Browsing by Subject "intertekstuaalisuus"

Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty Humanistinen Tekijä – Författare – Author Eija Paul Työn nimi – Arbetets titel – Title Antiikkiin viittaavien julkisten veistosten ikonografis-ikonologinen tarkastelu Oppiaine – Läroämne – Subject Taidehistoria Työn laji – Arbetets art – Level Pro gradu Aika – Datum – Month and year Syyskuu, 2019 Sivumäärä– Sidoantal – Number of pages 61 Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkin antaako panofskylainen ikonografis-ikonologinen tarkastelu uusia merkityksiä taideteokselle. Erwin Panofsky julkaisi ikonografis-ikonologisen taideteoksen tulkintamallinmallinsa vuonna 1932 Logos-aikakausijulkaisussa. Koska Panofskyn Logosartikkelia ei ole juurikaan käsitelty suomalaisessa taidehistoriallisessa kirjallisuudessa, esittelen tutkielmassani tämän mallin ja kerron sen erot Suomessa yleisesti käytettyyn malliin, joka mielestäni on johdanto Panofskyn teokseen Meaning in the Visual Arts. Kerron myös Panofskyn roolista ja merkityksestä saksalaisen filosofian kentässä 1900-luvun alussa. Koska tutkimusaineistoni aiheet periytyvät kreikkalais-roomalaiseen antiikkiin ja useimpien teosten aiheena on myyttinen henkilö, kerron taustoittavissa luvuissa myös myyteistä, niiden representaatiosta ja tulkinnasta. Tutkielmassani yhdistyvät veistosten tutkimus, antiikin aineellisen kulttuurin ja kirjallisuuden tuntemus ja ikonografinen tutkimusote. Tutkimusaineistoni muodostavat kahdeksan Helsingin taidemuseon (HAM) veistospankissa olevaa julkista veistosta, joiden nimi viittaa antiikkiin. Veistoksista seitsemän on esittäviä yhden ollessa arkkitehtuuriviitteitä omaava veistosinstallaatio. Niinikään seitsemän veistosta on valettu pronssiin yhden ollessa valmistettu keramiikkamurskaa sisältävästä betonista. Tutkittavista veistoksista vanhin on Walter Runebergin veistämä Danaidit vuodelta 1893 ja nuorin Kimmo Kaivannon Nereidi-veistos vuodelta 1985. Tutkimusmenetelmäni noudattaa Erwin Panofskyn ikonografista kolmevaiheista tutkimusmallia. Tutkimusvaiheet eivät kuitenkaan välttämättä seuraa toisiaan mallin esittämässä järjestyksessä, vaan voivat esiintyä yhtäaikaisesti ja interaktiivisesti. Ensimmäisessä vaiheessa, joka on esi-ikonografinen kuvailu, kuvaan veistoksen tavallisin, jokapäiväisin termein. Noudatan veistoksen kuvauksessa taideteoksen kuvailun järjestystä: ensin kokonaisuus, jonka jälkeen yksityiskohdat alhaalta ylöspäin ja vasemmalta oikealle. Toisessa vaiheessa, joka on ikonografinen tulkinta, pyrin löytämään aiheen pohjalla olevan alkuperäistekstin, joka useissa tapauksissa palautuu 700-luvulle eaa. Homerokseen ja Hesiodokseen. En käytä alkuperäistekstiä tulkintani perusteena, vaan antiikintutkimuksessa käytettyjä hakuteoksia, joista tärkein on mielestäni Der Neue Pauly. Analysoin, miten veistos noudattaa aiheensa kuvaustraditiota ja vertaan veistäjän tulkintaa muihin Suomessa oleviin aiheen representaatioihin. Kolmannessa vaiheessa, joka on ikonologinen synteesi, pyrin liittämään veistoksen valmistumisajankohtansa laajempaan historialliseen, aatteelliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Veistosten esi-ikonografinen kuvailu ja ikonografinen tulkinta ovat selkeitä ja vastaavat Panofskyn tavoitteeseen tehdä taidehistoriasta tieteellinen oppiala. Sen sijaan ikonologinen synteesi jää alisteiseksi tutkijan valitsemalle näkökulmalle sekä hänen historian, kulttuurihistorian ja taidehistorian tuntemukselleen ja intuitiolleen. Tältä osin panofskylainen tulkintamalli ei täysin täytä tieteellisen metodin vaatimuksia kuten toistettavuutta. Tutkielmani tärkein löytö on uusi tulkinta Viktor Janssonin veistokselle Convolvulus. Lähdekirjallisuudessa veistosta ei ole aiemmin nähty elämänlangan kehrääjänä. Myöskin esiintuomaani ekfrasiskäsitteen (visuaalisen taideteoksen verbaalinen kuvaus) paralleelisuutta panofskylaisen esi-ikonografisen kuvailun ja ikonografisen tulkinnan kanssa ei ole aiemmin kirjallisuudessa esitetty. Panofskyn ajoista taidehistorian tutkimuskenttä on laajentunut ja mahdollisten lähestymistapojen ja näkökulmien määrä kasvanut, eikä taidehistorian tieteenalalla ole enää vain yhtä paradigmaa. Taideteoksen aiheen merkityksen tutkimuksessa panofskylainen tulkintamalli on kuitenkin edelleen relevantti ja voi tuoda esille uusia tulkintoja, minkä tutkielmanikin osoittaa. Tärkeimmiksi tekijöiksi tulkintamallista nostaisin jokaiselle taidehistorioitsijalle välttämättömät taidehistoriallisen representaatiotradition ja ikonografisen tradition tuntemuksen sekä taideteoksen verbaalisen kuvailun hallitsemisen. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Julkiset veistokset, Helsingin taidemuseon veistoskokoelma, Ikonografia, Ikonologia, Intertekstuaalisuus, Erwin Panofsky, Logosessee, antiikin mytologia, taideteoksen verbaalinen kuvailu Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Keskustakampuksen kirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Maisterintutkielmassani tarkastelen V. S. Luoma-ahon "deleten", Pontus Purokurun "Römaanin" ja Harry Salmenniemen “Viitteiden” paratekstuaalisuutta ja metafiktiota. Tutkielman tavoitteena on eritellä paratekstuaalisuuden ja metafiktion rakentumisen keinoja sekä funktioita, joita paratekstuaalisilla ja metafiktiivisillä piirteillä on. Paratekstillä tarkoitetaan kaunokirjallista teosta kehystävää tekstiä. Metafiktio on kirjallisuuden laji ja keino, jossa teos viittaa itseensä. Tutkielmassani metafiktiota tarkastellaan nimenomaan keinona. Paratekstuaalisuutta ja metafiktiivisiä keinoja analysoidaan suhteessa teosten rakentumistapoihin ja tematiikkaan. Metafiktiivisyyttä luodaan teoksissa monesti paratekstuaalisuuden kautta, mistä syystä teoreettiset lähestymistavat toimivat yhdessä. Aineiston teokset liitetään yhteen kokeellisen kirjallisuuden lajimääritelmän kautta. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavat ranskalaisen strukturalistin Gérard Genetten paratekstuaalisuuden käsitteistö ja pääasiallisesti 2000-lukuinen metafiktion tutkimus. Metafiktion ohella käsitellään autofiktiota. Tutkielmassa tarkastellaan myös kriittisesti Genetten terminologian soveltamista kokeelliseen nykykirjallisuuteen. Tutkielma osoittaa, että aineiston teokset hyödyntävät monia paratekstuaalisia keinoja, joilla on yhteyksiä toisiinsa. Keinoja ovat esimerkiksi (kuvitteellisten) haastattelujen, lehtiartikkeleiden, arvostelujen, mainosten ja lähteiden hyödyntäminen osana kaunokirjallista tekstiä. Esitän, että erilaisten tekstilajien tehtävänä on nostaa esille kysymyksiä kaunokirjallisen teoksen rakentumisesta ja hämärtää rajaa tekstin ja sitä kehystävien tekstien välillä. Aineiston teokset muodostavat poikkeuksellisilla tekstilajeilla myös kirjailijoiden nimisiä subjekteja, mikä tuo teoksiin autofiktiivisiä tai autofiktiivisyydellä leikkiviä piirteitä. Tutkielma osallistuu kokeellista kirjallisuutta käsittelevään tutkimukseen. Se osoittaa, että aineiston paratekstuaalisuudella ja metafiktiivisyydellä on paljon yhtymäkohtia. Toisaalta se osoittaa teosten eroja esimerkiksi suhteessa autofiktion lajiin. Tutkielman lopussa tarkastellaan aineistossa esiintyvää yhteiskuntakriittistä tematiikkaa. Tutkielma näyttää, että paratekstuaalisten ja metafiktiivisten keinojen avulla vahvistetaan teosten yhteiskuntakriittisiä teemoja. Se osoittaa Genetten terminologian soveltamisen mahdollisuuden nykykirjallisuuden kontekstissa mutta tuo esille tietyt rajoitteet sen käytössä. Paratekstuaalisuuden käsitteistöä ei pysty soveltamaan aivan sellaisenaan, sillä Genette ei itse juurikaan kiinnitä huomiota esimerkiksi paratekstuaalisuuden funktioihin.

