Browsing by Subject "ihmiskuva"

Tutkielmassa selvitetään, miten Yhdysvalloissa v. 1830 järjestäytynyt Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko (MAP-kirkko, mormonit) ymmärtää juutalais-kristillisen käsityksen, jonka mukaan ihminen on luotu ad imaginem Dei. Koska käsitteet imago Dei ja deifikaatio liittyvät yhteen niin mormonismissa kuin ns. perinteisessä kristinuskossakin, tutkielma on samalla selvitys mormonien jumalallistumiskäsityksen nikealaisesta paradigmasta poikkeavista piirteistä. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi, jonka avulla pyritään avaamaan mormonien imago Dei -käsitystä strukturoivat metafyysiset uskomukset ja rakenteet. Mormonien imago Dei -käsitystä myös verrataan yksityiskohtaisesti nikealaiseen imago Dei -teologiaan ja erityisesti Martin Lutherin imago Dei -teologiaan. Tutkielman lähteinä käytetään MAP-kirkossa keskeisinä ja arvovaltaisina pidettyjä opetusjulkaisuja ja opillisia selontekoja, joista osa on moderneja ja osa klassisia. Näitä ovat mormonismin perusteita käsittelevä oppikirja Gospel Principles (2009), MAP-kirkon perustaneen Joseph Smithin pitämät, Jumalan olemusta käsittelevät saarnat The King Follett Discourse (1844) ja The Sermon in the Grove (1844) sekä MAP-kirkon ylimmän johdon opilliset julkilausumat The Origin of Man (1909), The Father and the Son (1916), ”Mormon” View of Evolution (1925) ja The Family (1995). Oppi Jumalan kaltaiseksi tulemisesta on mormonismissa yhtä keskeinen kuin Lutherin teologiassa. Deifikaation luonteen, toteutumisajankohdan ja metafyysisen perustan mormonismi näkee kuitenkin radikaalisti eri tavalla kuin Luther. Keskeisiä syitä tähän ovat mormonismin finiittinen ja antropomorfinen jumalakäsitys sekä pelagiolainen ja ei-mystinen pelastuskäsitys ja niihin liittyvät epätraditionaaliset käsitykset luomisesta, lankeemuksesta, sovituksesta ja uskosta sekä ihmisen ontologisesta asemasta ja ratkaisuvallasta coram Deo. Mormonismin mukaan ihminen on luotu Isä Jumalan ja hänen puolisonsa kuvaksi, eikä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kuvaksi, kuten Lutherin teologiassa. Mormonismi käsittää Jumalan eli ”taivaallisen Isän” ruumiilliseksi, perheelliseksi ja lisääntymiskykyiseksi olennoksi, jolla on ”taivaalliseksi Äidiksi” kutsuttu jumalallinen puoliso. Ihminen puolestaan on näille ”taivaallisille Vanhemmille” pre-eksistenssissä syntynyt ”henkilapsi”, joka on inkarnoitunut maan päälle suorittamaan Jumalalta saamaansa tehtävää kehittyä kohti jumalallisten vanhempiensa kaltaisuutta. Tätä tarkoitusta varten henkilapsi-ihmisen on otettava vastaan MAP-kirkon julistama evankeliumi ja noudatettava sen lakeja ja toimituksia, joihin kuuluu mm. MAP-kirkon opetuksen mukaisen avioliiton solmiminen ja perheen perustaminen. Mikäli MAP-kirkon jäsen noudattaa ”evankeliumin periaatteita” riittävän kuuliaisesti koko elämänsä ajan, hänet katsotaan viimeisellä tuomiolla kelvolliseksi palaamaan Jumalan luokse ja tulemaan kaikessa Jumalan ja hänen puolisonsa kaltaiseksi eli saamaan ”korotus”. Korotetut ihmiset ovat ylösnousseita jumalia, jotka elävät Jumalan luona ikuisesti iankaikkisina perheinä ja joilla on myös kyky saada uusia henkilapsia. Lisäksi heillä on oikeus jatkaa Jumalan luovaa ja pelastavaa toimintaa tai liittyä siihen. Mahdollisuus Jumalan kaltaisuuteen perustuu mormonismissa Jumalan ja