Browsing by Subject "immateriaalioikeus"

Alkuperäislääkevalmistaja ja useat markkinoille pyrkivät rinnakkaislääkevalmistajat tekevät tyypillisesti patenttisovintosopimuk-sia, joissa sovitaan siitä, että rinnakkaisvalmistaja lopettaa alkuperäisvalmistajan patenttia koskevan oikeudenkäynnin ja lykkää valmisteensa myynnin aloittamista, kunnes riidanalaisen patentin suoja-aika on umpeutunut. Vastaavasti voidaan sopia myös, että alkuperäisvalmistaja lisensoi riidanalaisella patentilla suojatun keksinnön rinnakkaisvalmistajalle, joka maksaa alkuperäis-valmistajalle rojaltimaksuja keksinnön kaupallisesta hyödyntämisestä. Kuvattu asetelma on usein kilpailuoikeudellisesti ongel-maton. Jos alkuperäisvalmistaja on houkutellut rinnakkaisvalmistajan sitoutumaan toimintavapautta rajoittaviin sovintosopimusehtoihin esimerkiksi maksamalla tälle merkittäviä rahamääriä, kyse voi olla kilpailuoikeudellisesti ongelmallisesta käänteismaksusovin-nosta, jonka avulla osapuolet voivat poistaa patentinloukkausoikeudenkäyntiin liittyvän epävarmuuden ja korvata sen käänteis-maksusovinnon tuomalla varmuudella. Näin alkuperäislääkevalmistaja säilyttää monopoliasemansa ja rinnakkaisvalmistaja saa käänteismaksun myötä korvauksen, joka voi vastata jopa rinnakkaisvalmistajan odotettavissa olleita voittoja, jos alallepääsy olisi onnistunut. EU-kilpailuoikeudessa ”riittävän houkuttimen” sisältävät käänteismaksusovinnot on katsottu tarkoitukseen (by object) perustu-viksi kilpailunrajoituksiksi, jotka sellaisenaan osoittavat riittävää haitallisuutta. Houkutin on tyypillisesti ollut rahaa tai muuta hel-posti havaittavissa olevaa vastiketta, jolloin käänteismaksusovinnon katsominen by object -kilpailunrajoitukseksi on ollut verrat-tain suoraviivaista. Kun käänteismaksusovinto on katsottu by object -kilpailunrajoitukseksi, kilpailuviranomaisen ei ole ollut tar-peen analysoida sovinnon tosiasiallisia haitallisia vaikutuksia. Haitallisen vaikutuksen (by effect) analysoiminen on lähtökohtai-sesti tarpeen vain, jos on ensin todettu, ettei sopimuksen tarkoituksena ole ollut kilpailun rajoittaminen. EU-kilpailuoikeudessa on yleistymässä käytäntö, jossa perinteiset helposti havaittavat käänteismaksusovinnot on korvattu jär-jestelyillä, joissa ”riittävä houkutin” on kätketty erilaisiin alkuperäisvalmistajan ja rinnakkaisvalmistajan välisiin kaupallisiin sopi-muksiin tai muihin vastaaviin järjestelyihin, kuten täysin transaktiottomiin käänteismaksuihin. Tutkielmassa tutkitaan tällaisten epätyypillisten käänteismaksusovintojen arviointikriteereitä sekä mahdollisesti yleistyvän by effect -analyysin mielekkyyttä viime kädessä patenttioikeudellisten sovintojen arvioinnissa. Tutkielmassa on myös pohdittu epätyypillisten käänteismaksusovintojen arviointia ja oikeustilaa de lege ferenda -näkökulmasta.

Immateriaalioikeuksin suojataan tietoa ja ilmaisua, jota pidetään yhteiskunnassa tärkeänä esimerkiksi tiedon luonnin, innovaatioiden, poliittisen ilmaisun ja kulttuurin kehityksen kannalta. Tekijänoikeus tuottaa yksinoikeuden määrätä teoksesta valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla sen yleisön saataviin. Tekijänoikeuksien haltijat ovat jo pitkään vaatineet korkeaa suojan tasoa. Tekijänoikeuksien suoja-alaa on laajennettu kattamaan uusia ilmiöitä ja suoja-aikoja on pidennetty. Usein on vedottu teknologian kehityksen tekijänoikeudelle aiheuttamiin haasteisiin. Vahvojen tekijänoikeuksien ylläpitoa on perusteltu, varsinkin digitaalisessa ympäristössä, teosmarkkinoiden luomisella. Ilman yksinoikeutta teoksen välittämiseen tai teoskappaleiden valmistamiseen ei olisi mekanismia, jolla oikeuksia voitaisiin muuttaa taloudellisiksi resursseiksi. Oikeuksien haltijat vaativat oikeudellisen kehyksen, joka mahdollistaa markkinat, joilla oikeuksien taloudellinen hyödyntäminen olisi ylipäänsä mahdollista. Käsittelen tutkielmassani Digital Single Market -direktiivin (DSM-direktiivi) 17 artiklaa eli niin kutsuttu arvokuiluartiklaa. DSM- direktiivin myötä oikeudenhaltijat eivät vaadi pelkästään markkinoiden luomista. 