Tutkielmassa tarkastellaan kuvan ja sanan suhdetta Walter Moersin vuonna 2001 ilmestyneessä romaanissa WildeReise durch die Nacht (suom. Hurja matka halki yön, 2003). Tutkielman tavoitteena on analysoida romaanin verbaalisten ja visuaalisten elementtien vuorovaikutusta sekä sitä, miten kuvat on valittu ja mihin tarkoituksiin niitä käytetään. Lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, miten eri-ikäiset lukijat tulkitsevat kuvitusten ja tekstin yhteistyöstä syntyvät merkitykset sekä romaanin intertekstuaaliset viittaukset. Tutkielmassa hyödynnetään muun muassa kuvakirjatutkimusta, lastenkirjatutkimusta, satututkimusta sekä parodian tutkimusta. Moersin romaanin kuvitustapa poikkeaa perinteisestä kuvakirjasta, sillä sen kuvat ovat ranskalaisen taiteilijan Gustave Dorén (1832–1883) käsialaa, ja ne on laadittu alun perin toisia teoksia varten. Romaani yhdistää maailmankirjallisuuden klassikkoja kuvittaneet piirrokset uudenlaiseksi kokonaisuudeksi, ja kauan ennen tekstiä ilmestyneet kuvat ovat toimineet tarinan inspiraationa. Teoksen päähenkilö on 12-vuotias Gustave, joka seikkailee unenomaisessa fantasiamaailmassa. Romaanin kuvat esittävät sekä juonen käännekohtia että rauhallisempia vaiheita, ja niitä käytetään miljöön ja henkilöhahmojen kuvaukseen sekä fokalisaation välineinä. Tutkielmassa osoitetaan, että kuvien ja tekstin välinen vuorovaikutus on täynnä ristiriitoja, ja että verbaalisten javisuaalisten elementtien välinen ironinen vastakohtaisuus vaikuttaa tarinan tulkintaan. Vaikka kuvituskuvien tapahtumia eritellään usein sanallisesti, tekstin tarjoama perspektiivi poikkeaa kuvien luomasta todellisuudesta.Kuvat ja teksti antavat toisilleen uusia merkityksiä ja vaihtoehtoisia tulkintoja, ja usein toinen niistä välittää lukijalle enemmän informaatiota kuin toinen. Tutkielmassa todetaan myös, että intertekstuaalisuus on romaanissa läsnä sekä verbaalisella että visuaalisella tasolla, sillä kuvat ja teksti viittaavat paitsi kuvitusten alkuperäislähteisiin, myös aikakauden tyyliin sekä Gustave Doréen itseensä. Teos on intermediaalinen, sillä se yhdistää verbaalisen ja visuaalisen merkkijärjestelmän sekä viittaa niin maalaustaiteeseen kuin elokuviinkin. Intertekstuaalisuus ja -mediaalisuus on merkitty selkeästi sekä verbaalisesti että visuaalisesti. Romaanin kuvat ja teksti parodioivat satu- ja fantasiakirjallisuutta kääntämällä niiden konventiot ylösalaisin ja siirtämällä ne uuteen kontekstiin. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että lastenkirjallisuus on nykyään yhä useammin crossover-kirjallisuutta, jota kirjoitetaan kaikenikäisille. Moersin teoksen huumori syntyy intertekstuaalisuuden tunnistamisesta ja tuttujen ilmiöiden parodioimisesta niin verbaalisesti, visuaalisesti kuin niiden yhdist elmänkin kautta, ja eri-ikäisillä lukijoilla on erilaiset kompetenssit ymmärtää kirjallisuus - tai kulttuurihistoriallisia viittauksia. Wilde Reise durch die Nacht -romaania ei voi tarkastella perinteisenä kuvakirjana, eikä teosta tai sen kohdeyleisöä voida asettaa vain yhteen genrelliseen lokeroon.

