaa myös häpeää

Kuolema pitää sisällään koko eletyn elämän emootioiden kirjon helpotuksesta häpeään. Häpeästä kuitenkin usein vaietaan ja siitä puhuminen on vaikeaa. Kuoleman kontekstiin kietoutuva häpeä on aihealue, jonka tutkiminen ei suomalaisen sosiaalitieteen kentällä ole ollut keskiössä. Tässä tutkielmassa kiinnostus kohdistetaan kuolemaa kohdanneiden ihmisten ymmärrykseen häpeästä kuoleman kontekstissa. Tutkielman tarkoituksena ei ole löytää vastauksia sille, mikä kuolemassa on häpeällistä. Sen sijaan kiinnostus kohdistetaan kuolemaa kohdanneiden ihmisten puheeseen ja niihin merkityksenantoihin, joita he häpeälle rakentavat. Tutkielman teoreettismetodologisen viitekehyksen muodostavat sosiaalinen konstruktionismi ja diskursiivinen sosiaalipsykologia. Tutkielma vastaa kahteen sosiaaliselle konstruktionismille sekä diskursiiviselle sosiaalipsykologialle tyypilliseen kysymyksenasetteluun. Ensimmäisenä tarkastellaan, millaisia merkityksiä haastateltavat rakentavat häpeälle kuoleman kontekstissa. Aineistosta kerättyjen häpeän konstruktioiden tulkinnassa tukeudutaan ymmärrykseen häpeästä minuuteen kietoutuvana, mutta sosiaaliset juuret omaavana emootiona. Tällainen häpeän tulkitseminen tapahtuu hyödyntäen symbolista interaktionismia eli teoretisointia, jossa minuuden kehittymisessä korostetaan sosiaalisen merkitystä. Toiseksi osoitetaan, miten häpeälle tehdään puheessa merkityksiä. Tällöin puhetta tarkastellaan positioiden ja positionvaihtoteorian avulla. Analyyttiseksi tulkintakäsitteeksi tutkielmassa asettuvat tulkintarepertuaarit. Käsitteen avulla näkyväksi tuodaan häpeän konstruktioiden kiinnittyminen erilaisiin merkityssysteemeihin ja niissä muodostuviin identiteetteihin niin kuolevalle kuin tämän lähipiirilleenkin. Aineiston tulkinnassa huomioidaan sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksen mukaisesti vuorovaikutuksen ja kontekstin merkitys puheen rakentumisessa. Haastatteluaineisto rakentuu kuudesta kasvokkain syksyllä 2019 tehdystä puolistrukturoidusta haastattelusta. Aineistoa tulkitaan kahdella tasolla, joista ensimmäiseksi asettuu kirjaimellinen aineiston luenta. Tällä tavoin aineistosta voidaan tunnistaa yhdeksän häpeän konstruktiota. Nämä konstruktiot asettuvat haastateltavien puheessa sekä kuoleman hetken, että eletyn elämän kehyksiin. Kuudessa konstruktioista häpeän kuvaukset asettuvat epäonnistumiseen, mutta kolmessa niitä rakennetaan sankaruuteen linkittyvien ilmausten kautta. Toinen analyysitaso asettuu tarkastelemaan aineistoa teoreettisten tulkintakäsitteiden avulla. Tällöin aineistosta voidaan tehdä kolme johtopäätöstä. Ensimmäiseksi haastateltavien puheesta voidaan tunnistaa kolme tulkintarepertuaaria eli merkityssysteemiä. Toiseksi havainnoksi asettuu haastateltavien kyky vaihtaa positiota ja perspektiiviä. Tämän myötä käytettävissä repertuaareissa erottuu variaatioita ja muutoksia. Kolmantena havaintona huomataan häpeän olevan itsessään tabu. Tämä tulee näkyväksi haastateltavan ja haastattelijan välillä tapahtuvasta vaikutelman hallinnasta, joka osaltaan muokkaa vuorovaikutuksen kulkua. Näiden tulkintojen kautta tutkielmassa havaitaan, että kuolemaan linkittyvä häpeä saa useita erilaisia merkityksiä. Tutkielman pohjalta nousee esiin kysymys yksilön toimijuuden roolista kuoleman onnistumisen ja epäonnistumisen kuvauksissa. Häpeää kuolemaa arvottavana emootiona olisikin jatkossa mielekästä tarkastella juuri tästä toimijuusnäkökulmasta käsin.

