Browsing by Subject "ilmastopolitiikka"

Ilmastonmuutos on kenties eniten yhteiskunnallista keskustelua viime vuosina herättänyt luonnonilmiö. Sekä kansainvälisessä ilmastopoliittisessa keskustelussa että turvallisuustutkimuksessa ilmastonmuutosta on alettu 2000-luvulla pitää turvallisuuden kannalta yhä uhkaavampana ilmiönä. Monien luonnontieteilijöiden näkemysten mukaan ilmastonmuutos on suurin yksittäinen uhka koko ihmiskunnan tulevaisuudelle. Ilmastokysymykseen heräämisen myötä ympäristö- ja ilmastoasioista huolestuneet kansanliikkeet alkoivat vuoden 2007 jälkeen ympäri Eurooppaa vaatia ilmastonmuutokseen puuttumista. Ilmastolaki nousi Suomessa Jyrki Kataisen koalitiohallituksen hallitusohjelmaan vuonna 2011 usean eri kansalaisjärjestön yhteiskampanjan aktiivisen ja kansainvälisten esimerkkien innoittaman lobbaustyön seurauksena. Hallituksen esitys ilmastolaiksi annettiin eduskunnalle 5. kesäkuuta 2014, ja vilkkaiden eduskuntakäsittelyjen jälkeen laki hyväksyttiin 6. maaliskuuta 2015 selvin äänin 150–33. Suomen ilmastopolitiikan tulevaisuuden suuntaviivoja määrittelevä ilmastolaki astui voimaan 1. kesäkuuta 2015. Tutkielmassa tarkastellaan, näyttäytyikö ilmastonmuutos suomalaisen ilmastopolitiikan ja -lainsäädännön näkökulmasta turvallisuusuhkana ilmastolain säätämisen aikaan 2014–2015. Aineisto koostuu ilmastolain säätämiseen liittyvistä eduskunnan asiakirjoista sekä valmiin ilmastolain tekstistä. Tarkastelun kohteena ovat siis ilmastolain varsinainen säädäntäprosessi hallituksen esityksestä valmiiseen lakiin ja tuohon prosessiin liittyvät asiakirjat. Lain säätämisen yhteydessä näyttäytyviä turvallisuuskäsityksiä analysoidaan osittain niin kutsutun turvallistamisteorian (securitization) pohjalta. Turvallistamisteoriaa täydentää teoria riskifikaatiosta (riskification), joka tekee eron uhkan ja riskin käsitteiden välille. Teoreettinen viitekehys toimii tutkielmassa analyyttisena työkaluna siten, että valitusta tutkimusaineistosta tehtyjä havaintoja verrataan kehyksen sisältöihin ja pohditaan, miten havaintoja voi tulkita teorian näkökulmasta. Tutkielman yhtenä tavoitteena onkin selvittää, oliko ilmastonmuutos ilmastolakiprosessin aikaan turvallistettu Suomessa. Vahvasta teoriayhteydestä huolimatta tutkimusmenetelmänä hyödynnetään kuitenkin ennen kaikkea historiantutkimukselle ominaista, aineistolähtöistä lähdekriittistä tutkimusotetta, jotta saadaan aikaan selkeä kronologisesti jäsentynyt kuva siitä, miten Suomen ilmastolakiprosessi eteni ja miten mahdollinen turvallisuusajattelu vaikutti prosessin taustalla. Käytännössä aineiston analyysi tapahtui tutkimusprosessin aikana siten, että aineistosta tehtyjä poimintoja analysoitiin lähdekriittisesti asetettujen tutkimuskysymysten perusteella sekä pohdittiin havaintojen merkityksiä suhteessa turvallistamisteoriaan. Aineiston perusteella havaittiin, että moni kansanedustaja oli ilmastolain eduskuntakäsittelyjen aikaan sitä mieltä, että ilmastonmuutos oli jo nykyisellään jopa suurin uhka, joka Suomeen ja yleisesti ottaen koko ihmiskuntaan kohdistui. Tästä huolimatta suuressa osassa aineistoa ilmastonmuutos näyttäytyi ennemminkin merkittävänä riskinä, joka pitäisi saada hallintaan. Ilmastolaki nähtiin eräänä keinona tuon riskin hallitsemiseen. Perussuomalaisten eduskuntaryhmä oli keskusteluun aktiivisesti osallistuneista ainoa, joka vastusti lain säätämistä ja joka ei ilmaissut näkevänsä ilmastonmuutoksella olevan yhteyksiä turvallisuuteen. Aineiston perusteella ei voinut suoranaisesti päätellä ilmastonmuutoksen olleen Suomessa ilmastolain säätämisen aikaan turvallistettu. Ilmastonmuutoksen nähtiin kuitenkin selvästi liittyvän yhteiskunnalliseen turvallisuuteen, sillä läpi koko aineiston siihen liitettiin toistuvasti riskin käsite ja osassa aineistoa siihen viitattiin myös turvallisuusuhkana. Tutkielman keskeisin tulos on, että eräiden kansanedustajien selvästi turvallisuuteen viittaavista kannanotoista huolimatta ilmastonmuutos ei näyttäytynyt ilmastolakiprosessin aikana suomalaisen ilmastopolitiikan ja lainsäädännön kokonaisuuden näkökulmasta varsinaisena turvallisuusuhkana. Sen sijaan se nähtiin ehdottoman huolestuttavana ilmiönä, riskinä, josta saattaisi tulevaisuudessa muodostua todellinen turvallisuusuhka, jos sitä ei saada globaalisti yhdessä hallintaan.