Tutkielmassa tarkastellaan tietosuoja-aiheisissa teksteissä ilmenevää intertekstuaalisuutta eli tekstien välisiä suhteita. Tutkielman tavoitteena on ensinnäkin osoittaa, että tietosuojaan liittyvien, eri tekstilajeja edustavien tekstien välillä on intertekstuaalisia suhteita ja että ne näin ollen muodostavat intertekstuaalisen ketjun. Toisekseen tavoitteena on selvittää, onko erilaisten tekstien välillä eroja siinä, miten intertekstuaalisuutta ilmaistaan niissä. Kolmanneksi tavoitteena on myös selvittää, onko suomenkielisten lähtötekstien ja ruotsinkielisten käännösten välillä intertekstuaalisuuteen liittyviä eroja. Intertekstuaalisuus on käsite, josta on keskusteltu paljon eri tieteenaloilla sen jälkeen, kun Julia Kristeva loi termin 1960-luvulla. Yksinkertaisimmillaan intertekstuaalisuus käsitetään kahden tai useamman tekstin väliseksi suhteeksi, tekstin toiseen tekstiin jättämiksi jäljiksi. Laajemmin intertekstuaalisuus voidaan ymmärtää kaiken kommunikaation ehtona: ilman sitä emme ymmärtäisi tekstejä. Käännöstieteessä intertekstuaalisuus on yhtäältä nähty tekstin ominaisuutena, joka vaikeuttaa kääntämistä. Monet tutkijat ovatkin ehdottaneet useita strategioita, joita kääntäjä voi käyttää intertekstuaalisia viittauksia kääntäessään. Toisaalta kääntäminen itsessään on määritelty intertekstuaaliseksi toiminnaksi, jonka tuloksena syntyy intertekstuaalisia suhteita. Tutkielman aineisto muodostuu EU:n yleisestä tietosuoja-asetuksesta, Suomen tietosuojalaista, kymmenestä viranomaistekstistä sekä kymmenen eri organisaation ja yrityksen 13 tietosuojalausunnosta. Kaikki tekstit ovat mukana aineistossa sekä suomeksi (lähtötekstit) että ruotsiksi (käännökset). Tutkielman metodi on sekä kvalitatiivinen että kvantitatiivinen. Tutkimusmateriaalista löytyneet intertekstuaalisuuden esiintymät kvantifioidaan ja luokitellaan aiemman tutkimuksen pohjalta määriteltyihin kategorioihin. Tämän jälkeen erilaisia intertekstuaalisuuden esiintymiä tarkastellaan lähemmin ja eri tekstiryhmien tekstejä verrataan toisiinsa ja käännöksiä lähtöteksteihinsä. Tutkielman tulokset osoittavat ensinnäkin, että kaikki tutkitut tekstit ovat intertekstuaalisia ja että ne viittaavat sekä itseensä, toisiinsa että materiaalin ulkopuolisiin teksteihin. Tämän perusteella voidaan siis todeta, että tutkitut tekstit todella muodostavat intertekstuaalisen ketjun mutta että ne sisältyvät myös laajempaan intertekstuaalisten viittausten verkostoon. Toisekseen tulokset osoittavat, että eri tekstiryhmien tekstien välillä on eroja sen suhteen, miten intertekstuaalisuus ilmenee niissä. Tietosuojalaissa esimerkiksi lainataan vähemmän asetustekstiä kuin muissa materiaalin teksteissä. Kolmanneksi tutkielma osoittaa myös, että intertekstuaaliset viittaukset käännetään lähes aina (yli 90 %:ssa materiaalin intertekstuaalisista viittauksista) suoraan eli samaa viittaustyyppiä käyttäen. Kaikkia viittauksia ei kuitenkaan käännetä suoraan, vaan esimerkiksi suoria sitaatteja on käännetty epäsuorilla sitaateilla. Lisäksi intertekstuaalisia viittauksia on käännöksissä myös jätetty kokonaan pois ja toisaalta käännöksiin on myös lisätty sellaisia viittauksia, joita lähtöteksteissä ei ole.

