Browsing by Subject "härkäpapu"

Faba bean (Vicia faba L.) is a healthy and ecological pulse crop. Nevertheless, it contains antinutritive compounds, including lectins. Lectins are proteins or glycoproteins that bind to carbohydrates. Faba bean lectin is called favin and it binds specifically to mannose- and glucose-like carbohydrates. Agglutinatination assays have been traditionally used for the determination of lectins. These assays are, however, often inaccurate. The aim of this study was to adapt and optimize a method for the quantification of faba bean lectin and analyze lectin levels in untreated and treated faba beans. Enzyme-Linked Lectin Assay (ELLA), which is based on the ability of lectins to bind to specific carbohydrates, was adapted in the study. The hypothesis was that the method is suitable for the quantification of faba bean lectin. The commercial lectin standard did not react in the assay and thus the quantification of lectins was not possible. The faba bean samples, however, reacted and the absorbance values of varying samples were compared. The protein-rich faba bean fractions gave the highest absorbance values. Particle size affected the determination of lectins. Heating was efficient in lowering the absorbance values. Long-time roasting and boiling were the most efficient methods to reduce the binding capability of lectins.

Enzyme treatments have been able to reduce the amount of oligosaccharides and phytates in legumes. Enzyme treatment has the potential to improve the sensory properties of the product and reduce the stomach symptoms they cause. The aim of the study was to find out how enzyme treatment affects to the sensory properties of spoonable yogurt-like faba bean and pea-based snack samples. In addition, an online survey was made to map stomach symptoms caused by legumes and to study their effect on the use of legumes and legume foods. The methods used in the study were generic descriptive analysis with a trained panel (11 panelists) and an online survey made with E-lomake (227 respondents). In addition, the benefit data from the second study of the project for pea snacks were used (27 evaluators). In the generic descriptive analysis, there were a total of 6 spoonable snack samples to be examined (3 faba bean samples and 3 pea samples). Both raw materials had a control sample (no enzyme treatment) and two differently enzyme treated samples. In the generic descriptive analysis, the panel evaluated 12 properties from the samples: color, fruity and legume-like odor, runniness, grainy, powderiness, thickness, sweet, bitter, legume-like, bitter aftertaste and total intensity of aftertaste. Enzyme treatment had an effect on texture and mouthfeel properties, but not on taste, color, or odor. As a result of the enzyme treatment, the structure thickened and became smoother. The raw material had an effect on all the properties to be evaluated, except for the legume-like flavor. Enzyme treatment had no effect on the pleasantness of spoonable pea snacks. According to the survey, the most common symptoms caused by legumes were flatulence and bloating. Of the legumes and legume foods, chickpeas and pea soup were the most common foods to cause symptoms. More than half (about 65 %) of the respondents stated that they would definitely or probably eat more legumes if they did not cause stomach symptoms. More than half (67 %) would also be absolutely or probably willing to try enzyme-treated legume foods. Based on the results, it is worth further investigating the effects of enzyme treatment on sensory properties, especially in terms of structure / mouthfeel. In addition, the effect of fermentation on the sensory properties of pea and faba bean spoonable snacks should also be studied, as fermentation has been found to improve the sensory properties and nutritional value of plant-based spoonable snacks. Based on the responses to the survey, there seems to be a demand for legume products that cause less stomach symptoms.