17 artiklan perusteella oikeudenhaltijat vaativat markkinoiden toimivan tietyllä tavalla ja johtavan heidän kannaltaan tiettyyn lopputulokseen. Kyse ei ole ainoastaan vaatimuksesta markkinoille pääsystä, vaan myös oikeudesta pärjätä siellä. Vaaditut muutokset perustuvat väittämälle arvokuilusta, jonka vuoksi oikeudenhaltijat eivät saa oikeudenmukaista korvausta oikeuksien hyödyntämisestä. Arvokuilun kaventamisella tavoitellaan sosiaalista kestävyyttä. Sosiaalisen kestävyyden mukaan ihmisten perustarpeet tulee tyydyttää ja heille tulee taata hyvä elämänlaatu. Se käsittää myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, jolla tarkoitetaan taloudellisten resurssien oikeudenmukaista jakautumista ja ihmisten yhtäläisiä mahdollisuuksia. Eurooppalainen moderni tekijänoikeus perustuu suuren tarinaan utilitarismista, taloustieteestä ja markkinoista. Postmoderni tekijänoikeus hylkää tämän narratiivin. Tekijänoikeusmarkkinoita tulee säädellä sisällöllisesti ja tekijänoikeudenhaltijoiden markkinoilta saamaan tuottoon tulee vaikuttaa tekijänoikeudellisella lainsäädännöllä. Moderni eurooppalainen tekijänoikeus takaa rawlsilaisen oikeudenmukaisuuden. Sen mukaan on oikeudenmukaista, että tekijänoikeuksien hyödyntämiseen liittyvä arvoketju jää markkinoiden jaettavaksi. Oikeudenmukaista on, ettei kukaan ole oikeutettu oikeudenmukaiseen korvaukseen. Postmoderni eurooppalainen tekijänoikeus hylkää rawlsilaisen oikeudenmukaisuuden riittämättömänä ja perustaa ajatuksensa seniläiselle sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle. DSM-direktiivin myötä tekijänoikeutta ollaan taas vahvistamassa, mutta tällä kertaa perustelut nojaavat kestävään kehitykseen ja päämääränä ovat oikeudenmukaiset markkinat. Digitaaliympäristössä EUT:n ja EIT:n ratkaisuissa on pyritty kolmen eri tahon oikeuksien oikeudenmukaisen tasapainoon. Euroopan unionin perusoikeuskirjan tekijänoikeuksien suoja (17 art. 2 kohta), elinkeinovapaus (16 art.) ja tiedonvälityksen vapaus (11 art.) ovat suojanneet oikeudenhaltijoita, välittäjiä ja internetin käyttäjiä. Tekijänoikeuksien oikeudenmukaisen tasapainon kolmikentässä on kuitenkin neljäs taho eli ne, jotka lataavat sisältöä verkkosisällönjakopalveluihin ilman oikeudenhaltijoiden lupaa. Heidän vastuunsa on esimerkiksi Suomessa sekä rikosoikeudellista että yksityisoikeudellista, mutta nykyisten turvasatamasäännösten mukaisen notice- and-takedown -järjestelmän vuoksi he ovat jääneet sivuosaan. Neljäs taho jätetään 17 artiklan automatic takedown -tyyppisessä vastuujärjestelmässä vastuun ulkopuolelle. 17 artikla ja siihen liittynyt lainvalmistelu ei kuitenkaan edes väitä, että ongelma olisi tässä neljännessä tahossa, vaan joidenkin verkkosisällönjakopalveluiden saamasta liian suuresta osuudesta teokseen liittyvästä arvoketjusta. Teknologian kehityksen aiheuttamiin muutoksiin olisi voitu reagoida kilpailuoikeudellisesti lisäämällä verkkosisällönjakopalveluiden välistä kilpailua. Vaihtoehtoisesti unohdetun neljännen tahon vastuuta voitaisiin palauttaa esimerkiksi notice-and-notice - järjestelmän avulla. Notice-and-notice -järjestelmässä vastuu jaettaisin tasapuolisemmin kaikkien oikeudenluokkaamiseen osallistuvien kesken. Automatic takedown -järjestelmä ei saavuta eurooppalaisen tekijänoikeuden oikeudenmukaisen tasapainon vaatimusta. Notice-and-notice järjestelmä palauttaisi vastuun pääasiasialliselle väärintekijälle ja palauttaisi oikeudenloukkausten arvioinnin tuomioistuimiin. DSM-direktiivin 17 artikla ratkaisee verkkosisällönjakopalveluiden vastuukysymyksen vetoamalla arvokuiluun ja siten sosiaaliseen kestävään kehitykseen eli eräänlaiseen tekijänoikeudelliseen oikeudenmukaiseen tulotasoon. Tämä ’perusoikeus’ ei ole ennen kuulunut eurooppalaiseen tekijänoikeuteen. Eurooppalainen tekijänoikeus on siirtymässä oikeudenmukaisesta tasapainon vaatimuksesta kohti vaatimusta oikeudenmukaisista markkinoista. Kun postmodernia tekijänoikeudellista tavoitetta lähdettiin sääntelemään modernin tekijänoikeuden periaatteiden ja keinojen kautta, tuloksena oli laajasti kritisoitu, kasuistinen, monitulkintainen ja ristiriitainen direktiivi ja sen 17 artikla. Oikeuden syvärakenteen modernit tekijänoikeudelliset periaatteet horjuvat postmodernin tekijänoikeuden vaatimusten vuoksi.