Carbon pricing is a cost-effective instrument of climate change mitigation policy. Its implementation is, however, limited by various political constraints. The goal of this thesis is to examine what factors empirically explain cross-country variation in carbon pricing policy. Understanding the political constraints limiting carbon pricing may have implications for policy design. Previous literature on the empirical determinants of carbon pricing policy has focused mostly on determinants based on political economy theory, such as variation in domestic interests, and been conducted with data only on explicit carbon pricing. Implicit carbon prices created by fuel excise taxes are, however, a significant part of the total price on emissions. This thesis contributes to existing literature by introducing two new determinants in public finance considerations and country-level social cost of carbon as well as utilizing broader carbon pricing data. Empirical methods used include regression based on maximum-likelihood estimation of censored data and multiple linear regression. The size of the public sector is found to have a statistically significant positive association with carbon pricing regardless of the model used. This supports the hypothesis that cross-country variation in carbon pricing is empirically explained by a need to finance public spending and by the double-dividend hypothesis. Other factors that are found to have a clear positive association with carbon pricing are level of democracy, administrative capacity, and GDP per capita. The results are somewhat mixed concerning the effect of other political institutions related factors as well as factors related to carbon intensity. The hypothesis that country-level social cost of carbon positively affects carbon pricing is clearly rebuked which suggests that a competitive game does not describe national-level policymakers’ decision-making. The results of the thesis should not, however, be interpreted as causal because of omitted variable bias, reverse causality, and a lack of time-series data.

Euroopan unionin päästökauppajärjestelmä aiheuttaa siihen osallistuville yrityksille suoria ja epäsuoria kustannuksia. Epäsuorat kustannukset syntyvät siitä, että päästöoikeuden hinta nostaa sähkön hintaa, mikä nostaa erityisesti energiaintensiivisten yritysten tuotantokustannuksia. Euroopan komissio on antamassaan valtiontukisäännössä (2012/C 158/04) linjannut, että jokainen EU:n jäsenvaltio voi kompensoida näitä epäsuoria kustannuksia hiilivuodosta kärsiville energiaintensiivisille toimialoille. Epäsuorien kustannusten kompensaatio on tällä hetkellä käytössä muutamassa EU:n jäsenvaltiossa. Näistä kaikki jakavat epäsuorien kustannusten kompensaation vastikkeettomana rahasummana sitä hakeville ja valtiontukisäännön vaatimukset täyttäville kyseisessä valtiossa toimiville yrityksille. Kompensaation voisi kuitenkin jakaa myös muilla tavoin, esimerkiksi kohdentamalla tuet päästöjä vähentäviin investointeihin. Katson tässä tutkielmassa neljän vaihtoehtoisen kompensaatiomuodon teoreettisia ominaisuuksia. EU:n päästöoikeuden hinta on pysynyt matalana viimeisten vuosien ajan, eikä sillä ole ollut toivottua investointeja ohjaavaa vaikutusta. Päästöoikeuden hinnan vaikutus sähkön hintaan vaihtelee EU:n eri alueilla riippuen siitä, miten paljon fossiilisia polttoaineita käytetään sähköntuotantoon. Päästökaupan epäsuorien kustannusten kompensaatiota valvova valtiontukisääntö ottaa nämä erot huomioon. Analysoin tässä tutkielmassa kuitenkin empiirisesti sitä, miten paljon päästöoikeuden hinnan ja siten sähkön hinnan nousu voi vaikuttaa kahden suomalaisen esimerkkialan tuotantoyksikön voittoon lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Näin pyrin tekemään johtopäätöksiä siitä, mitä päästökaupan epäsuorat kustannukset tehtaiden toiminnalle merkitsevät, ja onko kompensaatio todellisuudessa tarpeellista. Vaikutukset voittoon riippuvat siitä, kuinka suuri tuotannontekijä sähkö tarkasteltavalle yksikölle on ja kuinka vahvasti päästöoikeuden hinta siirtyy sähkön hintaan. Pitkällä aikavälillä yritys pystyy muuttamaan panoskäyttöään ja varautumaan epäsuoriin kustannuksiin, jolloin niiden vaikutus yrityksen voittoon on pienempi kuin lyhyellä aikavälillä. Tämä osoittaa, että pitkäjänteinen ja ennustettava ilmastopolitiikka EU-tasolla pystyy vähentämään yritysten päästökaupasta aiheutuvia kustannuksia. Päästökaupan epäsuorien kustannusten kompensaation tarve riippuu siitä, miten suuri hiilivuotoriskin nähdään olevan. Perusteet kompensaatiolle vähenevät sähköntuotannon fossiilisten polttoaineiden käytön vähenemisen myötä: mitä harvemmin hiili on rajatuotantomuotona, sitä vähemmän päästöoikeuden hinta nostaa sähkön keskimääräistä vuosihintaa. Lisäksi hiilidioksidin hinnoittelu yleistyy globaalisti. Kun päästöjen tuottaminen aiheuttaa kustannuksia teollisuudelle myös Euroopan ulkopuolella, hiilivuotoriski vähenee.