The aim of this study was to investigate the ensilability of field pea and faba bean bi-crop with spring wheat when ensiled as whole-crop with different additives. In this study we attempted to clarify use of pea – wheat and faba bean – wheat bi-crop in organic farming. Forages was sown at 4th to 7th of June in Luonnonvarakeskus (Luke) Ruukki and forages were ensiled in laboratory silos at 26th of August 2013. Silages were ensiled without additive (PR), with formic acid (MH) and with two different heterofermentative inoculants (B1 and B2) as additive. Each treatment were made three replicants. Silos were opened after 106 ensiling days at 9th of December in Luke Jokioinen. Chemical and microbiological compositions were determined from samples of herbage. From silage samples were analysed fermentation quality, microbiological composition and aerobic stability. All samples were wet. Faba bean – wheat bi-crop was a little wetter than field pea – wheat bi-crop. Field pea – wheat forage contained more crude protein, water-soluble carbohydrates, starch and had stronger buffering capacity than faba bean – wheat. Faba bean – wheat bi-crop contained more neutral-detergent fiber (NDF) and had also lower digestibility. Both of crops were easy to ensile and growth stage were different between crops. All samples included lot of micro-organism especially yeast, moulds and epiphytic lactic acid bacteria. Field pea – wheat silage contained more fermentation products than faba bean – wheat silage. MH- treated silages had better fermentation quality than other silages although there were higher pH values in MH silages. MH silages contained less lactic and acetic acids and ammonium nitro-gen. Inoculant treated silages mostly did not differ from PR treatment in fermentation parameters. That is probably due to high epiphytic lactic acid bacteria account in herbage. Silages contained only a little butyric acid. Microbiological quality of silages predisposed them to aerobic deteriora-tion because there were considerable high amounts of yeasts and moulds. Field pea –wheat silages were more aerobically stable than faba bean - wheat. This is probably due to higher concentration of fermentation acids in field pea-wheat silages. MH treatment was the most aerobically stable of field pea – wheat silages. B2 treatment was the most stable of field pea – wheat silages. Mixed ration of these silages were more prone to aerobically deterioration than silages.

Kotimaassa viljellyt palkokasvit, joita pystytään hyödyntämään eläinten ruokinnassa, vähentävät riippuvuutta tuontivalkuaisesta. Biologisen typensidonnan ansiosta palkokasvit eivät tarvitse kalliita mineraalityppilannoitteita ja niillä on hyvä esikasviarvo. Tässä tutkimuksessa selvitettiin härkäpapu-kevätvehnäkokoviljasäilörehun ja ruokinnan valkuaistäydennyksen vaikutusta maidontuotantoon ja maidon koostumukseen, erityisesti rasvahappokoostumukseen, sekä typen hyväksikäyttöön. Nurmisäilörehuun pohjautuvaa ruokintaa verrattiin härkäpapu-kevätvehnänurmi-säilörehuruokintaan, jossa puolet karkearehun kuiva-aineesta korvattiin härkäpapu-kevätvehnäsäilörehulla. Väkirehutäydennyksen (13 kg/vrk) raakavalkuaispitoisuudet olivat joko 175 g/kg ka (rypsirouheen määrä 2 kg/vrk/lehmä) tai 200 g /kg ka (rypsirouheen määrä 3,5 kg/vrk/lehmä). Lehmät saivat säilörehua vapaasti. Ruokintakoe toteutettiin Helsingin yliopiston opetus- ja tutkimustilan navetassa Viikissä 1.2. – 26.4.2014. Koe-eläiminä oli kahdeksan ayrshire-rotuista lypsylehmää, joista neljä oli pötsifistelöityjä. Ruokintakokeen malli oli kaksinkertainen 4x4 latinalainen neliö. Koejakson pituus oli 21 vrk. Tämän tutkimuksen perusteella härkäpapu-kevätvehnäsäilörehulla voi korvata puolet nurmisäilörehusta kuiva-aineen syönnin ja maitotuotoksen kärsimättä, kun molemmat säilörehut ovat hyvälaatuisia. Rypsirouheen määrän lisääminen ei tuonut tässä tutkimuksessa lisämaitolitroja eikä lisännyt maidon pitoisuuksia. Maidon rasvapitoisuus väheni, kun rypsirouheen määrää lisättiin. Myös mikrobitypen muodostuminen oli vähäisempää. Pötsin valkuaistase (PVT) oli kaikilla koeruokinnoilla positiivinen, joten pötsissä hajoavan valkuaisen saanti ei ollut todennäköisesti rajoittava tekijä mikrobitypen synteesissä. Lehmät söivät vähemmän tärkkelystä ja mikrobien käytössä oli täten todennäköisesti vähemmän energiaa, kun rypsin annostaso oli korkea verrattuna matalaan tasoon. Rehutypen hyväksikäyttö maitovalkuaiseksi heikkeni, kun rypsirouheen määrä väkirehussa lisääntyi ja säilörehussa oli härkäpapu-kevätvehnäsäilörehua. Kun karkearehu sisälsi härkäpapu-kevätvehnäsäilörehua, rypsirouheen määrän lisääminen ruokinnassa lisäsi merkittävästi maidon ureapitoisuutta. Alfalinoleenihappo (18:3n-3) siirtyi tehokkaammin rehusta maitoon härkäpapu-kevätvehnäsäilörehua sisältäneissä ruokinnoissa kuin karkearehun ollessa puhdasta nurmisäilörehua. Suurempi osa härkäpapu-kevätvehnäsäilörehun kuin nurmisäilörehun pitkäketjuisista rasvahapoista, etenkin 18:3n-3, säästyi ilmeisesti pötsissä biohydrogenaatiolta. Kun rypsirouheen määrä väkirehussa lisääntyi, maidon rasvatuotos väheni johtuen todennäköisesti palmitiinihapon (16:0) vähäisemmästä de novo –synteesistä maitorauhasessa. Vähäisempää de novo -synteesiä saattaa selittää se, että rypsin annostason nosto lisäsi hieman pitkäketjuisten, tyydyttymättömien rasvahappojen saantia. Plasman etikka- ja voihappopitoisuuksissa ei ollut eroa koeruokintojen välillä, mutta plasman insuliinipitoisuudet suurenivat rypsin annostason noustessa (plasmadata esitetty Termosen tutkielmassa 2015), mistä johtuen maitorasvan esiaineet ovat voineet osin ohjautua maitorauhasen ohi. Härkäpapu-kevätvehnäsäilörehulla voitiin korvata puolet nurmisäilörehusta maitotuotoksen kärsimättä vaikka härkäpapurehun sulavuus oli nurmirehua huonompi. Rypsirouheen määrän lisääminen ei vaikuttanut maitotuotokseen. Se vähensi rasvatuotosta ja heikensi typen hyväksikäyttöä, minkä takia se ei ollut tämän tutkimuksen perusteella järkevää.

Maisterintutkielman kirjallisuuskatsauksessa perehdyttiin härkäpavun ominaisuuksiin ja proteiinijauheiden valmistusmenetelmiin. Kokeellisen osion tavoitteena oli eristää härkäpapuproteiinia ja vertailla konsentrointimenetelmän vaikutusta sumutuskuivatun härkäpapuproteiini-isolaatin ominaisuuksiin ja proteiinin saantoon. Proteiini eristettiin härkäpapujauhosta veteen uuttamalla. Uuttoliuokset konsentroitiin kahdessa erässä, ultrasuodattamalla ja saostamalla, jonka jälkeen konsentroidut liuokset sumutuskuivattiin. Kuivatuista härkäpapuproteiinijauheista tutkittiin vesi- ja proteiinipitoisuudet, partikkelikoko, väri ja funktionaalisista ominaisuuksista proteiinien liukoisuus ja vaahdonmuodostuskyky. Lisäksi laskettiin proteiinisaanto prosessin eri vaiheissa. Ultrasuodatetun härkäpapuproteiinijauheen proteiinipitoisuudeksi saatiin 82 % (märkäpaino), kun taas saostetun proteiinijauheen proteiinipitoisuus oli 94 %. Vesipitoisuudet samassa järjestyksessä 5 % ja 7 %. Ultrasuodattamalla konsentroitu jauhe oli väriltään vaaleampaa ja keltaisempaa kuin saostamalla konsentroitu. Partikkelikooissa ei havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja. Proteiinit liukenivat heikosti isoelektrisen pisteen alueella (pH 4–5). Saostettu härkäpapuproteiini-isolaatti liukeni ultrasuodatettua isolaattia paremmin happamassa pH:ssa. Emäksisessä pH:ssa liukoisuus erot tasoittuivat. Ultrasuodatettu härkäpapuproteiini-isolaatti muodosti tehokkaammin ja pysyvämpiä vaahtoja kuin saostettu isolaatti tai härkäpapujauho. Koko prosessin proteiinisaanto jäi matalaksi. Ultrasuodatetulla erällä alkuperäisestä proteiinista saatiin talteen 19,8 %, kun saostetulla saanto jäi 6,7 %:iin. Tulosten perusteella proteiinin eristys onnistui hyvin ja saatiin aikaan härkäpapuproteiini-isolaatteja, proteiinipitoisuuksien noustessa yli 80 %:iin. Konsentroinnilla voidaan vaikuttaa isolaatin proteiini- ja vesipitoisuuteen, väriin ja funktionaalisiin ominaisuuksiin. Menetelmän valintaan vaikuttaa proteiini-isolaatin käyttökohde ja sen vaatimat ominaisuudet. Konsentrointi- ja kuivausmenetelmät vaativat kuitenkin edelleen optimointia, jotta proteiinin saantoa saataisiin nostettua.