Tämän tutkielman kohde on kaupallisen tekstin- ja tiedonlouhinnan suhde tekijänoikeussääntelyyn. Suhdetta tarkastellaan pääasiallisesti Euroopan unionin (EU) tekijänoikeudesta ja lähioikeuksista digitaalisilla sisämarkkinoilla hyväksymän direktiivin (DSM-direktiivi) 4 artiklan kautta. Artiklaa peilataan sekä EU:n aiempaan oikeustilaan että Yhdysvaltojen relevanttiin tekijänoikeussääntelyyn ja -traditioon. Tutkielman kohde on ajankohtainen, koska tekstin- ja tiedonlouhintaan perustuvat teknologiat mahdollistavat erilaisten kaavojen ja säännönmukaisuuksien havaitsemisen valtavista datamassoista. EU:n tekstin- ja tiedonlouhintaa koskeva sääntelykehikko oli pitkään rakentunut tietoyhteiskuntadirektiivin, tietokantadirektiivin ja tietokoneohjelmadirektiivin varaan. Missään näistä direktiiveistä ei kuitenkaan käsitelty nimenomaisesti tekstin- ja tiedonlouhintaa. Tekstin- ja tiedonlouhinnan tekijänoikeudellista sallittavuutta tarkasteltiinkin tällöin lähinnä tietoyhteiskuntadirektiivin kappaleen valmistamista koskevan oikeuden ja siihen asetetun pakollisen poikkeuksen tai rajoituksen kautta. Poikkeuksen tai rajoituksen soveltumisen lukuisat ja luonteeltaan kumulatiiviset edellytykset asettivat ei-kaupallisen tekstin- ja tiedonlouhinnan tekijänoikeudellisen sallittavuuden epävarmaksi. Kaupallisen louhinnan ei puolestaan voida katsoa mahtuneen poikkeuksen tai rajoituksen raamien sisälle lainkaan. DSM-direktiivin 4 artiklan 1 kohta velvoittaa jäsenvaltiot säätämään tekijänoikeuden poikkeuksesta tai rajoituksesta, kun kyseessä on kappaleen valmistaminen tai kopiointi tekstin- ja tiedonlouhintaa varten teoksista ja muusta suojatusta aineistosta, joihin on laillinen pääsy. Poikkeus tai rajoitus kohdistuu kaikkiin edellisessä kappaleessa mainittuihin direktiiveihin ja koskee DSM-direktiivin 3 artiklasta poikkeavasti muita tekstin- ja tiedonlouhinnan tarkoitusperiä kuin tieteellistä tutkimusta. Näin ollen siitä voidaan puhua myös kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevana säännöksenä. 4 artiklan 3 kohta kuitenkin rajoittaa artiklan sovellettavuutta antamalla oikeudenhaltijoille mahdollisuuden pidättää oikeutensa 1 kohdassa tarkoitettuun teosten ja muun suojatun aineiston käyttöön. Oikeudenhaltijoiden käyttäessä mahdollisuuttaan aktiivisesti artiklan merkitys ja muutosvoima aiempaan oikeustilaan nähden voi hälvetä. Yhdysvalloissa tekijänoikeuden rajoitukset ja poikkeukset perustuvat yksittäisten säännösten sijaan fair use -doktriiniin. Tällä taataan joustavampi ja teknologianeutraalimpi lähestymistapa rajoituksiin ja poikkeuksiin. Kaupallinen tekstin- ja tiedonlouhinta onkin Google Books -tapauksen yhteydessä todettu kohtuulliseksi käytöksi muun muassa käytön transformatiivisen tarkoituksen vuoksi. Tuomioistuinten tapauksessa tekemä fair use -kriteereiden punninta osoittaa, että myös EU:ssa olisi voinut olla tilausta yleistä ja yksityistä etua paremmin tasapainottavalle kaupallista tekstin- ja tiedonlouhintaa koskevalle poikkeukselle tai rajoitukselle.

Tutkielmassa käsitellään patenttihakemuksen tuoman väliaikaisen suojan laajuutta ja sen perusteella syntyvää mahdollista kielto-oikeutta. Väliaikaisesta suojasta säännellään patenttilain 60 §:ssä ja 70 n §:ssä, jonka mukaan, jos joku sen jälkeen, kun hakemusasiakirjat ovat patenttilain mukaisella tavalla tulleet julkisiksi, käyttää ammattimaisesti hyväksi keksintöä, johon on haettu patenttia, on patentinloukkausta koskevia säännöksiä vastaavasti sovellettava, jos patentti sittemmin myönnetään. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty toisistaan poikkeavia näkemyksiä siitä, onko patentinhakijalla jo täytäntöönpanokelvollisia oikeuksia ennen patentin myöntämistä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää ensinnäkin, tulisiko patenttihakemuksen tuoman väliaikaisen suojan katsoa sisältävän kielto-oikeutta, eli tulisiko patenttihakemuksen julkaiseminen antaa keksijälle täytäntöönpanokelvollisia oikeuksia jo ennen patentin myöntämistä. Tutkielman toinen tutkimuskysymys on, millä edellytyksillä kielto pitäisi pystyä määräämään. Tutkielmassa esitetään tulkintasuositus de sententia ferenda. Patenttilain säännösten tulkinnan tulisi mahdollisimman hyvin olla yhteensopivia patenttijärjestelmän tarkoitusten kanssa, eikä turvaamistoimi-instituution tarkoitus toteudu, jos ei kieltoa voitaisi perustaa patenttihakemuksen tuottamaan väliaikaiseen suojaan. Lisäksi, jos kielto ei voitaisi myöntää väliaikaisen suojan perusteella, se voisi aiheuttaa peruuttamatonta haittaa patentinhaltijalle myös patentin myöntämisen jälkeiselle ajalla. Markkinarakenteiden muuttuessa patentinhaltijan oikeus voisi tyhjentyä täydellisesti. Tutkielmassa esitetään lisäksi ehdotuksia edellytyksistä, joiden perusteella kielto voitaisi määrätä patenttihakemuksen tuoman väliaikaisen suojan perusteella. Tutkielmassa päädytään esittämään, että kielto tulisi voida määrätä, jos hakija pystyy näyttämään, että patentti todennäköisesti tullaan myöntämään. Näyttökynnys olisi todennäköisesti kuitenkin korkea, koska kyseessä olisi aina etukäteisnautintatilanne.