ihmisen väliseen ontologiseen sukulaisuuteen. Koska ihminen on kirjaimellisesti Jumalan jälkeläinen, hän on perinyt kyvyn kehittää itsessään taivaallisten Vanhempiensa jumalallisia ominaisuuksia. Lutherin teologiassa mahdollisuus Jumalan kaltaisuuteen perustuu partisipatoriseen ja energeettiseen unioon, johon Jumala antautuu ex nihilo luodun ihmisen kanssa sulasta armosta lahjoittamalla hänelle uskon. Mormonismissa usko on paljolti synonyymi Jumalan tahdon mukaiselle toiminnalle, kun taas Lutherin teologiassa usko on yliluonnollinen kvaliteetti, joka mahdollistaa Jumalan tahdon mukaisen toiminnan. Jumalan kaltaiseksi tuleminen edellyttää mormonismissa myös Kristuksen sovitustyötä. Sovitus ei kuitenkaan takaa Jumalaan uskovalle ihmiselle Jumalan kaltaiseksi tulemista vaan pelkästään kuolemattomuuden. Jumalan kaltaiseksi tuleminen riippuu siitä, käyttääkö ihminen oikein ”tahdonvapauttaan” eli onko hän kuuliainen evankeliumin laeille ja toimituksille. MAP-kirkon uskon mukaan ihmisellä on pelastuskysymyksessä vapaa ratkaisuvalta, myös ja eritoten lankeemuksen jälkeen. Mormonismin mukaan Jumalan kaltaisuus on eskatologinen palkinto, joka annetaan tuonpuoleisuudessa vain niille Jumalaan uskoville, jotka ovat omalla toiminnallaan osoittautuneet kelvollisiksi tulemaan Jumalan kaltaisiksi. Lutherin teologiassa Jumalan kaltaisuus on kaikille Jumalaan uskoville tarkoitettu maanpäällinen lahja, jonka tarkoitus on vapauttaa alustavasti ihmisen sidottu ratkaisuvalta. MAP-kirkko ei tunne Lutherille luovuttamatonta oppia uskonvanhurskaudesta, jonka mukaan syntinen ihminen julistetaan ja tehdään Jumalan kaltaiseksi ja Jumalalle kelpaavaksi sola gratia, per fidem ja propter Christum.

Transhumanismi on filosofinen ajatussuuntaus, joka pyrkii edistämään ihmisten teknologista ja lääketieteellistä parantelua. Transhumanistisen ajattelun mukaan ihmisyyden ei tarvitse perustua staattiselle ihmiskäsitykselle, vaan ihmiskunta voi parantelun avulla edetä kohti potentiaaliaan eli postihmisyyttä. Postihminen on teknologisen parantelun ansiosta esimerkiksi kyvykkäämpi, pitkäikäisempi ja älykkäämpi kuin nykyihminen. Transhumanismiiin liittyy syviä pelkoja ja uhkakuvia. Esimerkiksi filosofi Francis Fukuyama on kutsunut transhumanismia ”maailman vaarallisimmaksi ideaksi”, sillä humanistisen ihmiskuvan menetys uhkaa länsimaisen demokratian perustaa. Historijoitsija Yuval Noah Hararin mukaan postihmisyyteen siirtyminen uhkaa jakaa ihmiskunnan biologisiin kasteihin, jolloin globaali epätasa-arvo lisääntyy. Tarkastelin maisterintutkielmassani, millaisia eettisiä käsityksiä transhumanististen ajattelijoiden kirjoittamaan transhumanistiseen julistukseen sisältyy. Analysoin julistuksessa käytettyjä argumentteja ja käsitteitä. Käytin apunani Jaana Hallamaan Yhdessä toimimisen etiikassa (2017) esiteltyä yhteistoiminnan etiikan käsitteistöä. Oletukseni ennen tutkimukseen ryhtymistä oli, että transhumanistisen tulevaisuuden vision ja siihen liittyvän arvopuheen välillä olisi jonkinlainen jännite. Tutkimukseni perusteella transhumanismi välittää myös humanistisesta taustastaan, ja ihmisarvon turvaaminen on transhumanistisen julistuksen keskeinen tavoite. Julistus kuitenkin sisältää epäjohdonmukaisuuksia liittyen esimerkiksi siihen, miten julistuksessa esitettyjen periaatteiden valossa vapaus kieltäytyä parantelusta säilytetään.