Tiibetinbuddhalaisuuden suosio on kasvattanut länsimaissa suosiotaan 1960-luvulta lähtien. Länsimaihin saapuessaan itäinen henkisyys paitsi muokkaa, myös ottaa vaikutteita ympäröivistä yhteiskunnista. Millaiseksi suomalainen tiibetinbuddhalaisuus on muodostunut? Opinnäytteessä lähestyn kysymystä diskursiivisen uskonnontutkimuksen näkökulmasta. Uskonto, tai tämän työn puitteissa ”henkisyys”, on tyhjä merkitsijä, jonka sisällöt ovat pitkälti kontekstisidonnaisia. Tavat, joilla siitä puhutaan, paljastaa laajempia diskursseja, asenteita ja arvoja, joihin se on kytköksissä. Arjen konteksteissa esimerkiksi omaa henkistä identiteettiä ei yleensä ole tarpeen kyseenalaistaa, ja siksi tutkimusasetelmani rakentuu virikehaastattelun varaan. Luetutin suomalaisilla tiibetinbuddhalaislla haastateltavillani tekstin theravada-kaanonin Therigatha-kokoelmasta. Näin he joutuivat asemoimaan omaa henkisyyttään suhteessa olemassa olevaan, toisen suuntauksen tekstiin. Lisäksi kartoitin henkisyyden eri ilmenemismuotoja haastateltavien arjessa väljän kysymysrungon avulla. Tibetologi Donald S. Lopezin inspiroimana tarkastelen haastatteluaineistoa diskursiivisesti tuotettuna simulakrumina. Filosofi, sosiologi Jean Baudrillard esittää, että todellisuutta on mahdotonta tarkastella, koska ihmiset jäsentävät maailmaa koskevaa tietoa jatkuvasti sekä aiemmin omaksumiensa mallien pohjalta että ympäristöstään vaikutteita imien. Erilaiset maailmaa koskevat (mieli)kuvat jäsentyvät simulakrumeiksi, joiden järjestelmä muodostaa simulaation. Tiedon tarkasteluun ja tuotantoon liittyy siis väistämätön subjektiivisuus: neutraalia tulokulmaa ei ole. Länsi ja itä, Tiibet ja Suomi ovat toki olemassa, mutta analyysissä niitä tarkastellaan kulttuurisina mielikuvina, simulaation osina. Baudrillardin ajatuksissa on itäistynyt, liki tantrinen pohjavire, jota pyrin analyysiluvuissa hyödyntämään. Haastateltavat (n11) olivat kaikki naisia, mutta aineisto ei kerro vain naisista. Tutkimuskirjallisuuden lisäksi referoin myös popkulttuuria ja muita yhteiskunnallisia ilmiöitä. Henkisyys asuu telkkarissa siinä missä temppelissäkin, ja intertekstuaalisuus ja Internet heijastuvat myös aineistoon. Baudrillard kompassinani ja diskursiivinen uskonnontutkimus karttanani pyrin osoittamaan, millaisissa asiayhteyksissä suomalainen hyperreaali Tiibet kasvaa ja kukoistaa. Aineiston valossa sen keskeisiä biotooppeja ovat länsimainen okkulttuuri, buddhalaisuuden modernismi ja subjektivismin ja hyvinvoinnin kulttuurinen eetos. Haastateltavat eivät ole oman henkisyytensä passiivisia kuluttajia, vaan vaikuttavat valinnoillaan siihen, millaiseksi suomalainen tiibetinbuddhalaisuus nyt ja jatkossa muodostuu.

Maisterintutkielmassani tarkastelen Paavalin kirjeiden asemaa Ensimmäisessä Clemensin kirjeessä ja Toisessa Pietarin kirjeessä. Ensimmäinen Clemensin kirje sijoitetaan ensimmäisen vuosisadan loppuun ja Toinen Pietarin kirje toisen vuosisadan alkupuolelle. Toinen Pietarin kirje on osana Uuden testamentin kaanonia, kun taas Ensimmäinen Clemensin kirje luetaan nykyään osaksi apostolisten isien tekstejä. Nämä kirjeet ovat Paavalin jälkeen varhaisimpia tekstejä, joissa hänen kirjeensä mainitaan. Tutkielmassani tarkastelen sitä, miten Ensimmäisessä Clemensin kirjeessä ja Toisessa Pietarin kirjeessä kirjoitetaan Paavalista ja tämän kirjeistä. Molemmissa kirjeissä Paavalista puhutaan positiiviseen sävyyn, ja yksi kirjoittajien syy Paavalin mainitsemiselle on todennäköisesti halu saada tällä tavoin omille teksteilleen arvostusta. Ensimmäisessä Clemensin kirjeessä Paavali mainitaan nimeltä kahdesti: ensin jakeessa 5:5 ja myöhemmin jakeessa 47:1. Kirjeessä on myös alluusioita Heprealaiskirjeeseen sekä Paavalin Ensimmäiseen korinttilaiskirjeeseen ja Roomalaiskirjeeseen. Tarkastelen niitä kirjeen kohtia, joissa Paavali mainitaan nimeltä sekä teen eksegeettistä analyysia kohdista, joissa on alluusio Heprealaiskirjeeseen tai Paavalin