Tutkielmassa tarkastellaan lääkkeiden lisäsuojatodistusjärjestelmää ja lisäsuojatodistuksen myöntämisedellytyksiä Euroopan unionissa. Tätä Suomessa toistaiseksi verrattain vähän tutkittua aihetta on tutkielmassa lähestytty yhden esikysymyksen ja kahden varsinaisen tutkimuskysymyksen kautta lainopillisin metodein sekä de lege ferenda -tutkimuksen keinoin. Tutkielman esikysymyksen tavoitteena on selvittää, mistä tässä Euroopan unionin lääkkeiden lisäsuojatodistusjärjestelmässä ylipäätään on kyse, ja mistä kaikesta järjestelmän voidaan nähdä koostuvan. Esikysymyksen tarkastelun yhteydessä on luotu katsaus tämän sui generis lisäsuojatodistussuojan keskeisiin taustatekijöihin kuten lääkkeiden patenttioikeudelliseen suojaan ja myyntilupamenettelyyn sekä tarkasteltu muun muassa lisäsuojatodistusjärjestelmän tavoitteita ja sääntelyn keskeisimpiä piirteitä. Tiivistetysti todettuna Euroopan unionin lisäsuojatodistusjärjestelmässä on kyse mahdollisuudesta hakea lääkkeisiin kohdistuvan keksinnön pa- tenttisuojaa muistuttavan suoja-ajan jatkamista enintään viidellä ja puolella vuodella niiden investointien ja sen menetetyn ajan kompensoimiseksi, jolloin keksintöä ei voitu vielä hyödyntää myyntilupamenettelyn takia. Esikysymykseen vastaamisen kautta on hahmotettu EU:n lisäsuojatodistusjärjestelmän keskeisimmät piirteet, mutta myös samalla luotu edellytykset tutkielman varsinaisten tutkimuskysymysten käsittelylle. Tutkielman pääasiallinen sisältö rakentuu lisäsuojatodistuksen myöntämisedellytysten ja siten ensimmäisen varsinaisen tutkimuskysymyksen ympärille. Lisäsuojatodistusasetuksen 3 artiklan myöntämisedellytysten voidaan nähdä muodostavan sääntelyn keskeisimmän rungon, sillä juuri kyseisen artiklan neljän edellytyksen täyttyessä tämä taloudellisesti tärkeä immateriaalioikeudellinen suoja voidaan myöntää. Samalla myöntämisedellytysten yhdenmukainen tulkinta ja soveltaminen ovat edellytys sille, että harmonisoitu lisäsuojatodistusjärjestelmä voi toimia tehokkaasti koko Euroopan unionin alueella. Tutkielmassa on kuitenkin havaittu, kuinka lisäsuojatodistusasetuksen yhdenmukainen soveltaminen ja siten lisäsuojatodistuksen myöntäminen samoin edellytyksin koko Euroopan unionin alueella on aiheuttanut käytännön elämässä paljon tulkintaongelmia, joita myös EUT on joutunut useaan otteeseen ratkomaan. Näistä lisäsuojatodistusasetuksen myöntämisedellytyksistä erityistä huomiota on saanut 3 artiklan a) alakohdan edellytys ”tuotetta suojaa voimassa oleva peruspatentti”, jossa myös kiteytyy keskeisellä tavalla harmonisoidun lisäsuojatodistuksen riippuvuussuhde taustalla vaikuttavasta unionin tasolla harmonisoimattomasta patenttioikeudesta. Tutkielman ensimmäisen varsinaisen tutkimuskysymyksen tavoitteena onkin ollut selvittää se, mitä tällä keskeisellä 3(a) artiklan myöntämisedellytyksellä todella tarkoitetaan, ja kuinka kyseistä edellytystä tulisi soveltaa asetuksen ja nykyisen oikeuskäytännön valossa. Tutkimuskysymystä on lähestytty tarkastelemalla asetuksen esitöitä, oikeuskirjallisuutta sekä ennen kaikkea kyseistä artiklankohtaa koskevia lukuisia EUT:n ennak- koratkaisuja. Tutkielmassa on muun muassa analysoitu EUT:n Teva UK ym. (C-121/17) ratkaisussa annettua kaksiosiasta testiä, joka tuoreen Royalty Pharma (C-650/17) ratkaisun valossa tulkittuna muodostaa toistaiseksi tärkeimmän 3(a) artiklan tulkintaohjeen. Lukuisat EUT:n ennakkoratkaisut ja niiden sisältämät tulkintaohjeet ovat yhdenmukaistaneet lisäsuojatodistusasetuksen ja erityisesti todistuksen myöntämisedellytysten tulkintaa, mutta toinen asia on se, voidaanko yksin ennakkoratkaisujen avulla koskaan saavuttaa tarvittavaa harmonisoinnin tasoa. Esimerkiksi jo lääketutkimuksen monitahoinen luonne ja lisäsuojatodistusjärjestelmän sui generis asema ja riippuvuussuhde harmonisoimattomasta patenttioikeudesta luovat haasteita, joita nykyisisissä järjestelmässä ei ole yksinkertaista taikka edes mahdollista ratkaista. Tutkielman toisena varsinaisena tutkimuskysymyksenä onkin ollut tarkastella sitä, kykeneekö tämä Euroopan unionissa omaksuttu lisäsuojatodistusjärjestelmä sekä todistuksen