Tarkastelen tutkielmassani Leena Krohnin romaanin Hotel Sapiens (2013) ihmiskuvaa posthumanistisen filosofian valossa. Analysoin, minkälaiseksi olennoksi ihminen kuvataan ei-inhimillisiin olentoihin nähden: erottuuko ihminen jollakin tavalla orgaanisista ja synteettisistä kanssaeläjistään. Selvitän romaanin käsitystä siitä, mikä kuuluu ihmisyyteen sekä minkälaiseksi ihmislajin asema ja tulevaisuus kuvataan. Tutkimukseni on temaattinen ja käytän analyysini tukena useita eri posthumanistisia teorioita, etenkin Bruno Latourin ja Donna Harawayn ajatuksia Hotel Sapiens on kertomus tulevaisuudesta, jossa suuri osa maapallosta ja sen orgaanisista olioista on tuhoutunut. Ihmisen kerrotaan tehneen vääriä valintoja, minkä seurauksena ihmislajista on jäljellä vain pieni osa, joka elää Hotel Sapiens -nimisessä laitoksessa. Ihminen on passiivisessa sivustaseuraajan roolissa, kun taas keinoälyn edustajat huolehtivat ihmisistä ja tutkivat heitä aktiivisesta ja autonomisesta roolistaan käsin. Krohnin romaani on luettavissa satiirina. Se toimii eettisenä kannanottona reaalimaailman elämäntapaa ja siitä koituvia ympäristöongelmia kohtaan. Tutkimuksen teoreettisena taustana oleva posthumanismi on kriittinen ja eettinen katsantokanta ja projekti, joka velvoittaa hylkäämään ihmiskeskeisen maailmankuvan ja horjuttaa uskoa ihmisen kaikkivoipaisuuteen. Posthumanismissa kyseenalaistetaan ihmisen erityisasema niin filosofisesti, biologisesti kuin sosiaalisestikin. Posthumanistiset kysymykset liittyvät usein ihmisen asemaan muiden olioiden keskuudessa sekä ympäristöhuoleen. Hyödynnän Latourin ajatusta luonnon ja kulttuurin yhteenkietoutumisesta ja eri olioiden muodostamista verkostoista eli kollektiiveista, joissa oliot ovat toistensa vaikutuksen alaisina. Tutkimuksessani osoitan, kuinka posthumanistinen filosofia näkyy Hotel Sapiensissa monella eri tasolla. Kertomuksen aiheet ja teemat kiertyvät suurelta osin ihmisyyteen, ihmisen asemaan ja valintoihin, joilla vaikutetaan kaikkien maapallon olioiden tulevaisuuteen. Minäkertojien subjektiivinen ja rajoittunut näkökulma sekä henkilöiden erehdykset ja lyhytnäköinen toiminta korostavat posthumanistista käsitystä ihmisen rajallisuudesta. Ihminen näytetään kertomuksessa sivuroolissa, jossa ei ole juurikaan vaikutusmahdollisuuksia. Ihminen kuvataan osana kollektiivia: ihmislaji on riippuvainen muista olioista ja sen kohtalo on yhteydessä etenkin luonnon olioiden kohtaloihin. Romaanissa osoitetaan ihmisen samankaltaisuus muiden olioiden kanssa, joihin kertomuksessa luetaan kuuluvaksi niin keinoäly kuin eläimet ja kasvitkin. Kertomuksessa osoitetaan kunnioitusta kaikille elollisille olennoille ja painotetaan etenkin ihmisen ja muiden orgaanisten olentojen yhteyttä toisiinsa.