The United Nations Framework Convention on Climate Change devised the Kyoto Protocol in 1997, but this agreement was to be just the starting phase in restricting emissions, and a more comprehensive agreement would come right after the first term of the Protocol. The Copenhagen Summit in December 2009 was to be the meeting where a new agreement would be adopted. However, preliminary negotiations leading up to the Summit revealed that consensus was very hard to reach. Despite these disagreements, the Copenhagen Summit was rallied to be the one where the world shows commitment to the cause and unites to fight climate change. By the time the Summit started, the gap between expectations and reality was enormous. The Summit was not a success. Developing countries were adamant that the main negotiating track had to be a second term for the Kyoto Protocol. The US President Barack Obama was under domestic pressure to make sure that the US only commits to an agreement that includes all the largest polluters. China was holding on to the principle of 'common but differentiated responsibilities' and refused to agree to binding emission restrictions and international monitoring. The deadlock did not unravel until the Chair of the Summit gathered an informal negotiation group as a last minute plea. This high-level group drafted an Accord that was not based on the work of the UNFCCC working groups and presented it to the Plenary meeting on the last night of the Summit. Various developing countries announced immediately that they would not accept the Accord and so the Summit compromised to 'take note' of the Accord instead of adopting it. No binding agreement was reached. The aim of this Thesis is to examine the Copenhagen Summit as a failure and to discuss the most evident problems of the Summit in relation to theories of power, participation and compliance. All the subsidiary and working groups of the Summit are examined individually in order to get a comprehensive idea of the structure and the proceedings of the UNFCCC negotiating process. Major disagreements are discussed in relation to the structural level, and the dramatic events of the last days are examined in detail in order to get an idea of what finally sunk the possibility of a success. The way the Summit ended directs the Thesis towards a discussion about inequality and differentiated responsibilities in relation to participation and compliance in a policy field that could well be seen as a multi-level Prisoner’s Dilemma. As many of the developing countries pleaded to the principle of 'common but differentiated responsibilities', discussion on structural constraints of international environmental policy forms a large part of the analysis. Lukes’ three dimensions of power give a framework for the study of power at the institutional level. The inequality of the UNFCCC participants is explained through the historical development of the world order, using the narrative of the world-systems theory. The Thesis concludes with a discussion addressing the most evident problems of the UNFCCC institution and ends with a suggestion. Climate change is an issue of human security and therefore a full securitisation of climate change might enable the Security Council to get involved in the policy-making process. Although acknowledging the problem of democratic deficit in the Security Council, the Thesis proposes that by using an economy of esteem, the permanent members of the Security Council might feel obliged to use their authority to ensure that human security will not become threatened because of the effects of climate change. This would not be more democratic or transparent but might bring more results than the UNFCCC at its present form.