kirjeisiin. Toinen Pietarin kirje on huomattavasti lyhyempi kuin Ensimmäinen Clemensin kirje. Kirjeestä ei löydy selkeitä alluusioita Paavalin kirjeisiin. Tarkastelen Toisesta Pietarin kirjeestä jakeita 3:15–16, joissa kirjoittaja mainitsee Paavalin sekä tämän kirjeet. Pohdin, miksi kirjoittaja mainitsee Paavalin, olivatko Paavalin kirjeet osana ”kirjoituksia” ja oliko kirjoittajalla käytössään Paavalin kirjekokoelma. Uskon, että Uuden testamentin kaanon oli syntymässä Toisen Pietarin kirjeen kirjoittamisen aikana, ja kirjoittaja oli siitä tietoinen. Todennäköisesti yksi tärkeimmistä kriteereistä, joilla Uuden testamentin kaanoniin valikoituja tekstejä arvioitiin, oli tekstin apostolinen alkuperä. Toinen Pietarin kirje on laitettu apostoli Pietarin nimiin. Laittamalla kirjeen Pietarin nimiin sekä painottamalla, kuinka Paavali on käsitellyt omissa kirjeissään samoja asioita, kirjoittaja sai tällä tavoin kirjeelleen kahden apostolin auktoriteetin. Ensimmäisen Clemensin kirjeen ja Toisen Pietarin kirjeen kirjoittajat käyttävät teksteissään Vanhaa testamenttia. Ei ole epäselvää, etteivätkö Vanhan testamentin tekstit olisi pyhiä tekstejä kirjoittajille. Ensimmäisen Clemensin kirjeen kirjoittaja käyttää Vanhan testamentin teksteistä termiä ”kirjoitukset”, mutta välttelee termiä Paavalin tekstien kohdalla. Väitän, että Ensimmäisen Clemensin kirjeen ja Toisen Pietarin kirjeen kirjoittamisen välissä Paavalin kirjeiden asema on muuttunut. Ensimmäisessä Clemensin kirjeessä Paavalin tekstejä käytetään ja kirjoittaja pitää sekä Paavalia että tämän kirjeitä arvovaltaisina. Kuitenkaan kirjoittajalle Paavalin kirjeet eivät kuulu ”kirjoituksiin” kuten Vanhan testamentin tekstit. Toisessa Pietarin kirjeessä Paavalin kirjeet ovat jo osa ”kirjoituksia”.

Tarkastelen pro gradu –tutkielmassani intertekstuaalisuuden ja ironian ilmaisukeinoja Lidl Suomi Ky:n mainosjulisteissa. Tarkastelen mainosten tekstejä, kuvia ja niiden välittämiä merkityksiä sekä kuvan ja tekstin välille syntyvää yhteisvaikutusta. Nämä mainokset ovat mielenkiintoinen tutkimuskohde niiden monitulkintaisuuden vuoksi. Aineisto koostuu yhdeksästä Lidlin mainoksesta, jotka ovat vuosilta 2009–2016. Mainokset ovat esiintyneet Lidlin ulkomainonnassa, Facebook-sivuilla tai tarjouslehdessä. Koska tutkimuksen keskiössä on vain yksi yritys, Lidl Suomi Ky, on sen taustan kartoittaminen tiivistetysti osa tätä tutkimusta. Tutkimukseni kuuluu kielitieteellisesti tekstintutkimuksen alaan. Tarkastelen mainoksia multimodaalisuuden valossa. Etsin mainoksista ironiaa käyttäen apunani ironian komponenttimääritelmää ja ironian kaikuteoriaa. Kuvien analyysissä hyödynnän visuaalista kielioppiteoriaa ja sen kolmea metafunktiota, jotka pohjautuvat M.A.K. Hallidayn systeemis-funktionaalisen kieliteorian metafunktioihin. Kuvien ja tekstien osalta analysoin niiden representaatiota, vuorovaikutusta vastaanottajan kanssa sekä sommittelujärjestystä. Tutkimuksessa analysoin jokaisen mainoksen yksi kerrallaan omissa luvuissaan. Tarkastelen mainosten mahdollisia intertekstuaalisia viittauksia siitä näkökulmasta, millaisin eksplisiittisin ja implisiittisin keinoin ne ilmenevät. Tulkitsen mainosten ironiaa komponenttimääritelmän avulla etsien kuvista ja teksteistä viittä Toini Rahdun määrittelemää komponenttia: negatiivista sanomaa, tuottajan intentiota, kohdetta, uhria ja monitulkintaista esitystapaa. Tutkimustuloksista käy ilmi, että Lidlin mainokset hyödyntävät runsaasti ironisia ja intertekstuaalisia ilmaisukeinoja. Aineistosta suurin osa on mainoksia, joista löytyy kaikki komponentit, joten ne voidaan tulkita ironisiksi. Osassa mainoksista komponentteja ei löydy, joten ironista tulkintaa ei voi tehdä. Huomionarvoinen seikka on myös se, että intertekstuaalisuus on osoittautunut mainosten yhdeksi ironian ilmaisukeinoksi. Mainoksissa yleisimmin käytettyjä intertekstuaalisuuden ilmaisukeinoja ovat alluusion avulla tehdyt intertekstuaaliset viittaukset.