Palkokasveja sisältävissä kasvustoissa teollisten typpilannoitteiden tarve on vähäistä palkokasvien oman typensidontakykynsä ansioista. Palkokasveista esimerkiksi puna-apila (Trifolium pratense) ja härkäpapu (Vicia faba) menestyvät Suomen kasvuolosuhteissa. Härkäpavun kohdalla varsinkin, jos koko kasvusto korjataan säilörehuksi. Lypsylehmä ei kuitenkaan pysty hyödyntämään palkokasvien suurta raakavalkuaispitoisuutta ilman typpihukkaa, joten valkuaisen hyväksikäyttöä halutaan parantaa. Tämän tutkielman tavoitteena oli vertailla härkäpapu- ja puna-apilasäilörehun, sekä rypsi- ja härkäpapuvalkuaislisän vaikutuksia valkuaisen hyväksikäyttöön lypsylehmien ruokinnassa. Tutkimus tehtiin Helsingin yliopiston Viikin tutkimustilan navetassa 17.10.2020-9.1.2021. Kokeen malli oli kerran toistettu tasapainotettu 4 × 4 latinalainen neliö, jossa oli kahdeksan lypsylehmää, neljä jaksoa ja neljä seosrehuruokintaa. Koeasetelma oli 2 × 2 faktoriaalinen ja tutkittavina tekijöinä olivat säilörehun kasvilaji sekä valkuaislisä. Karkearehuna oli joko härkäpapupitoinen säilörehu (HP), josta 2/3 karkearehun kuiva-aineesta (ka) oli härkäpapusäilörehua ja 1/3 timotei-nurminatasäilörehua tai puna-apilapitoinen säilörehu (AP), jossa oli 51 % puna-apilaa ja 49 % timotein, nurminadan ja italianraiheinän seosta. Lisäksi seosrehuissa oli valkuaislisänä joko härkäpapujauhoa (Hp, 15,6 % seosrehun ka:sta) tai rypsipuristetta (Rp, 12,2 % seosrehun ka:sta). Kaikissa koeruokinnoissa oli lisäksi ohra-kauraseosta sekä kivennäistä. Väkirehun osuus ruokinnasta oli 45 % ka:sta. Tutkimuksessa tarkasteltiin ruokintojen vaikutusta syöntiin, ravintoaineiden saantiin ja sulavuuteen, maitotuotokseen, plasman aminohappopitoisuuksiin sekä typen hyväksikäyttöön. Kuiva-aineen syönnissä ei ollut eroa ruokintojen välillä. Raakavalkuaisen (rv) sekä välttämättömien aminohappojen kokonaissaanti oli suurempi HP-säilörehusta kuin AP-säilörehusta. HP-ruokinnat lisäsivät maidon valkuaispitoisuutta sekä suuntaa-antavasti rasvapitoisuutta verrattuna AP-ruokintoihin. Sen sijaan maitotuotos oli suuntaa-antavasti suurempi AP-ruokinnoista verrattuna HP-ruokintoihin. Rp:n ollessa valkuaislisänä maito- ja valkuaistuotos olivat suurempia kuin Hp-ruokinnoissa, mutta maidon rasva-, valkuaisja laktoosipitoisuuksissa ei ollut eroa valkuaislisien välillä. Härkäpapu lisäsi maidon ureapitoisuutta sekä säilörehuna että valkuaislisänä. Välttämättömien aminohappojen imeytyminen verenkiertoon oli vähäisempää Hp-ruokinnoista verrattuna Rp-ruokintoihin. Histidiinin ja lysiinin ja suuntaa-antavasti tryptofaanin pitoisuus plasmassa oli suurempi lehmien saadessa HP-säilörehua AP-säilörehun sijaan. Syödystä typestä suurempi osuus erittyi maitoon, mutta myös sontaan AP-ruokinnoista verrattuna HP-ruokintoihin. Typen suurempi eritys sontaan johtunee AP-säilörehun heikommasta rv:n sulavuudesta verrattuna HP-säilörehun rv:n sulavuuteen. Typen eritys maitoon oli tehokkaampaa Rp-ruokinnoista verrattuna Hp-ruokintoihin. Tämän tutkimuksen mukaan typen jakautumisen ja maidon ureapitoisuuden perusteella puna-apilasäilörehu ja rypsivalkuaislisä ovat valkuaisen hyväksikäytön kannalta härkäpapusäilörehua ja härkäpapuvalkuaislisää parempia vaihtoehtoja lypsylehmien ruokinnassa.