Tässä pro gradu –työssä tarkastellaan valtioiden ilmastokonferenssissa pitämissä puheenvuoroissa esiintyviä diskursseja ilmastonmuutoksesta ja siihen liittyvistä oikeudenmukaisuuskysymyksistä. Tutkielmassa etsitään vastauksia ensinnäkin siihen, millä tavoilla valtioiden korkeat edustajat puhuvat ilmastonmuutoksesta ja sen hallinnasta. Toisekseen analysoidaan, tukeutuvatko valtiot puheissa kosmopolitanistisiin käsityksiin ilmasto-oikeudenmukaisuudesta vai hallitseeko niissä kommunitaristinen etiikka. Kosmopolitanistinen etiikka on hallitsevassa asemassa kansainvälisen politiikan filosofiassa, mutta käytännön politiikassa sen ajatellaan olevan kommunitarististen lähestymistapojen varjossa. Tämän työn yhtenä lähtökohtana on ajatus siitä, että kansainvälinen ilmastopolitiikka on ilmastonmuutokseen liittyvän syvän keskinäisriippuvuuden ja yhteistyön välttämättömyyden vuoksi erityisen otollinen politiikan ala kosmopolitanistiselle ajattelulle. Tavoitteena on tutkia, näkyykö tämä valtioiden puhetavoissa. Tutkielman aineistona on 64 Kööpenhaminan ilmastokokouksessa joulukuussa 2009 pidettyä puhetta, jotka ovat otos konferenssissa puhuneiden 192 valtion puheenvuoroista. Puheet on valittu kokouksen lopussa pidetystä kolmen päivän mittaisesta 'korkean tason osiosta', jossa ministerit ja valtioiden päämiehet pitivät niin kutsuttuja kansallisia lausuntoja. Aineisto on valittu sillä perusteella, että näihin puheisiin tiivistyy kunkin valtion ilmastopoliittisen ajattelun ydin. Aineistoa teemoitellaan ensin erilaisten keskeisten aiheiden kartoittamiseksi. Tämän jälkeen sitä analysoidaan tarkemmin kriittisen diskurssianalyysin keinoin Norman Fairclough’n esittelemillä menetelmillä. Aineistosta nostetaan esiin kuusi erilaista diskurssia ilmastonmuutoksesta ja sen edellyttämästä politiikasta. Näitä ovat: 'rikkaiden syyllisyys', 'talousjärjestelmän kritiikki', 'oikeus kehittyä', 'vastuulliset rikkaat', 'vihreä kasvu' ja 'samalla planeetalla'. Kunkin diskurssin keskeisiä piirteitä ja teemoja esitellään ensin yleisellä tasolla, minkä jälkeen analysoidaan tarkemmin kustakin yhtä puhetta, jossa kyseinen diskurssi on erityisen vahvasti läsnä. Diskurssit ovat erilaisia tulokulmia ilmastoeettisiin kysymyksiin, ja kiinnostuksen kohteena oleva kosmopolitanistinen ajattelu on niissä läsnä erilaisissa asteissa. Vahvimmin kosmopolitanistinen etiikka tulee esiin 'samalla planeetalla' –diskurssissa, joka hallitsee erityisesti monien pienten saarivaltioiden puheita. Sen sijaan eniten kommunitaristisia äänenpainoja on 'oikeus kehittyä' –diskurssissa, joka on vaikutusvaltainen suuressa joukossa kehitysmaiden puheita. Yleisesti kosmopolitanistinen ajattelu tulee lievemmissä muodoissaan aineistossa laajasti esiin, mutta vahva kaikkien maailman ihmisten yhtäläisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin perustuva argumentointi on harvinaista. Johtopäätöksenä todetaan, että kosmopolitanismi on osa kansainvälisten ilmastoneuvotteluiden hyväksyttyä puhetapaa mutta lähinnä sellaisissa muodoissa, joissa sillä ei ole radikaaleja poliittisia seurauksia.