myöntämisedellytykset nykymuodossaan vastaamaan sääntelyn tavoitteita, vai tulisiko järjestelmää ja sääntelyä muuttaa. Tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että tähän kysymykseen tulisi vastata kielteisesti. Mikäli EU:n lisäsuojatodistusjärjestelmän ja lisäsuojatodistuksen myöntämisedellytysten tavoitteena on, että patentin suojaamalle, mutta myyntilupamenettelyn kohteeksi joutuvalle lääketuotteelle voidaan myöntää samoin edellytyksin kaikissa EU:n jäsenvaltioissa enintään viiden ja puolen vuoden pituinen lisäsuoja patentin voimassaolon päättymisen jälkeiseksi ajaksi, ei järjestelmä ja todistuksen myöntämisedellytykset nykyisessä muodossaan pysty parhaimmalla mahdollisella tavalla vastaamaan tähän tavoitteeseen. Tutkielman lopuksi onkin esitetty kolme vaihtoehtoa, jotka liittyvät valmisteilla olevaan Euroopan yhtenäispatenttijärjestelmään, ja jotka voisivat tarjota keinoja myös Euroopan unionin lisäsuojatodistusjärjestelmän kehittämiseksi. Vaikka nämä vaihtoehdot edellyttäisivätkin muutoksia ja sisältäisivät omat haasteensa, on tutkielmassa esitetty, että mahdollisten hyötyjensä vuoksi ne ansaitsisivat lisäselvityksiä.

Vaikka lääkkeiden lisäsuojatodistuksia koskeva sääntely on EU-oikeutta, on lisäsuojatodistukset tähän mennessä myönnetty kansallisesti, mikä on aiheuttanut jäsenvaltiokohtaisia eroja sääntelyn ja etenkin lisäsuojatodistusten myöntämisedellytysten tulkinnassa. Vaikka joitakin tulkintaongelmia liittyen lisäsuojatodistusasetuksen 3 artiklan myöntämisedellytyksiin on jo onnistuttu ratkaisemaan, useita kysymyksiä erityisesti koskien artiklan c alakohtaa on yhä avoinna. Kyseisen myöntämisedellytyksen mukaan todistus annetaan, jos hakemuspäivänä jäsenvaltiossa, jossa hakemus jätetään, tuotteelle ei ole vielä annettu todistusta. Tätä myöntämisedellytystä koskevien tulkintaongelmien tarkastelu on kuitenkin jäänyt oikeuskirjallisuudessa vähemmälle huomiolle. Aihe on etenkin viime aikoina muuttunut erityisen ajankohtaiseksi usean uuden ennakkoratkaisupyynnön ja Euroopan komission sääntelyuudistuksia koskevien ehdotusten myötä. Tämän lainopillisen tutkielman päätutkimuskysymyksenä pyritään arvioimaan erityisesti alkuperäislääkkeiden kehittäjien näkökulmasta, vastaako 3(c) artiklan tulkinta lisäsuojatodistusasetuksen tarkoitusta, sekä miten kyseistä artiklaa tulisi tulkita ja lisäsuojatodistussääntelyä mahdollisesti muuttaa siten, että tulkinta paremmin vastaisi asetuksen tarkoitusta ja tavoitteita. Tutkimuskysymystä tullaan pohjustamaan etenkin käymällä läpi lisäsuojatodistusjärjestelmän syntyä ja tarkoitusta. Luvussa 3 tullaan arvioimaan, mitä ongelmia ja epäjohdonmukaisuuksia 3(c) artiklaa koskevaan EUT:n ratkaisukäytäntöön liittyy esimerkiksi koskien lisäsuojatodistussääntelyn ja patenttioikeuden välistä suhdetta sekä vaatimusta tulkita jokaista myöntämisedellytystä itsenäisesti. Luvussa 4 käsitellään lisäsuojatodistussääntelyyn liittyviä viimeaikaisia ennakkoratkaisupyyntöjä sekä Euroopan komission kaavailemia sääntelyuudistuksia ja esitetään de lege ferenda -näkökulmasta tulevaisuuden muutosehdotuksia näihin liittyen. Johtopäätöksissä on tunnistettu erilaisia vaihtoehtoisia tapoja tulkita lisäsuojatodistusasetuksen 3(c) artiklaa sekä esitetty puolesta ja vastaan argumentteja koskien sitä, mikä tulkinnoista parhaiten vastaisi asetuksen tarkoitusta ja tavoitteita. Ratkaisevaksi sen kannalta, mitä ehdotetuista vaihtoehdoista sovelletaan, muodostuu, pyritäänkö tulkinnassa painottamaan innovaatiotoiminnan tukemista vai ollaanko EU:ssa valmiita innovaation kustannuksella varmistamaan rinnakkaislääkkeiden mahdollisimman aikainen pääsy markkinoille. Lisäksi todetaan, että mikäli tulkinnassa ajaudutaan kauas artiklan sanamuodosta, tulisi tulevissa ennakkoratkaisuissa omaksuttujen tulkintojen johdosta tehdä tarvittavat muutokset lisäsuojatodistusasetukseen joko muuttamalla 3 artiklan sanamuotoa tai vähintäänkin lisäämällä johdanto-osaan tulkinnassa avustavia perustelukappaleita. Joka tapauksessa 3(c) artiklan tulkinnalle tulisi asettaa selkeät, objektiiviset ja helposti sovellettavissa olevat kriteerit.