Kivennäis- ja hivenaineet ovat lypsylehmälle välttämättömiä elintoimintojen ja tuotannon ylläpitoon. Härkäpavun siementä voidaan käyttää valkuaisen lähteenä ja koko kasvustoa säilörehuna, mutta niiden hivenainekoostumusta ei tunneta yhtä hyvin kuin rypsirouheen ja nurmisäilörehun. Tutkimuksessa verrattiin lypsylehmän kivennäis- ja hivenaineiden saantia ja sulavuutta härkäpapusäilörehusta ja härkäpavun siemenestä nurmisäilörehuun ja rypsirouheeseen. Tutkielmassa tarkasteltiin kahta koetta, jotka oli tehty Viikin opetus- ja tutkimustilalla vuosina 2014 ja 2015. Molemmissa kokeissa oli 8 Ayrshire-rotuista lypsylehmää. Kokeet toteutettiin kaksinkertaisina 4x4 latinalaisina neliöinä, joissa oli neljä ruokintaa neljänä kolmen viikon jaksona. Koeasetelmat olivat 2x2 faktoriaalisia. Ensimmäisessä kokeessa faktoreina olivat säilörehun kasvilaji (nurmi tai 1:1 nurmi+härkäpapu-kevätvehnä) ja väkirehun raakavalkuaispitoisuus (175 tai 200 g/kg ka). Toisessa kokeessa faktoreina olivat valkuaistäydennys eri lähteistä (rypsirouhe tai härkäpapu), sekä näiden osittainen korvaaminen Spirulina platensis mikrolevällä. Kokeen 2 koeruokinnat olivat isonitrogeenisiä valkuaisrehujen suhteen. Kokeessa 2 kaikissa koeruokinnoissa oli sama pitoisuus kaupallista kivennäisrehua ja kokeessa 1 kivennäislisä oli täysrehuissa. Härkäpapusäilörehuseos sisälsi enemmän kivennäisaineita, mutta vähemmän hivenaineita kuin nurmisäilörehu. Härkäpavun siemen sisälsi 70 % enemmän kuparia kuin rypsirouhe. Härkäpapusäilörehuseos lisäsi eri kivennäisaineiden saantia 1-6 %, mutta vähensi hivenaineiden, kuten raudan ja mangaanin saantia 5-7 % verrattuna nurmisäilörehuun. Härkäpavun siemen lisäsi kuparin saantia 9 %, mutta pienensi magnesiumin, rikin, raudan, mangaanin ja seleenin saanteja 2-14 % verrattuna rypsirouheeseen. Härkäpavun lisääminen ruokintaan kokoviljasäilörehuna tai kokonaisena siemenenä ei vaikuttanut kivennäis- tai hivenaineiden sulavuuteen. Härkäpapusäilörehu tai härkäpavun siemen eivät eronneet merkittävästi nurmirehusta tai rypsistä hivenaineiden lähteinä. Härkäpapu ei sisältänyt mitään kivennäis- tai hivenainetta haitallisen suurta tai hälyttävän pientä määrää.