Browsing by Subject "itsetuhoisuus"

Itsetuhoiset potilaat ovat suuri potilasryhmä päivystyspoliklinikoilla. Itsemurhien ilmaantuvuus oli Suomessa vuonna 2020 13.0 / 100 000 asukasta. Itsemurhaan liittyvien ajatusten ja yritysten määrä on huomattavasti suurempi. Osa itseaiheutetuista vammoista aiheutetaan ilman itsemurhatarkoitusta, joskaan suomalaisessa väestössä näiden vammojen yleisyyttä ei tarkkaan tunneta. Vammojen vaikeusaste ei korreloi itsemurhatarkoituksen kanssa itseään ranteeseen viiltäneillä potilailla. Ranteiden viiltely on yleinen tapa vahingoittaa itseään. Itseaiheutetuissa vammoissa yläraaja on yleisin vamma-alue. Toisaalta käsikirurgisista syvän rannevamman saaneista potilaista itsetuhoisessa tarkoituksessa tehtyjä oli erään tutkimuksen mukaan 20 %. Ranteiden viiltely johtaa harvoin kuolemaan, mutta ranteen hermojen, jänteiden ja verisuonten vaurioituminen voi johtaa vaikeaan käden toimintakyvyn häiriöön. Syvässä rannevammassa vaurioituu hermoja, jänteitä ja/tai verisuonia, joiden korjaaminen vaatii kirurgista hoitoa. Somaattinen toipuminen on aikaavievää ja vaatii kuntoutusta etenkin jännevammojen osalta. Itseään vahingoittaneiden potilaiden itsemurhariski on merkittävästi muuta väestöä suurempi. Taustalla on usein psykiatrisia häiriöitä, kuten mieliala-, ahdistuneisuus-, päihde- ja persoonallisuushäiriöitä. Kirurgisen hoidon lisäksi on tärkeää huomioida psykiatrisen hoidon tarve. Itseään vahingoittaneiden potilaiden psykososiaalisen arvion toteutumisessa on merkittäviä puutteita, eikä vakiintunutta hoitopolkua ole. Itseaiheutettujen ja muiden vammojen välillä ei ole nykykirjallisuudessa havaittu eroa objektiivisesti mitattuna motorisen ja sensorisen toipumisen osalta. Potilaiden kokemat oireet ja subjektiivinen haitta saattavat olla itseaiheutetuissa vammoissa vakavampia. Vertailevaa tutkimusnäyttöä itseaiheutettujen ja tapaturmaisten rannevammojen ennusteesta sekä hoidon ja kuntoutumisen onnistumisesta on kuitenkin hyvin vähän.

Itsemurha on kiistanalainen ja tabuluontoinen, ristiriitaisia tunteita herättävä aihe yhteiskunnassamme. Itsemurhaan sekä itsemurhan tekijään kohdistuu monia myyttejä, stereotypioita ja stigmatisoivia asenteita. Kirjallisuudessa on esitetty, miten itsemurha näyttäytyy länsimaisessa kulttuurissa vahvasti itsekkäänä tekona ja miten sen tekijä näyttäytyy usein negatiivisessa valossa. Itsemurha ja itsetuhoinen käyttäytyminen ovat vaikeita kokemuksia läheisille; arvioiden mukaan yhden ihmisen itsemurha traumatisoi lähipiirissään keskimäärin 6–10 henkilöä. Tutkielman lähtökohtana oli myytti itsemurhan itsekkyydestä sekä samalla kiinnostus ymmärtää, miten itsemurha rakentuu niiden puheissa, joita se on läheisesti koskettanut. Tavoitteena oli selvittää, miten henkilöt, jotka ovat menettäneet läheisensä itsemurhalle tai joiden läheinen on yrittänyt itsemurhaa, kommentoivat itsemurhan itsekkyysmyyttiä sekä minkälaisia asenteita näissä kommenteissa rakentuu. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä oli sosiaalinen konstruktionismi ja relationistinen sosiaalipsykologia. Teoreettis-metodologisena lähestymistapana käytettiin laadullista asennetutkimusta, jonka mukaan asenne käsitettiin argumentaatiossa tunnistettavaksi ilmiöksi, jota tulkitaan ja jäsennellään asennekäsitteen kautta. Tutkimuksen keskeiset tulkintakäsitteet olivat asenne ja subjektipositio. Aineisto koostui neljästä puolistrukturoidusta yksilöhaastattelusta, ja haastateltaville esitettiin väittämä: ”Mielestäni itsemurha on itsekäs teko.” Haastateltavat esittivät itsekkyysväittämään kannattavia