Euroopan unioni edistää kauppapolitiikassaan globaalia, harmonisoitua immateriaalioikeusjärjestelmää. EU:n edistämän järjestelmän perustana toimii unionin sisäinen immateriaalioikeusjärjestelmä. Koska immateriaalioikeudet ovat oikeuksia, joiden myöntäminen yhdelle toimijalle vaikuttaa rajoittavasti muiden toimijoiden mahdollisuuksiin, on tärkeää tutkia edistettävän järjestelmän luonnetta. Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaista immateriaalioikeusjärjestelmää EU oikeuttaa ja pyrkii edistämään globaalissa immateriaalioikeusstrategiassaan 2000-luvulla. Tutkielmassa pyritään myös arvioimaan edistettävän järjestelmän oikeudenmukaisuutta John Rawlsin määrittelemien oikeudenmukaisuuden kriteereiden avulla. Tutkielma yhdistää teoreettisen keskustelun immateriaalioikeuksien oikeuttamistavoista Euroopan unionin 2000-luvun immateriaalioikeusstrategian empiiriseen tutkimukseen. Tutkielmassa todetaan EU:n käyttävän immateriaalioikeuksien oikeuttamiseen pääasiassa John Locken ajatteluun sekä utilitaristiseen perinteeseen perustuvia omistusoikeuksien oikeuttamistapoja, jotka vaikuttavat EU:n immateriaalioikeusstrategian taustalla globaalisti edistettävän järjestelmän muotoutumista. Lockelainen oikeuttamistapa keskittyy omistusoikeuden syntymisen perusteluun kohteeseen käytettävän työvoiman kautta. Utilitaristinen oikeutustapa puolestaan perustelee omistusoikeuden syntyä siitä saatavien hyötyjen avulla. Tutkielman aineisto koostuu pääasiassa Euroopan komission 2000-luvun kauppapoliittisista julkaisuista. Täydentävinä aineiston osina on käytetty muutamia muiden unionin toimielinten immateriaalioikeuksiin liittyviä julkaisuja. Aineisto koostuu yhteensä 30 julkilausumasta, joita analysoidaan teorialähtöisen sisällönanalyysin keinoin. Aineistosta on poimittu immateriaalioikeuksien oikeuttamiseen tähtäävät osat, jotka on sen jälkeen koottu uudeksi kokonaisuudeksi sekä tyypitelty taustateorioiden mukaisesti oikeuttamistyyppeihin. Oikeuttamistyyppien luomista ohjaavat tutkielman omistusoikeuksien legitimointiin käytettävät teoreettiset lähestymistavat. Luokittelun jälkeen tutkielmassa arvioidaan Euroopan unionin käyttämiin oikeuttamistapoihin perustuvan immateriaalioikeusjärjestelmän oikeudenmukaisuutta rawlsilaiseen oikeudenmukaisuusteoriaan perustuvin kriteerein. Keskeisin kriteeri on se, että immateriaalioikeusjärjestelmän tulee hyödyttää kaikkein heikoimmassa asemassa olevia toimijoita, jotta se on oikeudenmukainen. Tutkielmassa todetaan Euroopan unionin käyttävän immateriaalioikeuksien legitimointiin kahta keskeistä oikeuttamistapaa, lockelaista sekä utilitaristista oikeuttamistapaa. Lockelaista oikeuttamistapaa käytetään sekä työn varsinaisen tekijän oikeuksien perustelemiseen että innovaatioiden tekemiseen sijoittaneen toimijan oikeuksien ajamiseen. Aineistosta poimitut lockelaisen perinteen mukaiset oikeuttamiset on siten jaettu kahteen tyyppiin, työn tekijän oikeuksia sekä sijoittajan oikeuksia painottavaan. Utilitaristinen oikeuttamistapa on tyypitelty kolmeen luokkaan. Ensimmäisen luokan mukaiset oikeuttamistavat korostavat immateriaalioikeuksien kannustinvaikutuksia. Toiseen luokkaan sijoittuvat oikeutukset, jotka painottavat immateriaalioikeuksia Euroopan unionin kilpailukyvyn lähteenä ja säilyttäjänä. Kolmanteen luokkaan on kerätty utilitaristiset legitimointitavat, joissa perustellaan immateriaalioikeuksia niiden puuttumisen aiheuttamien haittojen kautta. Utilitaristisia legitimointitapoja (yhteensä 350 kpl) esiintyi aineistossa selvästi lockelaisia legitimointitapoja (yhteensä 85 kpl) enemmän. Järjestelmän oikeudenmukaisuutta arvioidaan tutkielmassa luotujen oikeutusluokkien mukaisesti. Oikeudenmukaisuutta arvioidaan sekä Euroopan unionin sisäisesti että globaalisti. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että Euroopan unionin edistämä ja oikeuttama immateriaalioikeusjärjestelmä on rawlsilaisten kriteereiden mukaan unionin sisäisesti tarkasteltuna monilta osin oikeudenmukainen, mutta globaalisti arvioituna pääasiallisesti epäoikeudenmukainen. Unionin immateriaalioikeusstrategia ajaa globaalia järjestelmää, joka luultavasti keskittää siitä saatavat hyödyt EU:n sisälle, jolloin hyöty ei kohdistu kaikkein heikoimmassa asemassa oleville toimijoille. Tutkielmassa esitetään myös epäilyksiä immateriaalioikeusjärjestelmän väitettyjen hyötyjen toteutumista kohtaan, mikä osaltaan johtaa epäoikeudenmukaiseen globaaliin järjestelmään, mikäli järjestelmä rakennetaan EU:n strategian mukaisesti.