Tutkielmassa tarkastellaan palvelumuotoilijoiden ihmiskäsitysten sosiaalisia representaatiota. Tavoitteena on ymmärtää, millaisia jaettuja ajatuksia, mielikuvia ja käytäntöjä palvelumuotoilijat liittävät muodostamiinsa ihmiskäsityksiin. Millaiset käsitykset palvelun kohderyhmästä ohjaavat palvelumuotoilijoiden suunnittelua? Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimii Serge Moscovicin sosiaalisten representaatioiden teoria, joka kuvaa ryhmän yhteisen käsityksen rakentumista kommunikaation avulla. Sosiaaliset representaatiot luovat järjestyksen ja mahdollistavat yhteisön jäsenten keskinäisen ymmärryksen asioista. Tutkielmassa ollaan kiinnostuneita nimenomaan ihmiskäsitystä koskevasta palvelumuotoilijoiden jakamasta arkitiedosta. Tutkielma vastaa seuraaviin kysymyksiin: Miten ihmiskäsitykset muotoutuvat palvelumuotoilijoiden puheessa? Miten palvelumuotoilijat ankkuroivat ja objektivoivat ihmiskäsityksen? Miten eri tavoin ihmiskäsityksen moninaisuutta rakennetaan puheessa? Tutkimusaineisto koostuu seitsemästä palvelumuotoilijan puolistrukturoidusta yksilöhaastattelusta, joissa haastateltaville esitettiin kysymyksiä ja väittämiä ihmislähtöisestä suunnittelusta. Aineisto analysoitiin teoriaohjaavalla sisällönanalyysilla. Ihmiskäsityksen sosiaalisia representaatioiden muodostumisprosessia analysoitiin ankkurointien ja objektivointien kautta. Moninaista tapaa puhua ihmiskäsityksen representaatiosta analysoitiin kognitiivisen moninaisuuden ja kantateema -käsitteiden avulla. Ihmiskäsityksen sosiaalinen representaatio muotoutuu palvelumuotoilijoiden puheessa kahdella eri tavalla: palvelumuotoilijan ja henkilökohtaisen ihmiskäsityksen kautta. Palvelumuotoilijan ihmiskäsityksen sosiaalisessa representaatiossa ihmiskäsitys muotoutuu kolmen eri teeman mukaisesti: palvelumuotoilun suunnitteluprosessin, menetelmien sekä palvelumuotoiluun vaikuttaneiden eri tieteenalojen kautta. Ihmiskäsitys ymmärretään palvelumuotoilun menetelmissä käytettävien käsitteiden merkitysten (asiakas, käyttäjä, kuluttaja, ihminen) kautta. Ihmiskäsitys konkretisoidaan suunnittelutapojen (ihmislähtöisen tai asiakaslähtöisen suunnittelun) ja palvelumuotoilun työkalujen avulla. Tutkielman ihmiskäsityksen kantateemat eli vastinparit, holistisuus ja yksinkertaisuus sekä subjektiivisuus ja objektiivisuus, toimivat moninaisen puhetavan jäsentämisessä. Palvelumuotoilijat rakentavat puheessaan näiden vastinparien kautta kilpailevia näkemyksiä siitä, millainen ihmiskäsitys ohjaa suunnittelua. Palvelumuotoilijat jakavat suunnittelussa holistisen ihmiskäsityksen lähtökohdan, mutta joutuvat kuitenkin yksinkertaistamaan annettua ihmiskuvaa. He kuvaavat ihmiskäsityksen rakentuvan suunnittelun aikana mutta eivät kokonaan kiellä omien kokemusten vaikutusta ihmiskäsityksen rakentumisessa. Palvelumuotoilijoiden ihmiskäsitys on siis moninaista ja puhe ihmiskäsityksestä sisältää samanaikaisesti ilmeneviä ristiriitaisia teemoja.

Tutkielmassa käsitellään transhumanismina tunnettua ideologiaa, jonka edustajat näkevät tieteen ja teknologian mahdollistavan ihmiskunnan radikaalin kehityksen. Analysoin retorisen analyysin avulla pääasiassa transhumanismin puolestapuhujien ja kriitikoiden käyttämää retoriikkaa, liittyen sen tarjoamiin mahdollisuuksiin ja toisaalta uhkaskenaarioihin. Huomioin myös pääsääntöisesti tieteellisistä näkökohdista nykymuotonsa saaneen transhumanismin uskonnollisia ulottuvuuksia, soveltaen Ninian Smartin metodologiaa, transhumanistista uskontoa tutkineen Gregory Jordanin esseen Apologia for the Transhuman Religion pohjalta. Luon myös läpileikkauksen vuosisataiseen aatehistorialliseen jatkumoon, jota valotan Jeff Pruchnicin teoksen Rhetoric and Ethics in the Cybernetic Age: The Transhuman Condition tarjoaman näkökulman avulla antiikin ajan filosofian vaikutuksesta tieteen ja uskonnon välisen juovan syntyyn. Kaikki tämä punotaan yhteen tutkielmani myötä, kun tarkastellaan transhumanismin