ja torjuvia kannanottoja sekä epäsuoran kannattavan ja kritisoivan kannanoton. Näiden kannanottojen pohjalta analysoitiin yhteensä 6 asennetta. Asenteiden esittäminen mahdollistui haastateltaville erilaisiin subjektipositioihin (läheisen positio, itsetuhoisen henkilön positio sekä kriittisen ulkopuolisen positio) asettumalla ja positioita vaihtamalla. Samoista subjektipositioista käsin esitettiin myös vastakkaisia asenteita. Puolet haastateltavista kannatti itsemurhien itsekkyysmyyttiä toisen puolen kumotessa sen. Itsekkyys rakentui myyttiä kannattaneiden asenteissa laadullisesti erilaiseksi sen mukaan, mistä positiosta käsin haastateltava käsitteli aihetta. Myytin torjuneiden asenteissa itsemurha rakentui seuraukseksi mielenterveyden häiriöstä, itsetuhoisen ihmisen positiosta ”palvelukseksi” läheiselle sekä yksilön oikeudeksi. Kriittisen näkökulman yhteydessä arvottaminen itsessään rakentui negatiiviseksi ja kritisoitavaksi asiaksi. Itsemurha rakentui kaikkien haastateltavien puheessa epätoivottavaksi seuraukseksi riippumatta sitä, vastustiko vai kannattiko haastateltava itsekkyysmyyttiä. Merkittävää oli, etteivät haastateltavat pelkästään arvottaneet itsemurhia, vaan arvottaminen laajeni eettisiin kysymyksiin ihmisten oikeuksista ja velvollisuuksista sekä yhteiskuntakritiikkiin liittyen yhteiskunnan puutteellisiin ja virheellisiin representaatioihin itsemurhista ja mielenterveydestä. Lisäksi arvottaminen eteni metatasolle haastatteluväittämän sekä sen taustalla olevan arvomaailman päätyessä kritiikin kohteeksi. Haastateltavat esittivät vastakkaisia näkemyksiä suhteessa itsemurhaan. Osa vetosi ihmisten velvollisuuteen ottaa huomioon tekonsa seuraukset muiden ihmisten perspektiivistä, yksi haastateltava sitä vastoin painotti jokaisen oikeutta saada päättää omasta elämästä, vedoten näin oikeuteen toteuttaa itsemurha. Oman edun tavoittelu rakentui niin itsekkääksi ja kielteiseksi kuin toivottavaksi ja kannustettavaksi asiaksi itsemurhien yhteydessä. Kiinnostavasti itsemurha rakentui seuraukseksi niin muiden edun huomiotta jättämisestä kuin vastakkaisesti sen huomioimisesta. Kokoavasti sanottuna itsemurhien rakentumisessa ei ollut avainasemassa se, mistä positiosta käsin arvottamista tehtiin, vaan merkitystä oli sillä, minkälaisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin haastateltavat vetosivat, minkälaisia syitä teon taustalla nähtiin olevan suhteessa vastuun, egoismin, altruismin ja mielenterveyden kehyksen teemoihin sekä minkälaiseksi itse arvottamisprosessi rakentui. Tutkimus problematisoi itsemurhan rakentumista yksilöllistetyksi ja itsekkääksi teoksi; tällöin itsemurhan tekijän voitiin tulkita olevan vastuussa teostaan ja empatian kokeminen häntä kohtaan voi hankaloitua. Tällöin myös itsemurhien luonne sosiaalisena ilmiönä jää huomiotta. Itsemurhan käsitteellistäminen yksilöllistettynä ilmiönä voi vaikeuttaa läheisen suruprosessia ja itsemurhan tehneeseen tai itsetuhoiseen läheiseen suhtautumista. Tutkimus osoittaa, että sosiaalisen konstruktionismin ja laadullisen asennetutkimuksen lähestymistavat voivat tarjota relevantin ja toimivan lähtökohdan itsemurhien asennetutkimuksen valtavirran rinnalle. Tutkimustulokset voivat auttaa ymmärtämään paremmin itsemurhiin liittyvää arvokeskustelua sekä niitä tapoja, joilla itsemurha rakentui läheisten puheessa heidän ottaessaan kantaa itsemurhan itsekkyysmyyttiin. Samalla tulokset voivat antaa lisää näkökulmia itsemurhan tehneen läheisille tarkoitettujen interventioiden kehittämiseen sekä itsemurhaan liittyvän suruprosessin ymmärtämiseen.