Suomi on yksi vuonna 2015 solmitun, ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tähtäävän Pariisin ilmastosopimuksen ratifioineista maista. Huolimatta Suomeen liitetyistä puhtaan luonnon ja teknologian mielikuvista, Suomen ilmastopolitiikka on saanut osakseen kritiikkiä: sen hiilidioksidipäästöt ovat Pohjoismaiden korkeimmat ja se sijoittuu huonosti kansainvälisessä ilmastonmuutosvertailussa. Tämä tutkielma tarkastelee suomalaisen median osallistumista ilmastopoliittisen keskustelun rakentamiseen median roolien näkökulmasta. Medialla katsotaan olevan merkittävä rooli kansalaisten poliittisessa osallistumisessa. Alan kirjallisuudessa sen tehtäviksi on määritelty muun muassa luotettavan tiedon ja monipuolisten näkökulmien tarjoaminen, dialogin rakentaminen sekä toimiminen julkisen keskustelun areenana ja vallan vahtikoirana. Ilmastokeskustelun yhteydessä median suoritusta on arvioitu erityisesti sen perusteella, miten se onnistuu ilmastotieteellisen tiedon välittämisessä. Koska median toiminnalla voi nähdä olevan merkitystä ilmastopoliittisen keskustelun – sekä siten ilmastopoliittisten päätösten – rakentumisen kannalta, on perusteltua tarkastella kriittisesti sitä, miten suomalainen media suoriutuu demokraattisista tehtävistään uutisoidessaan ilmastopolitiikasta. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä käytän Clifford Christiansin, Theodore Glasserin, Denis McQuailin, Kaarle Nordenstrengin ja Robert Whiten määrittelemiä demokraattisessa yhteiskunnassa toimivan journalismin rooleja, joita ovat tarkkaileva rooli, fasilitoiva rooli, radikaali rooli sekä yhteistyön rooli. Roolien avulla median yhteiskunnallisia tehtäviä on mahdollista tarkastella arvojen ja päämäärien näkökulmasta. Kiinnitän tutkielmassani huomiota myös erilaisten toimijoiden rooleihin mediassa käydyssä ilmastopoliittisessa keskustelussa. Käytän analyysini apuvälineenä Antti Gronown ja Tuomas Ylä-Anttilan vuonna 2014 suomalaisille ilmastopoliittisille toimijoille tekemää verkostokyselyä sekä sen pohjalta määriteltyjä suomalaisten ilmastopoliittisten toimijoiden muodostamaa kolmea koalitioita, joita ovat ympäristöjärjestö-, talous- ja työmarkkina-, sekä hallinto- ja tutkimuskoalitiot. Verkostokysely toimii analyysini apuvälineenä ja pyrin sen avulla tarkastelemaan, onko aineiston jutuissa ääneen pääsevien toimijoiden ja median omaksumien roolien välillä yhteyttä. Tutkimusaineisto koostuu Aamulehdessä ja Helsingin Sanomissa vuosina 2012–2016 julkaistuista ilmastopolitiikkaa käsittelevistä uutisista, joissa esiintyy vähintään yksi ilmastopoliittisten koalitioiden toimijoista. Pyrin teorialähtöisen laadullisen sisällönanalyysin avulla tunnistamaan aineistosta median roolien ominaispiirteitä tarkastelemalla esimerkiksi sitä, pyrkiikö media rakentamaan dialogia eri toimijoiden välille, myötäilemään poliittisia ja taloudellisia eliittejä vai tarjoamaan alustan olemassa olevia valtarakenteita kritisoiville äänille. Ilmastonmuutoksen hillitseminen määrittyi aineistossa kahdella tapaa: universaalina haasteena ja kansallisen talouden määrittäjänä. Aineiston alkuvuosina ilmastonmuutoksen merkittävyys globaalina ongelmana tiedostettiin, mutta sen hillitsemiseen tähtäävää politiikkaa pidettiin taloudellisen kasvun esteenä. Myöhemmin, ilmastopolitiikkaan kohdistuvien asenteiden muuttuessa ympäri maailman, kansainvälisesti sitova ilmastopolitiikka alkoi näyttäytyä kotimaisen talouskasvun toivona. Tutkimus- ja hallintokoalition sekä talous- ja työmarkkinakoalition intressien yhdentyessä uutisissa korostuu ilmastopolitiikan määrittely kotimaisen talouden kautta ja elinkeinoelämän toimijat pyrkivät rakentamaan kansallista yhtenäisyyttä kilpailukyvyn varaan. Myös median tapa rakentaa vastakkainasettelua muuttuu aineiston otantavuosien aikana. Siinä missä aineiston alkuvuosina korostuu vastakkainasettelu taloudellisia intressejä ajavan talous- ja työmarkkinakoalition sekä kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa ajavien tutkimus- ja hallinto- sekä ympäristöjärjestökoalition välillä, typistyy vastakkainasettelu myöhemmin koalitioiden väliseksi kiistelyksi yksittäisistä ilmastopoliittisista toimista. Syntyneen yhteisymmärryksen myötä dialogin rakentamiselle talous- ja työmarkkinakoalition sekä tutkimus- ja hallintokoalition välille ei näyttäisi olevan enää tarvetta, sillä niiden intressit näyttäytyvät samoina. Ympäristöjärjestökoalitio sen sijaan ei käyttämäni teorian perusteella pääse eroon vastakkainasettelun asetelmasta: vähiten valtaa omaavana koalitiona se ottaa automaattisesti haastajan aseman suhteessa muihin koalitioihin. Analyysin tulokset tukevat aiempia tutkimustuloksia, joiden mukaan suomalainen media on konsensushakuinen. Myös aiemmat tutkimustulokset, joiden mukaan talouskasvua painottavalla talous- ja työmarkkinakoalitiolla on eniten valtaa suomalaisten ilmastopoliittisten toimijoiden verkostossa, ovat linjassa tämän tutkielman tulosten kanssa. Näyttää siltä, että media osallistuu kansallisen konsensuksen rakentamiseen ilmastopoliittisessa keskustelussa myötäilemällä talous- ja työmarkkinakoalition edustajia.