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää härkäpapusäilörehun vaikutuksia lypsylehmien syöntiin, maidontuotantoon, dieetin sulavuuteen ja metaanin tuotantoon, kun nurmisäilörehua korvattiin osittain härkäpapusäilörehulla. Säilörehu ja viljat muodostavat lypsylehmien ruokinnan perustan, jota täydennetään valkuaisrehuilla, kuten rypsillä ja rapsilla. Tällä hetkellä nautojen ruokinnassa käytettävät täydennysvalkuaisrehut ovat valtaosin tuonnin varassa. Suomen valkuaisomavaraisuus oli täydennysvalkuaisen osalta vuonna 2018 noin 23 %. Palkokasvien viljelyllä voitaisiin korvata tuontivalkuaista ja nostaa Suomen valkuaisomavaraisuutta. Tutkimus toteutettiin Helsingin yliopiston Viikin opetus- ja tutkimustilan navetassa 26.10.2019 – 17.1.2020. Tutkimuksessa verrattiin ensimmäisen sadon timotei-nurminatasäilörehua seokseen, jossa 2/3 nurmisäilörehusta korvattiin härkäpapusäilörehulla lypsylehmien ruokinnassa. Tutkittavien säilörehujen lisäksi seosrehu sisälsi kauraa, ohraa, härkäpapua, hernettä, melassileikettä, propyleeniglykolia ja kivennäisiä. Seosrehun väkirehun osuus kuiva-aineesta oli 35 %. Lehmille oli vapaasti tarjolla seosrehua. Lypsyn yhteydessä lehmät saivat robotilta maitotuotokseen suhteutetun väkirehuannoksen (4,6–9 kg/pv). Koe toteutettiin jaksokokeena, jossa lehmille annettiin ensin neljän viikon ajan nurmisäilörehua (kontrollirehu). Sen jälkeen lehmille annettiin neljän viikon ajan härkäpapusäilörehun ja nurmisäilörehun seosta (67:33 % kuiva-aineesta). Viimeisellä neljän viikon ruokintajaksolla lehmät saivat taas seosrehussa kontrollinurmisäilörehua. D-arvoltaan korjattu nurmisäilörehu oli sulavampaa (654 g/kg ka) verrattuna härkäpapusäilörehuun (594 g/kg ka). Kokeessa oli mukana yhteensä 10 Ayrshire-lehmää, jotka olivat poikineet vähintään kaksi kertaa. Koelehmät söivät härkäpapusäilörehua 15,1 kg ka/pv, joka oli 2,8 kg ka/pv enemmän kuin nurmisäilörehua. Kokonaiskuiva-aineensyönti oli härkäpapusäilörehulla 3,55 kg ka/pv runsaampaa verrattuna nurmisäilörehuun perustuvan ruokinnan kokonaiskuiva-aineensyöntiin. Härkäpapusäilörehuruokinnalla energiakorjattu maitotuotos ja maidon valkuaistuotos olivat suuremmat nurmiruokintaan verrattuna. Härkäpapuruokinta nosti dieetin kuiva-aineen ja orgaanisen aineen sekä raakavalkuaisen sulavuutta, mutta sillä ei ollut vaikutusta valkuaisen/typen hyväksikäyttöön. Metaanipäästöihin (g/pv) härkäpapuruokinnalla ei ollut vaikutusta. Nurmisäilörehun korvaaminen härkäpapusäilörehulla vähensi metaanin tuotantoa syötyä kuiva-ainekiloa kohti. Tulosten perusteella härkäpapusäilörehu sopii hyvin lypsylehmien ruokintaan. Nurmisäilörehun osittainen korvaaminen härkäpapusäilörehulla lisää lehmien kuiva-aineen syöntiä nostaen lypsylehmien energiakorjatun maidon tuotosta ja maidon valkuaistuotosta.