Viimeisten vuosikymmenten erilaisista teknologioista on tullut entistä tärkeämpiä kaikille. Teknologian standardoinnista on tullut entistä tavallisempaa ja tätä myöten myös erilaiset teknologioiden lisensointikäytännöt ovat muovautuneet uuteen malliin. Tässä tutkielmassa tarkastellaan patenttijärjestelmän viimeaikaisia muutoksia, joista mainittakoon erilaiset 2020-luvun alkua värittäneet kriisit, kuten maailmanlaajuinen pandemia ja Ukrainan sota. Tutkielman kantavana tutkimuskysymyksenä pohditaan, että miten essentiaalipatenttijärjestelmä ja FRAND-lisensointi on muovautunut viime aikoina eri maiden tuomioistuinten oikeuskäytännössä. Tutkielman tutkimusmetodi on lainoppi. Lainopillinen lähestymistapa on yhdistelmä normien merkityksen selvitystä, laintulkintaa ja aiheen kriittistä tarkastelua oikeustieteellisestä näkökulmasta. Tutkielmassa tarkasteltava oikeudenala on immateriaalioikeus, mutta tässä tutkielmassa aihetta tarkastellaan kuitenkin myös sopimusoikeuden ja kilpailuoikeuden näkökulmasta. Opinnäytetyön tavoitteena on ollut tutkia aiheeseen liittyviä relevantteja oikeustapauksia ja pohtia näitä oikeuskirjallisuuden ja oikeuslähteiden valossa. Lähteinä ja aineistona työhön on käytetty kirjallisuutta, lainsäädännön esitöitä, erilaisia oikeustieteellisiä artikkelijulkaisuja, kotimaisia ja ulkomaisia tuomioistuinratkaisuja. Ulkomaiset tuomioistuinratkaisut tuovat oikeusperiaatteellista näkökulmaa aiheen tutkimiseen ja vahvistavat kirjallisuuden tulkintoja. Tämän tutkielman innoittajana on toiminut monet viimeaikaiset oikeustapaukset suuryritysten välillä. Eräs merkittävimmistä innoittajista tälle tutkielmalle ja lopullisen sinetin tutkielman aiheenvalinnalle antoi kesällä 2023 ratkaistu Nokian ja Oppon välinen kiista, joka sai lopulta Oppon poistumaan Saksan markkinoilta.

Yhteiskuntamme digitalisoituu huimaa vauhtia. Internetiin yhteydessä olevien laitteiden sekä maailmassa tuotetun datan määrä ovat moninkertaistuneet viime vuosien aikana ja tämä trendi tulee entisestään kiihtymään lähitulevaisuudessa. Tekoälyn luomat tietokannat ovat olleet suuressa roolissa tässä teknologisessa kehityksessä. Esimerkiksi esineiden internetiin kytkeytyneet laitteet hyödyntävät toiminnassaan pitkälti tekoälyä ja erilaisia sensoreita, joiden keräämä raakadata muodostaa valtavia tietomassoja. Näiden tietomassojen oikeudellinen suojattavuus tietokantadirektiiviin sisältyvän sui generis -tietokantaoikeuden avulla on tutkielman pääaiheena. Kysymys tekoälyn luomien tietokantojen suojattavuudesta sui generis -tietokantaoikeuden nojalla liittyy laajempaan immateriaalioikeudellisessa keskustelussa viime aikoina puhututtaneeseen kysymykseen tekoälyn luomien teosten suojaamisesta. Perinteisen tekijänoikeuden saralla pohdinta on liittynyt enimmäkseen tekoälyn luomien teosten tekijyyskysymyksiin, kun taas tietokantojen osalta fokus on ollut enemmän sui generis -tietokantaoikeuden saamisen edellytysten, eli sisällön keräämiseen, varmistamiseen tai esittämiseen tehdyn huomattavan investoinnin täyttymiseen liittyvissä kysymyksissä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten hyvin sui generis -tietokantaoikeus soveltuu tekoälyn luomien tietokantojen suojaamiseen sekä esitellä joitakin keskeisimpiä haasteita, joita tekoälyn luomat tietokannat ovat sui generis -tietokantaoikeuteen liittyen nostattaneet. Lisäksi tutkielmassa esitellään muita mahdollisia suojakeinoja tekoälyn luomien tietokantojen näkökulmasta ja pyritään lopuksi vastaamaan siihen, mikä olisi tulevaisuutta ajatellen paras lähestymistapa tällaisten tietokantojen suojaamiselle. Tutkielmassa osoitetaan, että tietokantadirektiivillä luodun sui generis -tietokantaoikeuden säätämiseen liittyneet perustelut ja oletukset tietokantojen suojan tarpeellisuudesta olivat jo direktiivin syntyhetkellä osittain virheelliset ja puutteelliset. Tietokantadirektiivin suurimpia puutteita ovat huomattavan panostuksen kriteeriin ja tietokannan valmistajan määrittelemiseen liittyvät ongelmat. Tekoälyn luomat tietokannat eivät kovinkaan usein täytä huomattavan panostuksen kriteeriä. Keskiössä eivät niinkään ole investointien kokoon, vaan niiden kohdistumiseen liittyvät ongelmat. Tietokantadirektiivin nojalla suojaa saadakseen on tietokantaan tehdyn