Tutkin metsien käytön kehystämistä Suomen ja Ruotsin ilmasto- ja energiapolitiikassa.Tutkielman tavoite on tutkia, kuinka metsien käyttöön litttyviä, keskenään ristiriitaisia tavoitteita käsitellään Suomen ja Ruotsin ilmasto- ja energiapolittiikassa ja etenkin biotalous-käsitteen yhteydessä. Biotalous esitetään kummankin maan aineistossa tärkeänä keinona kasvihuonekaasujen vähentämiseksi, mutta sen haasteena ovat metsien hiilivarastojen pieneneminen ja luonnon monimuotoisuuden heikentäminen lisääntyvien metsähakkuiden takia.Tutkimuskysymykseni on, miten metsien käyttöä kehystetään Suomen ja Ruotsin ilmasto- ja energiapolitiikoissa. Tarkentavia tutkimuskysymyksiä ovat: miten biotalouden merkitys kehystetään maiden ilmasto- ja energiapolitiikassa; kuinka metsien käyttöä perustellaan osana biotaloutta; ja kuinka metsiin liittyviä, keskenään ristiriitaisia tavoitteita sovitetaan yhteen? Tutkimusmenetelmänä on kehysanalyysi, joka on diskurssintutkimuksen alalaji. Diskurssintutkimuksen keskeinen idea on, että todellisuus rakentuu kielen kautta, ja sitä tutkimalla on mahdollista tarkastella, millaisia arvoja ja ideologioita argumentoinnissa käytetään. Kehysanalyysin tarkoitus on tutkia tietyn aiheen käsittelyä aineistossa ja tutkia, millaisena ongelmana se esitetään, mitä ratkaisuehdotuksia siihen tarjotaan, ja mitä valitut argumentit kertovat siitä, millaisia arvoja ja ideologioita kehystämisen taustalla on. Tutkimuksen keskeisin tulos on, että Suomen ja Ruotsin ilmasto- ja enerigapolitiikassa on vahva biotalouskehys, joka on seurausta maiden pitkistä metsäteollisuuden perinteistä. Koska maat ovat sitoutuneet kansainvälisiin ilmasto- ja kestävyystavoitteisiin, kuvaan biotalouskehyksiä maiden ilmastonmuutoksen yleiskehyksen näkökulmasta, sillä kansainväliset sitoumukset ja tavoitteet vaikuttavat merkittävästi siihen, kuinka metsien käyttöä kehystetään maiden biotalouskehyksissä. Tutkimukseni perusteella johtopäätökseni on, että biotalous kehystetään keskeisenä osana energiamurroksen toteuttamista, ja että biotalous-käsitettä käytetään sovittelemaan yhteen metsien käyttöön liittyviä ristiriitaisia tavoitteita. Kummankin maan tavoitteena on kestävän energiamurroksen toteuttaminen ilman, että luonnon monimuotoisuus tai muut ympäristöarvot kärsivät. Tutkimuksen tulokset kuitenkin osoittavat, että kestävyytta tarkastellaan lähinnä talouden näkökulmasta, sillä muiden kestävyyden ulottuvuuksien saavuttamiseksi esitetä vakuuttavia toimenpiteitä. Maiden biotalouskehyksissä on paljon yhteisiä piirteitä, mutta myös merkittäviä eroja, joista osa selittyy maiden ilmastonmuutoksen yleiskehyksen kautta. Jotta maiden metsien käyttöön liittyviä ristiriitoja voisi tutkia monipuolisemmin, olisi ilmasto- ja energiapolitiikan tavoitteiden ja ratkaisuehdotusten vertaaminen toteutuneisiin politiikkatoimenpiteisiin hedelmällinen lähtökohta tulevalle tutkimukselle aiheesta. Toinen mielenkiintoinen tutkimusteema olisi tutkia tarkemmin, mistä erot Suomen ja Ruotsin metsäpolitiikassa johtuvat.