Tämä maisterintutkielma käsittelee häpeää ja lukijan tunnetta henkilöhahmon häpeästä. Tutkielmassa analysoidaan Antti Heikkisen Mummo-romaania (2017). Tutkielman tavoitteena on kartoittaa päähenkilöhahmojen Maijan ja Marja-Liisan häpeän kohteet ja miten ne vaikuttavat heihin. Tämän jälkeen tutkielma keskittyy siihen, miten ja miksi lukija kokee henkilöhahmojen häpeän ja miksi tunteen havaitseminen on olennainen osa Mummoa. Tutkielman pohjana on tunteita ja tuntemuksia tarkasteleva kirjallisuudentutkimus. Siinä erotetaan tunne ja tuntemus yleensä toisistaan, mutta tässä tutkielmassa häpeän kohdalla sitä ei tehdä. Sen sijaan tutkielma keskittyy Sara Ahmedin Tunteiden kulttuuripolitiikan (2018) tavoin siihen, mitä tunteet tekevät. Tutkielma keskittyy häpeän tekoihin ja vaikutuksiin. Häpeä on vahvasti yhteiskunnallinen tunne. Se pitää yhteiskuntaa kasassa osoittamalla ideaalin ja vallassa olevien normien paremmuuden suhteessa muihin. Yksilö kokee häpeää, kun ei kuulu muottiin. Häpeää vältelläkseen yksilö tavoittelee ideaalia ja pitää yhteiskuntaa koossa. Suomalaisessa yhteiskunnassa häpeä on erityisen yleistä. Maija elää koko elämänsä maalla suuressa maalaistalossa perheen kanssa läheisesti eläen. Maija häpeää naiseuttaan ja lapsettomuuttaan. Se saa Maijan valehtelemaan tyttärelleen Marja-Liisalle tämän vanhemmista. Lukija oppii Mummon edetessä Maijan häpeän taakan ja näkee sen syyt ja seuraukset. Suomalaisen yhteiskunnan puhumattomuus edistää Maijan häpeää. Marja-Liisa elää maalla äitinsä Maijan ja tämän perheen kanssa. Marja-Liisalla on turvallinen koti, mutta isän olemattomuus vaivaa häntä. Hän kiinnostuu kielletystä rakkaudesta ja ihastuu (mies)opettajaansa. Lukija kokee intoa rakkaudesta, inhoa suhteesta opettajaan ja lopulta empatiaa opettajan jättäessä. Marja-Liisa tulee raskaaksi ja saa keskenmenon. Häpeä on niin voimakas, että Marja-Liisa lamaantuu, eikä paljasta mitään kenellekään. Mummon lopussa käy kuitenkin ilmi, että romaani on Marja-Liisan tunnustus omista ja äitinsä hävettävistä asioista. Tunteiden asettaminen keskiöön kirjallisuutta tutkittaessa on tärkeää, koska tunne tekee paljon. Tunne auttaa näkemään oleelliset asiat teoksesta ja hahmottamaan teoksen kokonaisuutta. Mummossa häpeän havaitseminen ja sen herättämien tunteiden seuraaminen näyttää, kuinka paljon ihminen tekee säilyttääkseen normaalin kuvan. Tunteella lukeminen auttaa eläytymään Mummoon, mutta myös opettaa lukijalle havaitsemaan omat hävettävät asiat ja kuinka niiden vaikutusta omaan elämään voi vähentää. Häpeä opettaa inhimillisyyttä.

Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että häpeän tunne liittyy vahvasti jo ihmisen ensimmäisiin elinvuosiin, ja lapsuuden häpeän kokemukset vaikuttavat merkittävästi myöhempiin ihmissuhteisiimme. Ne vaikuttavat meihin myös kasvattajina, sillä kasvattajat siirtävät kokemaansa häpeää tiedostamattomasti eteenpäin seuraaville sukupolville. Erityisesti suomalaisessa ”puhumattomuuden” kulttuurissa häpeällä on täysin oma ulottuvuutensa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää häpeän roolia osana suomalaisen kasvatuskulttuurin muutosta 1950-luvulta nykypäivään sekä sitä, miten lapsuuden häpeän kokemukset siirtyvät sukupolvelta toiselle kasvatuksen myötä. Tutkimus tapahtui kahden tutkimuskysymyksen kautta, jotka olivat: 1. Miten varhaiskasvatuksen opettajat käsittelevät puheenvuoroissaan häpeää suhteessa suomalaisen kasvatuskulttuurin muutokseen institutionaalisen kasvatuksen näkökulmasta? Ja 2. Onko haastateltavien mielestä lapsuuden häpeän kokemuksilla vaikutusta omaan opettajuuteen erityisesti suomalaisessa kasvatuskulttuurissa ja millaisia nämä vaikutukset ovat? Tutkimus toteutettiin haastattelemalla kahta 1950-luvulla syntynyttä, pitkään alalla työskennellyttä varhaiskasvatuksen opettajaa. Aineiston