Tämän maisterintutkielman tavoitteena oli tutkia, miten härkäpavun kaksi eri annostustasoa vaikuttavat lypsylehmien maitotuotokseen rypsirouheeseen verrattuna, kun karkearehuna käytetään heinäkasvisäilörehua. Koe tehtiin keväällä 2013 Viikin opetus- ja tutkimustilan navetassa osana Kotipalko-hanketta. Kokeessa oli 12 ayrshire-lehmää, joista kuusi oli poikinut vähintään kaksi kertaa ja loput olivat ensimmäisen kerran poikineita hiehoja. Lehmien poikimisesta oli kulunut keskimäärin 115 päivää kokeen alussa. Koe järjestettiin cyclic change over –koemallin mukaisesti. Kokeessa oli kaksi blokkia, joista toisen blokin muodostivat vähintään kaksi kertaa poikineet lehmät ja toisen blokin ensimmäisen kerran poikineet hiehot. Kokeen väkirehuista muodostettiin kuusi erilaista koekäsittelyä 2x3 faktoriaalisen asetelman mukaisesti. Kokeessa oli väkirehun raakavalkuaistasoina 154 g/kg ka ja 190 g/kg ka ja valkuaislähteinä rypsi, rypsin ja härkäpavun seos ja härkäpapu, niin että raakavalkuaisen saanti oli yhtä suuri kaikista vaihtoehdoista. Karkearehuna käytettiin 1.sadon timoteinurminatasäilörehua. Lehmien säilörehun syönti vähentyi, kun rypsiä korvattiin härkäpavulla ja syönti vähentyi enemmän, kun valkuaisrehujen määrä oli suurempi ruokinnassa. Orgaanisen aineen, NDF:n ja raakavalkuaisen saannit vähentyivät myös, kun rypsiä korvattiin härkäpavulla. Raakavalkuaisen saanti ja pötsin valkuaistase lisääntyivät, kun ruokinnan raakavalkuaispitoisuutta lisättiin. Ohutsuolesta imeytyvän valkuaisen hyväksikäyttö heikkeni, kun ruokinnan raaka-valkuaispitoisuus oli 190 g/kg ka. Myös lehmien maito-, valkuais- ja laktoosituotokset vähentyivät, kun rypsiä korvattiin härkäpavulla. Maidon ureapitoisuus ja virtsassa erittyvän typen määrä lisääntyivät, kun rypsiä korvattiin härkäpavulla ja ruokinnan raakavalkuaispitoisuus lisääntyi. Tulosten perusteella rypsiä ei voi korvata härkäpavulla ilman lehmien rehun syönnin ja maitotuotoksen vähentymistä. Osa rypsistä voidaan korvata härkäpavulla ilman, että lehmien rehun syönti tai maitotuotos vähentyvät niin paljon kuin rypsin korvaamisella kokonaan härkäpavulla. Rypsin ja härkäpavun seoksella voidaan myös varmistaa paremmin lehmien riittävä aminohappojen saanti kuin pelkällä härkäpavulla.

This master’s thesis is part of “Valkuaisfoorumi” project executed in co-operation with Häme University of Applied Sciences (HAMK) and Natural Resources Institute Finland (Luke). Main goal of “Valkuais-foorumi” is to increase self-sufficiency of protein by increasing the cultivation area and to search possibili-ties to utilize protein plants in crop rotation and to increase the use of locally produced protein feeds for domestic animals, both ruminants and monogastric animals. There is a rising interest of using faba bean in food industry and as a feedstuff for domestic animals. Experiment 1: Optimizing harvesting time for whole-crop faba bean. Optimal harvesting time was determined by collecting samples from three different faba bean varieties five times at two-week intervals during growing period and analysing changes in nutritional value and crop yields. Optimal harvesting time is after the pods are starting to fill and the plant is still green, leafy and not rotten. Crop yield grows within time but harvesting is recommended before autumn rains as humid condi-tions increase risk of losses during harvesting and preservation. Experiment 2: Crimped faba beans were ensiled using different additives based on lactic acid bacteria or additives restricting fermentation. Nutritional value, microbiological and fermentation quality, aerobic stability and reduction of the antinutritional factors were determined. Additives improved quality of ensiled crimped faba bean. Amounts of vicin and convicin decreased during fermentation process. Amount of tannins varied among treatments and antimicrobial chemical addi-tive was the most efficient in reducing tannins compared to ensiling without additives. Aerobic stability was good with all additives and with antimicrobial chemical treatment the 2-degree temperature rise could not be reached during the measurement period of 210 h. Lactic acid bacteria based inoculant improved fermen-tation quality of feed by decreasing the number of harmful microbes. Chemical additive restricted the fer-mentation of feed and fermentation losses were minute. By ensiling crimped faba bean it is possible to harvest the crop in earlier stage of maturity and using adidtives improves the nutritional and microbial qual-ity. Avainsanat