Oikeudenmukainen vihreä siirtymä on tavoite, jonka taakse on helppo asettua, mutta jonka moninaiset tulkinnat vaikeuttavat päätösten arviointia. Siihen pyrkii myös EU vihreän kehityksen ohjelman rahoitusinstrumenttien, kuten sosiaalisen ilmastorahaston ja oikeudenmukaisen siirtymän rahaston kautta. Käsitteen monitulkintaisuuden haaste on Euroopassa konkretisoitunut koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan aiheuttaman energiakriisin seurauksena. Tämän vuoksi tarvitaan tutkimusta, joka pyrkii ymmärtämään, millaisia eri oikeudenmukaisuuskäsityksiä vihreään siirtymään liittyvässä keskustelussa esiintyy, ja miten eri puolue- ja maaryhmät eroavat toisistaan käsitysten suhteen. Tutkimukseni vastaa tähän tarpeeseen tutkimalla (1) Millaisia puolueryhmä- ja maakohtaisia eroja Euroopan parlamentin oikeudenmukaista siirtymää koskevien täysistuntopuheenvuorojen oikeudenmukaisuuskäsityksissä ilmenee ja (2) Vetoavatko eri ryhmät erilaisiin oikeudenmukaisuuden periaatteisiin vai jakautuvatko mielipiteet sen suhteen, miten kutakin periaatetta tulisi soveltaa. Teoreettinen viitekehys, josta tutkimuskysymykset on johdettu, pohjautuu R. J. Heffronin sekä D. McCauleyn (2017) JUST-kehykseen, joka yhdistää oikeudenmukaisuuden perusperiaatteet – jako-, menettelytapojen- ja tunnustavan oikeudenmukaisuuden, sekä restoratiivisen ja kosmopolitaanisen oikeudenmukaisuuden – ajalliseen ja paikalliseen ulottuvuuteen. Tutkimusaineisto koostuu puheenvuoroista kolmessa Euroopan parlamentin täysistunnossa vuosina 2021–2023. Kaksi istunnoista käsittelee Fit for 55 -ilmastopaketin sisältöä ja yksi oikeudenmukaisen siirtymän rahastoa. Menetelmänä toimii teorialähtöinen sisällönanalyysi. Vastaus ensimmäiseen tutkimuskysymykseen on, että oikeudenmukaiseen siirtymään liittyvät jakolinjat Euroopan parlamentissa kulkevat puolueryhmien pikemminkin kuin maaryhmien välillä ja ovat siis luonteeltaan ideologisia pikemminkin kuin suoraan maaryhmien taloudellisiin intresseihin liittyviä. Euroopan kansapuolueen jäsenet puhuvat toistuvasti tasapainosta talouden kilpailukyvyn, ilmastotoimien ja sosiaalisen hyväksyttävyyden välillä. Sosialistien ja demokraattien ryhmä sekä vasemmisto ja vihreät toivovat pääasiallisesti nopeampaa ja kokonaisvaltaisempaa muutosta. Kyseisten ryhmien käsitys oikeudenmukaisesta siirtymästä vastaa myös eniten Heffronin ja McCauleyn teoretisointia. Euroskeptiset äärioikeistoryhmät vetoavat puolestaan ilmastonmuutoksen torjunnan hidastamiseen oikeudenmukaisuuden nimissä. Vastaus toiseen tutkimuskysymykseen on, että oikeudenmukaisuuteen liittyvät kiistat ovat useammin oikeudenmukaisuusperiaatteiden sisäisiä pikemminkin kuin niiden välisiä. Johtopäätöksenä esitän, että tuloksieni valossa ideologisiin eroihin on syytä kiinnittää enemmän huomiota vihreään siirtymään liittyvässä tutkimuksessa ja poliittisissa keskusteluissa. Oikeudenmukaisuusperiaatteiden sisäiset kiistat ovat aihealue, jonka teoretisointi vaatii jatkokehittämistä, jotta esitelty teoriakehys voi auttaa ymmärtämään oikeudenmukaisuuteen liittyviä poliittisia kiistoja ja toimimaan aidosti vaikuttavana vihreän siirtymän politiikan suunnittelutyökaluna.