myötä tapahtuvaa tieteellisen huippututkimuksen paluuta uskonnon piiriin perinteisesti sijoitettujen teemojen pariin. Keskiössä on retorisen analyysin avulla analysoitu tutkielman hyödyntämien tutkimuskohteiden käyttämä retoriikka; transhumanistien retoriikkaa käsitellään MaxMoren ja Natasha Vita-Moren tuottaman The Transhumanist Reader: Classical and Contemporary Essays on the Science, Tehcnology And the Human Future-teoksen esseiden pohjalta. Merkittävää osaa tutkielmassa esittää Tom Horn, joka tunnetaan alan piireissä transhumanismin kriitikkona. Hänen teoksensa Forbidden Gates puitteissa analysoin Hornin teologista Raamatun tulkintaa, jonka myötä korostuu uskonnon merkitys tutkielman lähestymisnäkökulmana. Toisaalta, kristillisen ajattelun vaikutus länsimaiseen ajatteluun huomioidaan, unohtamatta sen sidoksia antiikin filosofeihin. Tämä puolestaan ilmenee Pruchnicin esittämissä näkökulmissa. Ympyrä sulkeutuu näiden elementtien myötä; antiikin ajattelu loi puitteet vuosisatoja kestäneelle vastakkainasettelulle uskonnon ja tieteen välille. Viittaan sen vaikutuksiin sekä kristillisen, että tieteellisen ajattelun taustalla. Transhumanismin myötä tämä vastakkainasettelu tutkielmani mukaan on hiljalleen kuroutumassa umpeen, mikä herättää kirjavaa debattia eri osapuolten välillä. Tutkielmani keskeinen tutkimuskysymys keskittyy tarkastelemaan, kuinka tieteellinen tutkimus alkaa lähestyä aihepiirejä, jotka tuovat sen hyvin lähelle uskonnon käsittelemiä kysymyksiä. Kuten nimikin jo antaa ymmärtää, kyseessä on tutkielma tieteen, teknologian ja uskonnon välisistä rajapinnoista.

Tässä tutkielmassa tarkastelen, mitä Paavali tarkoittaa sanalla σάρξ (”liha”) sen esiintyessä vastakohtana sanalle πνεῦμα (”henki”) tekstijaksoissa Gal. 5:13–24 ja Room. 7:14–8:13. Samalla tutkin, millaista ihmiskäsitystä tekstijaksot heijastavat. Taustaksi tutkin muita Paavalin aitoina pidettyjä kirjeitä sekä pääosin tutkimuskirjallisuuden kautta myös muuta aikalaiskirjallisuutta erityisesti juutalaisuuden sisällä. Paavalin kirjeissä sana σάρξ voi merkitä lihaa, ruumista tai sen osaa, aineellisuutta, biologista sukulaisuutta tai syntyperää, ihmistä kokonaisuutena tai ihmiskuntaa Jumalan vastakohtana. Sanan käyttötavat Paavalilla vastaavat pitkälti ”liha”-sanan käyttötapoja Vanhassa testamentissa. Lisäksi hän toisinaan asettaa ”lihan” vastakkain Hengen (πνεῦμα) kanssa, jolloin sana saa negatiivisen sävyn. Galatalaiskirjeessä ”liha” edustaa ulkoisiin seikkoihin – erityisesti ympärileikkaukseen – perustuvaa suhdetta Jumalaan, minkä vastakohtana on Jumalan Hengen vaikuttama usko Kristukseen. Paavali kuvaa ilmaisuilla ”lihan himo” (ἐπιθυμία σαρκός) ja ”lihan teot” (τὰ ἔργα τῆς σαρκός) elämää, jota ohjaavat pelkät ruumiilliset ja inhimilliset päämäärät Jumalan Hengen sijasta. Roomalaiskirjeessä ”liha” ja ”lihallisuus” kuvaavat ajallisessa ruumiissaan elävän ihmisen heikkoutta ja alttiutta synnille. Kristukseen uskovien ei tule ohjautua tämän alttiuden mukaan vaan elää Jumalan mielen mukaista elämää Hengen avulla. Koska σάρξ-sanassa kietoutuvat yhteen Paavalin sille antamat eri merkitykset, on haastavaa löytää tutkimissani tekstikohdissa hyvää käännösvaihtoehtoa ”liha”-sanan tilalle. Paavalin ihmiskäsityksessä on sekä monistisia että dualistisia piirteitä. Hän viittaa ”lihalla” koko ihmiseen syntiinlankeemuksen alaisena olentona: alttius synnille vaikuttaa sekä ruumiin että mielen toiminnassa. Kuitenkin ajallinen ruumis näyttäytyy erityisen alttiina synnille, koska sen tarpeet voivat vääristyä himoiksi. Vasta ylösnousemusruumiissa ihminen on vapaa himoista. Paavalin ihmiskäsitys on sikäli pessimistinen, että hän näkee kaikkien ihmisten olevan synnin vankeja ilman Kristusta. Ihmisen kääntyessä Kristukseen uskovaksi tilanne kuitenkin muuttuu ja Jumalan Henki asettuu asumaan häneen. Uskova kokee edelleen ”lihan himoja” eli vääristyneitä haluja, mutta hän voi vastustaa niitä Hengen avulla.