Tutkin pro gradu –tutkielmassani Heikki Kuulan rap-lyriikan puhujien tuottamia tarinoita PLLP- ja Blacksuami-albumeilla. Näkökulmani on tekstilähtöinen. Kokoelmilla on äänessä kattava kirjo surkeita ihmiskohtaloita, jotka tuottavat pääosin minä-muotoisia tarinoita. Luen tekstejä roolirunoutena, joka rakentuu rap-lyriikan konventioiden, erityisesti gangsta-rapin lajin, varaan. Kartoitan tutkimuksessa lajihistoriallista viitekehystä, jotta ajallispaikallisten erojen merkitys Kuulan lyriikalle aukenisi paremmin. Analysoin lyriikkaa Vesa Haapalan puhujiin kytkeytyvää teoriaa hyödyntäen. Metodini on tekstianalyysi, jolla erittelen teosten puhujia ja puhetilanteita. Tulkinnassani käytän mimeettisen ja retorisen minän käsitteitä erottelemaan lyriikan ilmitasoa ja arvomaailmaa rakentavaa tasoa. Puhuja-aseman käsitteen avulla niputan puhujia, joiden arvomaailma ja tyyli ovat samankaltaisia. Puhuja-asemien avulla analysoin PLLP-kokoelman teoskokonaisuutta ja lopulta vertaan sitä Blacksuami-kokoelmaan. Albumien yhteisiä arvolinjoja erittelen runoilijan käsitteen avulla. Erittelen tarkasti kolmea runoa kielellisestä, puhujarakenteellisesta ja arvomaailmallisesta näkökulmasta. Analyyseissä pohdin konventioiden merkitystä, determinismiä vallitsevana ajatusmallina, Kallion kaupunginosaa ajattelua muokkaavana miljöönä ja affektiivisuutta arvomaailmaa välittävänä piirteenä. Tutkimuksen johtopäätökset ovat monitahoisia. Kotimainen ja amerikkalainen viitekehys rinnastuvat erilaisilla tavoilla: geton ja Kallion miljöiden, keskiön ja marginaalin, uuden ja vanhan, yksityisen ja yleisen sekä vapauden ja determinismin linjoilla. Näiden linjojen kautta voidaan tarkastella niitä maailmoja ja ristiriitoja, joita Heikki Kuulan lyriikka tuottaa. Ristiriidoista kumpuaa ironiaa, jonka purevuutta edesauttaa laaja kirjo erilaisia kielen rekistereitä, antiteesejä ja intertekstejä. Ironia kuitenkin paljastaa rivien välistä lukevalle historiaan peilaavalle lukijalle, miten Kuulan lyriikka esittää surkeat ihmiskohtalot omia mielen vankiloitaan rakentavina ja ylläpitävinä, tragikoomisina hahmoina.