keruumenetelmänä käytettiin yhteismuistelua (engl. collective biography), eli ryhmähaastattelua, jossa tutkittavat saavat tukea toistensa muistoista yhteisen historiallisen muistiaineksen esiin tuomiseksi. Aineisto analysoitiin hyödyntäen laadullista sisällönanalyysia. Tutkimuksen tuloksista selviää, että tutkittavat käsittelevät puheenvuoroissaan häpeän ja suomalaisen kasvatuskulttuurin muutoksen suhdetta vertaamalla omia lapsuuden kokemuksiaan tekemiinsä havaintoihin myöhemmin aikuisuudessa, esimerkiksi opettajana. Tulokset osoittavat, ettei häpeä osana suomalaista kasvatuskulttuuria ole kadonnut, vaan se on muuttanut muotoaan, esimerkiksi alueellisen eriarvoisuuden myötä. Tutkittavien puheenvuoroista ilmenee myös, että lapsuudessa koetuilla häpeän tunteilla on ehdottoman suuri merkitys koko ihmisen elämään ja näin ollen myös opettajuuteen. Perhetaustan lisäksi myös muilla lapsen elämässä vaikuttavilla aikuisilla, kuten opettajilla, on merkitystä lapsen häpeän kierteen syntymisessä. Tutkittavat esittelevät myös kaksi erilaista näkökulmaa siihen, miten lapsuuden häpeän kokemukset muovaavat omaa kasvattajuutta. Nämä ovat yksilöllisyyden näkökulma sekä laajemmin suomalaisessa kulttuurissa ilmenevä sota-ajan vaikutus suomalaiseen nykykasvatukseen.

Häpeää koskevalla moraalifilosofialla on pitkät juuret. Usein sen piirissä toteutunut keskustelu on keskittynyt tarkastelemaan häpeän moraalisuutta siitä taustaoletuksesta käsin, jonka mukaan ollakseen moraalisesti merkityksellinen, häpeän tulisi kummuta moraalisen toimijan autonomisesta arvo -ja normijärjestelmästä. Siten käsitteet heteronominen ja autonominen ovat keskeisiä häpeää koskevassa moraalifilosofisessa keskustelussa. Niillä viitataan häpeän moraaliseen asemaan, eli siihen seuraako häpeä toimijan omista arvoista, ihanteista tai muista moraalistandardeista (autonomia) vai seuraako se toisten ihmisten mielipiteistä (heteronomia), mutta toisaalta niillä viitataan myös häpeän luonteeseen eli onko se sosiaalinen vai henkilökohtainen emootio. Jos häpeä osoittautuisi heteronomiseksi emootioksi, se tarkoittaisi tästä taustaoletuksesta käsin suoraan, että häpeä ei ole moraalisesti merkityksellinen. Tutkielman aihe on häpeän moraalisuutta koskevan moraalifilosofisen keskustelun kannalta merkityksellinen: keskustelu on ollut hyvin pitkälti dikotomisesti orientoitunutta, millä tarkoitan sitä, että keskustelun lähtökohtana on ollut asetelma, jonka mukaan häpeä on joko, heteronominen emootio tai autonominen emootio. Jossain mielessä häpeää niin autonomisena kuin heteronomisena emootiona puolustavat filosofit ovat pyrkineetkin ratkaisemaan tätä kuilua sosiaalisten ja yksityisten häpeäkokemusten välillä selittäen henkilökohtaisemmat häpeäkokemukset sosiaalisiksi, tai sosiaaliset häpeäkokemukset tosiasiassa toimijan henkilökohtaisesta arvojärjestelmästä kumpuaviksi. On toki filosofeja, jotka ovat pyrkineet yhdistämään häpeän heteronomisuuden ja autonomisuuden nojautumatta vain toiseen kantaan, ja esimerkiksi keskittyneet ratkaisuissaan mekanismiin, jonka kautta sosiaalisesta häpeästä (heteronominen) tulee henkilökohtaista (autonominen). Tutkielmassani tarkastelen viiden eri filosofin eli Cheshire Calhounin, Julien Deonnan, Raffaele Rodrigon, Fabrice Teronin ja Fredrik Westerlundin käsityksiä häpeän moraalisuudesta, autonomisuudesta ja heteronomisuudesta. Tutkielmassani otan siis selvää, onko häpeä heidän mukaansa moraalinen emootio, ja jos se on, miksi on. Tämän lisäksi kysyn, onko heidän mukaansa olemassa myös muutakin kuin moraalista häpeää. Kysyn myös, onko häpeä heidän mielestään autonominen vai heteronominen emootio ja miksi. Tarkastelen heidän näkemyksiään filosofisen analyysin menetelmällä. Kiinnitän siis huomiota käsitteiden, argumenttien ja niiden taustalla olevien oletusten analyysiin.