Tämä tutkimus syventyy amerikkalaiseen vapauskeskusteluun ja sen sisälle rakentuneeseen orjuuskeskusteluun 1750–1776 sekä selvittää, miten keskustelu(t) asettuivat suhteessa aiempaan vapauden ajatusta koskeneeseen teoretisointiin ja tutkimusjaksolla merkittävässä asemassa olleeseen uskonnon teemaan. Tutkimus muodostaa kuvan keskusteluista sekä niiden ”ryhmärajat ylittäneestä” vapaus- ja orjuuskeskustelusta. Tässä viitekehyksessä tutkimus on kiinnostunut vapaus-, ihmis- ja moraalikäsityksistä, jotka vaikuttivat aikalaisten ajattelussa retoriikan taustalla. Tämä asettaa tutkimuksen aatehistoriallisen tutkimusperheen piiriin. Tutkimus rakentaa yllämainittua ymmärrystä tutustumalla vapausajattelun avainhenkilöiden tuottamiin aikalaislähteisiin – pääasiassa pamfletteihin – sekä syventymällä orjuuden vastustajien tuotantoon ja henkilökohtaisiin elämänkokemuksiin, jotka kontekstoivat ja auttavat ymmärtämään orjuuden vastustajien henkilökohtaisia motiiveja heidän toimintansa takana. Lisäksi tutkimus on kiinnostunut orjuuden puolustajista ja heidän ajattelunsa istuvuudesta laajempaan aikalaisajatteluun vapaus- ja orjuuskeskusteluiden sisällä. Siksi tutkimuksen tutkimuskysymykset ovat: (1) Miten orjuudesta ja vapaudesta keskusteltiin ja mitä käsitteillä tarkoitettiin tutkimusajanjaksolla 1750–1776? (2) Mikä oli keskusteluiden ja aikalaistapahtumien välinen suhde ja kuinka ne vaikuttivat toisiinsa? (3) Miksi vapaus nähtiin käytännössä poikkeuksetta moraalisesti tavoiteltavana hyveenä, mutta kaikki eivät kokeneet orjuutta ristiriitaiseksi vapauden ihanteen kanssa? Avainlähteet tutkimuskysymyksiin vastaamiselle ovat amerikkalaiset vapauspamfletit, orjuudenvastaiset pamfletit, sekä aihetta koskeva tutkimuskirjallisuus ja tutkimuksen kannalta merkittävien henkilöiden elämäkerrat ja henkilökohtaiset päiväkirjat. Vapauskeskustelun kannalta tutkimuksen avainhenkilöitä ovat Jonathan Mayhew ja Thomas Paine. Orjuuskeskustelua tutkimus tarkastelee aikalaiskveekareiden Anthony Benezetin ja John Woolmanin tuotannon kautta. Tutkimus esittää, että ajatus vapaudesta rakentui edeltäneen laajemman aikalaiskeskustelun sekä omana aikanaan merkittävän uskontodiskurssin sisälle. Nämä viitekehykset vaikuttivat koko seuranneeseen tutkimuksen käsittelemään retoriikkaan vuosina 1750–1776 sekä määrittivät pitkälti sitä, millaiseksi tutkimusjakson aikalaisten käsitys (nk. pohjimmainen teoria) vapaudesta ja orjuuden olemuksesta muotoutui. Tutkimus selvittää myös, miten tämä käsitys rakentui omaksi ”vapauden retoriikakseen” ja muutti paitsi ihmisten moraalikäsitystä myös heidän tapaansa ajatella miten moraalinen hyvä ja paha määrittyivät.