Ilmestyskirjassa on kaikista Uuden testamentin kirjoista eniten viittauksia Vanhaan testamenttiin. Kirjan kirjoittaja, Johannes, on vahvasti argumentoinnut ja käyttänyt sitä kuvaillessaan ilmestymiskokemusta, Kristus-näkyä. Tämä pro gradu – tutkimus perehtyy siihen, miten Johannes on käyttänyt näitä lähteitään. Johanneksella on viitteitä myös muusta traditiosta, mutta tämä tutkimus sen rajallisuuden vuoksi keskittyy erityisesti masoreettiseen tekstiin. Vertailussa tulevat esiin vahvasti Septuaginta, ja jossain määrin Theodotion. Ilm. tutkiminen on toisenlaista kuin muiden Uuden testamentin kirjojen, sillä se on näistä ainoa apokalyptinen teos. Kirjallisuusgenrelle on tyypillistä tapahtumia paljastavat kuvaukset, joissa käytetään mystistä ja salaperäistä ilmaisua ja epäsuoria lainauksia Raamatusta, aikansa kirjallisuudesta ja perinteestä. Perinteisestä apokalyptiikasta poiketen Ilmestyskirjan tekijä esittelee itsensä profeetta Johanneksena. Hänet on usein yhdistetty apostoli Johannekseen, vaikka hän ei itse sano kuuluvansa apostolien joukkoon. Ilmestyskirja on alusta alkaen ollut hyvin kiistanalainen kirja, erityisesti sen edustaman hiliasmin takia. Tämän takia kirja hyväksyttiin viimeisenä Uuden testamentin kaanoniin, vasta noin 500 jaa. Ilmestyskirjalle on luonteenomaista myös profetia, ennustaminen ja eskatologia, oppi ja käsitys lopun ajan tapahtumista. Johannes viittaa runsaasti Vanhan testamentin teksteihin kuvatessaan näkemäänsä ja kuulemansa ilmestystään, sekä kirjan muissa luvuissa taisteluja hyvän ja pahan välillä, lopun ajan tapahtumia. Ilmestyskirjassa käytetyt epäsuorat viittaukset, alluusiot ja kaiut, aiheuttavat erimielisyyksiä, tutkimus – ja tulkintakiistoja. Ensimmäinen kiistakysymys liittyy edellä mainittujen termien määrittelyyn: täyttä yksimielisyyttä niistä ei ole saavutettu. Tästä johtuen tutkimustuloksia on lähes yhtä monta kuin tutkijoita. Perinteinen tekstikriittinen tutkimus on osana intertekstuaalista tutkimusta, mutta etenkin alluusiotapauksissa sen käyttö on ongelmallista. Tämän lisäksi tarvitaan muita historiallis-kriittisiä metodeja, kuten muoto – ja traditiokritiikkiä. Tutkimuskysymyksessä selvitetään miten Johannes on käyttänyt aiempaa traditiota uudessa kontekstissa. Ikuinen kiistakysymys onko hänen Vanhan testamentin kirjojen käyttö tietoista vai alitajuntaista. Johanneksen käyttämä kreikan kieli on hyvin heprealaisvaikutteista, mikä lisää tutkimuksen haasteellisuutta. Johanneksen ajan kristillisyys on ollut monimuotoista, muun muassa gnostilaisuus ja erilaiset profetialiikkeet kuuluvat aikakauteen Rooman keisarikultin lisäksi. Johannes on vahvasti ollut tietoinen etenkin apokalyptisesta kirjallisuudesta, sillä hän viittaa runsaasti Danielin, Jesajan, Hesekielin ja Sakarjan kirjoihin. Viime vuosikymmeninä Ilm:n tutkimuksessa on tullut esille retoriikan tutkimus, sekä sosiologinen lähestymistapa. Retoriikalla on ollut suuri merkitys varhaiskristillisellä ajalla, jolloin lukutaito oli vielä harvinaisuus. Vaikuttava esittäminen, esiintyminen ja argumentoinnin taito ovat olleet välttämättömiä oman uskottavuuden vakuuttelussa. Nykyihmiselle Johanneksen argumentoinnit ja viittausten käyttö voivat vaikuttaa vaikealta käsittää. Sen tähden tutkimusta pitää tehdä huomioiden tekstin syntyajan lähihistoria ja sen konteksti. Antiikin maailma on ollut hyvin erilainen kuin nykymaailma. Kuvailen siksi Ilm:n maailman ja taustan pääpiirteissään, jotta lukijalle syntyy ymmärrettävä kuva kirjan syntyajan kulttuurista. Uskonto ei synny eikä vaikuta erillään muusta kulttuurista ja elämästä. Sen tähden pyrin tutkimuskysymyksen kokonaisvaltaiseen ja monipuoliseen käsittelyyn. Vertailen ja käytän useita tutkimuksia ja erilaisia näkökantoja, jotta tulee esille tutkimuksen kirjo ja moninaisuus.