huomattavan panostuksen liityttävä sen sisällön keräämiseen, varmistamiseen tai esittämiseen. Tekoälyn luomat tietokannat perustuvat kuitenkin pitkälti esineiden internetin ja erilaisten sensoreiden tuottamaan tietoon, jonka on usein katsottu olevan ennemmin tiedon luomista kuin sen keräämistä. EUT:n ratkaisukäytäntö tietokantadirektiiviä koskien on ollut direktiivin soveltamista merkittävästi muokkaavaa ja osittain hyvin ristiriitaista, mikä on entisestään lisännyt sui generis -tietokantaoikeuden hyödyntämiseen liittyviä ongelmia. Tutkielman loppupäätelmissä todetaan, että tietokantadirektiivillä luotu sui generis -tietokantaoikeus soveltuu huonosti erilaisten tekoälyn luomien tietokantojen suojaamiseen. Muualla maailmassa toteutetut tietokantojen suojakeinot ovat paremmin edistäneet tietokantamarkkinoiden kehittymistä ja ”less is more” -ajattelu näyttää tuottaneen parempia tuloksia niin tietokantojen valmistajien kuin myös käyttäjien suhteen. Vaihtoehtoisten tai täydentävien suojakeinojen, kuten sopimuksien ja teknisten suojakeinojen hyödyntäminen tekoälyn luomien tietokantojen suojaamisessa on tehokkaampi ja innovaatiomyönteisempi tapa ratkaista tekoälyn luomia tietokantoja koskeva suojausongelma. Pikemminkin löyhempi kuin tiukempi sääntely tekoälyn ja muiden kehittyvien teknologioiden sovellutusten suhteen tulee tuottamaan tulevaisuudessa todennäköisesti paremman lopputuloksen sekä taloudelliselta että oikeudelliselta kannalta. Liiallinen sääntely liian varhaisessa vaiheessa tuo todennäköisesti mukanaan enemmän ongelmia kuin ratkaisuja, sillä mitä tiukemmin tietokantoja ja niiden sisältämää dataa suojellaan, sitä lähemmäs päädytään datan de facto omistajuutta. Tiedonsaannin vaikeutuminen luo esteitä innovaatiolle ja taloudelliselle kehitykselle, joten liiallinen sääntely saattaa kääntyä itseään vastaan. Tietokantadirektiivin kumoaminen olisi kuitenkin omiaan lisäämään oikeudellista epävarmuutta EU:ssa ja entisestään lisäämään tekoälyn luomien tietokantojen suojaa koskevaa epävarmuutta. Tämän vuoksi olemassa olevan sääntelyn kehittäminen status quon hengessä tuottanee tulevaisuudessa parhaan lopputuloksen.

Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin tuomioistuimen tavaramerkin tehtäviä eli funktioita koskevaa oikeuskäytäntöä yleisen edun vaatimusten, erityisesti kilpailun vapauden asettamien reunaehtojen näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää, ottaako EUT:n oikeuskäytäntö riittävästi huomioon tavaramerkkioikeudellisissa tapauksissa konkretisoituvia erisuuntaisia intressejä ja pyrkiikö tuomioistuin saattamaan niitä tasapainoon. Tutkielmassa keskitytään EU-tasoisen lainsäädännön ja oikeuskäytännön arvioimiseen ja tarkoituksena on osallistua keskusteluun, jossa selvitetään immateriaalioikeuksien suhdetta perus- ja ihmisoikeusvelvoitteisiin. Tutkielman metodi on lainopillinen. EUT on harmonisoidun tavaramerkkioikeuden tulkinnasta antamillaan ratkaisuilla muokannut oleellisesti oikeudenalan yleisiä oppeja. Oikeuskäytännön perusteella tavaramerkin loukkaukseen voidaan vedota, vaikka kolmas ei ole käyttänyt väitetysti loukkaavaa merkkejä omien tavaroidensa tai palveluidensa alkuperän osoittamiseen, eli tavaramerkinomaisesti. Erilaisia viittaavan käytön tilanteita arvioidaan näin ollen tavaramerkkioikeudellisesti. Tämä on johtanut ns. identtisyyssuojan kohdalla tuomioistuimen käytännössä luotuun vaatimukseen, jonka mukaan tavaramerkin loukkauksen toteaminen edellyttää tavaramerkin tehtävien eli funktioiden vahingoittumista, jotta kanne voidaan hyväksyä. Yleisemmällä tasolla tämä on merkinnyt tavaramerkkioikeuden ja vilpillisenä kilpailuna arvioitavan menettelyn rajojen hämärtymistä. Tutkielmassa osoitetaan, että unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö suosii lähtökohtaisesti tavaramerkin haltijan etuja eikä mahdollista avointa eri intressien punnintaa. Tulkintasuosituksena on esitetty, että tavaramerkin tehtävien vahingoittumisen analyysistä siirryttäisiin hyvän liiketavan mukaisuuden arvioinnin suuntaan. Tämä on mahdollista nykyisten, vuonna 2015 uudistettujen EU:n tavaramerkkisäädösten perusteella. Tutkielmassa ehdotetaan rationaalista intressien tasavertaista punnintaa, joka kytketään tavaramerkkioikeuden tarkoitukseen ja päämääriin.