Tämän Pro gradu -tutkielman tavoitteena oli tutkia, kuinka suomalaiset yritykset ovat kokeneet Euroopan unionin päästöoikeuskaupan ja kuinka he ovat pärjänneet järjestelmän oloissa. Tutkimus tehtiin barometri-tyyppisenä kyselytutkimuksena, jonka perusjoukkona toimi kaikki järjestelmän alaiset yritykset Suomessa. Kokonaistutkimuksen perusjoukon koko oli 161 yritystä, josta kyselyyn vastasi 43 yritystä. Vastausprosentti oli 27%, ja vastanneiden yritysten päästöt kattoivat 61% koko päästökaupan päästöistä Suomessa. Kyselytutkimus suoritettiin lokakuussa 2014 ja yritykset vastasivat kyselyyn anonyymisti. Tutkimukseen osallistuneet yritykset jaettiin kahteen ryhmään toimialan mukaan. Energiateollisuuden ja prosessiteollisuuden ryhmien vastauksia vertailtiin toisiinsa. Yritysten vastauksia vertailtiin myös muiden EU-valtioiden vastaaviin tutkimuksiin, sekä aiempiin suomalaisiin selvityksiin. Yritysten markkina-aktiivisuus on kasvanut järjestelmän alkuajoista ja yritykset käyvät kauppaa yhä useammin sijoitusmotiiveihin perustuen. Päästöoikeussalkun päivitys tapahtuu vähintään puolivuosittain, eikä päästöoikeuksia lainata tai talleteta kauppakausien välillä. Oikeuksien ostokeinoista huutokauppa ei ole saavuttanut suurta osallistujamäärää. Päästöjen vähentämiseksi suoritettujen toimenpiteiden määrä on kasvanut järjestelmän ensimmäisiin vuosiin verrattuna ja suosituimmat toimenpiteet liittyivät prosessin optimointiin, energiatehokkuusinvestointeihin ja uusiutuvan energian käyttöön. Yritykset arvioivat päästöoikeuden hinnan nousevan maltillisesti vuoteen 2020 mennessä. Ryhmien väliltä löytyi eroja, joista merkittävimmät liittyivät päästöoikeuksien pitkän aikavälin hintaodotuksiin, järjestelmästä koituvien epäsuorien kustannusten nousuun, päästöselvityksen todentajien määrän riittävyyteen, sekä päästökaupasta aiheutuvien kustannusten merkittävyyteen. Vertailussa muiden EU-valtioiden kanssa osoittautui, että suomalaiset yritykset ovat hieman aktiivisempia markkinoilla. Muuten vastaukset olivat hyvin lähellä toisten valtioiden yritysten vastauksia niiltä osin, kuin vastauksia oli mielekästä tehdä.

Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää kuinka suomalaiset päästökaupan alaiset prosessi- ja energiateollisuuden yritykset ovat oppineet päästökaupan käytännöt, kuinka he kokevat päästökaupan muutokset ja tulevaisuuden. Lisäksi yrityksiltä kysyttiin mielipiteitä ajankohtaisimpiin ilmastopolitiikan kysymyksiin. Päästökauppa on murroksessa markkinavakausvarannon ja neljännelle kauppakaudelle tulevien muutosten takia. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena, joka lähetettiin tammikuussa 2019 kaikille suomalaisille päästökaupan alaisille yrityksille, joilla oli vuonna 2017 todennettuja päästöjä. Näitä yrityksiä oli 131 ja heistä 49 vastasi kyselyyn määräaikaan mennessä, vastausprosentti oli näin ollen noin 37 prosenttia. Kyselytutkimuksen tuloksia verrattiin aiemman samankaltaisen tutkimuksen (Heikkinen ja Ollikainen, 2015) tuloksiin. Kysymykset pidettiin suurimmaksi osaksi samoina kuin aiemmassa kyselyssä, jotta vastaukset olisivat mahdollisimman vertailukelpoisia. Ilmastopolitiikka-osion kysymykset päivitettiin sopimaan paremmin ilmastopolitiikan nykytilanteeseen. Kyselytutkimuksen tulokset analysoitiin käyttäen Microsoft Office Excel -taulukkolaskentatyökalua. Tulokset osoittivat, että päästökaupan merkitys yrityksille on kasvanut. Yritykset odottavat päästöoikeuden hinnan nousevan tulevaisuudessa ja siten päästökaupan merkityksen kasvavan entisestään. Energiateollisuuden yritykset ovat olleet prosessiteollisuuden yrityksiä aktiivisempia päästövähennystoimien toteuttamisessa vuoden 2014 jälkeen. Tämä luultavasti johtuu erilaisista kannustimista, esimerkiksi prosessiteollisuuden ilmaiseksi saamat päästöoikeudet voivat vähentää kannustimia päästöjen vähentämiseen. Sekä prosessi- että energiateollisuuden yritykset olivat sitä mieltä, että Suomen tulisi vähentää fossiilisia kasvihuonekaasupäästöjään vuoteen 2050 mennessä noin 85 prosenttia ja kasvattaa hiilinieluja, jotta Suomi olisi hiilinegatiivinen yhteiskunta vuoteen 2050 mennessä. Molemmat toimialat sulkisivat fossiiliset polttoaineet pois energiantuotannosta viimeistään vuoteen 2040 mennessä. Yritysten mielestä fossiiliset polttoaineet korvaava energia tulisi pääosin tuottaa ydinvoimalla.