Suicidal behavior is a complicated psychological phenomenon that is important to be studied. Suicidal behaviors include ideation of suicide, attempting suicide and committing suicide. Suicide is the second leading cause of death among young adults. Many people are affected by suicide, either directly or through losing a loved one. People who experience suicidal behavior often suffer from different psychiatric symptoms. The present study examined the associations between different suicidal behaviors and psychiatric disturbance measured with the 12-item General Health Questionnaire (GHQ-12), and the association of suicide ideation and attempts with mental illness diagnoses. The sample was a population based random sample of Finnish young adults. Among 679 young adults, 80 reported having previously thought about suicide and 41 reported having previously attempted suicide. GHQ-12 sum scores were positively associated with a likelihood of having thought about suicide or attempted suicide. No association was found for suicide attempt likelihood among those who had suicidal thoughts. Three of the individual GHQ-12 items were associated with suicidal behavior. These items were the feeling of being unable to overcome difficulties, being able to enjoy daily activities and feeling worthless. Of these items, the ability to enjoy daily activities was also associated with a lower likelihood of having attempted suicide among those with suicidal thoughts. A diagnosis of mental illness was associated with a higher likelihood of having thought about, or attempted suicide. It was also associated with a higher likelihood of having attempted suicide among those with suicidal thoughts. The results indicate that psychiatric disturbance and mental illness are associated with suicidal behavior. However, psychiatric disturbance does not seem to be associated with suicide attempt probability among those who have suicidal thoughts. It seems possible that there are qualitative differences between suicide ideation and suicide attempts and suicide attempt risk does not increase linearly with increase in psychiatric disturbance. Future research should look into differences between suicidal thoughts and suicide attempt risk and examine specific factors, such as the ability to enjoy daily activities, in their relation to suicidal behavior.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöillä on suurentunut riski sairastua psyykkisesti ja fyysisesti verrattuna heteroihin ja cissukupuolisiin. Terveyseroja selitetään vähemmistöstressin teorialla. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt altistuvat vähemmistöstressin kautta ylimääräiselle krooniselle stressille, jolla on epäedullisia vaikutuksia terveyteen. Vähemmistöstressin taustalla ovat sosiaaliset normit heteroseksuaalisuudesta ja cissukupuolisuudesta. Vähemmistöstressi muodostuu vaiheittain. Distaaliset stressitekijät ovat objektiivisesti stressiä aiheuttavia tilanteita tai asenteita (syrjintä, väkivalta, ennakkoluulot). Proksimaaliset stressitekijät (varuillaanolo, syrjintäkokemusten jatkuva toistuminen mielessä, identiteetin salaaminen) muodostuvat, kun vähemmistöön kuuluva alkaa ennakoida ja pelätä syrjintäkokemuksia. Proksimaaliset stressitekijät syntyvät distaalisten vaikutuksesta, mutta riippuvat lisäksi syrjityn omasta kokemuksesta. Viimeinen vaihe on yksilön itseensä kohdistama syrjintä. Vähemmistöstressi voi vaikuttaa myös ihmisiin, jotka eivät ole henkilökohtaisesti kokeneet syrjintää Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvilla on suurentunut riski masennukseen, ahdistukseen, syömishäiriöihin, kehonkuvaongelmiin, stressihäiröihin, itsetuhoisuuteen sekä itsemurhan yrityksiin. Erityisesti riski itsetuhoisuuteen on suuri. Vähemmistöillä on lisäksi suurempi riski fyysisiin sairauksiin, kuten infektioihin, astmaan sekä sydän- ja verisuonisairauksiin. Vähemmistöstressi voi näkyä terveydelle haitallisena käytöksenä, kuten päihteiden käyttönä sekä seksuaalisena riskikäyttäytymisenä. Vähemmistöstressi vaikuttaa eri tavoin eri vähemmistöryhmiin. Nuoret seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvat ovat erityisen haavoittuvia. Vähemmistöstressi koskettaa myös muita vähemmistöryhmiä (kuten etniset vähemmistöt ja vammaiset). Vähemmistöstressiä vastaan on erilaisia yksilöllisiä ja yhteisöllisiä suojakeinoja. Vähemmistöstressistä kärsiviä voidaan auttaa vähentämällä proksimaalisia stressitekijöitä, esimerkiksi tukemalla itsensä hyväksymisessä. Lisäksi tulisi vähentää distaalisia stressitekijöitä vaikuttamalla vähemmistöstressin juurisyihin yhteiskunnassa.